Nunnia ja konnia

Eilen ehkä päässyt elokuviin, mutta tänään sentään korvattiin kotikatsomossa asia vieraiden kera.

Sound of Music on ehkä joidenkin mielestä maailmankaikkeuden ja aikain parhaimmistoon kuuluvia elokuvia, mutta pakko sanoa, että nuoruuden kullatut muistot värittävät aika lailla tätäkin leffaa.

Olen nähnyt tämän musikaalien kulmakiven noin viiskytykstoista kertaa, ihan leffateatterissakin varmaan tusinan kerran verran, ja kyllä se nyt oli pitkästä aikaa katsottuna aika kornia kamaa. Suorastaan pelkään tulevaisuudessa mitä tapahtuu, jos katson taas My Fair Ladyn. Siitä en haluaisi, että hyvät muistot osoittautuisivat vain hyviksi muistoiksi.

Illan musikaali-double feature huipentui Jesus Christ Superstariin. Oli se hyvä. Ainakin kolmessa kaljassa. Olin suorastaan yllättynyt. En nimittäin tosiaankaan tätä merkkipaalua ole aiemmin nähnyt. Ehkä hyvä niin. Joskus 15-20 vuotta sitten en olisi välttämättä osannut arvostaa.

Olen Ricen ja Lloyd Webberin musiikillisten tuotosten ystävä jossain määrin, mutta nuorempana JCS kuulosti lyhyiden katkelmien perusteella vähän liian 70-luvulta, vähän liian siltä, että pitäisi olla tuhdeissa tötsyissä että edes voisi ylipäätänsä katsoa. Mutta nyt musiikki yhdistettynä kuvaan oli hieno kokemus. Jeesus Öljyvuorella teki suuren vaikutuksen. Pidin myös siitä näkökulmasta, että kaikki olivat vain pelinappuloita - oli se Jumala aika konna kyllä. Jesse&Julle-aatelanseerauksesta olisi varmaan kuka tahansa business-droidi aika kade.

Pitäkää tunkkinne

Hemmetin lomat. Kaupunkihan oli tupaten täys. Ei edes lippuakaan saanut päivällä leffaan. Eikös keskellä päivää pitäisi aikuisten kuskata vain niitä taaperoitaan johonkin Rottatouilleen? Mitä hemmettiä tekee jo ekasta näytöksestä asti I Am Legend loppuunmyytynä? Ei ei ei. Menkää kouluihinne, teinit, ja töihinne, aikuiset!

Jos kokeilis vaikka maanantaina uudestaan, kun jengi on jo puoliltapäivin vetämässä päätään täyteen ja puhkomassa silmiään tulitteilla.

Alan muuten tottua pimeään.Näin kävi viime vuonnakin. Eikä toi +6 astettakaan ole yhtään huono asia. Pakkanen ja lumet saattaisivat suorastaan ottaa päähän sitten kun tulevat. Valitettavasti kuitenkin ennemmin tai myöhemmin tulevat.

Jotta lievä ärsyyntneisyyteni olisi täydellinen: GH-kitaran punainen nappi pätkii. Tana! Irrotettava kaula oli niiltä ehkä typerin keksintö ikinä.

Pakon sanelemana

Se on hyvä, että elokuvateatterien vapaalipuissa on voimassaoloaika. Tulisi varmaan käytyä vielä vähemmän, jos ei tulisi kiire käyttää lippuja ennen kuin menevät umpeen. Toukokuussa saadut liput menevät umpeen maanantaina. I Am Legend saattais olla ihan hyvä.

Tuli lisäksi pitkästä aikaa sellainen tunne, että voisi pelata ihan tietokoneella. Rollercoaster Tycoonia.

Väärät housut

Kun jonkin kanssa elää vuosikaudet, se muotoutuu niin osaksi itseä, että suorastaan hätkähtää kun asiat ovat toisin - vaikka ne olisivat olleet toisin jo jonkin aikaa.

Otin narulta puhtaat farkut ja katsoin kauhuissani, että nämähän ovat kutistuneet ihan liian pieniksi. Silmä väitti vanhasta tottumuksesta jotain, mikä ei ole ollut enää puoleen vuoteen totta. Farkut mahtuivat jalkaan, eivät edes kinnanneet persiistä.

Saman tyyppinen ilmiö on, kun katsoo itseään peilistä piilarit päässä. Se en ole minä. Vaikka olenkin. Kun on käyttänyt laseja 30 vuotta, lasiton pärstä näyttää epämuodostuneelta. Mittasuhteet ovat väärät, silmät ovat silmiinpistävän eri kokoiset, posket näyttävät jättimäisiltä. Liekö yksi suurin tekijä siinä, etten vieläkään ole edennyt silmäleikkausajatuksen kanssa milliäkään sitä ajatusta pidemmälle.

Ensi viikolla pitäisi tehdä lisää asioita, joihin ei ole oikein tottunut, jotka vähän hirvittävät.

Muutosvastarintaisuutta on helppo ymmärtää. Vaikka tietoisesti sitä vastaan taistelee ja yrittää nähdä muutosten hyvät puolet, törmää itsessään tähän sisäänrakennettuun reaktioon. Näinkin yksinkertaisissa asioissa kuin farkkujen koon määrittelyssä. Evoluutiollakin ovat asiaa viisaat selittäneet - liian nopeasti muuttuja on aivan yhtä suuressa vaarassa kuin hidas dinosauruskin.

Liekö mikään ihme siis, että vakavammissa asioissa ihmisillä on tapana panna aika voimakkaasti vastaan.

Mutta milloin pitää antaa periksi?

Joulu suoritettu

Oli ihan hyvä oiva joulurupeama anoppilassa. Jouluruokaa sopivasti, mutta ei niin että alkaisi pursuta korvista ulos, ja jouluruuan loppuessa normaalia hyvää ruokaa. Silti kyllä pitäisi saada perinteinen joulunloppu-snägärihampurilainen. Olen harkinnut huoltamolla käyntiä...

VR:n ruuhkaliikenteessä liikkuessa tuli tehtyä pari ikuisuushuomiota, kuten se, että kun lemmikin kanssa liikkuvia on niin paljon, että osa joutuu seisomaan väliköissä elukoidensa kanssa, niin miten ihmeessä VR:llä on otsaa myydä ja jengillä otsaa ostaa lemmikkivaunupaikkoja ilman että on lemmikkiä?

Yksinään lemmikittä liikkuvat ovat ehdottoman nounou, mutta kyllä jonkin verran ottaa pattiin myös pariskunnat ja kaveriporukat, joilla on se yksi piskuinen miuku siellä laatikossa, ja sen varjolla koko halvatun porukka valtaa ison osan pienestä lemmikkivaunusta. Ei vain mahdu kaaliini. On se kumma ettei sitä napanuoraa raaskita katkaista edes muutamaksi tunniksi junamatkan ajaksi.

Toinen ikuisuushuomio on irrallaan juoksentelevat lapset. Siis pitkin junaa. Varsinkin sen lemmikkivaunun läpi, jossa on täysinäisyyden takia suhteellisen levoton meno välillä muutenkin. Yksi sana: leikkivaunu. Pitäkää ne vekarat siellä tai sitokaa ne penkkeihinsä kiinni. Tai vahtikaa niitä edes.

Sen sijaan erinomaista on oikorata. Ei ettäkö vajaan parin tunnin Kouvolan matka olisi ennenkään persausta kauheasti puuduttanut, mutta nyt tuntui siltä, että hyvä että sen persauksensa oli kunnolla ehtinyt edes penkkiin istuttaa, niin oltiin jo melkein perillä. Joskus se on pienestä kiinni. :-)

Joulua itse kullekin säädylle

Nyt keskityn keskiviikko-iltaan asti ahkeraan syömiseen. Vatsa tosin ei kestä punkkua vieläkään. Hyvää ja antoisaa joulua kaikille teille, olkoon pukki suopea ja jääkaappi täysi!

Me ollaa pissixii

Suomessa on yksi ainoa musiikkikanava, eikä sen nimi ole Music Television. Sen nimi on Voice. Toki sekin on joutunut sortumaan MTV:n lailla rahastukseen, kuten rakkausmittareihin, chatteihin sun muihin virityksiin, jotka pyörivät samalla ruudulla musavideoiden kanssa, mutta sentään suurin osa kanavan audio-osastosta on edelleen musiikkia ja liikkuva kuva musiikkivideota.

Yksi ärsyttävimmistä rahastusjutuista on itse asiassa se ainakin öisin pyörivä chatti, jossa tekstiruutu on vaakasuunnassa melkein puolet koko ruudusta. Ei näin, ei todellakaan näin. Jos jotain riistomeininkiä pitää ruudussa pyörittää, niin ruudun voisi aivan hyvin jakaa omiin ikkunoihinsa, joissa kama pyörii vähän pienennetyssä koossa, mutta kuitenkin kokonaan näkyen. Tämä tuskin olisi musiikkifirmojenkaan mielestä huono asia.

Mutta se ei itse asiassa ollut pointtini, vaan se, että joskus ns. added content on ihan hupaisaakin. Esimerkiksi musavideo-"karaoke", eli sanat pyörivät videon kanssa tahdissa ruudun alareunassa. Joissain tapauksissa se on suorastaan mukavan informatiivista

Ja toisissa tapauksissa huumoria riittää. Blingbling-ökyhopparin pelleys jotenkin iloisella tavalla korostuu, kun ruudun alalaidassa pyörii "sanoituksia", joiden sisältö on vapaasti suomeksi kääntäen osastoa "Ja me tiätsä mentii diskoo ja niinku nähtii pari misuu, ja mä olin tota noin niin kova jätkä, et ne kävi muhun tyyliin heti iiiihan kuumana. Ja sil toisel oli vitun isot bosat. IhQuu."

Miksei kukaan koskaan aiemmin kertonut minulle, että hopparit on oikeasti pissiksiä?

Joulu voi melkein alkaa

Vein alakerran radioasemalle jouluhyvää, joka koostui muun muassa viinipullosta. Paikalla oli yksinäinen työntekijäparka toimiston puolella, toinen studiossa hikoilemassa. Poistuttuani ja oven kiinni saatuani sieltä toimiston puolelta alkoi kuulua hirveä, ehkä riemukkaaltakin kuulostanut huuto. Pelkäänpä että sitä viinipulloa ei koskaan kukaan muu työntekijä edes nää kuin nuo kaksi. Ainakaan täytenä.

Koska yritän pakonomaisesti kehittää tällä viikolla joka asiasta ongelman kompatakseni niitä, jotka ovat oikeasti stressaantuneita, pähkäilen tällä hetkellä miten saan viikon aikana työpaikalle kertyneen joulukrääsän kuskattua kotiin. Fiksu ihminenhän veisi himaansa (tai söisi ja joisi) heti sen mitä saa, mutta koska en ole fiksu ihminen, työpisteeni on hävityksen kauhitus. Siis vielä normaaliakin enemmän hävityksen kauhistus.

Lahjaksi saatu pahviääninen retroradio saa luvan jäädä ikkunalaudalle. Se on osoittautunut hyväksi pilailuvälineeksi. Tein siitä tietokoneen lisäkaiuttimen. Nyt koneen äänet kuuluvat täysin eri suunnalta kuin missä kone on, ja pahaa-aavistamattomat kollegat hätkähtävät joka kerran kun tulevat kuikuamaan olkani yli ja kone sanoo bling. Ja jos totta puhutaan, on ihan jees, että on jotain millä luukuttaa musiikkia. Näin ypöyksin valtaisassa maisemakonttorissa käkkiessäni tuntuu typerältä istua luurit korvilla.

Ja koska ahdistusta pitää vielä väkisin keksiä, olen paniikissa, sillä kännykälläni ei pysty pelaamaan Traviania. Idioottimainen selainpeli, jossa on niin miljoona täysin turhaa kikkaretta, että ei pääse edes sisään kirjautumaan. Piru. Millä mä nyt pääsen anoppilasta päivittämään, hä.

Valtakunta liitännästä

Duuni- sun muilla kavereilla on pahoja joulustressin merkkejä - yksi on ollut kuin myrskyn merkki koko viikon, toisella on päällekkäin kaiken maailman räkätaudit, kolmas on metsästänyt puhuvia Teletappeja... jne jne.

Olen taputellut itseäni selkään, että onneksi mulla ei ole. Minähän en stressaa mistään. Lahjoja keksin ostaa jos keksin. Jos en, niin se on voivoi. Ja varsinkin kun yhtäkkiä vajaassa vuorokaudessa on jo läheisimpien ihmisten lahjat joko kasassa jo valmiiksi, tai ainakin tiedossa, niin mikäs tässä ollessa.

Ja silti selkä on yhtäkkiä jumissa. Jokin selvästi kaikertaa. Asiaa ei ehkä auta, että itselleni alkuvuodeksi junailemat vapaapäivät ennen loppiaista eivät sitten toteudukaan, kun ei olekaan riittävä miehitys paikalla.

Eikä auta se, että miten himskatinpimpskatinhelvetissä saan kuulokkeet kiinni telkkariin/kotiteatteriin, että voin pelata mun Guitar Heroa iltaisin. Perhana, naisen pitää saada rentoutua, kuulokkeet on pakko. Tämä on naurettavaa, mutta tämä on silti myös ongelma. Olen sen verran kuuro ihminen, että jopa päiväsaikaan häiritsee se, millä volalla täytyy luukuttaa sitä Guitar Heroa, jotta strummerin typerä kolkutus peittyy - ja mielellään muunkin maailman hälyäänet.

Auttakaa rakkaat hifistit. Löytyykö mistään päin maailmaa jokin viritys, jolla voisin käyttää esimerkiksi tölöviission optista ulostuloa hyväkseni? Yksinkertaista olisi tietysti liittää xboxin rca-audiopiuhat kuulokepiuha-adapteriin, mutta sitä varten pitäisi aina repiä ne audiopiuhat kotiteatterin perseestä irti.

Niin, kotiteatterissakaan ei ole kuulokeulostuloa. Muodikas optinen ulostulo toki siinäkin. Saatana tämän nykyajan kanssa. Ollaan niin digitaalista, niin digitaalista, mutta ei yhtään ajatella, että ihmiset haluavat käyttää kuulokkeita muidenkin kuin niiden naurettavien iPodiensa kanssa.

iPodeille ja muille kannettaville on kyllä vaikka mitä härpäkkeitä. Tää on pian yks iEarth koko hemmetin maapallo. Viimeisin tuttavuus on joululahjaksi saatu, pahviääninen retroradio, johon saa kyllä kiinni sen aipoudin, mutta radioksi siitä ei juuri ole.

Olenko ihan pihalla vai hä?

Iltapäivälehdissä revitään lööppejä siitä kuinka kaksi nuorta miestä on kadonnut kuukauden sisällä vierailtuaan Kotkan Onnelassa. Asiat annetaan ymmärtää niin kuin Kotkan Onnela olisi tässä jonkin sortin avainasemassa.

Pakko kysyä että anteeksimitähä? Jos olen käsittänyt oikein, niin Kotkan Onnela on kuin mikä tahansa Suomen maan Seduloista, eli siellä käy viikon aikana varmaan vähintään puolet lähitienoon 18-30-vuotiaista. Lienee kai paljon epätodennäköisempää se, että jos 18-30-vuotias Onnela-kaupungissa juhlija katoaa, että ei olisi sattunut käymään siellä Onnelassa. Varsinkin jos on kyse kaupungista, jossa nuorison "trendikkäitä" ryyppyrysiä ei ole ihan yhtä paljon tarjolla kuin pääkaupunkiseudulla.

Saattaisin olla vähän vähemmän ihmeissäni, jos kyseessä olisi keskimäärin 30 kantiksen syrjäinen kulmakuppila jossain takatyrnävällä. Mutta nyt liikutaan luvuissa, joiden pohjalta olisi aivan yhtä "fiksua" yhdistää kaksi katoamista toisiinsa sillä perusteella, että kummallakin kadonneella on siniset silmät.

Noh, olisihan siinä voinut käydä näinkin...

Saamattomuuden voitto

Telkkaripöytä tuli eilen. Arvatkaa onko koottu? Arvatkaa onko kellari siivottu, jotta saa kamat pois alta, jotta pöydän voi koota ja vanhat laitteet sijoittaa makkariin?

Älkää nyt vielä sanoko että pitäis joulusiivotakin.

Edit klo 03.00: Tarvitaan vain porkkana, niin alan huseerata - vaikka sitten keskellä yötä.

Guitar Heroa viritellessä huomasin kauhukseni, että uudessa töllössähän ei ole kuulokeliitäntää. Kaikki muut liitännät toki tajusin ostohetkellä tarkistaa, mutta en sitä. Sillä hei, niin kauan kuin minä muistan, telkkareissa on ollut kuulokeliitäntä! Graah. Onko mun nyt hankittava joku optisen liitännän päähän kytkettävä härpäke, johon saan kuulokkeet kiinni? Tylyä.

Aikani kiroiltuani totesin, että ei näin voi elää - kyllähän muovikorviketta pitää voida hipelöidä öisinkin ilman että naapurit alkavat valittaa. Ennen kuin olohuoneen kuulokeongelma jollain tavalla saadaan ratkaistua korvikkeeksi riittää pleikkari-Herokin. Siispä vitutuksen voimalla alkoi kummasti huushollissa tapahtua.

Nyt on sitten telkkaripöytä pydessä. Ja vaikka tiedän, että rakas Ikeani luo minuun pahan katseen, niin olihan tuota Maskun pöytää aika ilo kasata. Laadukas tanskalainen tuote, joka painaa kuin synti ja jonka kaikki reiät olivat prikulleen kohdallaan. Ei huono viidenkympin mööpeliksi.

Ei Ikeakaan ole ollenkaan niin laaduton kuin monet kasaamista muutenkin vihaavat ihmiset väittävät, mutta yksi helmasynti Ikea-kasattavissa on: useimpien pöydänjalkojen ja pyörien kiinnitys. Yleensä pintaan on pistetty vain matalat pienet neulanpistot niihin kohtiin, joihin sitten lihasvoimalla pitäisi ruuvata kiinni kolmisenttinen ruuvi kantaa myöten. Sellaisen urakan jälkeen yleensä sekä Miehellä että minulla on kourat ruvella ja vesikelloilla.

Olikin ilo ruuvata nimenomaan tuon Masku-mööpelin pyöriä. Isot kunnon reiät ruuveille. Olisi luonnistunut heikommillakin näpeillä.

Pitääkin pitää tuo Masku korvan takana, ainakin jos on aikaa odotella ostoksiaan 3-5 päivää. Viimeksi kun tein syntiä Ikean selän takana - silloin Sotkan kanssa - lopputulos oli aivan katastrofi. Mööpelissä ei ollut käytännössä ainutkaan ruuvin ja tapin paikka kohdallaan, ja huonekalua (tv-pöytä silloinkin) kasattiin usean ihmisen voimin pari päivää.

Kirjaongelma

Voih ja oih. Terry Pratchettilla on altzheimer. Jotenkin kurjaa, että ihminen, jolla on niin luova ja vikkelä mieli saa ristikseen tuollaisen.

Sinänsä mies on tehtaillut Discworldeja jo sellaisen kasan, etten ole enää aikoihin jaksanut pysytellä kärryillä, mutta alkupään tuotanto oli aikanaan perin rakasta lukemistoa.

Nykyään on jotenkin vaikea ryhtyä lukemaan. Normaalista "perus-Hietamies-proosasta" en välitä tuon taivaallista - minua ei jaksa kiinnostaa "tavallisten" ihmisten "tavalliset" asiat ainakaan, jos pitäisi käyttää aikaa niistä lukemiseen kirjamuodossa. (Blogit ovat toki asia erikseen, niissä jutut tulevat rosoisesti pienissä palasissa, eikä niitä tarvitse metsästää niska hiessä kirjakaupasta takakansitekstejä tavaillen ja miettien että oisko tää nyt hyvä vai ei. Blogeista tietää heti.)

Onkin oikeastaan vain yksi nimi, jota käyn akateemisen scifi- ja fantasiahyllystä tsekkaamassa silloin kun tuntuu että voisi ehkä lukea jotain: Iain Banks. Sitten katselen niitä kirjoja siinä hyllyssä, pari on lakematta, ja mietin, että ostanko vai enkö. Ja useimmiten en osta, kun ei sittenkään ole inspistä. Selkeät Culture-kirjat hankin aina, mutta niitä muita vierastan - kunnes sitten hankin ja ihmettelen, että miksi en hankkinut jo aikaisemmin. Scifi-kirjailijana Banks ei petä.

Mutta jotain muutakin pitäisi olla. On täysin sietämätöntä, että entisenä kirjatoukkana en ole tänä vuonna lukenut kuin viimeisen Potterin. Vai luinkohan sen Alastair Reynoldsin Pushing Icen (ei huono) tänä vuonna? En vain tiedä mitä ostaisi.

En välitä dekkareista, en kotimaisesta kirjallisuudesta (kotimaisten kirjailijoiden maailmankuva ei vain jaksa kiinnostaa - ei edes Hotakainen). Lievästi fantasia- tai scifi-elementtejä sisältävä jännäri ja toiminta menettelevät, kauhukirjallisuus joo, puhdas scifi ja fantasia varmaan ovat sydäntäni kaikkein lähimpänä. Toisaalta koska ei ehdi seurata alan liikehdintää ja uutisia, siellä hyllyjen välissä seilailu on kovin päämäärätöntä, ja välillä jopa tulee arvioitua kirja pelkkien kansien perusteella.

Vuosia sitten luin valtavasti kivaa scifiä ja fantasiaa, koska lainailin niitä ystävältä jolla näytti olevan erinomainen haju siitä mistä saattaisin pitää. Mutta koska vuodet vierivät ja ihmiset vuosien mukana, yhteydet ovat viimeisen 10 vuoden aikana jääneet lähinnä satunnaisiin lounaisiin kerran parissa-kolmessa vuodessa. Olen kirjallisella tuuliajolla.

Paljon lienee vaikutusta silläkin, että aika on mukamas jotenkin kortilla. Ja rahat myös. Enää ei tule kaupan hyllyillä helposti päälle mikään seikkailumieliala, jolloin ottaa vain sokkona etäisesti hyvältä näyttävien kirjojen läjästä yhden. Pitäisi olla jo etukäteen jokin varmuus siitä, että tämän kirjan hahmoista pidän ja tapahtumat ovat varmasti riittävän kiinnostavia.

Kirjojen hahmot itse asiassa ovat se tärkein ominaisuus - vähän samaan tapaan kuin telkkariohjelmissakin. Luen sujuvasti, jopa lämmöllä, esimerkiksi David & Leigh Eddingsiä, vaikka tarinat ovat periaatteessa hirveätä klisesoppaa, koska edes hahmot ovat pidettäviä ja juttelevat mukavia. Kyseinen pariskunta on vääntänyt tähän mennessä viisi kirjasarjaa ja yhden erillisen teoksen, joiden kantava idea ja rakenne on periaatteessa aivan sama kaikissa - ja minä ostan sen joka kerran, tietoisesti. Koska tiedän saavani sankareita ja lurjuksia, jotka nälvivät toisiaan paljon ja tekevät sitä suhteellisen älykkäästi ja huumorilla.

Ja toisaalta siten kun jonkin hyvän itselleen uuden tuttavuuden löytää, niin käykin niin ettei tyypiltä löydy muuta tuotantoa kirjakauppojen hyllyiltä (koska Akateeminen ja Suomalainenkin ovat menneet turhan pahasti ns. Anttila-linjalle, eli hyllystä ei välttämättä löydy kuin uutuudet ja aina myyvät klassikot).

Amazonista tietysti saisi - mutta kun tässä asiassa olen liian hypistelijätyyppi. Miten voin kuvitellakaan tilaavani mitään netistä, kun en pääse ensin hypistelemään itse kirjaa - katsomaan sen kansia, lukaisemaan ehkä jostain keskivaiheelta paria sivua saadakseni kuvan yleisestä meiningistä, tekemään konkretiaan perustuvaa ostopäätöstä?

Ja toisaalta, jos olen päättänyt ostaa kirjan, haluan sen käsiini heti. Haluan kävellä ulos Akateemisen ovesta nenä jo valmiiksi kirjassa kiinni, suunnata lähimpään ruokaravitsemusliikkeeseen ja tarjota itselleni ja kirjalleni häiriöttömän mahdollisuuden tutustua toisiimme. Näin teen kaikkien kirjojeni kanssa. Olen sillä tavalla vanhanaikainen herrasmiesnainen, että uutta suhdetta on liehiteltävä ruokatreffeillä.

Mutta nainen, joka on tottunut Iain Banksin, David Brinin, Alastair Reynoldsin ja jo edesmenneiden Philip K. Dickin ja Arthur C. Clarken kaltaisten hienojen miesten seuraan, mistä hän löytäisi uusia seuralaisia, kun nämä herrat eivät ole saatavilla?

Palvomme televisiota

Nuin. Nyt on ilta uudella televisiolla leikitty. Tosiaankin, voi herranjestas mitä skeidaa suomalaisen digitelevision laatu on. Onkohan Ylellä luultu surkeita päätöksiä tehdessä, että ihmiset käyttävät putkitöllöjä vielä seuraavat 20 vuotta, niin ettei kuvan todellista kurjuutta huomaa niin pahasti.

Suomessa kaistassa lisäksi pihtaillaan kai oikein erityisesti - Ruotsin digitelevisiolähetysten laatu on huomattavasti parempi.

Mutta se suomalaisesta yleisradiotoiminnasta. Sen sijaan mun pelit näyttää nyt niin ihkuihkuhyviltä! Kyllä Full HD:tä minuakin hanakammin kannattaneella ja HD Readya ikävänä kompromissina pitäneellä Miehelläkin alkoivat silmät kovasti tuikkia, kun Xbox lätkäistiin käyntiin, ja laitteen natiivireso käännettiin päälle. Voi sitä terävyyttä ja värien sopusointua. Peleistä alkoi yhtäkkiä löytyä yksityiskohtia, joita niissä ei ennen ollut tajunnut olevankaan.

Yksi hieno piirre uuden tölsyn ja Xboxin sopusoinnussa oli myös se, että Xboxin ja Wintoosa-pc:n tiedostonjako-ominaisuudelle tuli ihan käyttöä. Nimittäin ihan tavalliset valokuvat näyttivät tölsyn ruudulta jopa paremmilta kuin suhteellisen hyvältä tietokoneen monitoriltani. Kuvia tulee toisinaan otettua aikamoiset määrät, mutta sitten ne lojuvat kovalevyn uumenissa keräämässä digitaalista pölyä ilman että niitä tulee kauheasti katseltua - ei kukaan jaksa roikuskella tietokoneen ympärillä monitoria tihrustamassa. Sohvalla mukavasti hyvältä näytöltä katsellessa tulee ihan vanhat diaprojektoriajat mieleen. Tuli kelattua taas Pojan vauvakuvat läpi, ja mukavaa oli.

Pitäisi varmaan hankkia komponenttikaapeli myös tolle Wiillekin, vaikka onkin ollut ajatuksena, että sen siirtäisi makuuhuoneeseen. Ehkä pitää suunnitella jotain portaabeleja ratkaisuja, niin että noita pikkukonsoleita voisi näppärästi siirrellä huoneiden välillä. Ehkäpä sinne makkariin siirtykin ensimmäisenä pleikkari, ja Wii jää oleilemaan yleisiin tiloihin ainakin toistaiseksi. En usko, että uskollisesti pari-kolme kertaa viikossa Wii:n Everybody Votes -kanavan äänestyksiin vastailemaan ja kahvia juomaan saapuva äitini suostuu äänestämään makuuhuoneessamme.

Se on tosin uudessa televisiossa sellainen ikävä puute, että HDMI-reikiä on parikin kappaletta, mutta komponenttiliitäntöjä vain yksi. Jakaja voisi olla hyvä idea, mutta ne pirulaiset heikentävät signaalia.

Itse tölsystä vielä pitää sanoa, että yllätyin siitä miten siistit ja yksinkertaiset tölsyn oma menu ja digiboksivalikko ovat. Kaiken maailman kökköä näkee varsinkin digiboksipuolella, joten ihan mukavaa että kerran näinkin. Ja kanavan valinta on varsin nopea. Tekstitelkkari käynnistyy ja sulkeutuu jostain syystä vähän hitaasti, mutta muuten se on nätti ja nopea sekin. Tuote on siis LG:n 26LC45, eli hintaluokkaa huokea (500 euroa). Meidän olkkarimme perusvalaistuksessa kuva on sävykäs, odotettua kontrastikkaampi ja valovoimainen. Olen nähnyt erinäisten puotien näyttelytiloissa paskempiakin kuvia kaksi kertaa tuota hintavammissakin tölsyissä.

Olen vuosien varrella tullut siihen tulokseen, että kovahintaisissa merkkituotteissakin löytyy iso määrä roskaa, sutta ja savea. Sen sijaan LG:hen on alkanut varovasti luottaa. High-end-osastolla eivät välttämättä pärjää Sonyille sun muille, mutta tuossa perustaviksen kukkarolle sopivassa säästöluokassa peittoaa kilpailijansa yllättävän usein.

Ihan kestäviäkin ovat, ainakin meille hankitut tuotteet. Perheessä on paritkin LG:n videot, jotka hankittiin parisuhteen alkuaikoina, ja hyvin ovat kestäneet ja toimineet. Oman koneeni monitori on erittäin halpis LG:n CRT-näyttö, jossa on kuva pysynyt tarkkana ja hyvänä nyt viitisen vuotta. Jossain perheen tietokoneista taitaa edelleen olla kiinni täysin moitteettomasti vuositolkulla toiminut LG:n kirjoittava dvd-asema.

Ehkä yksi asia noissa huokeiden hintaluokkien tuotteissa on se vanha viisaus, että mitä vähemmän ominaisuuksia, sitä vähemmän rikkimentävää. Eritoten vanhoissa, ei kovin tietotekniikkaa pursuavissa tuotteissa motto piti erinomaisesti paikkansa. Ja kyllä se joiltain osin pitää paikkansa edelleen. Kannattaakin miettiä tarkkaan mitä laitteelta tosiaan haluaa. Miksi hankkia, ja varsinkaan maksaa, pilleistä ja kelloista joita ei todellakaan tarvitse.

Suurempi ongelma voi tosin olla se, että niitä hienoja ominaisuuksia tungetaan tuotteisiin puoliväkisin - markkinat tursuavat keskikallista, kiljoonalla ominaisuudella (joita ei ikinä käytä) maustettua tuotetta, mutta halpaa perusmallia saa välillä jopa ihan metsästää.

Ei ole olemassa väärin tehtyä kotiruokaa

Reagoin asioihin aika hitaasti, mutta reagoin kuitenkin.

Turisti puhui jo aikapäivät sitten siitä kauhistuksesta, että einesruokamössön kulutus sen kuin kasvaa. Kulutusjuhlassa puolestaan kommentoitiin sitä, että ihmiset antavat itsestään aina kyselyissä paljon hyveellisemmän vaikutelman kuin mitä totuus loppujen lopuksi on.

Olen tässä vähän mietiskellyt sitä, että ruokaohjelmia pukkaa ja koko aihe on tosi hottis ja in, joten miten ihmeessä ihmiset silti syövät moskaa.

Tuli vain mieleen, että voisiko itse asiassa koko ruokaohjelmavillityksen sun muun suurin ongelma olla, että ne eivät välttämättä niinkään innosta suurta massaa, vaan pikemminkin aiheuttavat alemmuudentunnetta. Voisiko olla, että ruuanlaitossa voi olla samaa ilmiötä kuin perinteisessä "tytöt ja matematiikka"-asetelmassa?

Ihmiset kuvittelevat että ruuanlaitto on jonkinlaista salatiedettä ja vaatii aina jotain nypertämistä ja vähintään mausteilla sörsselöintiä. Ruokaohjelmassa tai kokkikirjassa yksinkertaisinkin viiden minuutin munakas nyperretään täyteen maustetta ja finessiä, eikä "emmä osaa laittaa ruokaa"-puolue saa moisesta kuin vain lisää vettä myllyynsä.

Viime kädessä lannistaa se hervoton fiilis, että kun kokki x rutinoitunein ottein pyöräyttää viiden ruokalajin päivällisen näennäisesti minkäänlaista tiskimäärää synnyttämättä (koska suunnilleen pesee ja huuhtelee heti vasemmalla kädellä astian, jota oikealla kädellä käsitteli), niin itsellä on röykkiö likaisia kasareita tiskipöytä täys jo suunnilleen munan keitosta.

Ihmisillä on harhakäsitys siitä, että on jokin "oikea tapa" laittaa ruokaa, ja on kardinaalimokia, joiden tuloksena ruoka on vääjämättä epäonnistunut ja pahaa. Kokit usein myös hanakasti ylläpitävät sitä illuusiota, ja ruokaohjelmat peesaavaat.

Totuus on toisenlainen: hyvä ruoka on sitä mistä itse pitää. Sen kun pitää mielessä, ruuanlaitto helpottuu ja pelkistyy usein huomattavasti. Mausteet? Mitkä ihmeen mausteet? Pitääkö ruuassa olla sellaisia? Kuka niin väittää? Kokitko? Älkää kuunnelko niitä! Juoksettuiko kastike? Maistuuko se silti ihan hyvältä? Mitä väliä siis!

Kun on kyse kotikokkauksesta, ainoa makutuomari olet sinä itse ja perheenjäsenesi. Kun opetat jälkikasvun ajoissa siihen, että pasta on ihan yhtä hyvää mössönä kuin "oikeaoppisena" al dentenä, ja melkein minkä tahansa mokan voi korvata turauksella ketsuppia, niin olet suhteellisen kuivilla.

Kun poistaa kaikki epäonnistumisen pelot päättämällä, että kokit ovat vähän niin kuin huippu-urheilijoita verrattuna leppoisiin sunnuntaisauvakävelijöihin, eli sinuun, alkaa jossain vaiheessa syntyä jo ruuanlaitollista seikkailumieltäkin. Ja se on taivahan tosi, että suurin osa kotiruuasta syntyy itsekseen, ilman että tarvitsee vieressä seistä vahtaamassa.

Seuraavana perusharjoitus, joka ei vie edes täysääliöltä 10 minuuttia kauempaa, eikä hommaa onnistu mokaamaan oikein millään:

• Leikkaa saksilla paloiksi pari broilerifilettä.
• Kärtsää oliiviöljyssä.
• Lisää pikkupussillinen maissia.
• Heitä sekaan pari pilkottua tomaattia - leikkaa vaikka saksilla, jos et jaksa nysvätä veitsen kanssa.
• Lisää tilkkanen vettä ja anna muhia vaikka sen verran, että käyt tupakalla tai lätkäiset viikon likaiset kalsarit pesukoneeseen pyörimään.
• Sitten vain syömään.
• Tarjoile tuoreen kurkun ja jäävuorisalaatin kanssa. Tai pilko ne saksilla sekaan, jos syöt suoraan pannusta.
• Jos ei perusta maidosta ruokajuomana, voi lätkiä sekaan vielä raejuustoa maun mukaan.

Ja hyvää on. Minun suussani ainakin. Muusta en piittaa.

Tuon pystyy lisäksi toteuttamaan kajoamatta oikeastaan mihinkään todella pahaan ja maailmaa tuhoavaan puolivalmisteeseen. Maissit ovat vähän siinä ja siinä, mutta raja on vedettävä johonkin.

Onnellisesti kasvanutta luomubroiskua saa toki etsimällä etsiä, mutta pelkästään terveysaspekteja ajatellen riittää että on marinoimaton. Valmiiksi suikaloitua jämälihamössöä on turha hankkia, ei se kokonaisen rintapalan pilkkominen vie kuin minuutin. Ja niiden saksiminen tuntuu lisäksi hauskalta.

Kotimaisia kasviksia saa kaupasta kuin kaupasta. Kallista kuin fan, varsinkin talvella, mutta hakkaa kyllä useimpien kökkökakkaeinesten todelliset kilohinnat - varsinkin jos haluaa hinnoitella myöt omat eineksistä syntyvät vyötäröihrat (ja varsinkin niistä eroon pääsemisen).

Melkein pimeyden ytimessä

Yllätyin eilen illalla. En ollut käynyt vaa'alla varmaan 2-3 kuukauteen. Oletin, että olen saattanut pahimmassa tapauksessa poimia pari kiloa, kun on siistin elämän lisäksi tullut kuitenkin harrastettua myös vähän suklaata ja makkaraa ja suklaata ja...

Vaaka näytti vielä vähemmän kuin kesällä, jolloin olin jo päässyt reippaasti tavoitteeseeni. Pari hassua kiloa, ja paino alkaa numerolla, jonka lienen viimeksi vaa'assani nähnyt joskus 80-luvulla. Ottaen huomioon, että parin viikon päästä alkaa tuo Ahmimisen Avoin Grand Slam -turnaus, niin eipähän tarvitse ainakaan kauheasti huolehtia. Aion vailla minkäänlaisia omantunnontuskai hankkia Fasun tryffeleitä - ihania kaakaossa pyöritettyä kökkäreitä, joiden syömistä ei voi koskaan jättää vain yhteen.

Elämän ilot ovat pieniä ja pienestä kiinni. Syöminen, nukkuminen, palkitseva päivä koiranäyttelyssä (tänään, ERI-automaatti antoi ERIn), pelaaminen, ehkä seksi. Periaatteessa ne riittävät. Ja välillä kun joulu lähestyy ja verokarju makselee lainaamiaan rahojaan takaisin, on todella joulu, pääsiäinen ja juhannus samassa paketissa.

Silti näin synkimpänä aikana huomaa välillä ajattelevansa aika synkkiä - esimeriksi nikotiinipitoista hartaushetkeä yksin suorittaessa, varsinkin kun parvekkeen valo paloi. Sitä ajattelee joulua, kivoja hetkiä, ja tuntee hetkittäistä katkeruutta siitä, että ne ilon hetket ovat niin vähäiset - ja vaikka esimerkiksi sitä rahaa on hetkellisesti vähän enemmän, ei sillä saa läheskään kaikkea sitä, mitä toivoisi.

Tuntee kateutta kaiken maailman hyväosaisia kohtaan, jotka lentelevät harvase viikonloppu Lontooseen ja Pariisin shoppailemaan ja muuttavat kirjansa Sveitsiin ja Monacoon, ettei heidän vahingossakaan tarvitse antaa takaisin mitään sille kansakunnalle, joka heidät alkuun auttoi.

Tuntee katkeruutta siitä, miksi kaikki ilon hetket aina ovat niin lyhyitä, ja miksi yleensä perustalliainen aina joutuu kohtaamaan sen itkun pitkästä ilosta. Elämä on yhtä puurtamista sunnuntai-ahdistuksesta seuraavaan perjantaihin, paljon itsestään antaa, vähän itselleen saa - arvostusta yleensä kaikkein vähiten.

Tuntee huvittuneisuutta siitä, että ihminen on joskus saanut päähänsä puijata muita ihmisiä uhkakuvista helvetin tulesta ja ikuisesta tuskasta. Aika naurettava ajatus varsinkin siihen maailman aikaan, jolloin promille kansasta alisti kaikkia niitä loppuja, joiden elämä oli lyhyt, tuskaisa, köyhä, rupinen ja usein perin väkivaltainen. Mihin tässä enää helvettiä muka tarvitaan?

Ei mikään ihmekään, että näillä leveysasteilla monen tekee mieli tarttua pertuskaan ja kumauttaa sillä joko itseään tai jotakuta muuta.

Onneksi omat epätoivon hetkeni yleensä hälvenevät pimeältä parvekkeelta takaisin sisään saapuessa. Siitäkin huolimatta, että varsinkin sunnuntaisin tuntee tekevänsä työtä, jolla ei ole merkitystä ja elävänsä elämää, joka ei oikein johda mihinkään. Paitsi hautaan. Tosin sinne sen kai on tarkoitus johtaakin.

Onneksi elämä on oikeasti aika mukavaa. Uusi televisiokin tulee ehkä jo keskiviikkona. Kuka väitti ettei onnea voi ostaa?

Mööpeliä odotellessa

Ikea on oikeasti hyvä paikka, sanokaa mitä sanotte. Ainakin Ikea on viime vuosien aikana onnistunut pilaamaan minut ihan täysin siihen mukavuuteen, että saa olla aika iso ja erikoinen tuote, ettei sitä saa heti ostaessaan mukaansa.

Kävin tänään Lanternassa ostamassa telkkaripöydän uudelle tölsylle, ja vaikka joillain puodeilla siellä varastot onkin, niin ei kaikilla - eikä kaikista tuotteista. Jotenkin turhauttavaa joutua odottelemaan torstaihin asti, että voin hakea tilaamani pienen pöydän puodista - sillä kotiinkuljetuksesta en 50 euron pöydästä maksa toista 50 euroa.

Aikamoisen kuljetushinnan selittää hintaan kuuluva kokoamispalvelu ja roskien poisvienti. Muutan kiva, mutta minä oikeasti tykkään rakentaa huonekaluja. Eikä jätteitäkään synny niin, etteikö niitä saisi tuohon 20 metrin päässä olevalle roskikselle.

Lisäksi kotiinkuljetuspalvelut eivät koskaan toimi niin kuin pitäisi. Graafikkotyökaveri osti uuden kirjahyllyn ja sai niin törkeää kotiinkuljetuspalvelua, että todellakin saisi saada itsestään irti reklamoinnin verran.

Ensinnäkin ihmisparka odotti koko illan, ja lopulta iltakymmenen maissa puhelin soi, että missä sä nyt oikein asuitkaan - ja onko tämä nyt ihan pakko tuoda tänään. Tietenkään kuljetustyyppi ei puhunut juuri lainkaan Suomea.

Koska ystävä oli koko illan varta vasten odotellut hyllyään saapuvaksi, seuraavalle päivälle siirtäminen ei todellakaan enää käytynyt päinsä, ja lopulta myrtynyt kirjahyllylähetti löysi tiensä oikeaan osoitteeseen. Lastasi kamat ulos autosta, ja jätti ne siihen. Kotiinkuljetus sisältää asuntoon sisään kantamisen, paitsi ei tämän lähetin mielestä.

Ja kyseessä oli Iskun/Askon kaltainen ns. perinteikäs ja mukamas hyvämaineinen mööpeliafääri. Että näin. Mieluummin sitä kantaa itse kamat kotiinsa suoraan kaupasta kuin maksaa paljon rahaa siitä, että muut hoitavat asiat miten sattuu.

Mutta ylipäätänsä ärsyttää odottaa torstaille. Ihan kuin sen töllön odottamisessa ei olisi jo riittämiin odottamista. Jos olisin jaksanut Ikeaan asti, olisin päässyt nyt heti puuhastelemaan kasaamisen kanssa. Mutta Ikeassa ei tällä kertaa olisi ollut tarjolla sopivaa, mikä on toki yllättävää sinänsä.

No kaipa rakkaani Ikeani antaa minulle anteeksi tämän pienoisen syrjähypyn Maskun kanssa, kunhan pikapikaa keksin jotain asiaa Vantaalle kuvitteellisten huonekalutarpeideni pyhättöön. Jos en muuta niin syömään lihapullia ja käyttämään lasta leikkihuoneessa.

Toisaalta tänään on neljä Guitar Hero high score tournamentia, joten ehkäpä huvittelua on luvassa riittämiin jo muutenkin.

Vapaapäivä (ansaittu)

Onni on vapaapäivä, ja vielä ilman krapulaa. Olisikohan ensimmäinen kerta ikinä, kun olen a) ollut riittävän fiksu hankkiakseni ja b) riittävän hyvässä tilanteessa saadakseni vapaapäivän työviikkoa tarpeettomasti kampittavan pakkovapaapäivän jälkeen. 

Koska totuus on, että eihän minkään torstaivapaan jälkeen perjantaina töistä tule yhtään mitään. Parempi lojua kotona tankkaamassa akkuja, kuin lojua töissä tumput suorana saamatta aikaiseksi tuon taivaallista, mutta silti kuluttamassa niitä akkuja.

Onpahan tullut ladattua. Lienee ihan soveliasta herätä vähän ennen kuin lapsi pitää hakea tarhasta.

Odottelen televisiotani. Ensi viikkoon menee, se oli selvä jo ostohetkellä, mutta odotan silti. Olen kahden vaiheilla sen kanssa että koppaanko lapsen tarhasta ja vien sen väkisin Lanternaan katsomaan telkkaripöytiä, vai maltanko huomiseen ja koppaan koko perheen kainaloon ja vien väkisin Ikeaan. Mmmmm... Ikea...

Vielä pitäisi kahdelle lomapäivälle keksiä tuhlauskohde. Ärsyttävää kun niitä yrittää käyttää, niin niitä tulee vain lisää. Alan työehtosopimuskin määrää joulun takia jotain ylimääräisiä vapaita. Pitää kuulemma pitää puolen vuoden sisällä. Milloin, mä kysyn vain? Osuukos loppiainen johonkin keskelle viikkoa?

Yksittäisten lomapäivien sijoittelu on tarkkaa puuhaa.

Näköradionainen is so HD Ready

Koska tapanani ei ole aikailla, kun on mahdollisuus tuhlata rahaa, ostin sitten eilen sen töllön.

No, onhan tätä toki tullut henkisesti pähkäiltyä jo pitempään. Lopputuloksena tein valinnan ostaa halvimman mahdollisen suhteellisen siistilaatuisen töllön, joka ei ole merkiltään aivan jotain no-name-osastoa tyyliin Thomson.

Vakaana aikomuksena on tulevaisuudessa sijoittaa kunnolla siihen Full HD:hen kun niitä alkaa mahdollisesti parin-kolmen vuoden sisällä saada sekä ihmisten hinnoissa että kokoluokissa. Sitä ennen pitää kuitenkin joku nykyaikaista edes etäisesti muistuttava tölsy jo pelaamisenkin takia olla. Eli televisioon ei halua tuhlata mielettömiä summia rahaa, jos joka tapauksessa meinaa parin-kolmen vuoden sisällä ostaa sen "hienon hyvän kalliin näköradion".

Kestävää kulutustahan tällainen ei ole, mikä tietysti hävettää jonkin verran. Mutta annettiinko minulle vaihtoehtoja? Eipä annettu. Yksi mahdollisuus olisi ollut tietysti tuottaa itselle sopivin vaihtoehto Saksasta, mutta en minä nyt siinäkään näe mitään järkeä.

Nyt on sitten olkkariin muuttamassa 26-tuumainen karvalakki-LG. Kontrastisuhteessa olisi toivomisen varaa, eikä toisaalta kiitettävän hyvää valovoimaa taida saada alle tonnilla minkään merkin tölsyistä, mutta vasteaika on pelaamisen kannalta suhteellisen jees (3ms), filttereitä löytyy muutama, ja liitännät ovat suhteellisen monipuoliset. Kaiuttimet ovat kököt, mutta nykypäivän kotiteatteriaikakaudella hyvistä telkkarikaiuttimista maksaminen on sulaa hulluutta.

Niin vannoin, että putkitöllöstä siirryn suoraan Full HD:hen, mutta näin siinä nyt kävi, että piti sortua halveksumaani HD Readyyn.

Seuraavana vuorossa onkin makkarin ja olohuoneen siivous ja uudelleenjärjestely. Makkariin tulee nurkkaus vanhalle töllölle ja sen tukemille pelikoneille eli Wiille ja edellisen sukupolven konsoleille. Tulevat hukkaneliötkin käyttöön - kerrostalokartanomme master bedroom kun on suunnilleen yhtä iso kuin olohuonekin, ja olen aina ihmetellyt, että mikä järki siinä oikein on.

Pitää varmaan käydä ostamassa vanha telkkua varten sinne nurkkaukseen joku 15 euron halpistelevisiopöytä Anttilasta, Ikeasta tms.

Olenhan mä siis niin moraalisesti närkästynyt siitä, kuinka mut pakotetaan ostamaan puolivillaista. Mutta vähänkö on juhlaa se hetki, kun uuden töllön tultua ensimmäisen kerran lätkäisen PGR4:n päälle ja näen pikkupiiperrystekstitkin kunnolla, eikä värit leviä yli ääriviivojen. Onhan se melkein 500 euron väärtti fiilis.

Kyllä se muuten ON koosta kiinni

Veronpalautuspäivä. Pelkkä asian ajattelukin saa sormet syyhyämään ja vähäiset, valtiolla lainassa olleet roposet polttelemaan pankkitilillä majailevaa taskunpohjaa.

Pitäisi kai periaatteessa säästää kaikki - sitä Disneyland-reissua varten. Silloin ei tarttisi käytännössä lainkaan säästää muuten, kun samanlainen laaki ennakonpidätysprossalla keinoteltuja säästöjä napsahtanee tilille ensi vuonnakin. Mutta silti.

Pitäisi saada televisio. Vanhasta, vaikka sinänsä suhteellisen uudesta, putkitöllöstä katsoisi kyllä töllöä, silloin kun sitä ehtii katsoa. Mutta eihän nämä nykypäivän pelikonsolit, ja varsinkaan niiden pelit, tue enää 50 hertsiä juuri lainkaan. Xbox360:n pelit ovat järkiään 60 hertsiä huutavia, ja sen tuo putkitöllö osaa vain vaivoin (värit leviää).

Taulutelevisio on siis ostoslistalla. Taulutelevisio on kyllä käsitteenä todella vitsi. Vain murto-osassa tulee seinäkiinnityshärpäkkeet mukana. Ja ainakin uudempien kerrostalojen seinät ovat sellaista kananpaskaa, ettei niihin kiinnitä edes ilmoitustaulua saatika 30 kilon töllöä.

Yksi asia on vielä sitten että mitä siihen töllöön pitäisi sijoittaa? Järkihän sanoisi, että saman tien sitten kunnon Full HD -osastoon. Aika kallista, ja elämä on. Mutta jos se raha olisi, niin kaipa se olisi sen väärti. Vielä kun niitä sitten löytäisi - ja vieläpä muussa kuin megakoossa.

HD Ready -osastoa kyllä löytyy melkein tuumakoossa kuin tuumakoossa, mutta mikä siinä on ettei vielä harvinaisempaa Full HD -kamaa viitsitä tuoda kauppoihin kuin varastohalliolohuoneille tarkoitetuissa kokoluokissa? Luulisi, että ihmiset olisivat valmiimpia sijoittamaan kunnon töllöön, jos sellaisia löytyisi myös ahtaasti asuvan city-perhelauman olohuonekokoihin suhteutettuina.

Vanha putkitöllö on 28-tuumainen, eli oikeasti vastaa katselupinta-alaltaan osapuilleen nykyisiä 26-tuumaisia lättytöllöjä. Se on juuri oikean kokoinen olohuonetilaamme ja silmän havaintoaluetta ajatellen.

Valmistajat kyllä valmistavat sellaisiakin, mutta kotimaiset kauppiaat tarjoavat eioota - mutta osta toki tällainen 60 tuuman kokoinen plasmatöllö, siinä on HD, ja se on niin iso, että voisit muuttaa sen sisään asumaan (koska et mahdu enää asuntoosi, eikä sinulla sitä paitsi ole enää varaa vuokraankaan).

Haloo. 60 tuumaa? Se painaa tonneja, ei mahdu sisään ovesta, se täytyy tuoda rekalla! Läpi katosta!

Teksasissako kauppiaat luulee että asun?

Hintakin on tietysti noissa isoissa sitten sen mukainen. En minä halua kuudella tonnilla Suomen Suurinta TV:tä. Tonnilla itselleni sopivan kokoisen, hyvän karvalakkimallin ehkä ottaisinkin. Onko se liikaa vaadittu?

Pitäis varmaan ruveta basistiksi

Mulla on selvästikin taas BB:n jälkeinen henkinen krapula. Ajatuksenpuolikkaita pyörii päässä vino pino, mutta mistään ei oikein saa otetta. Periaatteessa olisi sanottavaa erinäisistäkin asioista, mutta mikään ei oikein muotoudu - kitetyttämisen kyky on hetkellisesti täysin kateissa.

Kyllä tämä kai tästä. Ainakin pitäisi harrastaa ei-elämää sen verran, että ottaisi selville millä ihmeen kippaskonstilla vedetään Guitar Herossa sikapinnat biisistä, joka perusvirheettömällä nappisuorituksella ja tasaisella star powerin käytöllä antaa sellaiset 150-160 kilopistettä.

Tuli nimittäin ensimmäistä kertaa osallistuttua GH3:n tournamentiin. Tavoitteena paras highscore Cliffs of Doverissa, mediumilla. Pari tuntia pusattuani satuin tarkistamaan tilanteen: parhaimmalla sellaiset 300k pistettä. Kyllä on ihmisen ongelmat vähissä, kun kuluttaa illan pähkäillessä ja kiukutellessa miten homma oikein tehdään.

Teknisesti väitän olevani sen verran hyvä (en tässä asiassa enää edes kehtaa kainostella, olen lakannut olemasta täysin paska) ettei medium-tasolla ole ongelma eikä mikään vetää virheetöntä suoritusta biisissä kuin biisissä. Mutta sitten astuvat mukaan pelitekniset asiat - eli tuo star powereilla kikkailu sun muu - ja minun strateginen silmäni asustaakin näemmä ahterissani eikä päässäni. Erilaisia yhdistelmiä on kokeiltu. Star powerin varastointia erilaisin määrin, star powerin kuluttamista heti kun sitä saa. Mutta ei. Edes 200 000 pisteen raja ei lähene. Saatika nyt sitten tuo 300k.

Jos olen näin tyhmä, etten itse kykene keksimään miten homma menee, niin pitäis varmaan ruveta basistiksi. Kunhan vessan lattia on suorassa, niin osaan jo suvereenisti kusta kummallekin puolelle pönttöä.

Sankarin vaivat

Mikä perkeleellinen viikonloppu. Xbox Livessä on ilmainen Gold-viikonloppu, joten joutuu todella tappelemaan Guitar Hero -vuoroista pumpum-peleistä tykkäävän miehen kanssa.

Viimeisen puolen vuoden intensiivinen skeban vispaaminen on tuottanut hyvin mielenkiintoisia tuloksia. Minulla on hauis. Oikeassa kädessä. Ainoastaan. Minulla on myöskin erittäin tiukka kämmensyrjän lihas, siis se mistä pikkurilli sitten lähtee. Mutta vain vasemmassa kädessä.

Onneksi tuli hankittua tuo GH3:n Xbox360-versio. Koska olen achievement whore, ei riitä että peli pelataan läpi, vaan peli pelataan tässä tulevaisuudessa läpi myös vasenkätisesti. Koska siitä saa saavutuspisteitä. Ja ehkä jossain vaiheessa hauis kasvaa vasempaankiin käteen. Nivelreumasta nyt puhumattakaan. Ranne ainakin naksuu välillä uhkaavasti.

Kitaroinnista puheenolleen. Yksi kitaroija on näemmä ilmoittautunut jo. Onko lisää? Muistakaa www.guitarhero.com. Liittykää blogoslavialaisten omaan bändiin jonka huvikseni kasasin.

Reitti solmussa

Onkohan HKL:n reittioppaan hakualgoritmia jotenkin muutettu. Nykyään se tarjoaa aivan typeriä vaihtoehtoja riippumatta hakuehdoista. Ennen sain töistä kotiin siististi juuri sen välineyhdistelmän aikataulut kuin oli passelein. Sekä oletus- että lyhin kävelymatka -vaihtoehdoilla. Nyt ne eivät kummatkaan enää toimi oikein, vaan tarjolle tulee joko tuhotonta kävelyä tai aivan kädetöntä usealla bussilla sahaamista.

Olin joskus näkevinäni Reittioppaan sivuilla myös napin, joka antoi minun ensin suunitella yhden reitin A -> B, ja sen valkattuani reitin B -> C erikseen. Siitä voisi tällaisessa tilanteessa olla apua. Enää ei sitä namikkaa tunnu löytyvän. Tosin koska en sitä ikinä kokeillut, niin en voi olla varma ymmärsinkö edes oikein.

Se mitä Reittioppaaseen todella tarvitsisi sen rinnalle, että pystyy filtteroimaan hakuehdoista pois ratikat, metron, junan jne on se, että pystyisi filtteroimaan pois ihan tiettyjä linjoja. Eli esimerkiksi koska en halua käyttää bussia 16, niin voisin sulkea sen pois sotkemasta reittihakuani töistä kotiin. Keskustassa liikkuessa varsinkin sille olisi todella tarvetta.

Luolanaisen uudet seikkailut

Muistan joskus muutama vuosi sitten leikkineeni tällä. Ja kun törmäsin jälleen linkkiin, tällä kertaa SusuPetalin luona, niin leikinpä uudelleen, kun on naamakin taas pikkaisen ehkä muuttunut.

Ne jotka ovat tehneet töitä kanssani samoissa puljuissa viimeisen 4-5 vuoden aikana, tsekatkaa huviksenne mies-version lähes pelottava yhdennäköisyys erään kollegan kanssa. :-)

Ja tuhkasta nousi feenix-kenkä

Valitin tuossa aiemmin, että ostin huonot kengät, jotka eivät kestäneet edes kuukautta. Ongelma oli siis täysin laaduttomat pohjat. Noh, muovisekoitepohjat ovat aina laaduttomat - kallimmissakin kengissä.

Minulla oli siis nämä susikengät kannossa matkalla Anttilaan, kun satuin poikkeamaan toisen kenkäparin kanssa suutarille aikeenani uusituttaa niiden korkolaput. Jäi sitten ne "huonot" kengät sinne suutarille myös, enkä koskaan mennyt Anttilaan valittamaan.

Onhan se toisaalta lusmuilua, mutta tällä kertaa suutarilla käynti oli myöskin opettavaista. Halpiksista nimittäin tuli kalua - oikein hyvää kalua, mikä on kivaa koska ne ovat päälipuoleltaan mielestäni kovinkin kauniit kävelykengiksi - mutta ne kengät, joista oli tarkoitus uusia vain korkolaput, eivät koskaan tulleet takaisin kotiin, koska olivatkin yllättäen niin rikki, että armokuolema oli sittenkin parempi vaihtoehto kuin lähes kenkien itsensä hintainen remontti.

Ne olivat noin kolme-neljä kertaa halpiskenkieni hintaiset. Eivät suoranaisesti mitkään Manolo Blahnik -kalliit, mutta ei nyt ihan halvatkaan. Mutta kärsivät ongelmasta, joka tuntuu nykypäivänä pitävän suutarit varsin hyvin leivissä: muotioikusta.

Tällä hetkellä näkee liikenteessä paljon kenkiä, joiden korot on kiinnitetty kantapäässä varsin taakse. Tyyppiesimerkkinä vaikkapa korkkari jonka korko on edestä/takaa katsoen leveä, mutta sivusta kapea ja piikkisuora. Ja kiinni ihan kantapään takaosassa. Se johtaa siihen, että paino jakautuu liian vähän koron päälle ja enemmän kengän pohjan kaareen ja päkiälle, mikä vaatii kengän rakenteelta paljon.

Yleensähän halpojen ja jopa keskihintaisten kenkien kanssa käy niin, että kengän pohjan "rauta" murtuu, korko vääntyy askeltaessa taaksepäin ja kengästä tulee hutera. Eikä tämä ole mitenkään tavatonta edes kalliissa kengissä.

Tillannetta pahentavat liukkaat muovisekoitepohjat, eli kun korkkareissa paino on muutenkin epäterveellisesti liian edessä ja päkiän sijasta enemmänkin varpailla, liukas pohja lisää koron ja päkiän välistä jännitystä ja edesauttaa pohjan raudan poikkinapsahtamista.

Opinpahan, että seuraavan kerran kun ostan mitkä tahansa kävelyyn tarkoitetut korolliset kengät, niin investoin edes sen ylimääräiset 15 euroa ja käyn suutarilla laitattamassa kumipohjat. Sillä saattaa ainakin halpiksissa ehkäistä kengän muiden materiaalien iän ajaksi aika lailla kalliimman raudanuudistustarpeen. Se nimittäin on sitten sellaiset 50-70 euroa suutarista riippuen.

Enkä ikinä enää osta kenkää, jossa korko on sijoitettu niin, että kantapään paino ei laskeudu suoraan sen päälle. Oli muoti mikä tahansa.

Japaniaa

Ilta-Sanomissa pyörii sarjakuva, joka opettaa kanjeja. Se on jotenkin herättänyt mielenkiintoni. Pitäisiköhän sittenkin joskus ottaa ja opetella edes alkeet? Se itse asiassa helpottaisi huomattavasti pelijulkaisu-uutistenkin kyttäilyä, kun ei tarvitsisi tyytyä pelkkään anglo-informaatioon. Japani on kuitenkin huomattava pelimaa, jossa on paljon sellaista, joka ei koskaan löydä tietään edes Jenkkeihin asti.

Jos osaisi alkeet, niin sattaisi helposti löytää myös kaikkea kivaa kuten nämä upeat Star Wars- ja Star Trek -aiheiset paperikoottavat. Aivan upeita, pitää heti rakentaa.

Vieläköhän on valitusoikeus?

Kuukauden vanhat kengät, kummastakin päkiän kohdalta pohja halki. Korot osoittautuivat ontoiksi niin, että korkolappu on painunut korkoon sisään.

Noh, köyhän ei kannattaisi ostaa halpaa. Mutta kaikista niistä halpiskengistäkin näin pohjanoteerauksia en ole koskaan nähnyt. Aiemmat halpishankinnat ovat kestäneet usein parikin vuotta. Mitkä ihmeen kävelykengät on kengät, jotka eivät kestä kävelyä edes kuukautta?

Huorrrah?

Sain postia, jossa itsetuntoani voideltiin kehuilla hyvästä kirjoittamisesta - siispä tule meidän blogipalveluumme, suuren suomalaisen iltapäivälehden alaisuuteen. Saa 1,2 miljoonaa potentiaalista lukijaa ja tienaa rahaa ehkä jopa 15 000 euroa vuodessa.

Tässäkö on vanhanaikaisuuteni ja nurkkakuntaisuuteni merkki? Ensimmäinen reaktioni oli: huoranako se pitää? Hieman asiaa ajateltuani toinen ajatukseni oli: huoranako se pitää?

Ajatus blogaamisesta varsinkin mainosrahojen takia on täysin vieras. Ajatus 1,2 miljoonasta potentiaalisesta lukijasta on melkein vieraampi. Olen toki ilolla katsonut, että täällä on viimeisen kolmen kuukauden aikana lapannut porukkaa melkein enemmän kuin edellisenä 8 kuukautena yhteensä. Lämmittäähän se, että kun todella haluaa tarjota jotain kivaa, se myös porukalle kelpaa.

Mutta noin muuten, silloin kun haircuttaan ja marisen syyskylmistä ja tyhmistä tädeistä metrossa, miksi minun pitäisi tyrkyttää sitä potentiaaliselle 1,2 miljoonalle lukijalle?

Olenko vain outo, vai vanhanaikainen? Jotenkin edes potentiaalisesta rahasta blogaaminen tuntuu heti työltä, koska olen tottunut siihen, että rahaa kuuluu saada vain työllä (tai lotosta). Enkä halua että tämä on työtäni. Luulen, että ette tekään, olemassa olevat lukijat, tätä silloin enää edes arvostaisi.

Jotta ihmiset voisivat mulkoilla toisiaan

Marinadi suhtautuu suopeasti asioitaan puhelimessa kailotteleviin ihmisiin. Kiva, että edes joku. :-)

Ymmärrän että meneillään olevaan kampanjaan on ehkä ihan aihettakin, mutta kun joillain ihmisillä kännykkäallergia menee jo ihan överiksikin. Ja tällaiset kampanjat oikein vahvistavat sitä överiksi menoa.

Muutama päivä sitten soitin matkalla töistä kotiin äidilleni sopiakseni, että nyt vihdoin on 20 minuuttia siihen, että olen kotona, eli nyt passaa valmistautua kahville tuloon. Puhelu kesti noin 30 sekuntia, ja koko sen ajan metrossa vastapäätä istunut vanhempi naishenkilö katsoi minua murhaavan näköisesti. Siis otti asiakseen oikein laskea luvussa olleen ilmaisjakelulehtensä syliinsä puhelun ajaksi tuijottaakseen minua pahasti. Kun puhelu loppui, tantan lehti nousi takaisin lukukorkeudelle. Teki mieli todeta jotain myrkyllistä, kuten esimerkiksi pyytää anteeksi että häiritsin hänen metrovaununsa rauhaa, mutta maltoin mieleni. Mieli kovasti teki, varsinkin kun ottaa huomioon, että pari penkkiriviä taaempana teinilauma mekasti keskenään niin kuin teinilaumat nyt yleensä mekastavat.

Tänään töihin tullessani laitoin tekstarin (huom, en edes soittanut!) kollegalle, että myöhästyn viitisen minuuttia sovitusta. Sain vastauksen - niinikään tekstiviestinä. Tekstiviestiääneni on varsin diskreetti, mutta sekin riitti saamaan edessäni jutustelleen keski-ikäisen pariskunnan päivittelemään keskenään eikö nuorisoa saa nykyään millään irti kännyköistään, ja eikö näistä kampanjoistakaan ole mitään apua mölysaasteen estämiseksi. Olen 35, heitä korkeintaan 20 vuotta nuorempi. Katsoin silti piikin kohdistuneen nimenomaan minuun.

On hyvä asia, että ihmisiä valistetaan ja yritetään saada huomioimaan ympäristöään. Toisaalta on huono asia, että kaiken maailman maalta muuttaneet kieltäytyvät uppiniskaisesti ymmärtämästä asuvansa kaupungissa, eli paikassa jossa on paljon tekniikkaa, paljon ihmisiä ja pakostakin tietty määrä meteliä. Varsinkin on huono, jos nämä maalta muuttaneet käyttävät valistuskampanjoita aseenaan vittuillakseen jo ihan periaatteesta ilmiöille, joista eivät pidä.

Eikö yhtä lailla ole tarpeetonta melusaastetta, että kaiken maailman keski-ikäiset ukot ja akat kälättävät kovaäänisesti kaikki elämänsä asiat julkisissa kulkuvälineissä naamakkain? Aamumetro olisi ihan ilman puhelimiakin oikein hyvä tietolähde milloin minkäkin itähelsinkiläisen asuintalon kuulumisista, ellen olisi jo ajat sitten ottanut tavaksi kulkea luurit korvilla töihin. 

1984

Pitäisi kirjoittaa kolumnia pelaamisesta, mutta sen sijaan pyörii päässä tämän päivän mielenkiintoiset tapahtumat yhä sekoittuvammassa yksityisen ja yleisen Villissä Lännessä.

Eräs ystäväni toisaalta joutui tänään esimiehensä puhutteluun Facebookaamisena takia. Oli käynyt niin, että pari hänen ystävälistallaan ollutta, samassa työpaikassa työskennellyttä kollegaansa olivat päättäneet käydä pomolle listaamassa mitä kaikkea ystäväni status-rivillään on viime aikoina kertonut. Sitten olikin tullut kutsu puhutteluun.

Mitä itse olen hänen status-riviään seuraillut, kyseessä on ollut ihan normaalia ihmisen elämää - välillä on ollut mieli maassa, syysapeus vaivannut, välillä on oltu juhlimassa ja iloisella mielellä. Toisinaan on ketuttanut, kun ei meinaa vaikkapa pelin pelaaminen sujua. Normaalia elämää, jossa ei ole mitään outoa.

Ja ennen kaikkea yksityiselämää.

Mikä tekee Facebookin statuksista - jotka ihminen asettaa näkymään vain ystävilleen - jotenkin pomolle kerrottavia asioita aivan kuin ne olisivat julkisia? Vai käyvätköhän nämä ihmiset kertomassa pomoilleen myös kaiken sen, mitä työkaverit vapaa-ajallaan muuten puuhailevat?

Toisaalta, mikä oikeus työnantajalla on ottaa asiakseen puhutella alaista yksityisasioista? Asian tultua puheeksi (Facebookin status-rivillä, missäs muualla) sain pari yhteydenottoa ystäviltä, jotka kertoivat ihmisten menettäneen jopa työpaikkojaan Facebookin status-rivien tai seinäviestin takia. Toiselle oli tullut lähtö, koska oli statusrivillään ilmoittanut ettei tänään työt oikein tunnu maittavan - työntekijän asenteessa vikaa, siispä ulos. Toinen oli saanut lähteä, koska hänen seinälleen oli joku toinen kirjoittanut että työnteko on perseestä. Erikoisinta ensin mainitussa tilanteessa oli ollut, että pomo ei ollut edes kuulunut hänen kaverilistalleen, vaan oli käyttänyt hänen kaverilistalleen kuuluvan ihmisen tunnusta voidakseen tarkkailla ihmisten tekemisiä.

Aiemmin olen kuullut tarinoita ihmisten ongelmista yksityisen, jopa anonyymin, blogaamisen takia. Työntekijöitä on painostettu blogaamisen lopettamiseen, jopa epäsuorasti irtisanottu asian takia.

Väkisinkin miettii, että mikä on työnantajan käsitys omasta käskyvallastaan työntekijöidensä yksityiselämään, tuntemuksiin ja ajatusmaailmaan? On toki täysin oikeutettua vaatia, että ihminen ei blogaa tai naamakirjaile työajalla. Mutta siihen se mielestäni sitten jääkin, varsinkin jos on kyse pelkästään ihmisen omasta elämästä, ei työnantajaansa liittyvistä mielipiteistä ja ajatusmaailmasta.

Onko nyt niin, että sosiaalinen media menee niin vauhdilla eteenpäin, että firmojen luutuneet vanhat patut eivät enää ymmärrä missä mennään? Eivät näe, että esimerkiksi naamakirjan status-merkintä on sama kuin mesettäisi, soittaisi tai kertoisi kadulla kavereilleen, että nyt vituttaa. Tosin mielelläänhän työnantaja varmaan kontrolloisi jo sitäkin? Hymyilkää tai itkekää ja hymyilkää?

Ja sitten ihmetellään, miksi ihmiset, niin nuoret kuin vanhat, voivat pahoin.

Kaveri

Tiesittekö että lapdog, elikkäns tuo sylikoira on toisinpäin luettuna godpal. Liekö tuossa jotain vinhaa perää, mutta nämä tyypit ovat ainakin jumalaisen söpöjä.



Kuvan komeista herroista oikeanpuoleinen, Sepe, muuttaa perhepiiriin ensi viikolla. Siitä kaavailemme Nuutin kaveria. Nuutin, joka Alli-rouvan jättämän kivuliaan koiradeprivaation takia tuli ensin lohduttajaksi hoitoon laumansa tyttöjen juoksun ajaksi, ja yhtäkkiä huomasimme että Nuutti oli ollut meillä jo koko kesän. Ja nyt se mielestään jo asuu täällä. Niin muuten asuukin.

Tuo nuori herra tuossa vasemmalla on muuten nimeltään Sulo. Hän käsittääkseni etsii vielä kotia.

Pum pum

Jokelan koulussa Tuusulassa ampumavälikohtaus hieman Columbine-malliin, ja tilanne edelleen päällä. Ampuja on koulun 18-vuotias oppilas, joka avasi tulen kesken tunnin. Koulun rehtorin epäillään olevan vakavasti loukkaantunut tai kuollut. Työpaikan juorukeskuksessa, tupakkahuoneessa, pyöri jo "tutun-tutun-lapsen-joka-asuu-samoilla-nurkilla" välittämä tieto siitä, että tämä oli ollut odotettavissa.

Karua. Vielä karumpaa - ja klisesoppaa varsinkin - tulee olemaan jälkipyykki. Lyhyessä ajassa muun muassa Ilta-Sanomien keskustelupalstalle on ilmestynyt kaikki tuttu huttu: yhteiskunta on perseellään, näin käy kun kaikessa matkitaan Ameriikkaa, ihmiset eivät välitä toisistaan, raha on ajanut muiden asioiden ohi, ihmiset ovat hylänneet kristinuskon, telkkkarista tulee vain väkivaltaa... yadda yadda yadda.

Yhtä asiaa vielä odotan. Turhautuneisuuden sekaisella kauhulla. Koska tässäkin maassa on satoja tuhansia pelikonsoleita, ja tietokoneet vielä päälle, on todennäköistä että ammuskelijan - tai hänen kavereidensa - kotoa varmasti löytyy pelikone. Ja outoahan olisi, ettei pelihyllystä jotain GTA:ta, Haloa, Metal Gearia tms. löytyisi - isot pojat harvemmin pelkkää Mario Partya ja Forzaa pelaavat. Eli kyllä se sieltä vielä tulee - kamalat hirveät väkivaltapelit raaistavat taas lapsia ja nuoria. Siellähän se vastaus aina loppupeleissä on, kamalassa viihteessä, ja varsinkin siinä kukkahattutätien rakastamassa, paheellisessa viihteen paarialuokassa, peleissä.

Yhdyn lisäksi kyynisiin kollegoihini, jotka tuossa mietiskelivät, että kumpi ehtii ensin hankkimaan elokuvaoikeudet Jokela-tragediaan, Aleksi Mäkelä vai Markus Selin?

Edit: Arvasinko, arvasinko? Ammuskelijan Youtube-sivulta löytyy itsetehty (kömpelö) tribuutti Hitman-pelin Herra 47:lle. Tästä se lähtee. Ja Hitman-leffa muuten ensi-illassa 30.11. Kiitos vain ammuskelijaääliölle leffan ennakkopilaamisesta, jes jes.

Huomaan sisäisen kyynikkoni voivan pahoin. Jostain syystä ärsyynnyn tällä hetkellä kovasti yleisönosastojeesusteluista sun muusta yhteiskunnallisen tilan huonouden taivastelusta. Ihmisillä on kova halu valittaa, mutta tekeekö kukaan koskaan mitään? Jos kerran Suomikin on niin perseellään kuin on, niin eikö nyt kenestäkään todella löydy ihmistä tekemään jotain? Nousemaan barrikadeille, syöksemään eduskunta vallasta, telkeämään Vanhanen putkaan ja ottamaan itse vastuu Uudesta Paremmasta Suomesta?

Juu ei, kun ei voi missata Salkkareita ja pitää viedä auto huoltoon.

This is Living

On ihan mielenkiintoista bailata Messukeskuksen tyyppisessä paikassa. On kovin avaraa, ja Pleikkarin DigiExpo-setti soveltui hengailuun tosi hyvin. Hitsi, olispa joskus messarissa vaikka ravet.

Bileet järjesti siis Pleikkarin porukka, ja vaikka tällä kertaa ei ollut tarjolla esimerkiksi live-seksiä, niin kylläkin itseään lävisteleviä ja letkuja nenään työntäviä setiä.

Koska jostain syystä saan yökötysreaktion letkun työntämisestä nenään, siirryin takavasemmalle ja löysin muun muassa Kari Haakanan pelaamasta penskojen buzzeripeliä. Yritti selittää, ettei hänkään oikein itsensä mutiloinnista piittaa, mutta veikkaan, että blogosfäärin herra Reisi oli vain huomannut tilaisuutensa tulleen ja mennyt pelaamaan Monstereita ilman, että jää siitä kiinni. Hah!

Emme keskustelleet asiasta sen enempää, sillä jo aikaisemmin olimme todenneet, että näin Facebook-aikakaudella ihmisten ei enää tarvitse jutella kuulumisistaan, vaan voi keskittyä entistä paremmin kaljanjuontiin. Jos on aivan pakko sanoa jotain, niin onneksi on aina Facebookin mobiili-implementaatio.

Mutiloinnin jälkeen lauloi Jenni Vartiainen. Kiitos tästä. Olen kyllä ollut hämärästi tietoinen Jennin soolourasta, eikä joku Voicella pyörinyt biisi ole pahalta kuulostanut. Livetilanteessa kuitenkin liikutuin siitä, miten hyvä Jenni todella on. Nättiä tunnelmallista settiä ja hieno ääni tytöllä. Miksi Jenni oli pukeutunut oudonvärisiin silkkihuiveihin, sitä en ihan kässännyt, mutta taisinkin olla vähän juopunut.

Sitten tulin kotiin, tein leipiä ja sammuin sohvalle. En muista olenko itse syönyt leivät, vai ovatko ne menneet koiran suihin. Toivon mukaan olen käyttäytynyt hyvin ennen kotiintuloani.

Kun lopulta heräsin aamulla, eli neljältä iltapäivällä, olo oli todella hutera ja ulkona oli lunta sekä Heli-keijuja.

Leluja, leluja, leluja

Olen päättänyt. Tai päätin jo eilen. Ja ryhdyin tuumasta toimeen. Siivosin Facebookista pois suurimman osan kaikista hilavitkuttimista. Maltoin luopua jopa zombeista, ihmissusista ja vampyyreistä siitäkin huolimatta, että niillä taisi mennä aika hyvin.

Mutta kun alkaa kertyä liikaa tauhkaa, niin eihän siinä pysy enää itsekään perässä. Hyvätkin karkit muuttuvat huonoiksi, kun niitä on liian monta sorttia syötäväksi. Ja jestas, että näyttää taas profiilisivukin melkein siedettävältä.

Sen lisäksi kävin tänään Digiexpossa. Jotenkin pikkaisen vaisun oloista, vaikka Nintendon ja Plleikkarin osastot olivatkin viihtyisiä. Propsit varsinkin Pleikkarille, joiden osastot ovat parina aikaisempana vuonna olleet vähän turhan synkkiä vanhan mamman makuun.

Ja Pelaajan osasto pitää kehua, koska Jarkko käski. No pitäähän se kehuakin, koska siellä oli hallin ainoa Guitar Hero III. Rakastan sitä Les Paul -kitaraa. Ja biisit vaikuttavat ihan... hmjoo... ei hassummilta. Siinä on peli, joka saa melkein kyynärpäätaktiikalla huitomaan vaahtosammuttimia kauemmaksi; nyt on tädin vuoro - TAAS! Eikä täti ehkä pärjää niillä vikkelänäppisille eksperteille kaksintaistossa, mutta eipä tätiä saa kuitenkaan pudotettua kauas kyydistä. Täti on rok. Ainakin omasta mielestään.

Aviomies ihmetteli, että miten kykenen soittamaan, kun ei ole soittokorkokenkiä jalassa. Kollega puolestaan totesi kommentteihini hien pukkaamisesta nassikkajengin keskellä soittaessa, että jos nassikat lukisivat blogiani, eli tietäisivät missä vetimissä pelaan skebasankaria kotona, niin siinä menisi moni nuorisoedustaja hiljaiseksi - ja antaisi tädille reippaasti tilaa jo silkasta pelosta ja mielikuvien aiheuttamista mielenterveydellisistä ongelmista.

Mutta kun se on oikeasti hikistä hommaa. Kuten muutama muukin erittäin mukava asia tässä maailmassa. Emmä mitään Wii Fitnessiä tartte, kun mulla on Guitar Hero.

Oli se kyllä

Oli se. Se oli. Kaiken sen odottamisen arvoista. (Niin siis Rush, jos ei ole käynyt aiemmin selväksi. :-) Kolme tuntia parhautta. Ja parhaimmillaan mitä tykitystä. Varsinkin uuden levyn instrumentaalit on tarkoitettu kuunneltavaksi juuri näin.

Kansa vaikutti ensin suorastaan lamaantuneelta. Tuskin oli tyrmistyksestä, vaan ehkäpä samasta kuin minäkin. Olin suu virneessä jähmettyneenä paikalleni puhtaasti siitä ilosta, että siinä ne vihdoin ovat, ja saatana että kuulostavat hyvältä.

Lisäksi tuli se hetkellinen syvä nostalgian tunne. Itse asiassa hyvin odottamattomalla hetkellä. Kun vietin villeintä nuoruuttani, Roll the Bones -levy oli juuri ilmestynyt. Kaveriporukan muusikot hieman naureskelivat "nolouksille" kuten itse nimibiisille. Mutta sitä levyä soitettiin paljon yöllisillä autoreissuilla ei-mihinkään, ja olin niihin aikoihin niin onnellinen, että olen tajunnut sen vasta jälkeenpäin.

Kun Dreamline sitten pärähti soimaan, oli tippa tulla vanhan linssiin. Siinä oli jotain samaan aikaan hyvin kaunista - ja ironista. Keski-ikäistyvät mammat ja papat kuuntelevat hartaana, kun vanhat papat soittavat nuoruuden kuolemattomuuden hetkistä.

When we are young
Wandering the face of the earth
Wondering what our dreams might be worth
Learning that we're only immortal --
For a limited time

Kornia, mutta niin totta. Ja kivaa.

Kiitos.

Ajattelemattomat työkaverit!

Tiedät Facebookaavasi päivisin liikaa, kun ärsyynnyt suunnattomasti työkaverin häiritessä sinua työasialla kesken Bistro Kampissa -kilpasarjan osallistumiskuvan teon. Eikö se piru näe, että on tärkeä asia menossa!

Ei enää kuppi nurin

Vuoden verran kateissa ollut The Daily Show -kahvimukini löytyi toimiston tiskikaapista! Ihmeiden aika ei ole ohi.

Ihan hyvin hillottu siltä joka se on vienyt, olen koko vuoden halunnut hirttää mukivarkaan. Mutta nyt pidän huolen siitä, että sitä ei enää siivooja vie pöydältäni ja aiheuta siisteysvimmassaan mukille uutta riskiä joutua vääriin käsiin.

Ylipäätänsä en käsitä, että kun tuo keittiön kaappi on täynnä teema-astiaston geneerisiä kahvkuppeja, niin miksi pitää viedä kuppi, josta näkee päältä, että se kuuluu jollekulle?

Hoidon tarpeessa?

Näin yöllä unta siitä, että olin joutunut BB-taloon.

Suurin huoli koko ajan oli, että töissä ei tiedetty että olen siellä. Tai että nyt tietävät kun toki näkevät telkkarista ja saavat raivarin ja antavat potkut, kun mitään etukäteen varoittamatta noin teen. Vaikka en ollut etukäteen edes sinne mitenkään hakenut. Vaan olin Facebookissa vastannut kyselyyn, jossa piti laittaa järjestykseen reality-sarjoja sen mukaan, että mihin menisin mieluiten. Ja sitten yhtäkkiä tulee soitto, että sun on nyt tultava Espooseen.

Samaan aikaan BB-taloon tuli myös hirveä määrä entisiä koulukavereita. Naureskeltiin, että tämä on ihan yläaste-BB, eikä noilla vanhoilla asukkailla ole mitään mahdollisuuksia. Varsinkin kun katsottiin että meillä on etu siinä, että Sami Aaltonen oli vaihdettu yhteen yläasteen suosikkiopettajistamme.

En kyllä käsitä, että mitä Heka siellä talossa teki, sehän oli jo kertaalleen äänestetty ulos. Mutta sekin oli kuulemma käynyt samaa koulua kuin me, vaikka ei puhunut sanaakaan ruotsia. Paitsi harrastuksena.

Aivopieru

Mä kyllä emppaan näitä hoitajia ja muita. Mutta yhtä asiaa mä en ymmärrä: pitäis siis saada paljon lisää rahaa, kun muuten ei tuu toimeen. Mutta silti on varaa irtisanoutua jos ei sitä rahaa saa. Anteeks?

Tiiän et oon tyhmä, mut jotenkin mun logiikkani sanois että jos en tuu toimeen nykyisellä palkalla, niin en mä kyllä sitten tule toimeen ilman palkkaakaan.

I poke therefore I care

Työkaveri tänään naureskeli, että nykyään kun tapaa ihmisiä, niin ensimmäisiä kysymyksiä on "oletko Facebookissa?"

Kieltämättä ryntäys on ollut kova tässä syksyn aikana. Olen löytänyt Facebookin kätköistä ihmisiä, joiden en olisi ikinä kuvitellut lärväkirjaan haksahtavan. Olen myös löytänyt todella vanhoja vanhoja tuttuja aina peruskouluajoilta asti. En yhtään enää ihmettelisi, vaikka jossain vaiheessa vastaan astelisi ihan lapsuusajalta pihapiirin kersoja.

Se on itse asiassa todella mukavaa. Ilmaan on jo heitetty ajatus yläasteen luokkakokouksesta - yläasteen päättymisestä tulee ensi vuonna se 20 vuotta.

Tuskin minulla on enää kovinkaan paljon yhteistä ihmisten kanssa, jotka
tunsin joskus teininä ja joita en ole nähnyt 20 vuoteen. Voin kuvitella että mahdollinen luokkakokouskin menee sellaisessa ehkä pikkaisen vaivautuneessa toisten kersamäärien ja mahdollisten luokan mustien lampaiden päivittelyssä - kunnes ollaan riittävän humalassa ja aletaan puhua universaalia söshötyshtä.

Siitä huolimatta, Facebookissa on kiva kun ne ihmiset ovat siinä. Ovat olemassa - melkein kosketettavissa. Ja ainahan niitä voi välillä tökkiä tuttavallisesti. Moi moi, poke poke!

Kun miettii tätä villitystä ja kansainvaellusta Facebookin lelujen ääreen, missä vaiheessa "oletko Facebookissa"-kysymys menettää täysin merkityksensä? Missä vaiheessa sen kysyminen olisi yhtä hassua kuin kysyä "oletko puhelinluettelossa"?

Itse asiassa se puhelinluettelo ei enää edes ole kovin itsestäänselvä juttu. Minä en ainakaan ole siellä. Entä te?

En vain osaa!

Toisinaan sitä miettii, että onko vain huono, vai onko peli epäreilu.

Rakas nemesikseni, Guitar Hero ottaa minua pannuun. Olen jo lopulta kehittynyt niin, että olen siirtynyt tasolle hard. Hyllystä löytyy sekä alkuperäinen GH että sitten tämä Rocks the 80's -painos, ja kummassakin sama ongelma. Hieman yli keskivaiheen päädytään rykelmään biisejä, joista kaikki pitää päästä läpi voidakseen siirtyä seuravaan ryppääseen, ja siellä on se yksi pikku paskiainen joka ei vain taivu. GH:ssa se on QOTSA:n No One Knows, kasarissa The Romanticsin What I Like About You.

Muuten en varmaan valittaisi, mutta kun kummatkin ovat täysin epäsuhdassa muuhun hard-tarjontaan. Koska easy-tasolla kertaalleen kaikki biisit avattuaan koko repertuaaria voi soittaa quick playssa millä vaikeustasolla vain, on aukottomasti osoitettavissa, että ilman edellämainittuja pikkupaskiaisia soittaisin itseni hardilla loistokkaasti viimeiseen biisirypäkseen asti ennen kuin alkaa mennä sormi suuhun. Miten helvetissä muka joku Billy Squierin lällybiisi Lonely Is the Night on muka vaikeampi? Ei ikinä oo! Ei varmasti öö bigin tö bigin!

Pitäisi varmaan hankkia ylimääräinen kitara, niin voisi paiskoa tuota yhtä lattiaan kun alkaa turhauttaa. Melkein teki jo mieli. Kyllä on virtuaalimusikantin elämä turhauttavaa.

Toisaalta virtuaalimunani kasvoi ainakin puoli metriä kun tykitin Anthraxin Caught in the Moshin hardilla läpi. Seuraavaksi teen sen alasti. Korkokengät jalassa.

Jotta ihmiset voisivat puhua toisilleen...

Sieltä sitä tulee. Höttöä. Märkää rättiä päin pläsiä. Kylmäklähmeää riepua, joka löytää helposti tiensä sateenvarjon allekin - vaikka ei edes tuulisi. Tosin Punavuoressa tuulee aina. Rännäksikin tuota mönjää kai kutsutaan.

Psykologisesti ottaen on maailman fiksuin juttu luopua autosta juuri syksyn karuimman ajan kynnyksellä. Vain vaivoin sain vitutuksen kuriin tapittamalla tiukasti Stargåtea kännykästä koko työmatkan. Näin vuoden käytön jälkeen on sanottava, että tuo eurolla hankittu SE w850i on ollut parhaimpia puhelinhankintojani varmaan koko sinä aikana kun minulla joku kännykän tapainen vehje on ollut. Pikkuveljensä w550i ei sekään ollut huono, jos kykenee elämään kiinteän muistimäärän kanssa. Se palvelee nyt hyvin Miestä, ja on tietysti kätevää, että perheellä on teknisesti yhteensopivat puhelimet.

Viime vuosina kännyköitä on kertynyt varastoon aikamoinen pino. Siinä missä meillä varastotilat ja nurkat ovat täynnä tietokoneiden luurankoja viimeisen 20 vuoden ajalta, hyllyihin ja laatikoihin on alkanut kertyä vanhoja puhelimia. Melkein kaikki olisivat käyttökelpoisia (paitsi vanha Ringo), koska vaikka on kaiken mailman 3G:tä ja muuta höhää, niin uudet simmit toimivat vanhoissa räysköissäkin edelleen ja matkapuhelinverkossakin vain ladataan uutta tekniikka vanhan päälle niin, että se vanhakin vielä toimii.

Ei vain kykene heittämään pois tavaraa, jossa ei ole mitään vikaa. On ehkä korkea aikakin, että Lapsi aloittaa ensi vuonna koulun. Koska se tarkoittaa, että poitsulle on käytännössä pakko hankkia oma puhelin. Eli pääsen hiljaksiin eroon vanhoista puhelinvarastoistani antamalla ne pojalle.

Tai sitten en. Hälyttävää miten trenditietoisia jo tuollaiset kuusivuotiaat ovat, kun on kyse kodinelektroniikasta ja matkaviestimistä. Pitää olla kameraa ja soitinta, pitää olla pelejä.

Vanhan Nokia 3510i:n alustava tarjoaminen sai minut kokemaan toistaiseksi yhden niistä harvoista mutta tulevaisuudessa varmaan reippaasti lisääntyvistä kalkkishetkistäni.

Siinä välkkyy kivasti valot kun se soi, ja siinä on värinäyttökin, markkinoin minä. Lapsi katsoi minua paljon puhuvalla ilmeellä, sai kyllä kohteliaana poikana puristettua hymyn. Tunsin itseni huijariksi. Yritin vedota kestävyyteen ja hyvän kokoisiin näppäimiin. Ennen kuin olin edes lopettanut lauseeni, tajusin että myyntipuhe toimisi ehkä kuusikymppiseen äitiini, mutta ei kuusivuotiaaseen lapseeni.

No, sitten olisi tämä äidin vanha N-Gage (note to self: älä käytä sanaa vanha yrittäessäsi kaupata lapselle vanhoja tavaroitasi), yritin kierona. Itsekseni ajattelin, että haa, tätä se ei voi vastustaa: minulla on sille sitä paitsi noita pelejä aika paljon. Siinä on jopa kunnon Worms!

Pojan ilme muuttui kiinnostuneeksi, hymy muuttui säälivästä innostuneeksi, olin jo voitostani varma, kunnes huomasi suustani putoilevan: "siinä on tosi hyvän tuntuinen näppis, ja se kestää kolhujakin aika hyvin." Se siitä erävoitosta. Ilmeisesti lapset imevät jo äidinmaidossa epäluulon kaikkea sitä kohtaan, jota vanhemmat kuvaavat järkeväksi ja käytännölliseksi.

Syytän markkinavoimia. Paskat. Syytän itseäni. Miten voi kasvattaa lapsestaan askeettisen viherpiipertäjän, jos itse istuu joka viikko OnOffin ja Gigantin mainosläystäkkeiden ääressä kuolaamassa milloin mitäkin.

Salarakkaat

Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa...

Kiitos kaikki rakkaat ihmiset, tutut, tuntemattomat ja uudet tutut! Luftissa oli aivan hurjan hauskaa, keskustelut olivat kiinnostavia - vähintäänkin hauskoja, tapasin uusia todella mukavia ihmisiä ja nyt ihmettelen, että oliko seura todella niin juovuttavaa ja upeaa, että tiukan budjetin minulle mahdollistavat neljä tuoppia olutta onnistuvat aiheuttamaan näin huikean päänsäryn ja heikotuksen. No, elopaino ei ole mitä ennen, ja viikko on ollut henkisesti rankahko. Mutta olen Visukinttu-Jarkon sanoin sentään vielä vasta vain keski-ikää lähestyvä! Eli siis nuori. Huh.

Toisaalta rankan viikon jälkeen olikin niin suloisen ihanaa keskustella kaikesta maan ja taivaan välillä. Esimerkiksi Schizo-Jannen kanssa blogaamisen merkityksestä niin globaalilla tasolla kuin blogaajien perheitä ajatellen - sadan vuoden päästä historia ei ole enää miehistä voittajien historiaa. Jos tämän päivän blogaajat jatkavat blogaamistaan tavalla tai toisella läpi koko elämänsä, sadan vuoden päästä lapsemme, lapsenlapsemme ja heidän lapsensa tuntevat meidät paljon paremmin kuin mitä me tunnemme vanhempiamme, isovanhempiamme ja heidän vanhempiaan. Ihmiskunnan muisti vahvistuu.

Ei, keskustelu ei ollut silti vakava. Ja hyvin luontevasti siirryimme juttelemaan peleistä, pelaamisesta ja tulevasta Rock Band -pelistä. Blogaajien pitää siinä vaiheessa ehdottomasti perustaa oma bändi!

Saarikon Janne jaksoi muutamaankin kerran illan aikana ihmetellä miten ehdin tehdä vuorokauden aikana kaiken sen minkä vaikutan tekeväni. Varsinkin näin BB 24/7:n aikaan. Heitin vitsinä, että menen viideltä aamuisin nukkumaan. Kauhistukseksi on todettava näin tarkemmin asiaa ajateltuani, että sehän on oikeasti totta. En enää oikeasti ihmettele miksi vain neljä tuoppia aiheuttaa tällaisen olon. No, minulla on myös apujoukot BB:n katsomista varten, että hyvinhän tässä ehtii.

Uusista tuttavuuksista eniten juttelin Satujatarin mukanaan tuoman ruokablogaajan (Kulinaarimurujako se oli?) kanssa, ja juttelimme sydämemme kyllydestä muun muassa BB:stä ja Lost-sarjasta. Sauli voittaa!

Tämän lisäksi muistan yrittäneeni vahvistaa Visukinttu-Jarkon miehisyyttä epämääräisin keinoin ja pyrkineeni argumentoimaan loogisesti haparoivin sanakääntein ettei Jarkko ole objekti. (Hah!) Lisäksi käpälöin tahmaisilla tassuillani myös Junista. Hei pojat, te nyt vain olette niin halattavia! Halaaminen pidentää ikää. Olen ehkä myös katsonut liikaa BB:tä.

Oonkohan mä tehnyt jotain muutakin hölmöä? Oikeasti tämän päänsäryn ansiosta on lievä morkkis. Haluan kuitenkin kiittää kovasti alkuunpanevia voimia Marinadia ja Schizo-Jannea kaikesta asioiden koordinoinnista. Myös paikkavalinta oli mielestäni todella hyvä, Luft oli kiva uusi tuttavuus jossa saatan piipahtaa toistekin. Jännää että tuollainen paikka on nimenomaan Kalliossa, kun on tottunut näkemään tuollaisia lähinnä keskusta-Punavuori-akselilla.

Lisäksi suuri kiitos Sun Äidille, joka on jälleen kerran suorittanut blogosfäärillisen hyötyteon ja tehnyt listan paikallolijoista. On luvannut myöhemmin kertoa jopa puhutuista aiheistakin, mikä on tällaisen illanjälkeisaamutokkurassa olijan mielestä todella ystävällinen teko!

Kiitos myös Kauralle, Zepalle, Elma-tädille, Lostikselle, Nikelle, Veeralle, Pörrölle, Sedikselle, Kirsille ja ties kenelle muulle vielä, joiden kanssa ehdin jutella aivan liian vähän tai en lainkaan. Minhiä jäin kovasti kaipaamaan. Ja mun vieressä istui muun muassa blogaamisen hisotriallisesta merkityksestä keskustellessa taas se kiva poika, jonka olin nähnyt ennenkin. Ja jolla oli nimikin rinnuksissa. Ja silti se unohtuu multa joka kerta.

And then there were six

Tekee mieli yrjötä. On niin paska fiilis. Kai sitä pitäisi olla iloinen siitä, että itse jää töihin. Mutta kun valtaosa muista lähtee ja avokonttori autioituu, niin ei osaa kuin tuijottaa ikkunasta ulos mykkänä tippa linssissä.

Tällä hetkellä suhtaudun todella kyynisesti, suorastaan vihamielisesti esimerkiksi suuren osan ajastani syöviin BB-talolaisiin, jotka sunnuntaisin vuolaasti kyynelehtien saattelevat viikon tai pari tuntemiaan ihmisiä ulos talosta. Ihan bullshittiä. En osaa itkeä kenenkään nähden edes ihmisiä, jotka ovat olleet osa työperäistä perhettäni useita vuosia ja jotka ovat oikeasti minulle hyvin tärkeitä. Nekin, joiden kanssa ei aina synkkaa niin kuin pitäisi. Nekin, joiden kanssa ei ehkä eroa hyvissä väleissä.

Tietenkin jää myös huono omatunto siitä, että niin harvalle osaa sanoa edes normaalina arkena oikeat sanat. Saatika tilanteissa, joissa ne oikeat sanat pitäisi osata sanoa. Olen juuri niin pönttö, että varmaan parhaan kaverin kuolinvuoteellakin vääntäisin vain vaikeana puujalkavitsejä.

Vittu.

Vakavaksi vetää. Ikävä tulee liian useita. Onneksi on edes facebook, mese ja skype.

Syysmasennus

Ellei jossain kirjanpidon holveissa ole vielä pari lomapäivää rästissä, eilen oli tämän vuoden viimeinen kesälomapäivä. Tästä alkaa lohduton lomaton putki pitkälle ensi vuoteen. Tämä on joka vuosi yhtä masentavaa. Toisaalta sainpahan taas pitkitettyä vapaita niin, ettei sama fiilis iske jo heti elokuun alussa.

Saako nyt syödä suruunsa? Edes vähän?

Viimeinen taajuusmodulaatio

Viime viikolla mietin, että miksi ihmeessä Last.fm-profiilisivullani näkyy minulle, tilaajalle, mainoksia. Sitten tajusin, että kappas, enhän mä näe vierailijoitakaan - ja omat radiokanavat ovat kadonneet. Pikkuikonikin mennyt harmaaksi. AHAA! Tilaus on päättynyt. Vähänkö nerokas huomio. :-)

Kun tilaa tällaista palvelua ja ostaa yli vuoden tilauksen kerrallaan, helposti unehtuu tällaisten asioiden tarkkailu. Monista palveluista on tottunut, että ilmoittavat kyllä kun alkaa tilaus lähennellä loppua. Olisi voinut odottaa Last.fm:ltä samaa. Mutta ei. Ei mailitse, ei oman profiilin dashboardissa (joka olisi ollut luonteva ilmoituskenttä).

Tietysti tällaiset tiedot on helposti tarkistettavissa palvelun omista preferensseistä löytyvästä laskutushistoriasta, mutta ei sielläkään tule kuitenkaan mitenkään tavan mukaan pompittua. Etukäteisilmoitus lähestyvästä päättymisestä laskutustietoihin ja uusimiseen johtavalla linkillä varustettuna olisi siis mitä erinomaisinta palvelua.

No, ei tämä tähän pääty. Päätinpä siis tänään vierailla prefikoissani uusimassa tilaukseni. Mitäs laskutustiedot kertoivatkaan? Tilauksen olisikin pitänyt päättyä vasta eilen, eikä yli viikko sitten. Sitä suuremmalla syyllä tilauksen päättymisestä kertova muistutus olisi ollut tervetullut juttu.

Panin Last.fm:n palauteosastolle asiallisen ärsyyntymiseni ilmauksen tällaisesta tilauksen odottamattomasta lyhenemisestä. Kyse on vajaasta kahdesta viikosta, mutta silti. Ehdotin myös että selkeä ilmoitus tilauksen päättymisestä voisi minimoida tällaisia tapauksia ainakin niin, että asia huomataan etu- eikä jälkikäteen. Katsotaan mitä vastaavat.

35

Näemmä näin vanhax tosiaan elääx. 

Halo(oo)

Jo puoliltaöin alkaa Halo 3:n myynti. Onhan sitä odotettukin. Halo 2 on ollut jo pitkään Xbox Liven pelatuin moninpeli, aivan ylivoimaisesti, ja onkin mielenkiintoista nähdä miten Halo 3 otetaan vastaan. Ainakin kuolattavaa on riittänyt jo vuoden verran, alati tiuhenevaan tahtiin. Kesän korvilla oli kuukauden beta-testimahdollisuusvaihe, joka lupasi kyllä periaatteessa paljon kivaa.

Ainoa ongelma moninpelissä on varhaisteini-ikäisten pellejen lauma, joka onneksi loisti aika pitkälle poissaolollaan beta-vaiheessa. Mutta Halo 2:sta tietää, että monen peli-intoa laimentaa huonosti käyttäytyvät kakarat. Lienee ongelma melkein moninpelissä kuin moninpelissä, mutta tietysti mitä suositumpi, sitä enemmän dorkia.

Testailin betaa, ja vaikka en millään muotoa pärjää Halo-veteraaneille, vaan käväisen aina kentällä kuolemassa kerta toisensa jälkeen (tai sitten hiipparoin nurkissa ilman tapon tappoa), odotan kuitenkin palavasti itse tarinaa. Sinemaattista herkkua on luvassa aika lailla - ja rakastan Halon musiikkia. Ymmärrän hyvin, että musapuolta ihan konsertoidaan ja jopa varsin suureellisilla puitteilla.

Tänä iltana otan varaslähdön, ja siirryn hyvässä järjestyksessä pian julkistusbileisiin moikkaamaan Master Chiefiä. Joskus on kivaa olla etuoikeutettu, vaikka se tarkoittaakin myös työmielen mukana pitoa. Jotkut tehtävät ovat kuitenkin reippaasti miellyttävämpiä kuin toiset.

Ja ei tämä nyt mitään ihan eksklusiivista ole. Helsingin Kolmen sepän aukiolla alkaa puolen tunnin päästä tapahtuma, jossa pääsee testaamaan itse peliä, ja jos pukeutuu teeman mukaan, on luvassa plussaa.

Ja Hesan City-Anttila ainakin aloittaa pelin myynnin heti puoliltaöin. Samaan aikaan voi jonottaa myös Nightwishin uutta levyä. Jonoa saa muodostaa noin kello 22 lähtien.

(Eli kyllä, BB-rapo ei ilmesty ainakaan ennen puoltayötä. Täytyy muutenkin pohtia asioita, tänään on ollut nimeämiset ja ei ole mielestäni välttämättä ollenkaan niin selvää kuka joutuu uhan alle. Mutta katsotaan asiaa tarkemmin puolenyön jälkeen.)

Hana-wii

Wiin virtuaalikaupassa on vietetty hanabi- eli tulikukka-viikkoja. Juhlan kunniaksi kaupasta saa retrokamaa, jota ei ole aiemmin koskaan Euroopassa julkaistu.

Pettymykseni on kuitenkin suuri, sillä tietysti heti ensimmäisellä viikolla pamauttivat läjän Mario-julkaisuja, joiden joukossa kuitenkaan ei ollut SNES:in Super Mario RPG:tä. Onhan tässä vielä juhlaa jäljellä, mutta jotenkin on sellainen fiilis, että turha odottaa, Mariot olivat heti kättelyssä siinä. Harmi kuitenkin, sillä vaikka esimerkiksi Paper Mariot ovat kunniansa ansainneet, Super Mario RPG on minulle se ainoa oikea hyvä ja paras. Ei vähintään siksi, että taisteluun saa kolme tyyppiä kerralla.

Osa hanabi-viikkojen saaliista on kyllä ihan mukavaa, ja myös autenttista, eli japani-julkaisuista ei ole käännöksiä, vaan ne tulevat sellaisenaan. Ja olishan tuolla myös Super Mario Bros: Lost Levels, vain 600 kredua, mutta ei... ei oikein jaksa. Enää.

Itse lopulta sijoitin Mario's Super Picrossiin, vaikka hinta oli poikkeavasti aika suolainen - 900 krediittiä SNES-pelistä. Mutta mitäpä en tekisi sen vuoksi, ettei tarvitse tuhrata noita älynystyrätehtäviä kynän ja kumin kanssa. Toisaalta sudokuja en suostu millään pelikoneella puuhailemaan, ne pitää poikkeuksellisesti tehdä käsin.

Jos olet Wiin omistaja, mutta et ole tullut vierailleeksi vähään aikaa virtuaalikaupassa, käy tarkistamassa. Pelit kyllä jäävät ostettaviksi vielä hanabi-viikkojen jälkeen - PAITSI Lost Levels, joka on ladattavissa vain syyskuun ajan.

Toistaiseksi tosin näyttää siltä, että Mario-satsin ja Ninja Gaidenin (täähän ON julkaistu Euroopassa, mitä hittiläistä tää näillä festareilla tekee?) lisäksi kukkasato ei ole ihan sitä kuuminta hottia, ja ah ja voih, missä ovat N64-pelit? Mutta vielä on syyskuuta jäljellä. Elämme toivossa. Ausseissa julkaistaan ainakin Sin and Punishment, eli lienee odotettavissa siis Euroopassakin.

Toivon mukaan nämä eivät jää viimeisiksi Wii-virtuaalikauppafestareiksi. Haiseehan tuossa kovasti menekkitutkimusfiilis. Siksi kai pitäisi ostaa tuo Marion kadonneet levelitkin, jos vaikka välittyisi sinne jonnekin jaappanian pienikokoisille isoherroille viesti, että hei, mä ostan mitä vain Mario-kamaa ja nyt pirulauta se RPG tänne ja sassiin tai heitän piraijakukalla.

Edit: Pitäis kai lukea jo ihan virtuaalikaupan tiedotteet vähän paremmin, siis kyllä Sin and Punishment ON tulossa. Kuten myös Gradius III. En silti oikein jaksa hyppiä riemusta.

Juhlijan iltarapo

Koska BB ei ole myöntänyt tälle päivälle oikein mitään erikoista, tässä teille pieni substituuttirapo eräiltä oivallisen ihmisen oivallisilta syntymäpäiviltä:

Kävin siis hyvän ystävän nelikymppisillä Punavuoressa. Vai onko se Eiraa? Olutravintola Poirotissa jokatapauksessa. Tehtaankatu 36 tai jotain niillä main.

Ensinnäkin olut siellä on monipuolista ja hyvää. Hinnakasta toki, ainakin tavalliseen hanakeskariin tottuneelle.

Toisekseen sieltä saa aina pieniä herkkuja. Toisinaan napostelulautasia, toisinaan suurempaakin lämmintä. Tänään oli tarjolla haggista. Tämä oli minulle ensimmäinen kerta elämässä, enkä edes empinyt kun näin tarjoomuslistan. Pakko suositella kaikille.

Lisäksi mietiskelin, että kun kerran kaupan eineshyllystä saa maksalaatikkoa ja kaalilaatikkoa, niin miksei voisi saada haggista? Kun katsoo koostumusta ja makustelee makua, niin haggiksesta olisi aivan hyvin haastamaan vähintäänkin einesmaksalaatikko. Ostaisin oitis.

Ja sitten illan paras (päivänsankarin lisäksi): Veijo Midi ja Modulit. Tommi Lindellin musiikillinen alter ego on aivan loistava. Jos et ole jo kokenut Veijo Midiä ja moduleita, tee se. Koska Veijo on tilattavissa esimerkiksi firmojen sun muiden viihdyttäjäksi, käytä valtaasi ja tilaa tai painosta pomosi tilaamaan. Upeudesta ei ole epäselvyyttä ainakaan enää siinä vaiheessa kun Bomfunk MC:s kohtaa Levottoman Tuhkimon tai kansa herkistyy Mozartin Yön kuningattaren korusäveliin à la Veijo. Oivalluksellisen musiikkiannin lisäksi Lindellin Tommi on perin mukava mies.

Itse asaissa Veijo Midi oli niin oivallinen, että Tehtaankatua pitkin tyylikkäästi astellut Helena Lindgren katsoi peräti kahdesti Poirotin ovesta sisään ja näytti siltä, että kehtaiskohan kuokkia.

Vaikeat jäähyväiset luksukselle

Tänään käytiin viimeisellä sunnuntai-ajelulla. Huomenna auto luovutetaan poies, ja olemme täysin HKL:n armoilla. Niin hyvässä kuin pahassa.

Meiltä ei ole kätevästi suoraa yhteyttä keskustaan. Keskustastakin pitää ottaa vielä yksi väline töihin Punavuoreen. Kaksine vaihtoineen työmatkani on sellaiset 50 minuuttia suuntaansa, vaikka asun periaatteessa melkein metroradan varressa. Julkisilla köröttelyn jälkeen on lisäksi vielä kävelyä jonkin verran.

Se on turhauttavaa, kun autolla sama matka taittuu alle puolessa tuosta ajasta - vaikka jumittuisikin Espalle ikuisten tietöiden tai valtiovierailujen takia. Toisaalta Punavuoresta ei löydä oikein mistään parkkipaikkaa ilman parkkisakkoriskiä.

Viimeistään keväällä ostan sen pyörän. Jos olen fiksu, ostan sen syys-alesta tai jostain työttömien kunnostusverstaalta jo nyt. Sillä pinkaisee kätevästi metroasemalle, keskustassa taas ei ole monta polkaisua loivaa alamäkeä Kampista kustannuspaikalle. Siinä voittaa ajallisesti paljon.

Ja toisaalta, vaikka elämän hidastuminen harmittaa, se on pieni hinta maksettavaksi siitä säästöstä mikä syntyy auton ylläpitokustannuksista. Varsinkin kun sitä ei loppujen lopuksi ole tullut käytettyä kuin luksukseen; sen sijaan että tukisi paikallisia palveluja, on tullut vaellettua automarketteihin. Mikä on siinäkin mielessä hullua, että Itäkeskus, ostoshelvettien kuningas, on viiden minuutin bussimatkan päässä.

Nurinkurista on se, että vaikka perustelen autosta luopumista itselleni myös eettisistä näkökulmista - kuinka turha saastuttaminen kannattaa lopettaa - niin mihin minä ne säästyvät rahat ajan myötä tuhlaan? Todennäköisesti ulkomaanmatkaan, joka pitää kustannussyistä tehdä lentokoneella, koska pintaliikenne on niin pirun kallista.

Kaikki tuntuu päätyvän mielessäni aina joukkoliikenteen - varsinkin pintaliikenteen - kalleuden manaamiseen.

Ei esimerkiksi tällaista autostaluopumistemppua voisi Suomessakaan tehdä, ellei asu suurinpiirtein ruuhka-Suomessa, tosin ei aina silloinkaan.

Kaukana Espoon tuolla puolen asustava kollegani päätti parkkisakkoihin kyllästyneenä ruveta matkaamaan julkisilla töihin. Itse asiassa matka-aikansa ei ole paljonkaan omaani pitempi, vaikka kilometreissä hänen reissunsa on vähintään kolminkertainen omaani verrattuna. Valitettavasti myös matkan hinta on moninkertainen. On jo siinä ja siinä, onko oma auto ihan yhtä kallis ylläpidettävä.

Pitäisikö silloinkin olla eettinen? Voiko sitä vaatia ihmisiltä, jotka joutuvat tasapainoilemaan asumiskustannusten, työpaikkojen saatavuuden ja liikkumiskustannusten ristipaineessa? Verottaja tulee toki jossain määrin vastaan, kun työmatkakustannukset nousevat tietyn rajan yli. Tosin tulevat vastaan riippumatta siitä, taittaako sen matkan julkisilla vai autolla. Jos matka on pitkä - ja ennen kaikkea kallis - kukapa ei valitsisi niistä kalliista vaihtoehdoista sen mukavamman, eli useimmiten oman auton yksityisyyden.

Lyhyt Tampere-rapo

Olin eilen illalla Tampereella jälleen tapaamassa paljon ihania ihmisiä. Samaan junaan osui jo Sun Äitis, jonka kanssa sekä meno että paluumatka sujuivat rattoisasti, mukavaa oli kiitos!

Äiteeltä löytyy varsin erinomainen ja tyhjentävä selvennys paikallaolijoista ja keskeisistä puheenaiheista. Minäkin haluan vielä nostaa hattua ja kiittää suuresti Ollia, jolla tosiaan nomen est omen: mies on suloinen, fiksu, filmaattinen ja erittäin hauska myös elävässä elämässä.

Jälleen kerran Tamperekin oli ihana, vaikka sitä näillä pikakeikoilla ei juuri tule sen lähemmin tarkasteltua. Mutta siitä huolimatta Tampere itsessään riittää tuomaan sen Tampere-fiiliksen, joka nostattaa mielialani jo valmiiksi.

Mutta oih ja voih, vaikka meillä oli jälleen ihan kiva tarjoilija, Anttia oli ikävä.

Kiitos jälleen kaikille paikalla olleille ja varsinkin Oharille, joka kutsui meidät koolle.

Seuraava blogaajien seminaari onkin sitten Helsingissä lokakuussa. Olkaa siellä tai olkaa neliöitä.

Tosielämän Heroes

Onkohan tää joku kansallinen (tai sisäinen) Ihmettele ihmistä -viikko, kun olen joutunut sekä väkisin että myös omasta tahdostani miettimään miksi ihmiset tekevät niin kuin tekevät. On ollut tarvetta pohtia BB-Einaria, tarvetta ihmetellä stressaantuneiden työläisten ylilyöntejä.

Kuin pisteeksi i:n päälle juutuin eilen katsomaan YleTeemalta dokumenttia superlahjakkaista englantilaisista kymmenvuotiaista. Sekin rupesi jotenkin syömään sielua. Lapset todella olivat hyvin lahjakkaita, mutta lähes jokaista kävi sääliksi - ei ikäiskontakteja, ei välttämättä edes halua ikäiskontakteihin, ja lähes kaikilla todella ääliöt vanhemmat.

Rupesi suutututtamaan lasten puolesta se, miten aikuisille on lapsen älykkyys ja lahjakkuus usein niin paljon tärkeämpi asia kuin lapsille itselleen, että vanhemmat ovat täysin valmiita syöttämään lapsen pään täyteen skeidaa voidakseen vaalia pelkästään lapsen lahjoja, ei koko lasta.

Lähes jokainen penskoista oli yksityis- tai kotiopetuksessa. Monelle olivat vanhemmat itse iskostaneet päähän, että muilla lapsilla ei ollut merkitystä. Silmään pisti muun muassa lähinnä isänsä ja isoisänsä kanssa aikaa viettävä shakkilahjakkuus, joka - sen lisäksi että oli hyperaktiivinen - oli ilmeisesti poiminut oman diskurssinsa lähinnä radiosta ja televisiosta, kun ei ikäistä seuraa ollut. Vanhempien mielestä heidän pojassaan ei ollut mitään omituista.

Järkyttävin esimerkki oli nelilapsinen perhe, jossa kaikki neljä penskaa ovat huippulahjakkaita. Vanhemmat vaikuttivat täysin vainoharhaisilta ja suorastaan häiriintyneiltä. Olivat eristäytyneet muista kyläläisistä, koska heitä tuijotettiin. Lapsista osa oli vanhempiensa aivopesemiä, koppavia älyelitistejä, jotka eivät nähneet yhteyttä oman asenteensa ja syrjityksi tulemisen välillä. Loput halusivat koulussa olla niin kuin muutkin - tullakseen muiden kanssa toimeen - ja jättivät lahjojensa vaalimisen koulun ulkopuolelle.

Masentavin, ja ehkä kuitenkin jollain tapaa kiehtovin ja lohduttavin esimerkki oli nopeaälyinen ja erittäin huomio- & yhdistelykykyinen, analyyttisesti huippulahjakas poika Dante, jolle elämä tuntui olevan filosofista peliä. Poika kävi joka viikko yliopistolla keskustelemassa filosofian professorin kanssa.  Varjopuolena Danten kyvyissä on kuitenkin, tietenkin se, että hän itse on myös oman filosofisen rakennelmansa pelinappula, joka ei voi koskaan olla täydellinen - epäonnistumisen pelko jäytää poikaa yli kaiken.

Onneksi Dantella vaikutti olevan vanhemmat, jotka rohkenivat rehellisesti myöntää, että tällaiset lahjat voivat olla myös suuri kirous. Heille tieto 170:n älykkyysosamäärästä ei ollut ilo, vaan masennuksen aihe, koska sillä tiedolla ei voi tehdä mitään, tarvitaan oikeita välineitä - numerolla ei luoda turvaa ja tukea lapselle, joka on suuressa riskissä jopa lopulta tappaa itsensä tai vahingoittaa muita.

Positiivinen oli myös yliopiston professorin poika, joka oli äitinsä kanssa kirjoittanut menestyskirjan. Sekä hänellä että Dantella oli kykyä, kirjailijapojalla jopa halua, analysoida itseään ja omaa lahjakkuuttaan nimenomaan itse, koska lastensa lahjakkuuden kautta elävät vanhemmat eivät ole syöttäneet heille omaa propagandaansa.

Mitähän tällä sepustuksella ajan takaa, paitsi ssitä, että katsokaa uutta Heroes-sarjaa. Aihe on sci-fiä, mutta omituisten kykyjensä kanssa kamppailevat nuoret ja aikuiset jotenkin muistuttavat minua näistä kymmenvuotiaista ihmelapsista.

Haluaisin kymmenen vuoden päästä nähdä miten heille kävi. Varsinkin Dantelle.

Surullisia eläimiä

Kun jengiä uhataan panna työpaikoistaan pihalle, alkaa taistelu niistä jäljelle jäävistä vakansseista.

Varsinkin kun YT:t venyvät päivistä viikoiksi, kuukausiksi, ihmisistä alkaa paljastua todelliset karvat. Puolin ja toisiin. Vain avioero ja pesänjako tuovat ihmisestä yhtä rumasti esiin kaikki pelot, piilotetun antipatian ja taipumuksen ympäristönsä halveksuntaan.

Viikko toisensa jälkeen ihmisten pinna kiristyy, sotakirveet kaivetaan esiin, puukkoja teroitellaan selän takana - vainoharha leviää. Muiden vanhat synnit palautetaan mieliin, keksitään vielä pari päälle lisää. Etsitään salaisia tarkoituksia muiden käytöksestä.

Otetaan itseen kaikesta, joka tuntuu uhkaavalta.

Kuppikuntia hajoaa, uusia muodostuu. Suputus käy nurkissa, se sanoi sitä, toi tota. Uskotaan mitä halutaan uskoa, suljetaan silmät faktoilta. Hymyt ovat harhaa, myötätunto krokotiilinkyyneleitä.

Hyvääkin tarkoittavat puheet voivat kääntyä itseään vastaan, realistinen arviointi tai huoli asioiden sujuvuudesta muuttua katsojan silmässä kyttäämiseksi ja ajojahdiksi.

Tuntuu naurettavalta tuijotella yhtä vuosipalkkamäärää metsästävää laumaa televisiossa, tarkkailla heidän käytöstään, juonitteluaan ja sosiaalista sokeuttaan, kun paljon raaempaa BB-kisaa käydään monilla työpaikoilla vuosittain - eikä häviäjä saa lohdutuspalkinnoksi edes etelänmatkaa.

Sillä ihminen on ihmiselle susi, vaikka ei sitä oikeasti ehkä edes haluaisi olla. Niin vain käy enemmin tai myöhemmin joka tapauksessa. Vähemmästäkin alkaa vihata jo ystäviäänkin.

Taidan olla sairaspäivän tarpeessa. Tai kahden. Tai vuoden. Herättäkää minut kun YT on ohi.