torstai 6. syyskuuta 2007

Surullisia eläimiä


Kun jengiä uhataan panna työpaikoistaan pihalle, alkaa taistelu niistä jäljelle jäävistä vakansseista.

Varsinkin kun YT:t venyvät päivistä viikoiksi, kuukausiksi, ihmisistä alkaa paljastua todelliset karvat. Puolin ja toisiin. Vain avioero ja pesänjako tuovat ihmisestä yhtä rumasti esiin kaikki pelot, piilotetun antipatian ja taipumuksen ympäristönsä halveksuntaan.

Viikko toisensa jälkeen ihmisten pinna kiristyy, sotakirveet kaivetaan esiin, puukkoja teroitellaan selän takana - vainoharha leviää. Muiden vanhat synnit palautetaan mieliin, keksitään vielä pari päälle lisää. Etsitään salaisia tarkoituksia muiden käytöksestä.

Otetaan itseen kaikesta, joka tuntuu uhkaavalta.

Kuppikuntia hajoaa, uusia muodostuu. Suputus käy nurkissa, se sanoi sitä, toi tota. Uskotaan mitä halutaan uskoa, suljetaan silmät faktoilta. Hymyt ovat harhaa, myötätunto krokotiilinkyyneleitä.

Hyvääkin tarkoittavat puheet voivat kääntyä itseään vastaan, realistinen arviointi tai huoli asioiden sujuvuudesta muuttua katsojan silmässä kyttäämiseksi ja ajojahdiksi.

Tuntuu naurettavalta tuijotella yhtä vuosipalkkamäärää metsästävää laumaa televisiossa, tarkkailla heidän käytöstään, juonitteluaan ja sosiaalista sokeuttaan, kun paljon raaempaa BB-kisaa käydään monilla työpaikoilla vuosittain - eikä häviäjä saa lohdutuspalkinnoksi edes etelänmatkaa.

Sillä ihminen on ihmiselle susi, vaikka ei sitä oikeasti ehkä edes haluaisi olla. Niin vain käy enemmin tai myöhemmin joka tapauksessa. Vähemmästäkin alkaa vihata jo ystäviäänkin.

Taidan olla sairaspäivän tarpeessa. Tai kahden. Tai vuoden. Herättäkää minut kun YT on ohi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kriisipuuro