maanantai 27. kesäkuuta 2011

Sumun maa


Rillit menivät rikki. Vain 12 vuoden jälkeen. Kenelle voin valittaa, kun ei mitään tehdä enää kestämään?


Tietenkin kakkulat kulahtivat juuri juhannusyönä, jolloin apua ei saa mistään. Ei ettäkö sitä nyt saisi rilliongelmiin muutenkaan. No, olin sentään kotona enkä liikenteessä. Ja eiku virittelemään teipillä toimivaa hätäratkaisua. Toimihaan se, mutta ei sitä julkisesti esittele. Niinpä vietänkin aikaani arjen koittaessa enimmäkseen sokeana. Kipeästi Hermionen kipakkaa reparoa kaipaavat rillit tulevat esiin suojekotelosta vain istahtaessani ofiisissa tietokoneen ääreen.


Tämän ansiosta päivä on ollut aika mielenkiintoinen. En nyt väitä että voisin mitenkään tilannettani verrata oikeasti näkörajoitteisiin ihmisiin, mutta ihan terveellinen maistiainen se on ollut. Ilman rillejä nimittäin olen kuitenkin suhteellisen näkörajoitteinen. Miinuksia on vajaan yhdeksän verran, joten kuva on aika suttuinen. Tuollainen:


Myopic


Päivän palloilun aikana olen ihan ajatuksella miettinyt mitä hyötyjä ja haittoja on siinä, ettei näe eteensä. On siinä nimittäin hyötyjäkin, ja ne oikeastaan huomasin ensimmäiseksi.


Joskus on nimittäin niitä aamuja, kun tuntuu että kaikki vastaantulijat tuijottavat ja tulee miettineeksi, että mitähän majoneesia itsellä oikein on rinnuksissa tai naamalla, kun niin kauheasti töllätään. No, nyt, vaikka tuijottaisivatkin, niin sitä ei näe. Toisaalta nyt ei sitten tajua katsoa rinnuksilleen huomatakseen, että niissä tosiaan killuu puoli aamiaista. Ei tartte myöskään moikata ketään, koska ei näe kenenkään moikkauksia. Luurit korville, niin ei myöskään kuule niitä. Koska moikkaaminen on kaksipiippuinen juttu, ja olen tässä täysin Jani Volasen kannalla.



Tietysti kaikki luulevat että likalla on tosi huono päivä tai kusi on lopullisesti noussut hattuun. Mutta sitä varten pidetään Facebook-tiedotuksessa tärkeät ihmiset ajan tasalla onnettoman näkörajoitetilanteen osalta. Eivät voi ainakaan aivan avoimesti ilminoida arvaustaan kusen noususta hattuun, vaan joutuvat tekemään sen salaa.


Muutenkin on vielä toistaiseksi mukavalla tavalla irtonainen olo. On ikään kuin omalla yksityisellä planeetallaan, johon muut eivät helposti löydä. Laittaa vielä aurinkolasit päähän vähäisen näköinformaation kontrastia parantamaan ja omaa harottavaa katsetta peittämään. Edes isot ihmismassat, joista en normaalisti pidä alkuunkaan, eivät stressaa, koska en näe niitä. Näen toki vellovan massan värillisiä palloja ja sumua, mutta en kykene arvioimaan päälukua, joten en saa normaalia ahdistuspaskahalvaustani, kun tuhat ihmistä vyöryy ostarilla eteen.


Pitemmän päällehän saattaa omalla planeetalla norkoilu varmaan jo käydä tylsäksi. Ja tätä kestää optikon arvion mukaan kahdesta neljään viikkoon. Mietinkin, että jos olisi oikeasti todella sokea... miten häilyvä onkaan se raja ihanan yksityisyyden tunteen ja karmean yksinäisyyden sekä näkymättömyyden pelon välillä.


Sitten ne huonot puolet. Miten yksinkertaisiinkiin asioihin voi muuten terve ja itsenäinen ihminen tarvita avustajaa. Se, ettei näe pikaruokalan menua. Ettei näe bussien numeroita ajoissa. Ettei läheskään aina hahmota kynnystä tai oikeaa määrää rappusia. Etenkin viimeksi mainittu vähän hirvittää. Nämä tulivat esille muutamassa tunnissa, kuinkahan paljon kertyisi elinajassa.


Lisäksi kaino pyyntö autoilijoille. Rakkaat autoilijat, muistakaa ne ajovalot. Aina. Valot näen jo kaukaa, mutta siinä vaiheessa kun tumma kiiturinne hahmottuu minulle autoa edes etäisesti muistuttavaksi kapineeksi, alkaa jarrutusmatka olla jo todella nafti jos olen astumassa eteenne. Tuolla on paljon mummoa ja pappaa samassa tilanteessa kanssani siitäkin huolimatta, että heillä on ehjät pullonpohjat nenällään. Nii, ja saa sitä rajoitusten mukaankin mielellään ajaa sen reippaan ylinopeuden sijaan.


Niin, uudet rillit saan aikaisintaan kahden viikon päästä. Voi mennä neljäkin. Vahingosta viisastuneena ostin saman tien kahdet. Oli siinä vähän turhamaisuuttakin. Peruslaseiksi ei viitsi mitään prameiluja, vaan siistit simppelit peruskehykset. Mutta en voinut myöskään vastustaa violetteja.


Kahdet prillit ja niihin linssit voimakkaimmalla linssiohennuksella ja pintakäsittelyillä Itäkeskuksen SpecSaversista yhteensä 459 euroa. Helvetin hyvä palvelu sekä sunnuntaina käydessäni valkkaamassa pokia ja varaamassa optikkoajan että tänään, kun optikkoajalleni saavuin. Juuri sopiva huumorin ja asiallisuuden yhdistelmä hädänalaisen ihmisen tilaa kohtaan. Arvostin. Käytän uudestaankin.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Netti söisi turismielinkeinoa, jos kaikki olisivat kuin minä


Jännää miten internet ja maailman pienentyminen vaikuttavat esimerkiksi matkailukäyttäytymiseeni. Pohdin tässä mitä tekisin Tukholmassa sen vähän aikaa kun laiva maissa on, ja ensimmäiset ehdotukset kavereilta oli että käy siellä ja siellä shoppaamassa. Mietin asiaa itsekseni hetken, ja jouduin toteamaan että ei kiinnosta. Tajusin myös, ettei ole kiinnostanut pitkään aikaan. Vuosiin.


Tykkään siis shoppaamisesta toki, silloin kun tarvitsen jotain - ja silloin kun olen kotikamaralla. Mutta ulkomailla ollessa en shoppaa käytännössä koskaan. On nimittäin todella harvoja asioita, joita ulkomailta saa, joita ei saisi Suomessakin vähintäänkin netistä tilaamalla jossei muuten. En ole aikaisemmin oikein tiedostanutkaan asiaa, ennen kuin rupesin sitä miettimään. Viimeksi olen ostanut vähän Disney-kamaa Disneylandista, koska sieltä oikeasti saa juttuja, joita netin Disney-puljuista ei myynnissä ole. Sitä ennen en edes muista olisinko hankkinut reissuista juuri mitään muuta kuin vähän karkkia ja alkoholia tuliaisiksi - ja nekin lähinnä viimeisillä valuutoilla ja viime hetkellä jostain lentokentältä tms.


On minulla toki muitakin syitä miksi shoppailu ulkomailla tuntuu jopa vähän vastenmieliseltä. Yksi on sen kaman raahaaminen mukanaan - ensin siellä kaupungilla ja sitten myöhemmin takaisin kotiin Suomeen. Etenkin kun olen ihmisiä, jotka eivät koskaan matkusta niin järeällä varustuksella, että pitäisi panna esimerkiksi matkatavaroita lentokoneen ruumaan. Vielä ei ole tullut eteen matkaa, joka olisi ikinä oikeasti edellyttänyt matkalaukun ottamista mukaan.


Toinen syy shoppaamattomuuten on ajan tuhlaamisen tuntu. Esimerkiksi tällaisella perinteisellä Tukholman-risteilyllä peliaikaa on varsin niukasti, joten niiden samojen niin netistä kuin Suomestakin löytyvien krääsien ja riepujen käpälöinti tuntuu päättömältä. Niin hintatietoinen en nimittäin ole, että saisin jotain tyydytystä jonkun topin, hameen tai pölyttymään päätyvän kirjahyllykoristeen löytämisestä viisi euroa halvemmalla kuin kotimaassa. Etenkin vaatteiden, meikkien ja ja koriste-esineiden shoppaamisessa ulkomailla on itselläni jotenkin sama fiilis kuin että lähtisi Teneriffalle hengailemaan Suomi-baarissa ja syömään lihapullia.



Mietinkin, että onneksi lienen ehkä vähän poikkeava, koska tällainen toiminta tuottaisi aika ikävät paikat niille kaupoille, jotka saavat oleellisen lisän tuloihinsa turismista.


Tosin ruokapaikat eivät sen sijaan oudosta käytöksestäni tai sen leviämisestä kärsisi lainkaan. Pitkään reissaamisessani sanelua on hoitanut vatsan seutu, koska kaiken krääsän helpon saatavuuden takia matkailun ykkössyyt ovatkin minulla nähtävyydet ja hyvä ruoka. Ne ovat ne kaksi asiaa, jotka ovat edelleenkin suhteellisen uniikkeja jollekin paikalle ja siis minulle ainoat kunnon syyt hilata ahterini Suomen rajojen ulkopuolelle.


Vaikka kärsiihän siinä sitten ne kulttuurit, joiden ruuasta en niin välitä. Tai niillä on ainakin paras olla hyvät nähtävyydet. Viihtyisä ja persoonallinen kahvila hyvine paikallisine paakkelseineen on on ihan hyvä nähtävyys.


Niin. Meen nyt sinne Tukholmaan, vaikka Silja Linen kanta-asiakasmeininki ottaakin päähän. Päätin vain olla välittämättä ja ryhtyä taas pihiksi. Ei se minun häviöni ole, vaan Siljan. Jos heidän nykyinen käytäntönsä ei esimerkiksi rohkaise minua maksamaan reissuja kenellekään muulle kuin itselleni, eikä varsinkaan hyttivalikoiman kalliimmasta päästä, niin en sitten rohkaistukaan. En siis tuo itseäni enkä lisää porukkaa tuhlaamaan rahaa heidän laivalleen enää läheskään siinä mittakaavassa kuin ennen, ja alan myös metsästää hyviä alennuksia kilpailevalta yhtiöltä. Äiti saattaa päästä vuotuiselle luksushyttiristeilylleen tästedes Vikingillä. Tällaiseen pakkojarrutukseen Silja Linen hieno pisteuudistus ei tainnut ihan tähdätä, mutta syyttäköön itseään, jos muutkin kuin minä päätyvät samaan päätelmään. Pistejärjestelmiä on turha ylläpitää, jos ne ovat liian läpinäkyvästi asiakkaalle epäedullisia.


torstai 9. kesäkuuta 2011

Voimaa kuin pienessä kylässä


Tänään ratikalla töihin tullessa näin Lasipalatsin kulmassa sen kreppiauton, ihanan vanhan Citroen-pakun, jonka kyljestä myydään ranskan herkkuva. Ilmeisesti hän on nyt saanut luvat kuntoon, kun olen nähnyt Facebookissa statuksia, jossa on kerrottu kreppiautolla asioinnista? Sosiaalisessa mediassa kankeiden lupamenettelyiden myllytyksestä lienee ollut jälleen hyötyä? Aika nopeasti taisi asiat selvitä silläkin, joka joutui taistelemaan käytettynä ostetun iPhonen operaattorilukituksen poiston kanssa. Kumpaakin tapausta mielestäni yhdistää se, että kun ei instansseissa enää oikea käsi tiedä mitä vasen tekee, lopputulokset ovat täysin päättömiä, eikä asioiden kanssa välittömästi työskentelevillä ihmisillä ole joko halua tai lupaa käyttää järkeään. Onneksi asiat tulevat nykyään helpommin julki.


Sosiaalinen media. Se on jännä juttu. Vihaan sanahirviötä sosiaalinen media, mutta eipä kukaan ole keksinyt parempaakaan. Jännä juttu koko some on siinä mielessä, että etenkin markkinavoimat mieltävät sen joksikin uudeksi ja jännäksi jutuksi, vaikka loppujen lopuksi vain tekniikka on uutta, kaikki muu vanhaa vaikkakin ehkä hetkelliseksi ollut poissa ulottuviltamme.


Näkisin nimittäin, että ollaan vihdoinkin jälleen vähän lähempänä vanhaa kyläkulttuuria - ainoana erona, että kylä on tarpeen vaatiessa kaikkea oman korttelin ja koko Suomen väliltä. Ennen vanhaan kreppiautot ja operaattorilukituskalabaliikit olisi tuotu kylänneuvoston eteen, ympärillä koko muu kylän väki. Sitten olisi kuunneltu ja vatvottu ja väen joukosta olisi huudeltu puolesta tai vastaan. Terveessä kyläyhteisössä olisi neuvosto hyvinkin tarkkaan pannut merkille kyläläisten mielialat - nipottaminen ja kyykytys ei helposti kävisi päinsä, jos se sotisi kyläläisten oikeustajua vastaan. 


Toisaalta neuvostoa tarvittiin myös hillitseväksi voimaksi, sillä vakavissa tapauksissa kylä on helposti myös lynkkausjoukko, jos ei edes joku pidä päätään kylmänä.


Sama toteutuu nyt tuolla sosiaalisen median ihmemaassa päivittäin. Ilahduttaa, kun pienet ihmiset saavat oikeutta tilanteessa, joka olisi vielä 10 vuotta sitten vaikuttanut lähes mahdottomalta ilman käräjöintiä. Internetin sanotaan lisäävän yksilöllistä yksinäisyyttä, mutta yhteisöä vahvistavia vaikutuksia sillä kuitenkin on. 


Se taas mikä ei ilahduta, on kunnollisen kyläneuvoston puuttuminen. Kun kansa velloo, sitä ei pysäytä tällä hetkellä mikään. Sen voi myös sytyttää mikä tahansa Lordin maskien riisumisesta Soinin palopuheisiin. Meidän pitäisi osata luottaa asiamme naapurin käsiin, mutta se on vaikeaa niin kauan kuin emme edes äänestä muita kuin vain omien asioidemme ajajia - tai pelkäksi protestiksi. 

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Skandaali! Mainoksessa puhuttiin totta!


No kyllä nyt nousi taas huuto, kun matkatoimistot mainostaa lapsilta kiellettyjä hotelleja. 


Siitäkin huolimatta, että väitän nettiin pesiytyneen eräänlainen ammattivalittajien joukko, jota ei voi kutsua trolleiksi, koska he eivät ymmärrä olevansa trolleja, niin silti on aina pakko vähän ihmetellä missä tässä nyt nähdään sitä syrjintää, josta jengi huutaa naama punaisena.


On siis syrjintää rajata johonkin pääsy lapsiperheiltä, mutta ei ole syrjintää pakottaa vaikkapa häämatkalla olevaa pariskuntaa viettämän kynttiläillallistaan lentävän ruuan ja juoksentelevien natiaisten keskellä? Miksi? Koska lapset ovat NIIN paljon tärkeämpiä, että ne menevät kaiken muun edelle? Ihan kaikenko? 


Jos samalla logiikalla mennään, niin pitäisihän tässä harvase viikko nostaa äläkkä siitä, että kaikki työnantajat ei tykkää jos duunareiden lapset hengailee jaloissa koko ajan, ja - aikauhia - joiltain pomoilta pitää peräti kysyä lupa saako lapsen tuoda ofiisissa käymään. Saatanan siat, nuo tunteettomat firmapaput ja lapsenvihaajaduunikaverit, nih.


Pointti vain on, että siinä missä työnantajalla on oikeus määrittää yrityskulttuurinsa pelisäännöt ja valita työntekijänsä, ravintoloilla ja hotelleilla on oikeus valita palvelukulttuurinsa ja asiakkaansa. Yhden leipälaji on Bamse-klubi, lastenaltaat ja työntekijät, joilla hymy ei hyydy edes silloin, kun kompastuvat penskaan ja rojauttavat perheen illallisen maahan (ja perhe tekee hotellille valituksen, koska joutui odottamaan ruokiaan). Toisen parasta osaamista on luksuskokemuksien luonti pariskunnille ja sinkkujuhlien järjestäminen. Kummassakin tapauksessa on sekä järkeenkäypää että oikeutettua rajata asiakaskunta sen mukaan. 


Mutta nousiko suurin äläkkä sittenkin oikeastaan siitä, että joku kehtaa oikeasti vielä mainostaakin palveluitaan? Ilmineeraamalla suorasukaisesti, että toisinaan lapset ovat yksiä helvetin apinoita, joista pitää päästä vähintään tuhannen kilometrin päähän karkuun edes hetkeksi. Eikä vain toisten lapset, vaan myös omat. Sitäkö se äläkkä nyt oli, että on niin rumaa puhua totta? Ja vielä mainoksessa! Mainoksissahan pitää valehdella, kosiskella ja kumartaa joka suuntaan niin kuin ei omistaisi persettä lainkaan. Skandaali! Vähintäänkin lapsiperheiden erinomaisuuden törkeää loukkaamista.


Lapsiperheet ovat vähän niin kuin israelin juutalaisia tai mitä tahansa muita sorsittuja kansanosia. Koska heitä on joskus kohdeltu niin väärin ja epäoikeudenmukaisesti, ja tuetkin laahaa jäljessä on liian pieniä, niin se ilmeisesti antaa heille oikeutuksen sorsia kaikkia, jotka ovat sorsittavissa, ja vähintäänkin huutaa kovaäänisesti aina kun eivät saakaan aivan kaikkea, mikä heille muka kuuluisi. Sillä heillehän toki kuuluisi ihan kaikki. Palestiina. Rantakohteet. Työpaikat. Ravintolat. Koska Hitler! Koska lapsilta kielletyt hotellit!


Voidaan myös ajatella niin, että mitä yhteistä on huumeilla, terroristeilla ja lapsilla? Ne ovat kaikki pelkkiä aseita taistelussa, jossa xenofobiset kansanosat haluavat teljetä kaikki muutkin asumaan samaan metrin kuution kanssaan. Mikään ei saa olla erilaista, eikä saa nousta edes pientä epäilystä siitä, että jollakulla saattaa olla ihan vähän kivampaa kuin mulla. Ja todellisuudessa sitten kun kaikki on saatu paimennettua sinne metrin kuutioon, alkaa huuto siitä, että on liian ahdasta, eivätkä kaikki ansaitse elämää kuutiossa. Mutta ei heitä poiskaan voi päästää, koska kuution ulkopuolella he voivat saada vääriä ajatuksia.


Mutta tämä on jo niin masentavaa ajateltavaa, että olen lapsilta kielletyn hotelliloman tarpeessa.

torstai 2. kesäkuuta 2011

Tupakkahuonesyndrooma


Olen ollut silleen etuoikeutettu, että työpaikallani on ollut tupakkahuone. Ihan sisätiloissa. Ei ole tarvinnut pakkasilla kärvistellä. No, nyt sekin sitten katoaa. Harmittaa, mutta toisaalta on iloittava siitä, että sai näinkin kauan sellaista käyttää.


Toki harmittaa työpaikkojen lähteminen mukaan terveysfasismiin. Sen sijaan että pantaisiin vain huone pois ja sanottaisiin että menkää pihalle siitä, yritetään vedota ihmisten terveyteen, syyllistää ja muutenkin kiltisti mutta ylimielisesti hallita sellaisia osia työläisten elämää, jotka eivät oikeastaan työnantajalle kuulu.


Monilta osin tupakoiva työntekijä on tänä päivänä huomattavasti huonommassa asemassa kuin esimerkiksi alkoholistityöntekijä. Alkoholistityöntekijää kohdellaan silkkihansikkain ja hoitoonohjaukset käsitellään kaikessa hiljaisuudessa niin hienotunteisesti kuin voi. Koska alholismi on sairaus, ja alkoholisti tarvitsee apua, niin eihän alkoholistia saa potkia päähän. 


Tupakointi on sen sijaan vain saastainen tapa, ja koukussa olijat ovat nistejä. Tupakoitsijoita voi potkia mielin määrin, eikä hoitoa tarvitse ehdotella diskreetisti. Saa myös julkisesti jeesustella ja syyllistää.


Ei sen puoleen, en minä väitä että olisi jotenkin huono asia, että työnantajat tukevat jos työntekijä haluaa lopettaa tupakoinnin. Suhtaudun ajatuksena hyvin positiivisesti siihen, että autetaan silloin kun apua tarvitaan. Mutta auttamisen ja yliyrittämisen raja on aika häilyvä, ja usein tuntuukin että lähes yhtiössä kuin yhtiössä vedetään vähän överiksi. Enkä tarkoita pelkästään tupakointia, vaan ylipäätänsä sitä, että ihmiset pitäisivät huolta itsestään.


Toisinaan se ilmenee aika hupaisasti, ja antaa jotenkin koomisen kuvan arvomaailmasta. Ei ole mitenkään epänormaalia, että toisaalta satsataan virkistystoimintaan, joka on sitten aika kosteaa ja rasvaista touhua. Ja  sitten vastapainoksi lätkäistään vaikkapa intra täyteen erilaisia kuntosalien mainoksia ja kootaan firman sählysulkisnaistenkymppiporukoita. Jos rankan elämän ja urheilun välillle sijoittuu jotain muutakin toimintaa tai mahdollisuutta siihen, sitä ei juuri mainosteta. 


Toisaalta ehkäpä moinen peilaa tätä yhteiskuntaa laajemmaltikin. Kosteiden viikonloppujen jäljiltä mennään salille suorittamaan katumusharjoituksia ja joogataan niin että jänteet huutaa hoosiannaa. Pitää näyttää hyvältä ja tuntua hyvältä, ja riippuen siitä onnistuuko vai ei, niin vedetään viinaa joko iloon tai suruun.


Toisinaan mietin perjantaisin, että olen aika tylsä ihminen, kun menen vain kotiin. Otan siitä jopa vähän paineita. Perjantainhan pitäisi olla viikon iloisin päivä, ja huomaankin viimeistään iltayhdeksän tienoilla masentuneena körötteleväni metrossa kohti itää. Että sellainen perjantai. Voisinhan tunkea väkisin kavereiden mukana baariin. Paitsi kun en jaksa joka helvetin perjantai sitä viinaa juoda, ja ilman viinaa baarissa istuminen hiljalleen tymäkästi humaltuvien ihmisten seassa... no... siis... minua ei ole luotu katsomaan sellaista selvin päin. Se on perjantain tragedia - ohjelmana on joko mennä baariin tai kotiin. Kukaan ei lähde jengillä leffaan tai teatteriin tai kahviloihin. Tai jos lähtee, niin ilmeisesti häpeää sitä niin paljon, ettei kehtaa ääneen toitottaa.


Sen minkä menettää kun ei jaksa nostaa tuoppia on se sosiaalisuus - informaationvaihto, uutiset, juorut, yhteenkuuluvuuden tunne. Sen promilleton korvike on ollut tupakkahuoneessa hengailu. Voisin keuhkota loputtomiin terveysfasismista, mutta loppujen lopuksi, suurin ongelma tupakkahuoneen menettämisessä on se, että näin tehdään ihmisistä jälleen piirun verran yksinäisempiä. Ei minulle tuota ongelmaa mennä ulos räntäsateeseen imemään syöpäkäärylettäni, mutta enää ei välttämättä lähde mukaan ihmisiä, jotka eivät polta. Toisin kuin tupakkahuoneeseen, joka toimi joillekin myös eräänlaisena tauko- ja kahvihuoneena. Ja vaikka sinne räntäsateeseen tulisi kanssani muita firman tupakoitsevia, ei kylmissään olevat ihmiset enää kommunikoi vapautuneesti keskenään samaan tapaan kuin sisällä, lämpimässä, mukavasti istuen. Filosofiaa ei synny tyhjällä vatsalla, sanotaan, ja sanoisin että ei myöskään silloin kun on näpit jäässä ja hilettä niskassa.


Olen yrittänyt miettiä mistä saisi aikaiseksi tupakkahuoneen korvikkeen. Sellaisen, johon ihmiset tulevat omaehtoisesti samaan tapaan kuin sinne tupakkahuoneeseen - vapautuneina, läppätuulella, pohdiskellen. Pikaisen FB-keskustelun pohjalta alkaa tuntua, että kuten niin monessa muussakin asiassa, ihmisten on karattava sen seuraavan addiktion suuntaan - nettiin. He ovat itse asiassa sen jo tehneet, mutta johonkin pitäisi rakentaa se "vain meidän sakin" virtuaalinen tupakkahuone ilman että se alkaa tuntua teennäiseltä.


 

Kriisipuuro