Väärät housut

Kun jonkin kanssa elää vuosikaudet, se muotoutuu niin osaksi itseä, että suorastaan hätkähtää kun asiat ovat toisin - vaikka ne olisivat olleet toisin jo jonkin aikaa.

Otin narulta puhtaat farkut ja katsoin kauhuissani, että nämähän ovat kutistuneet ihan liian pieniksi. Silmä väitti vanhasta tottumuksesta jotain, mikä ei ole ollut enää puoleen vuoteen totta. Farkut mahtuivat jalkaan, eivät edes kinnanneet persiistä.

Saman tyyppinen ilmiö on, kun katsoo itseään peilistä piilarit päässä. Se en ole minä. Vaikka olenkin. Kun on käyttänyt laseja 30 vuotta, lasiton pärstä näyttää epämuodostuneelta. Mittasuhteet ovat väärät, silmät ovat silmiinpistävän eri kokoiset, posket näyttävät jättimäisiltä. Liekö yksi suurin tekijä siinä, etten vieläkään ole edennyt silmäleikkausajatuksen kanssa milliäkään sitä ajatusta pidemmälle.

Ensi viikolla pitäisi tehdä lisää asioita, joihin ei ole oikein tottunut, jotka vähän hirvittävät.

Muutosvastarintaisuutta on helppo ymmärtää. Vaikka tietoisesti sitä vastaan taistelee ja yrittää nähdä muutosten hyvät puolet, törmää itsessään tähän sisäänrakennettuun reaktioon. Näinkin yksinkertaisissa asioissa kuin farkkujen koon määrittelyssä. Evoluutiollakin ovat asiaa viisaat selittäneet - liian nopeasti muuttuja on aivan yhtä suuressa vaarassa kuin hidas dinosauruskin.

Liekö mikään ihme siis, että vakavammissa asioissa ihmisillä on tapana panna aika voimakkaasti vastaan.

Mutta milloin pitää antaa periksi?