Olen päättänyt. Tai päätin jo eilen. Ja ryhdyin tuumasta toimeen. Siivosin Facebookista pois suurimman osan kaikista hilavitkuttimista. Maltoin luopua jopa zombeista, ihmissusista ja vampyyreistä siitäkin huolimatta, että niillä taisi mennä aika hyvin. Mutta kun alkaa kertyä liikaa tauhkaa, niin eihän siinä pysy enää itsekään perässä. Hyvätkin karkit muuttuvat huonoiksi, kun niitä on liian monta sorttia syötäväksi. Ja jestas, että näyttää taas profiilisivukin melkein siedettävältä.
Sen lisäksi kävin tänään Digiexpossa. Jotenkin pikkaisen vaisun oloista, vaikka Nintendon ja Plleikkarin osastot olivatkin viihtyisiä. Propsit varsinkin Pleikkarille, joiden osastot ovat parina aikaisempana vuonna olleet vähän turhan synkkiä vanhan mamman makuun.
Ja Pelaajan osasto pitää kehua, koska Jarkko käski. No pitäähän se kehuakin, koska siellä oli hallin ainoa Guitar Hero III. Rakastan sitä Les Paul -kitaraa. Ja biisit vaikuttavat ihan... hmjoo... ei hassummilta. Siinä on peli, joka saa melkein kyynärpäätaktiikalla huitomaan vaahtosammuttimia kauemmaksi; nyt on tädin vuoro - TAAS! Eikä täti ehkä pärjää niillä vikkelänäppisille eksperteille kaksintaistossa, mutta eipä tätiä saa kuitenkaan pudotettua kauas kyydistä. Täti on rok. Ainakin omasta mielestään.
Aviomies ihmetteli, että miten kykenen soittamaan, kun ei ole soittokorkokenkiä jalassa. Kollega puolestaan totesi kommentteihini hien pukkaamisesta nassikkajengin keskellä soittaessa, että jos nassikat lukisivat blogiani, eli tietäisivät missä vetimissä pelaan skebasankaria kotona, niin siinä menisi moni nuorisoedustaja hiljaiseksi - ja antaisi tädille reippaasti tilaa jo silkasta pelosta ja mielikuvien aiheuttamista mielenterveydellisistä ongelmista. Mutta kun se on oikeasti hikistä hommaa. Kuten muutama muukin erittäin mukava asia tässä maailmassa. Emmä mitään Wii Fitnessiä tartte, kun mulla on Guitar Hero.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti