torstai 17. maaliskuuta 2011

Ei jaksais aina hifistellä


Välillä mä vaan sitä mietin, että kyllä oli sillon kymmeniä tuhansia vuosia sitten ihmisen esi-isillä helppoa kun ei ollut mitään ravintonatseja olalla jäkättämässä millon mistäkin epäterveellisestä ja kurtistamassa kulmiaan kun mammutista pantiin soppaan myös ihrat ja jengi mätti muutenkin naamaansa kaiken syötävän mikä eteen käveli. 


Ymmärrän kyllä, toki, että ei itseään pitäisi ihan tieten tahtoen myrkytellä, mutta kyllä tämä nykypäivän terveysintoilu menee välillä sellaisen hifistelyn puolelle, että tavallisen tallaajan on jo vaikea ymmärtää mitä sillä ajetaan.


Okei tehdään tiedettä, julkaistaan tutkimuksia, mittaillaan jo atomitasolla miten optimaalisesti asioiden pitäisi mennä... Se on kiinnostavaa, ihan akateemisella tasolla. Kyllä, varmasti, onkin. Mutta mieleen vain tulee, että jos sen pohjalta pitäisi tehdä jotain päätöksiä, niin onko unohdettu sellainen jännä juttu kuin että ei tässä olla edelleenkään mitään lopullisia tuotteita, jotka eivät mihinkään enää muutu. Kaikki ruokavalioteoriat ja muu natsismi kun kuitenkin - ainakin tavallisen tallaajan luokse ehdittyään - ovat nimittäin jo muuttuneet valistukseksi joka tuntuu pohjaavan siihen, että on olemassa jokin konstantti, joka ei miksikään muutu, ja siihen - ja vain siihen - pitää pyrkiä.


Muuttuvien organismien maailmassa kun se, että kone toimii ehdoilla x mahdollisimman hyvin tänään kun ei tarkoita sitä, että se välttämättä tekisi niin vielä huomennakin. Ja vaikka mässäisimme itseämme hengiltä tänään, niin mikä sen sanoo, että sama meininki olisi enää ihan niin perseestä vaikkapa 50 sukupolven päästä. Okei, ei tässä mitään banaanikärpäsiä olla, eikä mikään muutu nopeasti, mutta onko oikeasti pakko hifistellä. Eikö vähemmällä pärjätä?


Ei mulla muuta, meen nyt tupakille ja rasvahiilarimössölle. Jatkakaa.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Kriisi poseerasi prinsessan kanssa - katso kuva!


Käväisin sitten tuossa, osana neljän viikon talvista lomaani, jälleen Pariisin Disneylandissa. Lisäksi bongailimme huoria Baselissa ja näimme Seinen. Reissu avstikkareineen kesti kahdeksan päivää, ja tämän blogauksen lukeminen kestänee yhtä kauan.


Disneylandin keikka oli jo kolmas, ja jälleen kerran Euroopan pahimpaan koulujen loma-aikaan. Viimeksi oltiin suomalaistenkin hiihtoloman aikaan, nyt viikkoa myöhemmin. Ihan yhtä masiivinen tungos kuin viime kerralla.

Luulisi että tästä oppisi jotain. Kyllä. Seuraavalla kerralla, koska sellainenhan aivan taatusti tulee, menemme jälleen tammikuussa niin kuin ensimmäisellä kerralla. Hyvällä tsägällähän maaliskuun alussa Pariisissa on jo kovastikin kevät, mutta tällä kertaa ilmat olivat kuin tammikuussa. Epämääräistä ja pirun kylmää. Toki asteet pysyivät plussan puolella, ja niin kauan kuin näin on, ei ole oikeasti kylmää vaan vain väärää pukeutumista.

Sen sijaan että valittelisin säistä ja ihmismassoista, niin voisin kuitenkin hehkuttaa että silti hiton kivaa jälleen oli. Tällä kertaa yhdistimme reissuun ensin käynnin Sveitsin Baselissa ystävien luona.

Elämä on

Baseliin meno oli minulle ensimmäinen oikea kunnon käynti Sveitsissä, mitään junanvaihtoja tai laskettelukeskuksessa nököttämistä kun en oikein osaa laskea oikeaksi maassa käynniksi. Opimme monia asioita. Kuten että sekä Saksan että Ranskan rajalla nököttävä Basel on helskutin kiva kaupunki. Noin Helsingin kokoinen mesta, josta ei - Helsingin lailla - tarvitse karauttaa kuin muutama kilometri kauemmas, niin on jo maaseudulla. Ihmiset ovat kohteliaita mutta vähän juroja, aivan kuten suomalaiset. Ja kaikki on aika kallista. Niin, kuten Suomessa. Elämä on.

Erilaista ja parempaa kuin Suomessa ja Helsingissä olivat muun muassa Baselin kauneus, paikallisliikenteen tehokkuus ja junien täsmällisyys. Ja vaikka ihmisistä tulikin mieleen suomalaisuus, eräänlainen yleisen järjestyksen kunnioitus lienee sisäsyntyisempää kuin meillä. Isäntäväkemme kertoi meille, kuinka levottomuuden tasoa kuvaa se, että uutenavuotena tässä Helsingin kokoisessa kaupungissa noin kaksi ihmistä sai turpiinsa. Isäntäväki kertoi myöskin asuvansa Baselin pahamaineisimmaksi katsotulla alueella, jossa kuitenkin pelotti huomattavasti vähemmän kuin Sörnäisten metroasemalla. Ja paikka näytti jotenkin Punavuorelta - mutta hyväkuntoisemmalta ja puhtaammalta.

Toki suoraan yösijamme ikkunan alla oli baari, jonka ulkopuolelle syttyi iltaisin suuri punainen lyhty. Yleistä levottomuutta se aiheutti lähinnä meissä huorabongareissa, jotka etenimme paikallisten viinien voimin tekemään olohuoneen ikkunasta antropologisia havaintoja myöhälle yöhön asti. Rohkein janegoodall meistä käväisi jopa alhaalla kadulla tähystämässä oliko läheisessä parkkeratussa autossa meneillään filosofinen väittely, akti vai kumpikin. Rauhallista menoa, muutaman kymmenen metrin päässä oli poliisiasemakin.

Lento-lento vai lento-juna?

Sveitsistä opimme, että kallista on, ja ulkomaisen nelijalkaislihan tuonti on rajoitettu 500 grammaan per nekku. Baseliin meno Zürichin kautta on sinänsä helppoa, mutta junalipun hinta on aivan suhteeton verrattuna lentolipun hintaan. Paikallisella väestöllä on toki erilaisia alennuskortteja, joiden ansiosta sisäinen liikkuminen asettuu lähes järjellisiin hintoihin, mutta pikapiipahtajalta nyhdetään rahat pois erittäin tehokkaasti.

Baselista ja sen ympärysalueesta jäi vielä paljon näkemättä. Ehdimme tutkia vain hieman vanhaa kaupunkia, käydä Baselin eläintarhassa (aika kiva, ja niillä oma viini) ja piipahtaa Arlesheimissa tsekkaamassa yhden linnan ja katedraalin. Alueella on jopa kaksituhatvuotista nähtävää, joten kyllä mieli tekee palata. Mutta koska kaikki on kallista, ainakin sinne pääsyä pitää miettiä jatkossa uudemman kerran. Varmaan kykenisi hintaa höyläilemään pienemmäksi lentämällä ensin jollain halpalennolla ulos täältä sumpusta ja toisella halpiksella manner-Euroopasta suoraan Baseliin. Tällä reissulla Blue1-lennot ja juna Zürichistä söi kahden aikuisen ja yhden lapsen matkabudjetista noin 450 euroa, ja juna oli tuosta hinnasta melkein neljänneksen. Siis pelkkä meno, ei meno-paluu.

Kaipa sitä välillä epäilee itseään - sitä että matkustelee aina samoihin paikkoihin ja näkee potentiaalisesti aina samat asiat. Ehkä osaksi tämänkin takia tuli Disneyland-hommaan sisällytettyä Sveitsi-avstikkari. "Uuden" kokeminen jatkui kun mentiin junalla Baselista Pariisiin. Kuvaavaa on, että koska liput oli hankittu "Ranskan puolelta", TGV-nettikaupasta, tuo paikkalipullinen 250 kilometrin matka oli vain karvan verran kalliimpi kuin 75 kilometrin paikkaliputon matka Zürichista Baseliin.

Ökyilyä ja tungoksia

Olen aina vitsaillut, että kun menemme Disneylandiin, menemme Disneylandiin emmekä Pariisiin (tai edes Ranskaan). Tämäkin tuli nyt sitten romutettua, koska junan saavuttua Pariisin Gare de l'Estiin päätimme metrolla ajelun sijaan kävellä Seinen rannalle Chateletiin, josta menee paikallisjuna Mikkilandiaan. Siitä näkikin sitten kattojen yli Notre Damen tornit ja kaukana siintävän Eiffelin tornin siluetin. Siinähän se tärkein sitten olikin ja sit paikallisjunaan. En halua väheksyä Pariisia, mutta se on pariskuntien, ei lapsiperheen kaupunki. Palannemme aviomiehen kanssa asiaan kun saadaan penska armeijaan/sivariin/kesäleirille.

Disneylandissa olimme päättäneet hieman ökyillä. Olemme aiemmin suosineet perhebudjettihotelleja eli tsekanneet Uuden-Meksikon tyyliä edustavan Santa Fén ja villin lännen romantiikkaa jäljittelevän Cheyennen hotellikylät. Nyt hyppäsimme yli seuraavat hotelliluokat, havumetsässä lymyilevän Sequoia Lodgen ja Uuden-Englannin pursiseuraa jäljittelevän Newport Bay Clubin, ja budjasimme 30-luvun Manhattanille haikailevassa New York -hotellissa. Aivan napakymppi valinta.

New Yorkin perushuonekin on varsin tilava, palveluissa piisaa ja lähin hotellin ulkopuolinen ravintolakeskittymä, Disney Village, on ihan naapurissa. Meillä kävi myös hyvä tuuri huoneen sijainnin kanssa: maatasossa hotellin puistosiivessä. Näkymä suoraan Lake Disneylle ja oma tupakointiuloskäynti.

Olin jo ehtinyt olettaa, että kun ottaa New Yorkista perushuoneen vilkkaaseen aikaan, niin saa näkymän kohti valtaisaa Disney-puistojen parkkialuetta tai kongressikeskuksen kattoa. No olisihan se parkkipaikkakin ollut aika jännä näkymä, kun autoja on lähes silmänkantamattomiin.

Kun väkeä on kuin pipoa, kolmen kokonaisen päivän keikka on käytännössä aika minimi, jos ei halua ottaa stressiä tungoksesta. Jonotusajat ovat pitkät, suosituimpiin laitteisiin kepeästi sen 90 minuuttia, ja fastpass-lippuja tukevien vehkeiden fastpassit loppuvat ennen puoltapäivää. On siis pakko maleksia rauhallisesti ja ottaa se mitä saa. Mikä ei ole aina mikään huono juttu sekään, koska tulee jälleen kerran tehtyä asioita, mitä ei ole ennen tehnyt. Kuten käytyä villin lännen showssa, jossa mässäillään papumössöä, ribsejä ja hakataan apinan raivolla ruokailuvälineillä pöytää. Kallista mutta kivaa.

Eikä se maleksiminen itsessäänkään ole yhtään pöllömpää. Etenkin pääpuistossa on paljon juttuja, joita voi vain kävellä läpi ja töllätä ilman että tarvitsee jonotella, ja se on itse asiassa välillä mukavampaakin kuin itsensä vatkaaminen vuoristoradoissa. Olen ennenkin kehunut sitä, että kun silmänlume on huolella tehtyä, niin paskanko sillä on väliä että se on kitschiä. Kiva näkymä on kiva näkymä siitäkin huolimatta että tiedän, että se on epäaito ja sen on jo nähnyt puoli miljardia ihmistä ennen minua.

Lounassetelikiirastuli

Ja vielä kolmannenkin käynnin jälkeen plakkariin kertyi uusia opittuja juttuja. Esimerkiksi se, että puolihoitokupongit ovat sekä kirous että siunaus. Disney-hotelleilla on kaikilla kuponkipohjainen puolihoito-optio, ja päätimme kerrankin kokeilla sellaista, koska reissua viime syksynä varatessa oli mukava tietää, että edes osaa syömisistä ei tarvitse sisällyttää on-the-road-budjettiin.

Kuponkeja on useaa eri sorttia vähän sen mukaan minkä luokan asukas on, ja lappusten nimellisarvo sekä puolihoitomenua tarjoava ravintolaskaala vaihtelevat tason mukaan. Omat kuponkimme olivat nimeltään Plus, nimellisarvo 30 euroa aikuisella ja 12 lapsella. Ravintoloissa, joilla oli omat Plus-menunsa, säästö saattoi olla parhaimmillaan lähes kympin luokkaa per nuppi. Toisaalta halvemman tason ravintoloissa kannatti käyttää kuponkien nimellisarvoa ja poimia suoraan päälistalta, koska raflat tarjosivat lappumenuja, joiden listahinta jäi selkeästi kupongin nimellisarvon alle. Ruokailukuluja silti kertyi joka tapauksessa, sillä näillä glorifioiduilla lounasseteleillä ei lounassetelien tapaan tietenkään saanut alkoholijuomia. Eli ruokaviini tai olut piti joka tapauksessa maksaa rahalla.

Kirous oli siis se, että jos halusi oikeasti etua, ei oman ruokalapputason alapuolella olevia ravintoloita kannattanut juuri suosia. Esimerkiksi aiempien kertojen suosikkimme, Anette's jenkkidineri olikin yhtäkkiä "arvomme alapuolella" ja piti mässäillä enemmänkin kuin normaalisti, jotta sai edes ruokalapun nimellisarvon tuhlattua. Toisaalta siunaus oli sitten se, että ajauduimme vihdoinkin syömään paikoissa, joita emme näennäispiheinä matkailijoina olleet aikaisemmin raaskineet kokeilla tai osanneet edes ajatella. Mikkilandiassa ruuan monipuolisuus ja terveellisyys ovat aika suoraan verrannollisia aterian hintaan, joten on kai todettava on kerrankin tultua syötyä reissussa suht hyvin JA fiksusti ainaisten hampurilaisten ja pitsojen sijaan. Jatkossa pitää kuitenkin miettiä ottaako enää puolihoitokuponkeja yhtälöön mukaan.

Kusetuksen makua

Myös liikkuminen Disneylandista lentokentälle (tai toisin päin) pitäänee miettiä uusiksi. Aiemmin olemme käyttäneet VEA-yhtiön omaa Disney-kyytiä tietäen toki että se on varmasti se kallein. Ja onkin: 51 euroa suuntaansa meidän perhekunnaltamme. Mutta vaihtoehto? Voisi kuvitella, että julkinen paikallisliikenne, eli RER-junilla Chatelet'n kautta CDG:lle. Juu, onhan se halvempi, mutta omalaatuisen ranskalaisen vyöhykeajattelun takia helvetin kallista sekin. Voisi nimittäin kuvitella, että kun hankin viiden vyöhykkeen kattavan lipun, että voisin näiden samojen vyöhykeiden sisällä myös vaihtaa kulkuvälinettä. No en voi, ainakaan lipunmyynnin tädin mukaan. Vaan hän laskutti viisi vyöhykettä yhteen suuntaan plus viisi vyöhykettä toiseen, yhteishinta perhekunnaltamme 39 euroa. Joko minua on kusetettu, tai suomalaisen paikallisliikenteen hinnoittelulla ei ole enää mitään hävettävää.

Sekä Disney-bussi että RER ovat myös hitaita. Puistoilta kentälle tunnin keikkoja, ylikin. Näiden väliin osuu SNCF. TGV:llä 10 minuuttia Disneylandista CDG:lle, perhekunnan yhteishinta 42 euroa. Vähänkö ärsytti RER:in lippuluukulla, ettei kehdannut kohteliaana pohjoismaalaisena enää sanoa, etten mä tollasta hintaa maksa ja pitäkää tunkkinne.

No, ensi kerralla tiedän taas paremmin. Ensi kerralla otan myös New York -hotellista sviitin. Oikeasti.  Vielä kannattaa upgradeta niin kauan kuin lapsi asuu ja pääsee puistoihin täysin ilmaiseksi. Eikä oma check-in, lounge, dedikoitu ravintola ja VIP-pääsy laitteisiinkaan kuulosta paskemmalta. Toinen vaihtoehto olisi kokeilla sitä kaikkein kalleinta asumismuota, itse Disneyland Hotelia, mutta ei puistoissa kiinni asuminen ole mikään etu vaan rasite, ja kuvista päätellen joutuisin asumaan Barbara Cartlandin pään sisällä.



Jotain kuvia on luvassa Flickrin Travels-settiin, kohdasta tämä eteenpäin, kunhan jaksan niitä sinne pukkailla.

Kriisipuuro