Melkein pimeyden ytimessä

Yllätyin eilen illalla. En ollut käynyt vaa'alla varmaan 2-3 kuukauteen. Oletin, että olen saattanut pahimmassa tapauksessa poimia pari kiloa, kun on siistin elämän lisäksi tullut kuitenkin harrastettua myös vähän suklaata ja makkaraa ja suklaata ja...

Vaaka näytti vielä vähemmän kuin kesällä, jolloin olin jo päässyt reippaasti tavoitteeseeni. Pari hassua kiloa, ja paino alkaa numerolla, jonka lienen viimeksi vaa'assani nähnyt joskus 80-luvulla. Ottaen huomioon, että parin viikon päästä alkaa tuo Ahmimisen Avoin Grand Slam -turnaus, niin eipähän tarvitse ainakaan kauheasti huolehtia. Aion vailla minkäänlaisia omantunnontuskai hankkia Fasun tryffeleitä - ihania kaakaossa pyöritettyä kökkäreitä, joiden syömistä ei voi koskaan jättää vain yhteen.

Elämän ilot ovat pieniä ja pienestä kiinni. Syöminen, nukkuminen, palkitseva päivä koiranäyttelyssä (tänään, ERI-automaatti antoi ERIn), pelaaminen, ehkä seksi. Periaatteessa ne riittävät. Ja välillä kun joulu lähestyy ja verokarju makselee lainaamiaan rahojaan takaisin, on todella joulu, pääsiäinen ja juhannus samassa paketissa.

Silti näin synkimpänä aikana huomaa välillä ajattelevansa aika synkkiä - esimeriksi nikotiinipitoista hartaushetkeä yksin suorittaessa, varsinkin kun parvekkeen valo paloi. Sitä ajattelee joulua, kivoja hetkiä, ja tuntee hetkittäistä katkeruutta siitä, että ne ilon hetket ovat niin vähäiset - ja vaikka esimerkiksi sitä rahaa on hetkellisesti vähän enemmän, ei sillä saa läheskään kaikkea sitä, mitä toivoisi.

Tuntee kateutta kaiken maailman hyväosaisia kohtaan, jotka lentelevät harvase viikonloppu Lontooseen ja Pariisin shoppailemaan ja muuttavat kirjansa Sveitsiin ja Monacoon, ettei heidän vahingossakaan tarvitse antaa takaisin mitään sille kansakunnalle, joka heidät alkuun auttoi.

Tuntee katkeruutta siitä, miksi kaikki ilon hetket aina ovat niin lyhyitä, ja miksi yleensä perustalliainen aina joutuu kohtaamaan sen itkun pitkästä ilosta. Elämä on yhtä puurtamista sunnuntai-ahdistuksesta seuraavaan perjantaihin, paljon itsestään antaa, vähän itselleen saa - arvostusta yleensä kaikkein vähiten.

Tuntee huvittuneisuutta siitä, että ihminen on joskus saanut päähänsä puijata muita ihmisiä uhkakuvista helvetin tulesta ja ikuisesta tuskasta. Aika naurettava ajatus varsinkin siihen maailman aikaan, jolloin promille kansasta alisti kaikkia niitä loppuja, joiden elämä oli lyhyt, tuskaisa, köyhä, rupinen ja usein perin väkivaltainen. Mihin tässä enää helvettiä muka tarvitaan?

Ei mikään ihmekään, että näillä leveysasteilla monen tekee mieli tarttua pertuskaan ja kumauttaa sillä joko itseään tai jotakuta muuta.

Onneksi omat epätoivon hetkeni yleensä hälvenevät pimeältä parvekkeelta takaisin sisään saapuessa. Siitäkin huolimatta, että varsinkin sunnuntaisin tuntee tekevänsä työtä, jolla ei ole merkitystä ja elävänsä elämää, joka ei oikein johda mihinkään. Paitsi hautaan. Tosin sinne sen kai on tarkoitus johtaakin.

Onneksi elämä on oikeasti aika mukavaa. Uusi televisiokin tulee ehkä jo keskiviikkona. Kuka väitti ettei onnea voi ostaa?