1984

Pitäisi kirjoittaa kolumnia pelaamisesta, mutta sen sijaan pyörii päässä tämän päivän mielenkiintoiset tapahtumat yhä sekoittuvammassa yksityisen ja yleisen Villissä Lännessä.

Eräs ystäväni toisaalta joutui tänään esimiehensä puhutteluun Facebookaamisena takia. Oli käynyt niin, että pari hänen ystävälistallaan ollutta, samassa työpaikassa työskennellyttä kollegaansa olivat päättäneet käydä pomolle listaamassa mitä kaikkea ystäväni status-rivillään on viime aikoina kertonut. Sitten olikin tullut kutsu puhutteluun.

Mitä itse olen hänen status-riviään seuraillut, kyseessä on ollut ihan normaalia ihmisen elämää - välillä on ollut mieli maassa, syysapeus vaivannut, välillä on oltu juhlimassa ja iloisella mielellä. Toisinaan on ketuttanut, kun ei meinaa vaikkapa pelin pelaaminen sujua. Normaalia elämää, jossa ei ole mitään outoa.

Ja ennen kaikkea yksityiselämää.

Mikä tekee Facebookin statuksista - jotka ihminen asettaa näkymään vain ystävilleen - jotenkin pomolle kerrottavia asioita aivan kuin ne olisivat julkisia? Vai käyvätköhän nämä ihmiset kertomassa pomoilleen myös kaiken sen, mitä työkaverit vapaa-ajallaan muuten puuhailevat?

Toisaalta, mikä oikeus työnantajalla on ottaa asiakseen puhutella alaista yksityisasioista? Asian tultua puheeksi (Facebookin status-rivillä, missäs muualla) sain pari yhteydenottoa ystäviltä, jotka kertoivat ihmisten menettäneen jopa työpaikkojaan Facebookin status-rivien tai seinäviestin takia. Toiselle oli tullut lähtö, koska oli statusrivillään ilmoittanut ettei tänään työt oikein tunnu maittavan - työntekijän asenteessa vikaa, siispä ulos. Toinen oli saanut lähteä, koska hänen seinälleen oli joku toinen kirjoittanut että työnteko on perseestä. Erikoisinta ensin mainitussa tilanteessa oli ollut, että pomo ei ollut edes kuulunut hänen kaverilistalleen, vaan oli käyttänyt hänen kaverilistalleen kuuluvan ihmisen tunnusta voidakseen tarkkailla ihmisten tekemisiä.

Aiemmin olen kuullut tarinoita ihmisten ongelmista yksityisen, jopa anonyymin, blogaamisen takia. Työntekijöitä on painostettu blogaamisen lopettamiseen, jopa epäsuorasti irtisanottu asian takia.

Väkisinkin miettii, että mikä on työnantajan käsitys omasta käskyvallastaan työntekijöidensä yksityiselämään, tuntemuksiin ja ajatusmaailmaan? On toki täysin oikeutettua vaatia, että ihminen ei blogaa tai naamakirjaile työajalla. Mutta siihen se mielestäni sitten jääkin, varsinkin jos on kyse pelkästään ihmisen omasta elämästä, ei työnantajaansa liittyvistä mielipiteistä ja ajatusmaailmasta.

Onko nyt niin, että sosiaalinen media menee niin vauhdilla eteenpäin, että firmojen luutuneet vanhat patut eivät enää ymmärrä missä mennään? Eivät näe, että esimerkiksi naamakirjan status-merkintä on sama kuin mesettäisi, soittaisi tai kertoisi kadulla kavereilleen, että nyt vituttaa. Tosin mielelläänhän työnantaja varmaan kontrolloisi jo sitäkin? Hymyilkää tai itkekää ja hymyilkää?

Ja sitten ihmetellään, miksi ihmiset, niin nuoret kuin vanhat, voivat pahoin.