sunnuntai 16. syyskuuta 2007

Vaikeat jäähyväiset luksukselle



Tänään käytiin viimeisellä sunnuntai-ajelulla. Huomenna auto luovutetaan poies, ja olemme täysin HKL:n armoilla. Niin hyvässä kuin pahassa.

Meiltä ei ole kätevästi suoraa yhteyttä keskustaan. Keskustastakin pitää ottaa vielä yksi väline töihin Punavuoreen. Kaksine vaihtoineen työmatkani on sellaiset 50 minuuttia suuntaansa, vaikka asun periaatteessa melkein metroradan varressa. Julkisilla köröttelyn jälkeen on lisäksi vielä kävelyä jonkin verran.

Se on turhauttavaa, kun autolla sama matka taittuu alle puolessa tuosta ajasta - vaikka jumittuisikin Espalle ikuisten tietöiden tai valtiovierailujen takia. Toisaalta Punavuoresta ei löydä oikein mistään parkkipaikkaa ilman parkkisakkoriskiä.

Viimeistään keväällä ostan sen pyörän. Jos olen fiksu, ostan sen syys-alesta tai jostain työttömien kunnostusverstaalta jo nyt. Sillä pinkaisee kätevästi metroasemalle, keskustassa taas ei ole monta polkaisua loivaa alamäkeä Kampista kustannuspaikalle. Siinä voittaa ajallisesti paljon.

Ja toisaalta, vaikka elämän hidastuminen harmittaa, se on pieni hinta maksettavaksi siitä säästöstä mikä syntyy auton ylläpitokustannuksista. Varsinkin kun sitä ei loppujen lopuksi ole tullut käytettyä kuin luksukseen; sen sijaan että tukisi paikallisia palveluja, on tullut vaellettua automarketteihin. Mikä on siinäkin mielessä hullua, että Itäkeskus, ostoshelvettien kuningas, on viiden minuutin bussimatkan päässä.

Nurinkurista on se, että vaikka perustelen autosta luopumista itselleni myös eettisistä näkökulmista - kuinka turha saastuttaminen kannattaa lopettaa - niin mihin minä ne säästyvät rahat ajan myötä tuhlaan? Todennäköisesti ulkomaanmatkaan, joka pitää kustannussyistä tehdä lentokoneella, koska pintaliikenne on niin pirun kallista.

Kaikki tuntuu päätyvän mielessäni aina joukkoliikenteen - varsinkin pintaliikenteen - kalleuden manaamiseen.

Ei esimerkiksi tällaista autostaluopumistemppua voisi Suomessakaan tehdä, ellei asu suurinpiirtein ruuhka-Suomessa, tosin ei aina silloinkaan.

Kaukana Espoon tuolla puolen asustava kollegani päätti parkkisakkoihin kyllästyneenä ruveta matkaamaan julkisilla töihin. Itse asiassa matka-aikansa ei ole paljonkaan omaani pitempi, vaikka kilometreissä hänen reissunsa on vähintään kolminkertainen omaani verrattuna. Valitettavasti myös matkan hinta on moninkertainen. On jo siinä ja siinä, onko oma auto ihan yhtä kallis ylläpidettävä.

Pitäisikö silloinkin olla eettinen? Voiko sitä vaatia ihmisiltä, jotka joutuvat tasapainoilemaan asumiskustannusten, työpaikkojen saatavuuden ja liikkumiskustannusten ristipaineessa? Verottaja tulee toki jossain määrin vastaan, kun työmatkakustannukset nousevat tietyn rajan yli. Tosin tulevat vastaan riippumatta siitä, taittaako sen matkan julkisilla vai autolla. Jos matka on pitkä - ja ennen kaikkea kallis - kukapa ei valitsisi niistä kalliista vaihtoehdoista sen mukavamman, eli useimmiten oman auton yksityisyyden.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kriisipuuro