Tosielämän Heroes

Onkohan tää joku kansallinen (tai sisäinen) Ihmettele ihmistä -viikko, kun olen joutunut sekä väkisin että myös omasta tahdostani miettimään miksi ihmiset tekevät niin kuin tekevät. On ollut tarvetta pohtia BB-Einaria, tarvetta ihmetellä stressaantuneiden työläisten ylilyöntejä.

Kuin pisteeksi i:n päälle juutuin eilen katsomaan YleTeemalta dokumenttia superlahjakkaista englantilaisista kymmenvuotiaista. Sekin rupesi jotenkin syömään sielua. Lapset todella olivat hyvin lahjakkaita, mutta lähes jokaista kävi sääliksi - ei ikäiskontakteja, ei välttämättä edes halua ikäiskontakteihin, ja lähes kaikilla todella ääliöt vanhemmat.

Rupesi suutututtamaan lasten puolesta se, miten aikuisille on lapsen älykkyys ja lahjakkuus usein niin paljon tärkeämpi asia kuin lapsille itselleen, että vanhemmat ovat täysin valmiita syöttämään lapsen pään täyteen skeidaa voidakseen vaalia pelkästään lapsen lahjoja, ei koko lasta.

Lähes jokainen penskoista oli yksityis- tai kotiopetuksessa. Monelle olivat vanhemmat itse iskostaneet päähän, että muilla lapsilla ei ollut merkitystä. Silmään pisti muun muassa lähinnä isänsä ja isoisänsä kanssa aikaa viettävä shakkilahjakkuus, joka - sen lisäksi että oli hyperaktiivinen - oli ilmeisesti poiminut oman diskurssinsa lähinnä radiosta ja televisiosta, kun ei ikäistä seuraa ollut. Vanhempien mielestä heidän pojassaan ei ollut mitään omituista.

Järkyttävin esimerkki oli nelilapsinen perhe, jossa kaikki neljä penskaa ovat huippulahjakkaita. Vanhemmat vaikuttivat täysin vainoharhaisilta ja suorastaan häiriintyneiltä. Olivat eristäytyneet muista kyläläisistä, koska heitä tuijotettiin. Lapsista osa oli vanhempiensa aivopesemiä, koppavia älyelitistejä, jotka eivät nähneet yhteyttä oman asenteensa ja syrjityksi tulemisen välillä. Loput halusivat koulussa olla niin kuin muutkin - tullakseen muiden kanssa toimeen - ja jättivät lahjojensa vaalimisen koulun ulkopuolelle.

Masentavin, ja ehkä kuitenkin jollain tapaa kiehtovin ja lohduttavin esimerkki oli nopeaälyinen ja erittäin huomio- & yhdistelykykyinen, analyyttisesti huippulahjakas poika Dante, jolle elämä tuntui olevan filosofista peliä. Poika kävi joka viikko yliopistolla keskustelemassa filosofian professorin kanssa.  Varjopuolena Danten kyvyissä on kuitenkin, tietenkin se, että hän itse on myös oman filosofisen rakennelmansa pelinappula, joka ei voi koskaan olla täydellinen - epäonnistumisen pelko jäytää poikaa yli kaiken.

Onneksi Dantella vaikutti olevan vanhemmat, jotka rohkenivat rehellisesti myöntää, että tällaiset lahjat voivat olla myös suuri kirous. Heille tieto 170:n älykkyysosamäärästä ei ollut ilo, vaan masennuksen aihe, koska sillä tiedolla ei voi tehdä mitään, tarvitaan oikeita välineitä - numerolla ei luoda turvaa ja tukea lapselle, joka on suuressa riskissä jopa lopulta tappaa itsensä tai vahingoittaa muita.

Positiivinen oli myös yliopiston professorin poika, joka oli äitinsä kanssa kirjoittanut menestyskirjan. Sekä hänellä että Dantella oli kykyä, kirjailijapojalla jopa halua, analysoida itseään ja omaa lahjakkuuttaan nimenomaan itse, koska lastensa lahjakkuuden kautta elävät vanhemmat eivät ole syöttäneet heille omaa propagandaansa.

Mitähän tällä sepustuksella ajan takaa, paitsi ssitä, että katsokaa uutta Heroes-sarjaa. Aihe on sci-fiä, mutta omituisten kykyjensä kanssa kamppailevat nuoret ja aikuiset jotenkin muistuttavat minua näistä kymmenvuotiaista ihmelapsista.

Haluaisin kymmenen vuoden päästä nähdä miten heille kävi. Varsinkin Dantelle.