Kesä on avattu

Mamma
piti kyyditä tänään Tampereelle. Mieluisa tehtävä, sillä pääsihän siinä
samalla Tampereelle (heti kun haen/saan Aamulehdestä töitä, muutan
Manseen, tää on päätetty).

En käynyt Plevnassa tarkistamassa onko Antti (Antti! Antti! Antti!) paikalla, sillä koska Särkänniemi oli ensimmäistä päivää auki (eli perhe tuli myös mukaan), suunta kohti neulaa oli selviö.


Voittajan valinta! Kaunis sää, muutamaa laitetta lukuunottamatta kaikki
toimi, ja - ennen kaikkea - harva oli tajunnut että Särkänniemi oli
auki. Lähiparkkiksesta sai valita paikan suuresta valikoimasta tyhjiä
paikkoja, eikä itse puistossa ollut minkäänlaista tungosta. Eihän se
nyt tietenkään ihan autio ollut, mutta mihinkään ei tarvinnut jonottaa
- ei laitteisiin, ei ruokapalveluihin, ei vessaan.

Aikaisempina vuosina olen aina vieraillut Särkänniemessä kuumimpaan
sesonkiaikaan, ja esimerkiksi Tornadoon on tietysti ollut tunninkin
jono. Nyt senkus vain käveli kyytiin. Ei odottelua. Vanhalle
huvipuistofriikille silkka taivas.


Tietysti ensimmäisenä päivänä oli vielä asioita vähän kesken tai
sisäänajossa. Lasten eläintarha oli kiinni (ilmeisesti siellä on vielä
poikiminen vaiheessa tms?), kuten myös vanha luotettava Jet Star, ja
Kantti x Kantti kapinoi. Delfiinit olivat rempassa, tosin taitavat olla
sitä vielä vähän aikaa. Palvelukin oli joiltain osin haparoivaa, mutta
syykin oli selvä - moni oli selvästikin ihan ensimmäistä päiväänsä
Särkänniemessä duunissa, joten rutiinien puute ei ole mikään rikos.
Ystävällisyyttä ja palveluhalukkuutta kuitenkin piisasi.

En
kyllä ole vielä ikävää manselaista koskaan tavannut, joten iloisuushan
on ihan selviö. Pakkohan kamaliakin manselaisia on olla, mutta ne
ilmeisesti kärrätään johonkin Nokian taakse aina kun tulen Tampereella
käymään.

Uutuuksiakin oli, kuten Take Off,
pystyyn nouseva pyörivä kiekko, jolle sijoitetut istuinryppäät myös
pyörivät vinhasti. Se ei kuitenkaan, nimestään huolimatta, nostattanut
lentoon. Ensimmäisen kiepsahduksen jälkeen tunsi kyllä g-voimien
paineen ja kaksoileuan lepatuksen, mutta siinä kaikki - ei sitä mukavaa
vihlaisua vatsanpohjassa tai vauhdin hurmaa. Muutama sesonki sitten
samalla paikalla seissyt Frisbee oli parempi, vaikka liikeradaltaan kovin samankaltainen Delfinaarion takaa löytyvän Half Pipen kanssa (mikä lienee ehkä ainakin osasyy sille, että Frisbee sai lähteä).

Tornado
oli saanut muutaman kymmenen metriä lisää pituutta, koska siihen oli
lisätty uusi tunneli. Tornado ei petä koskaan, ei nytkään, ja lisäpätkä
toi kokemukseen muutaman kalliin sekunnin lisää puhdasta mielihyvää.
Tornadon paras puoli on sen mainostettu liikkeen pehmeys, jolloin
vauhdin hurma pääsee oikeuksiinsa. Suomen paras vuoristorata aivan
ehdottomasti.Tornadoon kannattaa jonottaa se tunti.

Koska Tornado on niin upea, läheisyydessä kököttävän Trombin,
viime vuoden uutuuden, surkeus vain korostuu. Ajatus on kyllä kiva, eli
matkustetaan mahallaan, jolloin lentämisen tunne ja vauhdin hurma
korostuisivat. Valitettavasti rotisko ratana on niin onnettoman pieni,
että meno on töksähtelevää, eikä lentofiiliksestä ole tietoakaan.
Zamperlan Volare raiskaa koko idean yhdistämällä wild mouse
-rytyytyksen vatsalla makoiluun. Halpa ratkaisu pienille ja köyhille
puistoille, mutta ei mukava. Toivon todella, että koko hökötys
romutetaan ja tilalle tulisi jotain palkitsevampaa - vaikka vielä lisää
pituutta Tornadoon! :-) Ttai miksi eivät hankkineet kunnollista, oikeaa
wild mouse -rataa vaikkapa pyörivillä vaunuilla?)

.

Se mitä kaipaan Trombin kaltaiselta asetelmalta on itse asiassa osapuilleen brittien Alton Towersissa sijaitseva Air. Valitettavasti suomalaisilla huvipuistoilla ei oikein taida olla tilaa (tai varsinkaan rahaa) moisille.

Vielä pari päivää talvilomaa jäljellä. Aika hyvin on plussan puolella tämän päivän ansiosta.

Moraali(ton)tarina

Melkein kuusikymppiseksi hyvässä kunnossa, lääkäri uumoili itsekseen
tutkiessaan potilaansa tietokantamerkintöjä. Ilmankos ei ole itse vielä
huomannut mitään. Suorastaan sääli, ettei tuon ikäinen pääsisi
hoitoihin ajoissa ennen kuin muhiva kasvain olisi tehnyt jo liikaakin
tuhoja. Ei olisi enää töihin palaajaksi.



- No tohtori, onkos siellä jotain?

- Kyllä siltä näyttää, että olette ikäiseksenne todella hyvässä kunnossa. Onneksi olkoon.

- Kaikki on siis kunnossa?

- Kunnossa on. Tuossa iässä on ihan normaalia, että välillä vähän
paikkoja kolottelee tai kuumeilee. Nuoruus on valitettavasti
katoavaista.

- Eikös sellaiseen sitten mitään...?

- No ei oikeastaan. Burana kyllä auttaa. Välillä voi ehkä kolotella
vähän enemmän, jospa kirjoitan teille vähän vahvempaa, vähän niin kuin
varmuuden vuoksi varastoon.

- No kiitos, sepä reilua.

- Eipä kestä. Hyvää jatkoa!

Olet sitoutunut lukemaan tämän loppuun

Yhteiskunta on kummallinen paikka.



Esimerkiksi hurskaasti tuomitaan se, kuinka ihmisparat joutuvat olemaan
pätkätöissä, mutta silti mitään ei tehdä näiden raukkojen eläinolojen
parantamiseksi. Parantaminen ei ole välttämättä sitä, että pyritään
muuttamaan pätkätyöt vakituiseksi. On aloja, joissa pätkätyöläisyys on
täysin ymmärrettävä, vaikkakin ikävä kuvio. Parantaminen kuitenkin
olisi esimerkiksi sitä, että erilaiset julkisten ja yksityisten tahojen
tarjoamat palvelut ottaisivat huomioon sen, että yhä useampi ei pysty
sitoutumaan jonkin asian maksajaksi vuosiksi eteenpäin.



Ennenhän se oli vain asunto- ja autolainat, joita pätkätyöläinen ei
ylipäätänsä edes saanut. Nyt kestoajattelu on levinnyt raivostuttavaan
moneen suuntaan.



Monissa tapauksissa vuosikausien sopimusorjaksi ryhtyminen ei tuo
mitään huomattavaa etua "yksittäiskappaleostosteluun" verrattuna, mutta
poikkeuksia on, ja juuri aika ikävissä asioissa. Ikävimpiä poikkeuskia
ovat tietysti ne, joissa palvelu saattaa täysin jäädä saamatta, ellei
ole mahdollisuutta sitoutua vuosiksi eteenpäin.



Esimerkiksi vuokra-asumisessa on viime aikoina yleistynyt se, että
vuokrasopimus tehdään vähintään vuodeksi-pariksi kerrallaan. Mistä
pätkätyöläinen tietää onko hän enää vuoden päästä maisemissa?



Kuntosalit kyykyttävät vuosisopimuksilla, eivätkä välttämättä tarjoa
yksittäiskertakäyntejä tai "sarjalippuja" lainkaan. Tai jos tarjoavat,
niin ne ovat huomattavan kalliita. 

Joitakin saattaa tietysti naurattaa että valitetaan kuntosalista, kun
ulkona lenkkeily on ilmaista. Mutta moni pätkätyöläinen joutuu pitämään
myös ulkonäöstään ja yleiskunnostaan ihan eri tavalla huolta kuin
"varman päällä" istuva vakituistyöläinen, eikä töiltä jäävä aika
välttämättä ole se turvallisin tai muutenkaan otollisen lenkkeilyaika.



Puhelinyhtiöiden kytkysysteemeistä ei varmaan tarvitse edes ruveta jorisemaan.



Hiljaa pienessä mielessäni tässä vain odotan milloin julkiset palvelut lähtevät leikkiin mukaan.



En yhtään yllättyisi, jos esimerkiksi HKL päättäisi supistaa
lippukautensa vuosilippuun ja kertalippuun, jonka hinnan se tietysti
nostaisi pilviin. Vuosilippu olisi edelleen huokeahko, mutta
kertaostoksena iso potti ja tietysti olemisestaan ja elämisestään
epävarmalle pätkäläiselle mahdoton hankinta.



Samaan sitoutumisperiaatteeseen sopisi varmaan hyvin myös
terveydenhuolto. Kyllä ne pian sen keksii "palveluiden parantamisen"
nimessä, että vaikka viiden vuoden osamaksudiilillä pääsee varmemmin
kuukauden sisällä lääkärille. Maksuaika tietysti aina nollautuu alkuun,
jos muuttaa piiristä toiseen.



Tietullit tietysti tulisivat pääsisääntuloväylille. Alempaa hintaa tai
ilmaisuutta nauttivat tietysti ne, jotka sitoutuvat asumaan Helsingissä
seuraavat 10 vuotta.



Ennen kuin ryhdyn ihan villiksi, niin voisin mennä syömään
lintuinfluenssan mukavasti halventamaa kanafilettä. Ruokaa sentään saa
vielä ilman pakollista 30 vuoden diilillä tehtävää
etubonusplussakorttipakettitiliä.

Lo-ma... lomalomaloma!

Ah, talviloman ensimmäinen virallinen päivä. Se tarkoittaa siis että
tänään teen töitä vain ihan vähän. Ja työpaikalla lapsen kanssa
käydessäni en tehnyt töitä yhtään.



Sinänsä hauskaa lapsen kanssa ihmisten ilmoilla liikkuessa on se, että
kotona poikaa saa suunnilleen kalastella kattolampusta alas, mutta
minulle tuttuja ja hänelle vieraita ihmisiä tavatessa poikaan iskee
maailman viehättävin ujostus. Pienempänä, rattaissaistumisikäisenä
pikkuherra oli jatkuvasti avoimesti keimailemassa oikealle ja
vasemmalle, mutta nykyään olinpaikka on lähes aina jalkojeni takana
piilossa.



Ei sitä kestä yleensä kovin kauan. Aina on joku, joka saa pojan
hiljaksiin selittämään asioistaan, ja sitten taas kalastellaan poitsua
kattolampusta.



Työpaikalta Carollsille asti päästessä oli jälleen meno huipussaan ja
metrossa iski kiukkukohtaus. Ja totaalinen sammuminen. Mitenköhän saisi
selkästi päiväunia kaipaavan penskan nukkumaan ne päiväunet muutenkin
kuin vahingossa metron penkillä.

Leluilla pitää osata leikkiä!

Tekniset lelut valtaavat alaa. Itse kullakin alkaa olla messevää
kännykkää, mp3-soitinta ja megahienoa taulutelkkaria. Mikäs siinä,
mutta osataanko niitä käyttää? Äiti osti Nokian N70:n ja manuaali
näytti vastaavan pientä iltapuhderomaania. Veikkaan että aikojen
saatossa niistä kolmestakymmenestäyhdestätuhannesta featuresta mamma
käyttää osapuilleen kahta.



Ymmärrän kyllä, että leluista jätetään käyttämättä ominaisuuksia, joita
ei tarvita. Toisinaan kuitenkin ihmetyttää, että jätetään käyttämättä
niitä featureja, joilla on oikeasti merkitystä. Otetaan nyt vaikka
laajakuvatelkkarit. Lähes kaikissa vierailemissani huusholleissa ja
julkisissa tapahtumissa ruudun kuvasuhdeasetus on ollut päin honkia,
eikä ketään tunnu haittaavaan. Ei siis edes mitään
kompromissimankeloivaa smart-asetusta, vaan laajakuva-asetus 4:3-kuvan
kanssa.



Ei tämä ole mitään hifismiä, väitän. Vai onko? Eikö muka ketään muuta
haittaa, jos ruudun ihmiset näyttää lyhyenlänniltä "Suurin
pudottaja"-kilpailijoilta?



Edes televisioyhtiöitä ei näyttää haittaavan. On sairaan
raivostuttavaa, kun lähettävät laajakuvasignaalilla ohjelmaa, josta
valtaosa ei kuitenkaan sitä ole, vaan normaalia 4:3:a ja pannaria. Mikä
järki?

Sillä siisti

Työpaikan hississä haisi virtsa. Työkaveri väitti, että vastikään vahattu lattia se vain haisee.



Aika mielenkiintoista. Normaalistihan julkisissa hisseissä on kaiken
maailman appelsiinihajuja sun muita yökötyksiä nimenomaan peittämässä
yleistä virtsanhajua. Aika rohkea veto vahata hissin lattia pissan
hajuisella tuotteella. My hat is off.

Antisosiaalinen muistelee

Ystävyys on mielenkiintoinen asia. On niin monia erilaisia tapoja olla ystävä.



Tänään on ollut katkeransuloinen päivä. YT:iden jälkeen ensimmäinen
ryhmä jättää jäähyväisiä. Heillä on asiat järjestyneet, joten ei
tarvitse olla huolissaan siitä, miten he jatkossa pärjäävät. Toiset
siirtyvät talon sisällä muualle, toiset talosta ulos. Juomme viiniä ja
olutta, ja meillä on hysteerisen kivaa. Pinnan alla kytee kuitenkin
tietty surumielisyys. Nyt se perhe sitten hajoaa. Osa meistä on nähnyt
toisena lähes päivittäin jopa parinkymmenen vuoden ajan. Nuoresta (?)
iästäni huolimatta minä mukaanlukien.



On mielenkiintoista miten ihmisiin kiintyy. Työn ulkopuolella on muka
olevinaan ne "oikeat kaverit", mutta ihan yhtälailla työelämässä syntyy
ihmissuhteita, jotka eivät välttämättä millään tavalla ole olemassa sen
työsuhteen ulkopuolella, mutta kuitenkin ovat erittäin kiinteästi
olemassa työsuhteen sisällä ja muodostavat hyvin oleellisen osan
sosiaalista verkostoa ja turvaverkkoa.



Edellisessä entryssäni kaipailin pizzakerholaisiani. He ovat oikein
tyypillinen esimerkki ihmisistä, joihin minulla ei ole kontaktia työn
ulkopuolella. Siksi ehkä kaipaankin heitä tällä hetkellä niin paljon.
Nyt ehkä syntyy se seuraava seurue, joita joskus iltaisin mietin
lämmöllä ja mietin panisinko tekstarin menemään, mutta en kehtaa, kun
ei ole oikeasti asiaa - ja kun mehän tunnetaan vain töiden kautta.



Monille työ on korvike oikeiden sosiaalisten taitojen puutteelle. Tai
ei ehkä puutteelle, mutta sosiaaliselle saamattomuudelle kuitenkin.
Itse en lukeudu niihin ultrasosiaaleihin, jotka heti solmivat
viiskytykstoista kontaktia ihan missä tahansa mihin menevät. En edes
niihin, jotka ylipäätänsä solmivat kontakteja "vieraissa" tilanteissa.
Siksi työpaikan sosiaaliset suhteet lienevät minulle niin tärkeitä,
että ne eivät vaadi minulta niin paljon solmimis- ja ylläpitomielessä.
Ja siksi kärsin, kun kaikki muuttuu.



Ja kyllä se on ystävyyttä, ainakin minun puoleltani, vaikka yhteydet
eivät säilyisikään enää asioiden muuttumisen jälkeen. Onhan työn
ulkopuolellakin ihmissuhteita, jotka ovat pitkään "jäissä", koska ei
ole ehtinyt pitämään yhteyttä, mutta jotka toimivat taas ihan kympillä
kun sen yhteyden ehtii taas muodostamaan.



Hei kaikki duunikaverit edellisestä elämästä ja tulevasta edellisestä
elämästä. Kaipaan teitä aivan helvetisti. Mennääs vetään lärvit?

Pizzaa, kahvia ja ripaus kalsareita

Jotenkin tosi pitsapäiväfiilis. Oishan täällä näitä paikkoja, mutta
työpaikkapitsailuun on jo vuosien ajalta iskostunut tarve nimenomaan
Koti-Pizzan (Kotipizzan) lättyihin. Vielä on ottamatta selvää, missä on
lähin mesta.


Tosin, vaikka lähellä olisikin, niin ei se ole enää sama asia.
Pitsaperinne muodostui jo vuosia sitten deadline-päivän pitsahetkeksi.
Sitten tapahtui paljon asioita ja muutoksia, ja perinteen suurimmat
kannattajat siirtyivät toisaalle töihin. Mutta koska he eivät menneet
kauas, perinnettä jatkettiin hieman vapaamuotoisemmin ja päivään
sitomatta.

Mutta nyt he ovat kaukana (vai minä?), eikä
käntyn hakeminen ja jäystäminen yksin tai "väärässä seurassa" enää
tuntuisi oikealta. Ehkä jätän ottamatta selvää lähimmän Koti-Pizzan
(Kotipizzan) sijainnista. En minä sitä lättyä kaipaa, vaan sitä seuraa
ja itse proseduuria. Tapojen orjuutta tämäkin.

Samanlaista
tapojen orjuutta, ja oikein ristiriitaista sellaista on kahvimukin
kohteluni. Kotona en vakiomukiani kovin usein tule pesseeksi, hyvä jos
välillä muistan edes huuhtaista. Ilmankos mulla on hyvä vastustuskyky
taudeille.

Mutta töissä. Töissä tulee aamulla todella inha
ja "iik saan pöpöjä"-fiilari, jos kahvimukini on pesemättömänä
unohtunut yöksi lojumaan työpöydälle. Hyi hyi hyi, joku duunikaveri on
varmaan käynyt vielä aivastamassakin siihen.

Toisaalta yhtä
inhottavaa on, jos joku muu kuin minä on käynyt pesemässä kahvimukini.
Siis vaikka se on puhdas, niin on inhottavaa, että sitä en pessyt minä
(vaikka sen olisi pessyt astianpesukone eikä vieras ihminen). Iltaisin
käyvällä siivoojalla on toisinaan tapana kerätä muutkin kuin yleiset
ofiisimukit työläisten pöydiltä ja nakkaista ne koneeseen, ja olen
joutunut sanomaan, että mun omaan mukiin ei saa koskea, koska en anna
ventovieraiden myöskään pestä kalsareitani.

Ja silti, minulla
ei ole mitään ongelmaa juoda niistä yleiseen käyttöön tarkoitetuista
mukeista, vaikka ne olisi pessyt joku vieras (tai kone).

Kännykkäkansaa kohdusta hautaan

Yleensä en kauheasti pane merkille google adseja, mutta toisinaan pomppaa silmille jotain outoa. Niin kuin esimerkiksi:

Vauvatekstari
Sikiön kehitys ja raskauden kulku tekstiviestein!
www.vauvatekstari.fi

En aio klikata ja katsoa mistä oikeasti on kyse, mutta ensimmäinen
reaktiohan on kysymys "minkäslaisen kännykän ne meinaa sinne vauvalle
tunkea?"

Missatut hetket

Harmittaa kun usein keksii vasta tunteja tai jopa päiviä tapahtuneen jälkeen hyvän vastaherjan tai argumentin.



Harmittaa kun usein keksii vasta tunteja tai jopa päiviä tehdyn jälkeen hyvän otsikon.



Harmittaa kun ei ikinä keksi mitä tuli möläyttäneeksi niin, että
blogilistan tilauskannassa käy helvetillinen joukkopako. Ne oli ne
tissit tai piereskelyt taas, eiksjoo?

Talven kuolema

Parvekkeella on lämmin. Ei ihan ilman-takkia-lämmin, mutta tupakalla
käynti on jälleen mieluisa kokemus. Ja jälleen yksi ihana keväinen
huomio:  Lontoossa käydessä oli kyllä suhteellisesti ottaen
lämmin, mutta yksi asia puuttui mikä täällä on - ilman raikkaus. Ei
sillä lämmöllä niin väliä, mutta ilmassa leijuu makeasti kuolevan
talven katku. Vaikka Helsingissäkin ilmansaasteet nousevat välillä aika
korkeiksi, niin silti yleisesti ottaen ilman vielä avaa nenän, eikä
tuki sitä niin kuin Lontoossa.



Kyllä tämä tästä vielä räntäsateeksi muuttuu, mutta sitä ennen tartun hetkeen.



Eilen on näemmä ollut blogeissa vilkasta pääsiäisen toivottelua, mutta
jotenkin jäi itseltä toivottelematta kun oli niin kiire lorvia ja käydä
kevätajelulla. Siispä hyvää lankalauantaita!

Mitäs tänne ryntäät? (Tissikriisi)

Viimeksi hakusanakatsausta pitäessäni ihmettelin sitä, miten
altavastaajana tissit olivat. "Kriisi", "lastenkutsut" ja
"vatsakatarri" pitivät ylivoimaisen kirkkaasti kärkipaikkoja, ja
"tissit" veivasivat jossain pohjasakissa.


Ilmeisesti kevään tulo panee hormoonit hyrräämään myös
hakusanapuolella, sillä ylivoimaisella ykköstilalla kylki kyljessä
nakuttavat nyt kriisi ja tissit. Jollain oudolla tavalla nuokin
kuulunevat yhteen ihan luontevasti, ainakin jos plastiikkakirurgeilta
kysytään. Sana "isot" löytyy vasta sijalta 7, joten ilmeisesti päasia
kuitenkin on että on tissit, oli ne sitten mitä kokoa tahansa.

Aikaisemman kärkikolmikon väliin kiilasi myös ruokasooda. Ilmeisesti kevään tullessa pönttökin pitää pestä kunnolla.


Tissien ja ruokasoodan lisäksi Iso-Beltin silta ja Legoland ovat olleet
ihan viimeisen viikon aikana erittäin kovassa haussa. Ihmekö tuo,
osapuilleen tässä vaiheessa vuotta itse viime vuonna aloin jo
laskelmoida reittejä, asumista ja hintoja siihen suuntaan. Hyvä vinkki
sinne menijöille: Ellei Köpikseen ja Tivoliin ole ihan pakko päästä,
ajakaa Göteborgiin ja menkää Stena Linella yli Fredrikshavniin.
Ehdottomasti kivuttomin temppu, ja lipuminen Götiksestä avoimille
vesille on aika kivan näköistä, sillä sitä vuonoa siinä ympärillä
riittää aika pitkälle. Billundissa on turha tuhlata hotelliin, kun
samaan hintaan tai halvemmalla saa lähitienoon camping-alueilta mökin.
Kansainvälinen kämppärikortti kannattaa hankkia jo Suomesta.


Laskussa: Koristeet ja käärinliina. Ilmeisesti prameat maahanpanijaiset
on out. (Askeettinen polttohautaus ei välttämättä kuitenkaan ole in)

Lokit Helsingin yllä

Kevät on mielentila. Asiaa tietysti auttaa kun vähän aurinko paistaa ja
kadut kuivuvat. Mutta enimmäkseen kevät on korvien välistä ja loppujen
lopuksi hyvin pikkuriikkisistä "tuki-ilmiöistä" kiinni.


Eilen Tehtaankatu oli kostean purevan kylmä. Auringosta ei ollut
tietoakaan. Vilu tunkeutui luihin ja ytimiin, ja kirkon tapuli oli
sumun peitossa. Silti oli kevät.

Tänä aamuna Myllypuro kylpi kelmeässä pilvisen päivän alakulovalossa, mutta silti oli kevät.


Lokit nimittäin kirkuivat, ja muutkin tiput komppasivat. Jossain
pääkoppani syövereissä lokkien huuto kuuluu kaikkeen mikä ei ole talvi,
ja kun ensimmäisen kerra keväällä tiedostaen kuulen lokkien ahnaan
iloisen kiljunnan, mieli nousee automaattisesti mukavaan
leijuntamoodiin lokkien lennon seuraksi.

Kevätmielentila
tuntuu vallanneen aika monen muunkin pääkopan. Jo eilen, purevasta
kosteasta kylmästä huolimatta näin kaduilla monta aika iloisen näköistä
ihmistä. Kun joku hymyilee, itsellekin tulee parempi mieli.


Tosin rajansa hymyilyllä. Stand-up-komedian kuuntelu pipodiskosta voi
aiheuttaa hillitöntä hymyilyä ja pyrskähtelyä, joka on lievästi noloa
julkisilla paikoilla kuten bussissa tai metroasemalla. Totesin tämän
eilen matkalla töistä kotiin. Siinä on oudonhauska itserääkin fiilis,
kun naurattaa aivan pirusti, mutta yrittää viimeiseen asti olla
hymyilemättä, jottei ihmiset pidä hulluna. Masokisteille oiva
urheilulaji tuijotusskabapartnerin puuttuessa.

Leikki-iän kynnyksellä

Kas vain, niin se aika kuluu. Siitä on vuosi, kun tämä blogi syntyi.
Ajatus oli muhinut päässä jo jonkin aikaa, ja lopullisen sysäyksen
antoi niinkin proosallinen asia kuin työpaikalla pidetty seminaari
kansalaisjournalismista.


Kansalaisjournalismiahan tämä blogi ei ole nähnytkään, mutta antoisa se
on ollut. Ainakin minulle. On voinut tuulettaa, marista, horista,
kitistä ja veivata milloin mistäkin. Varsinkin kitistä.

Aika
paljon vakavia asioita on vuoden aikana tapahtunut, ja itse asiassa
tämä blogi on pitänyt osaltaan huolen siitä, että järkikulta on edes
suurimmaksi osaksi vielä tallella. Vaikka kirjoittamiseni on ollut
puhtaasti itseäni varten, ajan kuluessa on myös noussut tärkeäksi
osaksi se mukava tunne, että joku lukeekin näitä ja ehkä jopa ymmärtää
miltä minusta tuntuu. Vastapalvelukseksi olen toivottavasti välillä
onnistunut myös viihdyttämään.

Vaikka olenkin ekstrovertisti
kylpenyt omassa introverttiudessani, on ollut myös ilo löytää monta
hyvää blogia luettavaksi ja kokonainen yhteisö, joka ei ole
sisäänlämpiävää blogilistan eliittijengiä niin kuin monet väittävät,
vaan hemmetin hauskaa, erittäin epähomogeenista porukkaa, joista kaikki
ovat oikeita ihmisiä vikoineen ja erinomaisuuksineen (no yllätys!)

Kiitos tästä vuodesta rakkaat lukijat ja lemppariblogaajat! Tervetuloa uudet lukijat ja blogaajat!

Uutiskatsauksen päätteeksi 12 kuukauden blog-ennuste:

• Seuraavan
  6 kuukauden aikana odotettavissa neuroottista uuden asunnon etsintää ja
  kiti-kiti-valivalia siitä, miten perseestä koko touhu on ja miksi
  asuminen on niin pirun kallista.
• Samalla jaksolla ja
  mahdolisesti hieman sen jälkeenkin luvassa myös hehkutusta monista
  tekosyistä (ja oikeistakin syistä) käydä ahkerasti Ikeassa.
• Heinäkuussa lomailua ja hehkutusta siitä, että kerrankin voi kesälomailla oikeasti kesällä.
• Syyskuussa tapahtuu vanhenemista urakalla, oman laskurin lisäksi muun muassa myös aivoliitto napsauttaa näyttöön uuden luvun.
• Viimeistään
  lokakuun lopussa alkaa kuumeinen spekulointi siitä mihin veronpalautus
  tuhlataan. Järki ja tunne vetävät takuuvarmasti toisiaan lättyyn niin
  että lätisee Kiinaan asti.
• Jouluna odotettavissa rankkaa syömistä ja piereskelyä.
  
• Uutenavuotena
  odotettavissa rankkaa syömistä ja piereskelyä - väittäkää te muut sitä
  juhlimiseksi ja rakettien ammuskeluksi, mutta meillä puhutaan asioista
  niiden oikeilla nimillä.
• Tammikuusta huhtikuuhun luvassa palelua, valitusta ja palelua.

Aina kun

Aina kun on pannut valkoisen paidan päälle, tulee aivan varmasti
valinneeksi lounaskippolassa tomaattikastiketta sisältävän ruuan, ja
valkoinen paita on entinen valkoinen paita.

Aina kun sytyttää bussipysäkillä tupakan, bussi tulee heti.

Aina kun pesee ikkunat tai auton, alkaa sataa.

Aina kun olet varmasti ajoissa lentokentällä tai juna-asemalla, kulkuväline on tunnin myöhässä.

Aina kun on hississä, ja se on täynnä porukkaa, alkaa aivan helvetisti, kivuliaasti, pierettää.

Pakkaustilitys

Yksi paheistani on majoneesi. Ostan sitä verrattaen harvoin, mutta kun
ostan (tarvitessani sitä oikeasti johonkin ruokaan noin
ruokalusikallisen verran), ostan sellaisen halvatun kokoisen tuubin.
Tietenkin ostan, koska seuraavan parin viikon aikana minulla on oiva
tekosyy tunkea majoneesia leivän päälle, makkaran päälle, kaurapuuroon,
mysliin jne (no juu ei, mutta aika moneen paikkaan kuitenkin). Rakastan
majoneesia, mutta vihaan kaikkia niitä erilaisia pakkauksia, joissa
majoneesi normaalisti myydään.



Ensinnäkin ne lasipurkithan on aivan pemppulista. Niiden suu on aina
liian kapea ja muodot liian pyöreät, jotta rippeet saisi mahdollisimman
kokonaisvaltaisesti kaapaistua veitsellä käyttöön. Roskikseen joutuu
aina purkki, jossa on vielä harmittavan paljon majoneesia sisällä,
mutta kun ei sitä saa sieltä kunnolla pois.



No entäs tuubit sitten. Tuubithan on muuten todella hyviä, mutta
niihinkin jää aina rippeet sisään. Niitä ei vain pysty taittelemaan ja
rullailemaan niin, että kaikki tulee ulos. Sama ongelma kinkku- ja
maksapasteijatuubeissa.



Kun olin lapsi, Jalostajan pasteijatuubien yhteydessä oli aina iso
liuta sellaisia muovisia härpäkkeitä, joissa oli kouru ja väännin.
Tuubin peräpää laitettiin kouruun, ja vääntimestä väänneettiin, ja näin
tuubin sai ihan korkkausvaiheesta loppuun asti myöntämään sisältönsä
taloudellisesti nimenomaan leivälle eikä roskiin. Missä ovat ne
härpäkkeet nyt? En ole nähnyt niitä vuosiin. Perkele.



Ja kun kerran pakkauksista on puhe, niin minkä ihmeen takia Floran
Fraiche siirrettiin siitä kätevästä 2,5 desin pahvipakkauksesta niihin
sellaisiin kuppeihin, joita ei saa kunnolla tyhjäksi millään? Mitä
vikaa siinä pahvipakkauksessa oli? Ei niin mitään.

Tähdistä ja niiden pituuksista

Tässä ammatissa on itse asiassa aika harvoin kosketuksissa ns.
kohderyhmän kanssa. Nykyään valitukset (kehujahan ei koskaan tule)
saapuvat lähinnä mailitse, soitot ovat harvinaisia. Useimmiten
soitetaan vain, kun ollaan kännissä ja halutaan vähän päteä - eli
baarissa ei ole ketään seurana.

Valtaosa yhteydenotoista on valituksia, mutta piristäviäkin poikkeuksia on.


Jo varmaan yli 20 vuotta tänne on soitellut henkilö, joka on erittäin
kiinnostunut tähtien pituuksista, painosta - ja mihin heidät on
haudattu, jos he ovat kuolleet. Voi kai melkein puhua jo jonkinlaisesta
ihmissuhteesta, jos tasaisin väliajoin sama ihminen soittelee samasta
asiasta. Yhdessä vaiheessa oli varmaan 2-3 vuoden tauko soitoissa, ja
aloimme jo pelätä että asiakas oli heittänyt veivinsä. Viimeksi tänään
taas puhelin soi. Valitettavasti emme tienneet Ansa Ikosen pituutta,
ikävää.
Kyynisempi ihminen varmaan kysyisi, eikä tämä henkilö ole
kuullut internetistä? Niin. Niinhän minä aina muistan kysyä, en toki
asiakkaalta itseltään.

Sitten ihan oma ryhmänsä on sarjojen
fanit, jotka ovat huolestuneita suosikkiensa ajastamisesta lomiensa
aikana. Talvilomakauden suurin huolen aihe on tietenkin Tanssii tähtien
kanssa. Asiakkaat soittelevat ja kysyvät ohjelman showview-koodia
kahden-kolmen viikon päähän. Showview-koodit, tiedättehän, ne hassut
numerot. Ottaen huomioon, että minäkään en haluaisi missata hetkeäkään
Jone Nikulan komeasta varresta (josta en tiedä kuinka pitkä se on) ja
jalat vatkuliksi muuttavasta haukankatseesta, olen ymmärryksellä ja
palveluhalulla generoinut koodeja pyytäville.
Kyynisempi ihminen
varmaan kysyisi, että jos näkee sen vaivan, että kaivaa esiin numeron
ja soittaa lehteen kysyäkseen showview-koodia, mahdollisesti jopa
parikin kertaa jos en ole paikalla, niin eikös siinä samassa ajassa
olisi jo ohjelmoinut videonsa ihan itse? Varsinkin kun on kyseessä
Maikkarin ohjelma, eli loppuun pitää kuitenkin käsin lisätä vielä se
+10 minuuttia varmuuden vuoksi. Niin. Niinhän minä aina muistan kysyä,
en toki asiakkaalta itseltään.

Kyynisyyteen ei ole varaa, luottamuksenosoitukset tulevat oudoissa muodoissa.

Päässä soi

Nyt kun Google alkaa olla
massiivinen kilke, jolla voi hakea melkein kaikkea mahdollista, yhtä
todella kaipaan - musiikkihakua. Siis sellaista, että voisin taaplata
nuotit vaikka jollain javakilke-soittimella hakukoneeseen (tai
hyräillä), ja saada arvauksia siitä, että oliskohan tää, tää tai tuo se
mitä hait. Näytteineen, tietenkin.

Koska mikään ei ärsytä niin kuin se, että päässä alkaa soida melodia,
josta ei millään saa päähänsä mikä se on. Turha siinä mennä edes Pollajukeboxiin valittamaan, kun ei tiedä mistä valittaa.



Lisäys: Borodinin Ruhtinas Igoriahan se sitten oli. Nopeammin olisi varmasti löytynyt tollasella unelmakilkkeellä.

Elän siis etsin

Odottelin viime yönä silmät ristissä unta ja kanavasurffasin ankarasti.
Jäin hetkeksi kiinni Discoveryn dokkariin, jossa ihan fiksun oloiset
poitsut kuluttivat aikaa ja rahaa Atlantiksen etsimiseen.


Aika monet muutkin ovat pyhittäneet elämänsä vajonneen mantereen, Nooan
arkin, Graalin jne. etsimiseen. Onhan sekin toki sisältöä elämään. Jäin
miettimään, että muuttuisiko maailma millään lailla, jos joku
todellakin aukottomin todistein löytää Atlantiksen? Siis muuttaisi
maailmaa siinä mielessä, että käsitteistö muuttuisi tai suhtautuminen
joitain asioita kohtaan muuttuisivat - tyyliin Kinseyn raportti,
rock-musiikki, e-pilleri jne...

Verkkokalvoille pärähtää
elävästi kuva Kadonneen aarteen metsästäjien loppukohtauksesta, jossa
liiton arkki haudataan unoduksiin valtion salaiseen, massiiviseen
varastoon. Tuskin näin kävisi Atlantiksen kohdalla, tai minkään
historiallisen jäännöksen kanssa. Mutta muuttaisiko se maailmaa?
Muuttaisiko minkään ikiaikaisen myytin osoittaminen todeksi maailmaa?
Jos Atlantis ei olisi riittävä, niin mikä olisi? Graali? Nooan arkki?
Liiton arkki?

Uskonnollisten artefaktien löytyminen saattaisi
ehkä maailmaa muuttaakin, mutta ei välttämättä parempaan suuntaan.
Tuskinpa tuottaisi paljon hyvää mieltä muissa uskonnoissa, jos
esimerkiksi kristityt voisivat panna Graalin näytteille ja
kollektiivisesti tuuletella "njännänjnää, me ollaan oikeassaaa". Tai
Torinon käärinliina, jos se ei olisikaan väärennös? Tai Nooan arkki ...
tai Liiton arkki - ne kelpaisivat kai juutalaisillekin...


Mutta jos jätetään pois uskonnolliset myytit, jääkö jäljelle mitään
sellaista, jonka selviäminen kiinnostaisi koko maailmaa... joka
mahdollisesti jopa muuttaisi maailmaa jollain tapaa? Onko kyynisessä
nykymaailmassa enää sijaa suurten arvoituksen ratkeamisille niin, että
se sykähdyttäisi kaikkia... niin että ratkeamiseen jopa uskottaisiin
eittämättömien todisteiden edessä?

Ja jos palataan takaisin
pieneen ihmiseen. Nämä Atlantista etsivät nuorukaiset, tai vaikkapa
Graalille ikänsä pyhittänyt historioitsija, mitä heille tapahtuisi, jos
he lopultakin onnistuisivat? Uskoisivatko he sitä edes itsekään? Mitä
tapahtuu varsinkin vanhalle miehelle, jonka elämän on täyttänyt vain
yksi asia, ja sitten se asia onkin siinä, ja vuosikausien etsintätouhua
ei enää ole?

Arvojen kevätsiivous

Riemun jälkeistä masennustilaa on tänään ollut selvästi havaittavissa.
Hyvästä olostakin pitää maksaa. Toisaalta, sainpahan myrtsin mielen
ansiosta tänään aikaan jotain, joka on kytenyt mielessäni jo pitkään.



Hain uutta työpaikkaa. Sain aikaiseksi.



Todella jännää miten voi jumittua johonkin niin, että vaaditaan aika
lailla uskallusta ryhtyä, vaikka onkin ollut selvää jo pitkään, että
näin ei voi vain enää jatkua. Olen nyt ryhtynyt, ja se oli henkisesti
todella helppoa. Tiesin olevani hyvä niissä asioissa, joita haettiin.
Ja minulla on niistä asioista jopa yllin kyllin näyttöä. Turhaan
halveeraan itseäni - minä osaan, ja minulla on täysi oikeus myös
nauttia osaamisestani.



Vaikka en paikkaa saisikaan, vaikka minua ei kutsuttaisi edes
haastatteluun, niin ei se minua lannista. Jostain löytyy lopulta se
hyvä. Löysinhän mä miehenkin 15 vuoden päättömän häröilyn jälkeen. Ja
työ on sentään vain työ, eikä koko elämä.

Oho, tissit

Lisäyksiä tehty pitkin sunnuntaita, uusin juoru lisätty 3.4. klo 0:49






Aprillipikkujoulut, eli suuri tissit-tapaaminen, lienee
valomerkkivaiheessa. Itse otin kello 23.07 junan takaisin Helsinskiin,
mutta vanha viisaushan on se, että kannattaa poistua, kun ilo on
ylimmillään.Tein pahat oharit sen cleavagen kanssa. Asianmukainen paita
oli pesussa.

Iloa riitti. Paikalla oli niin ennestään tuttuja kuin tuntemattomia. Oli Turistia, oli Kauraa... Pagistaan, Sekamediasoppa, Ohi Ammuttu, Pala maailmaani, Ylimalka, Mimerkki, Mette miettii, Aikani ja
lukemattomat (no pun intended) muut blogit (joita en krapulaspäissäni
nyt vain enää kykene saamaan päähäni) olivat myös erinomaisesti
edustettuina.




Tissejäkin oli. Suuria, pieniä, juuri sopivia. Että siitäs saitte
kaikki jänistäneet miesblogaajat - Timo vei koko potin teidän nenän
edestänne, kun ette kerran kehdanneet paikalle.

Itse
asiassa illan aikana paikalle eksyi tuntemattomaksi jäänyt mieshenkilö,
joka pyysi lupaa saada kuvata ja julkaista kuvat. Eipä saanut, ei.
Tuntui tietävän keitä olimme, mutta aikeet vaikuttivat selkeästi
epäkunniallisilta. Hyi hyi.

Ja kuinka ollakaan, paluulinkkien vahtailu tuottaa tulosta: vakooja oli Metablogin asialla. Hyvät
naiset ja herrat, mitä mamoilua, ei voi muuta sanoa! Kyllä kunnon
härski juorutoimittaja ensin hurmaa kohteensa kuvausluvan saadakseen,
eikä ole noin onneton amatööri. Tsk tsk.





Reippaan sosiaalisen fiilistelyn lisäksi suuri kohokohta oli tietenkin
myös se pyttipannu. Nam. Meitä palveli erinomaisen iloinen tarjoilija
Antti. Antti ansaitsee palkankorotuksen!

Ja on se Tampere kiva kaupunki. Jälleen kerran. Perhana, kun keksis sieltä elinkeinon, että vois muuttaa.



Sunnuntai-aamun päivitystä:

Perhana, Timolla oli mukanaan Jari,
jonka kyllä muistan panneeni merkille, mutta seuraavan kerran kun
pääsin irti jostain kiinnostavasta keskustelusta, Jari oli kadonnut.
Perhanan perhana. Ja vasta nyt tajusin, että salainen intohimoni,
taksisuhariblogit, oli myös edustettuna Naisen ratissa ansiosta. Ja Herkku oli siellä, miten voin olla niin tyhjäpää, että unohdan mainita Herkun... ja Jemoryn... ja Hestian...
ja jaja! Ja vielä iloisia lurkkaajiakin oli. Otetaaks pian replay? Mä
joudun aina katsomaan leffatkin kahdesti, että saan kaikesta kiinni.


Voi miksi ei ole lonkeroiden päässä ainakin kuutta paria näkö-, kuulo-
ja puhe-elimiä, niin voisi paremmin jutella kaikkien kanssa.