torstai 31. joulukuuta 2009

Hyvää uutta vuotta




kynttilakieltoIstuin vajaa vuosi sitten metrossa, kun joku onneton raukka päätti ottaa itsensä hengiltä pomppaamalla junan eteen. Lopputuloksena metrojuna kökötti tunnelissa kolmisen varttia, kun luuserin osasia keräiltiin tunnelin pituudelta. Osa matkustajista suhtautui välinpitämättömästi, osa ärsyyntyneesti ajanhukkaan. Itse seurailin tapahtumia lähinnä ajatellen hervotonta kusihätääni. Kukaan ei surkutellut junan alle hypännyttä. Korkeintaan miettivät, että onpa kurjaa kuskille.


Seuraavana päivänä missään lehdessä ei ollut mainintaa asiasta. Syyksi annoin itselleni kertoa, että näitä ei nykyään kauheasti uutisoida, jottei ruokita muiden luusereiden halua tehdä samoin. Ettei syötetä trollia.


Kun häiriintynyt yksilö kosauttaa itsensä lisäksi myös muita, perutaan joulut, uudetvuodet ja kaikki. Aletaan huutaa paniikissa lisää rajoitteita ja varotoimia. Etsitään syitä viranomaisista ja ties mistä. Ja tietenkin eikö kukaan ajattele lapsia? Alkaa mediamylly ja julkisuusrumba.


Ollaan niin järkyttyneitä ja vuolaasti vuodatetaan myötätuntoa uhreille. 


Haistakaa nyt jälleen kerran paska. Ette te välittäisi vittujakaan, ellei olisi pelko omasta tai ehkä lähimmäisen perseestä. Ettehän te välitä metron eteen hyppääjästäkään. Mutta jos nyt saatana oppisitte olemaan syöttämättä sitä trollia tässäkin tapauksessa. Tunkekaa ne saatanan virtuaalikynttilät ja fb-muistoryhmät hanuriinne. Ketä te luulette huijaavanne?


Ja hyvää uutta vuotta vain teillekin.

Toin teille pörriäisen


Miehen kärähtänyt läppäri tuli tänä aamuna lähetillä kotiin. Emme ole vielä avanneet laatikkoa (aamiainen kesken tässä hieman ennen kello kahta) mutta luulisi vehkeen toimivan.

Mutta lasketaas päiviä. Kone lähti DHL:n kyydissä 18.12. Nyt on 31.12. Niiden välissä on itse asiassa vain viisi työpäivää, vaikka aikaa on muuten kulunut huomattavasti enemmän. En kyllä suoranaisesti osaa valittaa (olettaen että kone toimii) vaikka utopistinen "pyrimme kahteen päivään" jäikin toki haaveeksi. Tosin melkein siihen kahteen päivään päästään, kun seurantanumeron perusteella asioiden kulku vaikutti siltä, että kone oli DHL:n hoteissa melkein puolet tuosta viidestä päivästä. Jos olisi vienyt ja hakenut itse, kaksi päivää ei ehkä ole ihan täysin utopiaa.

Lähettifirmoja pitää kyllä vähän ihmetellä, DHL ei ole mikään poikkeus. Paketin poiminta toki toimii silleen suht. suoraviivaisesti, mutta tätä lähetysten perille toimittamista ne ei kyllä jostain syystä tunnu saajan kannalta hanskaavan millään lailla järkevästi. Paketti vain tuli tänä aamuna. Ei mitään etukäteisvaroitusta, soittoa, mitään. Arkipäivähän tämä edelleen monille ihmisille on, joten kun lähetti aamukymmeneltä soitti ovikelloa, olisimme aivan hyvin saattaneetkin olla  kaikki töissä. Miksi lähetit ei soita etukäteen? Onhan se niillekin turha reissu, jos vastaanottaja ei ole paikalla.

keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Joulu tekee hulluksi. MOT.


Joulu. Se tuli ja meni. Se oli taas vähän liian pitkä. Kinkkua oli taas liian paljon. Pää hajoili jo osapuilleen perjantai-iltana, ja lauantaina oli sitten pakko tehdä "Se".


"Se" on itse asiassa aina joka joulun paras juttu. "Se" on se hetki, kun hylätään muu perhe kotiin, matkustetaan ulos lähiöstä keskustaan ja suunnataan suoraan lähimpään Mäkkäriin. Ah ja oih sitä jumalaista hetkeä, kun roskaruoka kohtaa joulukinkun yökköyttämän kielen ja mielen. Se on joulun parhaimpia hetkiä. Se. Se, että joulu on juuri sillä hetkellä ohi. Tänä vuonna asian kruunasi vielä Kalliosta löytynyt mieluisa yllätysseura, joka loi uskoa siihen, että joulusta voi selvitä tervejärkisenä.


Tai melkein tervejärkisenä. Kaipa se nimittäin pitää ottaa jokseenkin tosissaan, kun kehotetaan maanantaina vielä iltayhdeksältä aivan onnessaan töissä kukkuvaa ihmistä hakeutumaan pikaisesti hoitoon. Ei. Ei minussa ole vikaa. Joulu vain oli liian pitkä.


Tai ehkä minussa on sittenkin vielä joulun aiheuttamia vammoja, sillä sorruin elämäni ensimmäistä kertaa tietoisesti, omaehtoisesti niin sanotuksi Ryhäseksi. Ryhäset tunnetaan myös nimellä Turret, mutta Ryhäset ovat periaatteessa Turren alalaji. Ryhäsiä tapaa vain talvisin ja vain lämpimissä maissa. Lämpimissä maissa joiden nimi alkaa E- tai T-kirjaimilla.


On nimittäin niin, että Lapsi pelkää lentämistä. Tätä voi empata kovastikin, mutta todellisuudessa Lapsen lentopelko on hyvin valikoivaa sorttia. Jos suuntana olisi Pariisi (lue: Disneyland), lentopelkoinen lapsi lakkaa sekunnin puolikkaassa olemasta lentopelkoinen. 


Noh, kylmä reaalitodellisuus kuitenkin sanelee, että Disneylandissa käydään vain parittomina vuosina. Muutenkin d-vitamiinivajokkinen ja olmin värinen äitinsä kaipaa lämpöä ja mahdollisesti pari sädettä aurinkoakin. (Mies toki lähtee tyytyväisenä mihin vain, kunhan siellä on hyvä keittiö - ja kunhan vaimo nyt ylipäätänsä päättää mihin haluaa ja lakkaa vaihtelemasta preferenssejään vartin välein.)  


Kuten lasten kanssa aina, jos ei järkipuhe auta (eikä se koskaan auta), pitää alentua lahjontaan, kiristykseen ja huijaukseen:



  • Lahjonta: Jos lapsi kulta ylipäätänsä suostut johonkin lentämään, sinne mennään. Saat mukaan DS:n. Saat saat, ja vaikka lento kestäisi jumalauta kaksi vuorokautta, saat pelata koko ajan.

  • Kiristys: Se jokin paikka on lämmin paikka. Piste. Muuten joudut mummolaan ja isä ja äiti lähtee kaksistaan. Pahimmassa tapauksessa siitä seuraa pikkuveli tai -sisko.

  • Huijaus: Ymmärräthän miten kivaa on kun on lämmintä, katso vaikka YouTubesta tällaisia kivoja vesipuistovideoita eri puolilta maailmaa. Katso nyt kuinka matkailu avartaa, ja kivaa voi olla muuallakin kuin Ruotsinlaivalla. (Vaikka turistihelvettejä ne kaikki silti on).


No, mikä on lopputulos? Lentopelko katosi. Ilmeisesti jokaisessa lapsessa varsin matalissa vesissä lymyävä Ryhänen pintautui. Paikka on valittu. Että lapsi viattomana ummikkona osaakin valita sen kliseisimmän mahdollisen. Ja minä joudun pelkäämään koko viikon että törmää Nykäseen, Ruonansuuhun tai Frederikiin.


Tai, jos ottaa vain huumorin kannalta ja opettelee diskurssin valmiiksi:





tiistai 29. joulukuuta 2009

Löysän liman työpäivä


Työpäivä oli just niin nahkea ja vaikea kuin olin olettanutkin. Välillä mietin että onkohan mulla joku adhd tai muu vamma, kun tiedän mitä pitää tehdä, miten se pitää tehdä, missä järjestyksessä se pitää tehdä ja miten yksinkertaista se olisi - kunhan vain saisi aikaiseksi aloittaa.

Aloittamisen ja reippaan tekemisen sijaan puoli päivää meni siihen, että käyttäydyin kuin kahdeksanvuotiaani, joka esimerkiksi matkalla huoneeseensa riisumaan vaatteita iltapesua varten jumittuu tuijottelemaan seiniä toinen sukka puoliksi riisuttuna. Ja 10 minuutin päästä laps on siinä edelleen, joko yhä tuijottamassa seinää tai koko riisumisen unohtaneena ja Pokemon-korttejaan sortteeraamassa.

Lapsessahan noita piirteitä tietysti kasvattajana kovasti ihmettelee, ja ne ottavat välillä kovastikin pattiin. Mutta muistan toki itsekin lapsena istuneeni kerran jos toisenkin aamusella puoliunessa yksi käsi paidan hihassa ja mieli jossain aivan muualla/poissa päältä. Ja tänään huomasin tekeväni sitä aivan samaa. Tai jos en vain tuijottanut kaukaisuuteen pää poissa päältä, tein sijaishommia kuten siivosin työpistettä (läävä se on tosin edelleenkin), lajittelin postia jonka olisin voinut lajitella myöhemminkin, siivosin työkansioita (niin omiani kuin yhteisiä) ja pohdiskelin juttuideoita asioista, jotka ovat ajankohtaisia osapuilleen toukokuussa. Jaikuilusta ja naamakirjailusta tuskin tohdin edes mainita.

Työnantajaosapuolethan ovat ihan oikeilla jäljillä kun TES-kierroksilla haluavat aina leikkailla työntekijöiden lomaoikeuksia: mitä vanhemmaksi duunari tulee, niin sitä haitallisempiahan kaiken maailman lomat selvästikin ovat. Töihin palaa todella ryytynyttä sakkia. Tällaiset rikkinäisiä viikkoja aiheuttavat pakkovapaat ovat oikein vihoviimeisiä kiusanhenkiä. Todella piristävää taas mennä esimerkiksi uudenvuoden löysäilyn jälkeen töihin - päiväksi! Motivaationi on huipussaan!

Tajusin tosin juuri että Disneylandin reissuun on enää kuutisen viikkoa. Alkoi yhtäkkiä hymyilyttää. Mä oon näemmä tosi helppo. Älkää kertoko kenellekään.

torstai 24. joulukuuta 2009

Tylsää joulua!


 


Siitä oli joulumieli hieman kaukana, kun veivasin tuolla Hakaniemen hallin tungoksessa tänään. Siitä sitten Itäkeskuksen tungokseen jatkoille. Hetkellisesti vihasin taas joulua.


Toisaalta tungoksessa törmäsi rakkaisiin tuttuihin ja tuli taas hyvä mieli. Loppujen lopuksi itse ostoksistakin selvisi nopeasti ja kunnialla, kun ei turhia hötkyillyt. Itse asiassa otin ison kasan valokuviakin - ei siihen kai ihan yltiöstressaantuneena kykene.


En ole juuri siivoillut, lapselle on pari lahjaa, miehelle ja äidille ei sitäkään. Kaappi kuitenkin notkuu ruokaa, illalla ahmitaan. Mitäs sitä turhia edes stressailemaan, kun son kaikille aikuisille kuitenkin aivan ok. Joulu on terveen itseensä käpertymisen aikaa. Ainakin itselleni. Ymmärrän kyllä hyvin suuret sukujoulutkin, mutta oma pää ei sellaisia oikein kestä. Nurkassa hiljaa jurnuttaminen on se mun juttu.


Etenkin, kun jossain vaiheessa huomaa, että on tylsää. Siinä vaiheessa tietää olevansa asian ytimessä. Mieli lepää, kun on kunnolla pitkäveteistä, eikä mikään häiritse siinä vellomista. Ei pidä kiireesti kokea ja tehdä vain koska pian pitää taas kiitää töihin. Ei, voi vain tuhlata aikaa ei mihinkään. Koska jouluna aika pysähtyy. 


Ajan pysähtyminen tapahtuu vain jouluna. Ei koskaan muutoin. Tavallisilla lomilla ja muina juhlapyhinä Suomi ei koskaan niin kokonaisvaltaisesti sulkeudu pirtteihinsä ja yksissä tuumin asetu ahterilleen niin antaumuksella kuin jouluna. Asiaa jopa jollain tapaa korostaa ja edesauttaa se perinteinen hysteria ja ylikierroksilla käynti ennen itse laskeutumista jouluun. Ajan pysäyttäminen vaatii hillittömästi energiaa ja kollektiivista ponnistusta. Jos ei muuten tee joulua, niin ankarasti ja näkyvästi muiden jouluhysterian kritisointi on aivan hyväksyttävä kontribuutio kollektiiviseen joulu-urakkaan.  


Tänä jouluna aika pysähtyi ja tylsyys tuli jo ennen aattoa. Hienoa. Vaivuin siksi esimerkiksi täysin varkain katsomaan dokumenttia Steinwayn flyygelien teosta. Tylsää. Ja hemmetin kiehtovaa.   


Tylsää joulua siis teillekin, pitäkää aika aloillaan vielä pari päivää!

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Tässähän meinaa ihan sanat mennä sekaisin


Tuo Big Brotherin lemmikkimme, viimeisen kautensa BB-juontajana päättänyt ihanainen Vappu Pimiä on sitten kiinnitetty Miss Suomi -kisojen juontajaksi. Voittaja ratkeaa kansanäänestyksellä suorassa lähetyksessä. Tiedättehän mitä se tarkoittaa?


- Missiehdokas numero seitsemän kirittää kovasti! Eli nyt te kaikki, jotka haluatte missiehdokkaasta numero viisi tämän vuoden Miss Suomen, plussia ja miinuksia kehiin, sillä niillä tätä peliä pelataan. Turha sitten tulla jälkikäteen turuilla ja toreilla hameenhelmasta nykimään!


 


Parannus entiseen jäykistelyyn lienee silti huomattava. 

Kivaa koko rahan edestä: Assassin's Creed 2


EzioOlen tässä pari viikkoa mennyt aika vähällä unella. Harvemmin muodostuu peliin sellainen intohimo (tai pakkomielle, ihan miten vain) kuin mitä tapahtui Assassin's Creed 2:n kanssa.


Diggailin kovasti ykköstäkin, mutta siinä oli puutteensa ja hankaluutensa, jotka pitivät huolen siitä, että pelin pystyi laskemaan käsistään suht huoletta. Itse asiassa se on vieläkin vähän kesken.


Tämä kakkososa sen sijaan vei minut täysin mennessään. Raptrin laskuri sanoo että olen kuluttanut elämääni 54 tuntia tuon eteen, ja vaikka tarina on nyt läpi ja elämäni ensimmäiset täydet tuhat saavutushoropistettä on kerätty, puuhaa olisi vielä varmaan niin, että saisi 60 tuntiakin rikki ihan hyvin. Mutta ehkä nyt voi jo laskea sen käsistään ja antaa tilaa muillekin elämän osa-alueille (kuten nukkumiselle).


Miksi se sitten on niin hyvä? Hyvin toimivaa katoilla juoksua, kiipeilyä, päheitä salamurhatemppuja. Riittävästi puuhaa juonen lisäksi, ja ykkösosan parjattu itseään toistavuus on pyritty korjaamaan - aika onnistuneesti. Ja ennen kaikkea aivan helevetin päheä pelimaailma. Renessanssi-Italia. Hei miettikää nyt. Renessanssi-Italia! Firenze ja ennen kaikkea Venetsia. Olen ollut Venetsiassa vaahtosammuttimen kokoisena, ja olen tähän päivään asti luullut että minulla on sieltä vain yksi muisto - herääminen kiukkuisena rattaissa päiväunilta, kun Pyhän Markuksen katedraalin kellotorni alkaa moikata. Mutta on minulla ilmeisesti muitakin, koska Dogen palatsin nurkka ja aukea kohti rantaa saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Pitäisi kai käydä näin aikuisenakin.


Ykkösosa pitäisi periaatteessa olla pelattuna - tai ainakin tarina jostain spoileroituna - jos meinaa kakkosta pelata, sillä se jatkuu tismalleen siitä, mihin ykkönen loppui. Ja samoin tulee käymään kolmosen kanssa, sen verran tyylikkääseen WTF-osastoon päädyttiin kun lopputekstit pärähtivät ruutuun. 


Tarina itsessään on ilmeisesti kirjoitettu rankan lääkityksen tai sen täydellisen vailla olon alla, sen verran reippaasti mennään "kaikki liittyy kaikkeen, ja maailmaa hallitsevat salaliitot"-osastolle. Mutta toisaalta se on hyvin kiinnostavaakin, koska monet historialliset henkilöt, rakennukset ja faktat seikkailevat juonessa monilta osin kuitenkin ihan totuudenmukaisissa rooleissa. Tietenkään ratkaisevissa kohdissa eivät. 


Jos miinuspuolia pitää hakea, niin tietty yleishelppous. Esimerkiksi kun hoitaa asiansa oikein, pelin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen rahasta ei ole enää koskaan puute. Taistelut ovat iisejä ja edelleen suht huijattavissa läpi torjuntahyökkäyksillä niin kuin edellisosassakin. Toisaalta hauskoja lisäyksiä on tullut taisteluun niin paljon, että tekee mielikin pelata aika paljon "reilusti" saadakseen irti iloa muun muassa siitä, miten siistiä on keihästää vastustaja omalla aseellaan. Myös salamurhatemppuja on lisää, lempparinani on alligaattorimaisesti heinäkasassa uhrin vaaniminen.


Toisaalta, jotkut tehtävät ovat muuhun pelin reiluun vaikeustasoon nähden törkeän paljon vaikeampia. Kuten suurin osa kilpajuoksuista. Harvoin on tullut tarve heittää ohjain seinään, mutta nyt kävi pari kertaa kyllä mielessä.


AC2 on itselleni siinä mielessä todella harvinaislaatuinen peli, että se on ensimmäinen tuhannen horopisteen peli, josta olen jaksanut tosiaan kerätä ne kaikki tuhat pistettä. Liian monessa pelissä achievementit tai trophyt ovat niin työn ja tuskan tai moninpelipelleilyn takana, ettei jaksa innostaa. Sen sijaan nyt achievementeista jokaisen voi sanoa olevan ihan tavallisen peruspelaajankin eikä vain pakkomielteisen kompletionistinörtin saavutettavissa. Eikä tämä tosiasia silti tee niistä yhtään sen vähemmän saavutuksia. Etenkin kaiken maailman järjettömään keräämiseen ja grindaamiseen perustuvat "kestääkö perse"-achievementit ottavat yleensä päähän suunnattomasti, joten suuri ilo on se, että niitä on AC2:ssa vain yksi, ja sekin on todella reilu ja siedettävissä mittasuhteissa pidetty. 


Hardcorettajat voivat pitää edellämainittua nynnyilynä, mutta väittäisin että valtaosa ihmisistä haluaa pitää hauskaa koko rahan edestä ilman, että pitää tuhertaa perse ruvella ja ottaa lomaa töistä. Tämä lienee osaksi syy sille miksi en koske WoW:iin pitkällä tikullakaan. 


perjantai 18. joulukuuta 2009

Perjantai


Minä ja perjantai tulemme huonosti toimeen keskenämme. Suhteemme on vähintäänkin jännitteinen, ja teemme toisillemme usein oharit. Toisaalta kun kohtaamme, se saattaa usein olla väkinäistä yhdessäoloa tai jopa seksuaalista väkivaltaa lähestyvää toimintaa, jossa toinen ottaa toisen, pakonomaisesti, väkisin.


Katson kadehtien, kuinka kollegat syleilevät rakkaudella perjantaita, innoissaan ja antavaisina. Olen miettinyt, pitäisikö meidän mennä perjantain kanssa johonkin suhdeterapiaan. Kun suhde rikeeraa pitkään, on jo hyvin vaikea suhtautua positiviiseenkin lähetymiseen luottavaisin mielin. Kohtaan ystävälliseltäkin näyttävän perjantain epäluulo sielussa.


Olen alkanut salaa pettää perjantaita lauantain kanssa. Se ei kuitenkaan tunnu samalta, jännittävältä, niin kuin perjantain kanssa parhaimmillaan. Puhumattakaan siitä, että sunnuntai vetää yleensä aika pahat pultit, jos olen viihtynyt lauantain kanssa liian myöhään.


Tiedän kyllä että ottajia olisi, esimerkiksi maanantai, joka on niin epätoivoinen että sille kelpaisi kuka vain. Eipä kauheasti imartele. Tiistai on tosi hyvä tyyppi, mutta ei siitä oikein tulisi mitään, ja ollaan päätetty olla vain kavereita. Torstai on kyllä aika hyvän näköinen, mutta en oikein luota siihen tyyppiin. Sen kanssa jos ryhtyisi, saattaisi ehkä joutua aika nopeasti rappiolle, koulukotiin ja vittuun.


Ja keskiviikko on niitä poikia, joten ei jakoa.


Miksi naiset aina rakastuvat perjantaihin?

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Talvi-PMS


Vaikka en tunnukaan enää blogaavan, olin siellä blogipikkujouluissakin. Suuri kiitos kaikille paikalla olleille tutuille ja tuntemattomille. Tuntui hetken verran ihan että ois ihminen eikä talven nuuduttama mörökölli. Hetken mielijohteesta hankitut fuck me -buutsitkin tuli koeajettua. Liekö ensimmäinen ja viimeinen kerta tänä talvena kun niitä on tilaisuus käyttää. Normaalisti hiihdän vapaapainijakenkien näköisissä, maailman parhaissa säärivarrellisissa talvitennareissa. Jollain teinillä ne ois ehkä ihan päheätkin.


Pitäisi kai ryhtyä taas kirjoittamaan. Kulunut syksy oli yksi maailman stressaavimmista monella eri osa-alueella, ja tuntuu etten ole osannut ajatella yhtään ainoaa omaa ajatusta moneen kuukauteen. Joko on koulutusasiaa x tai työasiaa y. Öisin slummaan konsolin ääressä, kun se on ainoa hetki elämässä kun tuntee olevansa yksin oman päänsä kanssa.


Olen nähnyt auringon puolta tuntia pidemmissä jaksoissa viimeksi kai joskus lokakuussa. Vaikkei silloinkaan paljon paistanut. Nyt kismittää, kun normaali joulun lööbausviikko ei toteudukaan, koska vuodessa on poikkeuksellisesti 53 viikkoa, ja koko työrytmi meni persiilleen. Kaksi päivää olen nyt vilkuillut sitä pientä kultaista pilkottavaa kaistaletta, harvinaista aurinkoa, ofiisin kattoikkunassa ja kironnut, että jos olisi normaali vuosi, olisin tuolla ulkona kamera kourassa. Mutta ei.



Viimeksi sain hyviä valokuvia kuukausi sitten. Koska sekin on niitä harvoja hienoja hetkiä olla yksin oman päänsä kanssa, valokuvaus nimittäin, tuntuu erityisen riistetyltä kun kalenteri törkeästi ryöstää bonusvapaan. Ei ole sama asia raahustaa töiden jälkeen säkkipimeällä kahvilan kautta kotiin, vaikka kuinka kaataisi kurkustaan talon parasta kahvihörhellystä ja makustelisi juustokakkua tuntitolkulla. No saahan sillä kasvatettua rasvakerrosta.


Ei sentään masenna. Ärsyttää vain. Talvimasennuksen rinnalle pitäisi kai tunnustaa myös erityinen talvi-PMS. Se alkaa syyskuussa ja loppuu vappuna. Viime yönä olin heittää ohjaimen seinään, kun Assassin's Creed 2:n älyttömät kilpajuoksut alkoivat nyppiä. Jep, talvi-PMS.

lauantai 12. joulukuuta 2009

Väsyttää, mutta aika ryhdistäytyä


Tämä blogaaminen on jäänyt näemmä nyt niin pahasti, oli velvoitteita siihen tahi ei, että joutuu vakavissaan miettimään voiko hyvällä omallatunnolla mennä blogaajien pikkujouluihin.


Lisäksi olen pelannut koko viikon öisin Assassin's Creed 2:sta niin, että jos nyt on edes neljääkään tuntia yössä nukkunut, niin hyvä on. Tarvitsen siis toiset rintaliivit silmäpusseja varten.


Blogaajia kyllä yleensä kannattaa tavata, koska ne on ihkuja. Ja lisäksi Weeruskassa on hyvä ruoka. Taidanpa siis yrittää jaksaa kammata naamani ja vetää korot alle. Nähdään siellä.

maanantai 17. elokuuta 2009

Kukaan ei lue Seiskaa


Toisinaan kun juo alkomaholia, tulee pohtineeksi typeryyksien sisään myös outoja. Kuten...


Kukaan ei lue Seiskaa. Paitsi kampaajalla. Jossa käy kerran 10 vuodessa. Kamalinta Seiskassa on kaikki suhdejuorut ja ihmisten kyttäämiset.


Sinänsä jännää, että samaiset ihmiset jotka eivät lue Seiskaa kun se on niin kamala, pyöräyttävät omassa sisäpiirissään heti juorumyllyn käyntiin, jos joku kohtaa uuden, eroaa vanhasta, saa lapsia, ei saa lapsia, juo liikaa viinaa, ei juo viinaa ollenkaan...


Aika lähelle mennään jo oman elämän janisievisyyttä, jos esimerkiksi blogaa tai on muuten sosiaalisesti aktiivinen todella isoissa piireissä, joissa sidokset ovat loppujen lopuksi usein pelkkää moi-tasoa. Kun jotain tapahtuu, kuhina käy...


Se huvittaa. Varsinkin kun kukaan ei lue Seiskaa.

perjantai 14. elokuuta 2009

Sillä Wikipedia tosiaan tietää kaiken


Näin tän ensimmäisen kerran LottaLovessa, ja myöhemmin sitten yllyin tekemään sen Facebookin noteseihin. Mitä hel-vettiä. Miksen mä tehnyt sitä tänne, tulis tännekin joskus jotain (turhaa) täytettä. No nyt se on myös täällä.


 


Avaa Wikipedia (http://fi.wikipedia.org) ja etsi vastaukset allaoleviin kysymyksiin klikkaamalla linkkiä Satunnainen artikkeli.

1. Mitä pelkäät?
Etelä-Afrikan luontoa. Viisi pelottavaa kasvillisuusvyöhykettä, ja jo pelkästään Kapmaassa on enemmän erilaisia kasvilajeja kuin koko Isossa-Britanniassa!

2. Mitä ottaisit mukaasi autiolle saarelle?
Leonard Nimoyn. Voisimme kuluttaa aikaamme pitämällä kaikkea mielenkiintoisena, ja sitten Leonard voisi ottaa minusta alastonläskivalokuvia.

3. Mitä haluaisit häälahjaksi?
Marty Marionin, tuon yhdysvaltalaisen baseballpelaajajan ja -valmentajan, sillä hänet on kerran arvokkaimmaksi pelaajaksikin valittu. Pidän kaikesta arvokkaasta.

4. Mitä palvot?
John Prattia (1759-1840), jaarlia ja markiisia, sukkanauharitarikunnan ja valtionneuvoston arvokasta jäsentä, joka Cambridgen yliopiston Trinity Collegen käyneenä puhui varmastikin hyvin sivistyneesti. Tämä on tärkeää sillä kaikenlaiset britti-, irkku- ja skottiaksentit saavat toki polveni veteliksi, mikä on oleellista palvomista ajatellen.

5. Mistä näet unta ensi yönä?
Rikantilasta, eurajokelaisesta kylästä, jossa asuu vain viitisenkymmentä ihmistä. Uneni ovat usein autioita ja pienimuotoisia.

6. Mitä ostaisit, jos sinulla olisi varaa?
Finlandia Sahti -sahtipanimon. Syy lienee ilmeinen.

7. Mistä aiheesta kirjottaisit kirjan?
Ricardo Montalbánista (1920-2009). Etenkin hänen esiintymisestään toisessa Star Trek -elokuvassa, sillä se tuntui olevan kuluttavaa kapteeni Kirkin äänijänteille.

8. Mitä keräilet?
Beethovenin pianosonaattoa nro 10. Minulla on lukuisia erilaisia painoksia tästä noin 15 minuutin mittaisesta Beethovenin varhaisteoksesta. Pidän siitä, että kaikki kolme osaa ovat G-duurissa.

9. Mihin paras muistosi liittyy?
Sellotaitelija Yrjö Seliniin. Hän soitti selloa hyvin. Ihan professoriksi asti. Selloa. Aatelkaa ny.

10. Turhin tietämäsi asia?
Sinimatkijat! Niitä on kahden sorttisia, naamiomatkijat ja sinimatkijat. Varpuslinnut on jo muutenkin suurin lintujen lahko, joten jotkut sinimatkijat on jo ihan liikaa ja sais mun puolesta muuttaa vaikka kuuhun. Olis sielläkin vähän elämää.

11. Mistä aiheesta puhut kaikkein mieluiten?
IPTC:stä. Se on siis niinkö toi International Press Telecommunications Council, jonka tehtävänä ois parantaa uutistoimistojen välisen tiedonvaihdon teknisiä edellytyksiä. Ne kehitti kuviin metatietomäärittelyn, ja se on niin ihkua, että voisin hehkuttaa asiaa vaikka koko päivän.

12. Minkä asian parissa työskentelet ammatissasi?
Kuubankerttuleiden. Nekin on varpuslintuja, mutta aika huomattavan paljon söpömpiä kuin sinimatkijat. Sitäpaitsi niitä tutkitaan Kuubassa lämpimässä eikä Suomessa kylmässä.

13. Mikä saa sinut aina nauramaan?
Hotel D'Angleterre, Kongens Nytorvilla Kööpenhaminassa. Kattokaas kun Pera ja Make ja mä...hihiii.. ja sit me... eheheheheheee... ja se hissipoika... ähähähähähähähäää.. vuodesta 1795. Ja me oltiin ihan helvetin kännissä!

14. Entä itkemään?
Renault Samsung SM3. Kun se on niin ruma :-(

15. Mikä oli ensimmäinen asia, jonka näit herätessäsi?
Håkan Loob. Voitti Ruotsin joukkueessa jääkiekon olympiakultaa Lillehammerissa 1994. Ootte varmaan huomanneet että kerään myös näitä menestyneitä urheilijoita. Niitä lojuu joka paikassa.

16. Mitä sinulla on taskuissasi?
Amerikantavi. Piti laittaa se sinne, kun siitä pääsee niin kova meteli. Se on naaras, koska se ei vihellä, vaan sanoo kvak. Ois muuten noloo jos se ois uros ja kävelisin tavi taskussa tuolla minihametyttöjen seassa.

17. Mikä voisi korvata sinut ilman, että kukaan huomaisi?
Malminkartano. Sen pinta-ala on 2,97 neliökilometriä aivan kuten minunkin.

18. Mitkä olivat ensimmäiset sanasi?
Scherpenzeel. Äiti ei millään meinannut muistaa missä Uuden Amsterdamin viimeinen kuvernööri Pieter Stuyvesant oli syntynyt, joten pakkohan sitä oli auttaa.

19. Minkä kanssa sinut tullaan hautaamaan?
Lee Martinin, tällä hetkellä ManU:sta Nottingham Forestissa lainassa olevan mestaruustason jalkapalloilijan kanssa. Eipähän tule yksinäistä.

20. Mitä sinulla on piilossa yöpöytäsi laatikossa?
Thierry Rey, ranskalainen judoka ja kaksien olympialaisten kultamitalisti. Ihan kiva, mutta alkaa olla vähän vanha ja kulunut, oli käytetty jo minulle tullessaan. Se on yöpöydän laatikossa siltä varalta että tulee murtovaras. Tiedän että ladattu judoka pitäisi pitää lasten ulottumattomissa, mutta nämä ovat levottomia seutuja.

21. Mitä rakastat eniten maailmassa?
Myanmarin jalkapallomaajoukkuetta. Etenkin kotipeliasussa. Mmmm.... Vaaleat enkelit... <3

22. Mistä aiheesta tekisit kappaleen euroviisuihin?
Brasilian osavaltioista. Siitä saisi sellaisen mukavan rallatuksen vähän samaan tyyliin kuin Jan Teigenin Do-re-Mi. Acre, Alagoas, Amapááááááá.....la la la láááá!

23. Mitä näet tällä hetkellä ikkunasta?
Veritankkauksen. Niin ne MM-kisathan onkin ihan just, noilla alkaa olla jo vähän kiire.

24. Mikä sinä todella olet?
Sella, Asturian itsehallintoalueen läpi virtaava joki Espanjassa. She's a river...

torstai 13. elokuuta 2009

Kuuma romanssi!


Iän myötä muusikkojen, bändien, laulajien fanittaminen tuntuu ainakin minun osaltani katoavan. Joitain toki on, nimiä nuoruudesta, joilla on tunnearvoa, joiden konserttiin pitää ehkä jopa päästä. Mutta ne ovat hyvin harvassa, ja melkein kaikkien konsertissa on jo käytykin.


Mutta noin muuten. Valtaosasta siitä musiikista, jonka olen varsinkin viimeisen parin vuoden aikana löytänyt, on tekijöidensä osalta minulta täysin pimennossa. En tiedä, enkä haluakaan tietää.


Se ei tarkoita, ettenkö suhtautuisi musiikkiin samalla intohimolla kuin aiemmin. Ei. Jos mahdollista, saatan suhtautua siihen ehkä jopa intohimoisemmin kuin ennen. Mutta fanitan kappaletta, mahdollisesti ehkä jopa kokonaista levyä. Esittäjä on minulle vain vähän samanlainen tuotemerkki kuin joku elintarvike - tiedän merkin perusteella mitä osapuilleen odottaa, onko hyvää vai ei.


Tämä tuli mieleeni, kun jälleen pitkästä aikaa löysin itselleni jotain uutta ja todella upeaa. Kivaa musiikkia kuulee toki paljonkin, mutta haluan tietenkin löytää huippukokemuksia. Ihastua, hullaantua, kokea musiikillisen romanssin joka saa minut kantamaan pipodiskoani posket punoittaen ja pulssi väpättäen. Eikö muka kaikki halua?


Oikeiden karnaalien ihastuksen kohteiden kanssa alkuihastus on aina ihastumista omaan mielikuvaan ja tulkintaan kohteesta. Vain ajan myötä totuus paljastuu. Mutta musiikin kanssapa ei joudu kohtaamaan todellisuutta, jos vaalii sitä vähää magiaa mitä teos itse tylsään maailmaan tuo. Ehkä juuri siksi olen viime vuosina jättänyt tietoisesti ottamatta selvää "lempituotemerkkieni" alkuperästä ja vaikuttimista.


Koska vain omat mielikuvani ratkaisevat.


Mietipä sitä, Soundin myyjä, ennen kuin seuraavan kerran soitat.

keskiviikko 12. elokuuta 2009

Arki <3


Pidin tänä vuonna lomaa perinteisellä lomakaudella, heinäkuussa, varmaan suunnilleen ensimmäistä kertaa koko työurani aikana. Yleensä on tullut lomailtua joko touko-kesäkuussa ja/tai elo-syyskuussa. Muutaman kerran on mennyt lokakuullekin.


Hassua on, että kun loma loppui, tuli sellainen tunne että kesäkin loppui. Sellainen ajattelu on periaatteessa omiaan tappamaan laakista lomalla laiskottellulla haalitut, kadotetut mielenterveyden rippeet.


Onneksi alkaa päästä takaisin työrytmiin niin, että huomaa kesän edelleen, sittenkin, jatkuvan. Tarvittiin vain lempeän viileä keskiyö, suihkun jäljiltä parvekkeella hiljaksiin kuivattelu, tupakkia ja virvoketta tajuamaan moinen. Ei siitä puuttunut kuin savusauna selän takaa.


Kaipa viime aikoina lomien päättymisen ansiosta yltynyt, poikkeavan hilpeä virtuaalisosiaalinen elämäkin (lue: ahkera perseily) monissa eri suunnissa siihen vaikuttaa osaltaan myös. Mielenterveys on, jälleen kerran, ryhmätyötä.

lauantai 8. elokuuta 2009

Se ilmaisee sittenkin


Pian tämä blogi kostaa minulle ja kieltäytyy päästämästä minut kirjoitusten hallintaan ihan siitä mustasukkaisesta syystä, että petän sitä jatkuvasti pinnallisten pikaperseilypalveluiden kuten Facebookin, Qaikun ja IRCin kanssa.


Mutta on minulle onneksi joskus jotain sanottavaa tännekin.


Schizo-Janne kipuili omassa blogissaan kielipoliisien pakkomielteitä. Rupesin jostain syystä iltatupakalla miettimään asiaa. Toisaalta minua nimittäin kyllä ottaa päähän Blogosfäärissä ja varsinkin Facebookissa, että valtaosalla ihmisistä on hirvittävän hatara käsitys kielestä aina yksinkertaisia asioita kuten välimerkkejä ja yhdyssanoja myöten.


Toisaalta monilla ihmisillä on sen kamalan kielensä takana oikeasti ajatuksiakin. Sosiaalisten medioiden ulkopuolella en ole niihin välttämättä edes törmännyt, vaan olen saattanut jopa pitää näitä tyyppejä vähän pinnallisina tai yksinkertaisina... Mutta ilmeisesti kun vihdoin on löytynyt se mielekäs alusta ilmaista itseään, niin joillekin taivaat todella aukenevat.


Ja vaikka se kielipoliisia ärsyttäisikin, niin kumpi on loppujen lopuksi tärkeämpää: se, että kaikki ilmaisu on aina pilkun päälle korrektia, vai se, että ylipäätänsä ilmaisee itseään ja pyrkii siihen, että tulee jollain tapaa ymmärretyksi?


Voihan sitä tietysti kyynisesti todeta, että on myös paljon ihmisiä, joiden ei koskaan pitäisi sanoa mitään, mutta noin pedagogisesti ajatellen väittäisin, että käsitykset elämästä ja ympäristöstä jossa elää eivät laajene ollenkaan samaan tapaan pelkästään puhumalla tai lukemalla kuin tuottamalla sinne ympäristöön myös jotain itse.


Omat jyrkät kielipoliisibesserwisseroinnit ovat vuosien saatossa lieventyneet myös kun katsoo jälkikasvua ja joutuu huomaamaan miten vaikeaa lapselle voi itsensä ilmaiseminen joskus olla. Pakostakin tajuaa, että puuttellinen ilmaisu, tavalla tai toisella, on aina parempi kuin ei ilmaisua lainkaan. Ja minun lapseni on sentään edes joidenkin mittapuiden mukaan sosiaalisesti toimintakykyinen.


Ja viime kädessä, kieli on ihmistä varten, ei toisin päin. Kielipoliiseilla on välillä tapana unohtaa koko asia. Silti moni heistä uskoo muissa asioissa evoluutioon. Aika ristiriitaista.

maanantai 3. elokuuta 2009

Kevyesti sorvin ääreen


Neljä viikkoa lusittu, aamulla töihin.


Olen pitkin päivää katsellut erilaisissa sosiaalisen median ilmentymissä lomilta palaavien ihmisten huokauksia e-mailvuorista sun muista. Kävin ottamassa pikatyypit omassa duunimailissa jotta olisi joku haju aamun kurjuudesta ja jouduin jälleen kerran taputtelemaan itseäni selkään vaivasta jonka tavoista poiketen näin, kun firmassa siirryttiin uuteen mailisysteemiin.


Tyhjältä pöydältä sain nimittäin siirtymisen yhteydessä aikaiseksi saman tien tehdä filtterit - varsinkin kun se kivuttomasti uudella systeemillä onnistui, toisin kuin vanhalla. Ja lopussa kiitos seisoo: aamulla voi ryhtyä oikeasti heti töihin eikä mihinkään mailisulkeisiin.


Muutenkin on yllättävän kevyt olo. Ei lomaltapaluuangstia, ei vitutusta. Lienen ollut lomani aikana riittävän epäsosiaalinen ja kärttyinen, että paluu töihin heittämään rentoa läppää hysteerisen deadline-paineen alla tuntuu itse asiassa aika mielekkäältä.


Olen myös malttanut koko loman ajan olla utelematta miten sorvin ääressä menee, enkä edes pyytänyt ketään lähettelemään viikottaisen pakertamisen tuloksia kotiin valmiin tuotteen muodossa. Kontrollifriikille se on autuasta pihalla oloa, kaikki mistä en tiedä ei voi olla väärin ja huonosti.


Loman saldokin on erinomainen: mitään en tehny! Paitsi kävin Lintsillä ja Tampereella, mutta niitä ei lasketa kun ne oli kivaa. Ja pelasin. Ja menin aamulla nukkumaan ja nousin iltapäivällä ylös.


Pieni pettymys tuli kuitenkin tänään, viimeisenä lomapäivänä. Mentiin Ikeaan, kun oli pakottava tarve saada joku uusi huonekalu koottavaksi. Ei sellaista löytynyt, höh. Ja lasten leikkihuoneen yläikäraja oli laskettu kymmenestä seitsemään. Ja hodarijono oli aivan tolkuton, kun koko herkkupuoti-hodaritiski-hybridi-idiotia on edelleenkin täysin idioottimainen ja vielä alimiehitettykin. Eläköön halvat hinnat....


Mutjoo, hullua on, että ihan kiva mennä töihin taas. Ihan outo fiilis. Aion tosin käydä heti pomon pakeilla ja neuvotella mahdollisuudesta lykätä vielä plakkarissa olevat kaksi kesälomaviikkoa pidettäviksi talviloman yhteydessä. Jos vaikka sillä takaisi hyvät fiilikset myös talveksi. Niin monesti tammikuun lopussa on alkanut toivoa, että voisi nukkua kevääseen asti. Jos pitäisi lähes koko helmikuun lomaa, niin sehän olisi melkein juuri kuin nukkuisi kevääseen.

perjantai 24. heinäkuuta 2009

Hieno, hieno Manse ja huono, huono lähikauppa


Vietettiin sitten pari päivää lähes ulkomailla eli Tampereella. On se kyllä hieno paikka, kesäkaupunkina etenkin aivan verraton.


Käytiin tietenkin Särkänniemessä, jonka uutuus Tyrsky on periaatteessa ihan nasta, mutta lähinnä pikemminkin leppoisa kuin huisa. Tuli itse asiassa mieleen, että jos Tyrskyn ja Half-Pipen saisi yhdistettyä, niin alettaisiin olla jo hyvän meiningin äärellä. Half-Pipessa arvostan reipasta liikehdintää kourua ylös ja alas, mutta harmittaa että istuinkehikko ei pyöri ympäri kuin satunnaisesti. Tyrskyssä sen sijaan mennään leppoisan loivalla aaltokourulla iloisesti jatkuvasti pyörien - mutta kouru on tosiaan aika loiva eikä vauhti ole kummoinen.


Särkänniemen Tornado on edelleen parasta mitä Suomen maan huvipuistoilla on tarjota. Sanon tämän vaikka en olekaan Powerparkissa koskaan käynyt.


Yövyttiin Omena-hotellissa Hämeenkadulla. Siisti, edullisehko, suurina etuina mikroaaltouuni, pieni jääkaappi, vedenkeitin ja kahvi- & teetykötarpeet. Täytettä jääkaappiin saa helposti hotellia vastapäätä sijaitsevasta K-Extrasta, joka tosin on auki vain yhdeksään, eli yösyöppökohtaus pitää osata hieman ennakoida.


Huone oli mielestäni varsin tilava, tilavampi kuin moni kalliimman hotellin lisäpetioptiollinen tupla. Lisäpetejä Omppuhuoneessa olisi saanut aikaiseksi peräti kaksi. Miinuksiksi kuitenkin katsottakoon, että lisäpeteihin oli kyllä lakanat ja tyynyt, mutta ei peittoa. Emme viitsineet asiasta kuitenkaan valittaa, sillä toinen miinus eli säätimettömän, automaatti-ilmastoidun huoneen kuumuus (ikkunoita ei saa auki) nollasi tehokkaasti todellisen lisäpeiton tarpeen.


Kokonaisvaikutelma yöpymisestä oli kuitenkin reippaasti plussan puolella, enkä suoranaisesti keksi hotellissa tai hotellihuoneessa mitään sellaista tähdellistä mitä Ompussa ei ollut ja mistä jossain muussa hotellissa maksaisin tuplahinnan. Lisäksi harvassa perinteisessä hotellissa on vedenkeitintä JA mikroa JA jääkaappia vaikka huoneen hinnan perusteella odottaisi yleensä saavansa niiden lisäksi vielä tiukkapeppuisen gigolon ja yksityisen uima-altaan.


Särkänniemen lisäksi harrastimme myös päämäärätöntä kaupungilla samoilua ja erilaisissa kauppakeskuksissa hengailua. Kauppakeskuksissa on kiva hengailla, älkää ihmetelkö. Aina bongaa jotain uutta, kuten esimerkiksi että jos joskus oikeasti tarvitsen jonkun vähän hienomman klänningin, matkustan mieluummin hyvällä tekosyyllä Tampereelle Koskikeskuksen kolmanteen kerrokseen, jossa asialle omistautuneita kauppoja on vierekkäin monta, kuin rupean plaraamaan Helsingin Keltaisia sivuja ja suhaamaan kaupunginosasta toiseen.


Muutenkin viehättää se, että Tampereella kaikki on niin lähellä, ja silti on kaikkea sitä mitä Helsingissä. Kaikki vain on Mansessa kätevästi kompaktimmin - kuten Bebek ja Fantasiapelit vierekkäin. Juuri näin hoidetaan nörttikohdentaminen ja synergiaedut.


Särkänniemessä syötiin kojuista moskaa, mutta lähtöpäivän päivällinen hoidettiin perinteikkäästi Tillikassa. Kermaista pyttipannua, kiitos hyvää oli ja palvelu jämptiä ja ystävällistä. Nyt vain pitäisi ruveta panemaan syömisiään syyniin. Kirosin, kun otin reissuun jalkaan farkut, jotka eivät enää olekaan mukavat, vaan kiristävät ikävästi sieltä sun täältä.


Sinänsä hullua, että sen jälkeen kun luovuimme vajaa kaksi vuotta sitten autosta, ruokatottumukset ovat alkaneet hiljaksiin taas rapistua moskan suuntaan. Autottomalle täällä Myllypuron perukoilla on tarjolla kolme sikakallista ja huonosti varusteltua lähiökauppaa, mikä johtaa auttamattomasti halvimpien, syömiskelpoisimpien ja kompaktimpien vaihtoehtojen - usein einesten suosimiseen. Autolla tuli mentyä kauemmas markettiin ostamaan enemmän, järkevämmin, laadukkaampaa.


Sinänsä ikävä tosiasia on, että vaikka haluaisikin suosia lähikauppoja ja pienyrittäjiä, joissain tilanteissa nämä samaiset puodit muuttuvat ympäristönsä näköisiksi ja pahimmassa tapauksessa palvelevat lähinnä niitä, jotka eivät välitä mitä suuhunsa panevat. Kun lähistöllä on vaikkapa riittävästi riistettäviä vanhuksia, vajaita, nistejä ja spurguja, se heijastuu myös tuotevalikoimaan - sen lisäksi että kaikki on myös kallista.


Jos lähiöperheellä siis ei ole resursseja lähteä kovin usein kauemmas metsälle, vaihtoehtoina on usein joko yökkömarinadissa lilluva lihasilppu nahistuneiden vihannesten kera tai edes etäisesti siedettävän makuinen eines/puolivalmiste. Arvatkaa kaksi kertaa kumpi lähtee mukaan? Ja kierre jatkuu.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2009

VR, lähtisitkö kanssani tälle vuosituhannelle?


VR:n lippujen osto automaatista ja netistä jaksaa aina ihmetyttää. Esimerkiksi nettiostostellessa voisi kai periaatteessa kiitellä sitä, että voi valkkailla haluaako pyrkiä perhehyttiin, leikkivaunuun, ravintolapaikalle, yläkertaan tai alakertaan... Mutta mitäs kiiteltävää siinä on oikeastaan, kun siihen se sitten jääkin ja loppupeleissä silti arvotaan jos toiveen mukaista paikkaa ei ole?


Varsinkin jos matkustaa isommalla porukalla, esimerkiksi perheen kanssa, joutuu täysin arvontakoneen armoille, kuten vaikkapa siinä miten VR:llä tulkitaan ryhmän "yhdessä pitäminen". Lapsen kanssa esimerkiksi käytännöllisintä omasta mielestäni on, että matkustetaan kaikki samassa rivissä jotta kumpikin aikuinen pystyy pitämään penskaa silmällä. VR tietenkin myy saman rivin puolella tyyliin paikkajakaumalla 1, 2 ja 5.


Ei näin.


Esimerkiksi lentoyhtiöt ja elokuvateatterit ovat jo kauan antaneet asiakkaille mahdollisuuden valita itse paikkansa myös netti- ja automaattiasioinnilla. Miksi se on VR:lle täysin ylitsepääsemätöntä? Ilmeisesti samoista syistä kuin ettei heidän verkkokauppansa ole auki öisin. Come on ja jumalauta, VERKKOKAUPPA kiinni öisin! MitVit!?


Noh, pitäisi kai olla tyytyväinen, että kerrankin sai paikat edes suht. sumpussa eikä niin kuin muutamalla aikaisemmalla kerralla jolloin puolityhjässä junassa kaikki kolme paikkaa ovat olleet ripoteltuina mielivaltaisesti eri puolille junaa.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2009

Lintsillä paistoi aurinko



Tuli sitten käyty Lintsillä. Poikkeuksellisesti ei satanut, vaikka näin pitäisi käydä aina kun etukäteen suunnittelen viettäväni päivän ulkona. Nenä taisi kärähtää.


Ihan kiva päivä, ja esimerkiksi uusimistoimien seurauksena "auennut" peliraitin pää ja sen uusi ravintolarakennus olivat ihan kiva lisäys ja toivat mukavasti avaruutta mielestäni aina hieman klaustrofobiaa tuottaneeseen alueen osaan. Ravintolan tieltä Sokkelo oli muuttanut raitin alkupäähän, ja miten musta tuntuu että samalla sen pohjaratkaisu on käännetty peilikuvaksi?


Täytyy kuitenkin valitettavasti panna taas Lintsille palautetta. Ovat uusineet muun muassa myös rannekkeidensa materiaalin. Se on aivan hirveä muovipinnoitteinen judeemi, joka saa ranteen hikoilemaan niin että vesi valuu. Kiiltäväpintainen ranneke aiheuttaa kirkkaalla auringonpaisteella myös sen, että laitteiden viivakoodinlukijat eivät millään tahdo lukea viivakoodia. Mikähän lienee ollut tämän "fiksun" liikkeen takana, mitä vikaa siinä vanhassa rannekemateriaalissa muka oli?


Kaiken tämän päälle uusi rannekemateriaali on väärinkäyttäjän toiveuni, sillä liukkaalta kiiltävältä pinnalta on todella helppoa irrottaa rannekkeen kiinnitysliimaus ilman että se sahalaitavarmennus menee rikki ja liimata se takaisin niin, että kukaan ei osaa epäillä filunkia.


Toinen palautteen aihe on uusiutuva jo aiemmilta vuosilta ja on sarjassamme "mikä tässä nyt voi olla niin vaikeaa?" Jos kerran aluekartassa ainakin kahdessa paikassa huomautetaan tupakoinnin olevan suotavaa vain sille varatuilla alueilla (ihan jees asia sinänsä), niin voisiko ne alueet ystävällisesti myös merkitä siihen karttaan, kiitos.

Mun nuaruuvessani


Olen joskus aikoinaan valitellut, että esimerkiksi kun Saarioisten pienet mikrokeitot palkittiin, niin heti niiden aineksissa alettiin pihistellä ja esimerkiksi ennen niin herkullisesta jauhelihakeitosta piti ruveta etsimään lihaa suurennuslasilla ja mittaamaan perunan palasia millimetrimitalla.


En tiedä mistä se johtuu, mutta monet hyvät tuotteet huononevat ajan myötä kun valmistaja alkaa itaraksi. Viimeksi eilen perinteistä Jalostajan tölkkihernaria tehdessäni mietin, että onko minulla lapsuudestani valemuisto, kun tuntuu että silloin hernekeitossa oli ihan oikeasti kokonaisia herneitä eikä litkussa lilluvaa mujua niin kuin nykyään.


Muistaako kukaan samoin, vai onko mulla valemuisto?


Noh, jotkut asiat sentään pysyvät, tai jopa paranevat. Valion herkkutrio. Ei mun nuaruuvessani ollut suklaaraidassa suklaahippuja. Ei varmana ollut. Nykyään on. Se on Parannus. Kuten myös, että kun jädehalkoa leikkaa poikittain, saa kaikkia makuja. Mielestäni silloin - mun nuaruuvessani - maut olivat typerästi jonossa niin, että halkoa piti leikata pitkittäin jos haluaa täyssörvin.

lauantai 11. heinäkuuta 2009

Baari hyps pomps



Tein elämäni ensimmäisen visiitin Kallion Soul Kitcheniin eilen. En tiedä missä se sielu suoranaisesti oli, mutta menussa oli tiettyä tyydyttävyyttä läskisooseineen ja maksapihveineen.


Päädyin kuitenkin Soul Burgeriin. Joka ei ollut huono. Johtuu ehkä siitä, että olen kovin helppo: jos välissä on pihvin lisäksi sipulia, pekonia ja edes siedettävä majoneesi, olen taivaassa. Ja olin. Ois se purilainen ehkä saanut olla hieman isompi hintaansa nähden, vaikka sisälmysten tasapaino oli sinänsä kiitettävä.


Yleensä kaikkien hamppisannosten ranskalaiset ovat joko aivan lötköjä tai liian kuivia, tai ainakin liian suolaisia. Enkä koskaan jaksa syödä niitä loppuun. Tällä kertaa vedin kaiken, koska nuo olivat aika lähellä omaa makuani: mehukkaita ja jämäköitä. Eikä liikaa suolaa, ja vain pieni ripaus mitälie ranskismaustetta.


Kiinnostaa kyllä testata ne maksapihvit. Ja miksei se läskisoosikin.


Niin, tieni Soul Kitcheniin johti Baari-baarin kautta (hurjan kiva pikkumesta Porvoonkatu 19 tms) ja jatkui vielä Kuikkaan. Tästä kiitos etenkin Kauralle, joka vaelsi Tampereelta asti. Oli myös hurjan mukavaa nähdä expateja kuten Tuuli ja Henri. Hyvin vähäisellä organisaatiolla syntynyt ilta keräsi baaripöytien ääreen ihmisiä sellaisen tusinan (joka oli kuitenkin likainen korkeintaan jutuiltaan), ja asiaa riitti.


Toivon mukaan tällainen tapahtuu pian uudestaankin. Näin lomaa kuuluu viettää.

torstai 9. heinäkuuta 2009

Kiittämätöntä


Kolmatta päivää lomalla, ja... mulla on sairaan tylsää. Kiittämätöntä meininkiä. Otin jo kännit tiistaina, joten sekin vaihtoehto on nyt out siiheksi kunnes kykenen ajattelemaan alkomahoolia silleen... eli syksyllä ehkä.


Se, että ei ole mitään lomasuunnitelmia on aina niin koleeta, vapaata ja ylevää. Mutta todellisuudessa se johtaa helposti siihen, että istuu nököttämässä läppärin ääressä kitisemässä hiljaa itsekseen sitä ettei kukaan viihdytä.


Jos vaikka menisi tässä pian sinne Särkänniemeen. Toistaiseksi Omenahotelli vaikuttaisi fiksuimmalta yöpymisvaihtoehdolta. Ikeakin voisi olla hyvä ajanviettopaikka, vaikka siinä onkin tietyt kulutusperversiolliset riskinsä.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

Dilemma


Pyhittääkkö osa sunnuntaista työn teolle, jotta pääsisi viimeisenä työpäivänä ennen lomaa hieman helpommalla?


Vai lorviako sängyllä pelaamassa Paper Mariota?


Vaikeeta, vaikeeta.

torstai 2. heinäkuuta 2009

Ei nyt ihan pelitä


Ois peliale.


Kun katsoo listaa, niin tuntuu pikkaisen huijaukselta. Paria poikkeusta lukuunottamatta ovat olleet ehkä jotain Prismoja ja Anttiloita lukuunottamatta pelipuotien alekamaa ja laitteiden kylkiäisiä jo vähintään puoli kevättä.


Hyllyjen tyhjennystä sumutustaktiikalla siis lähinnä. Voiko esim. jonkun PS2-Simpsoneiden hintaa enää edes alentaa ilman että joutuu maksamaan porukalle, että vievät ne hyllyistä poies.


Ja missä ovat kaikki AAA-luokan Wii- & DS-tittelit? Olisi ne vuosia vanhat julkaisupelit esimerkiksi voinut kehdata jo panna hetkeksi oikeaan aleen, eiksjoo?


 

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

Vaavi tuli kotiin.


Vaavi, eli läppäri, saapui lopulta huollosta. Kaksi viikkoa siihen meni, että vähän valohoitivat ja putsasivat röörejä. Ja putsasivat myös levyn samalla. Onneksi on backupit.


Putsaus ja valohoito silti tuntuu auttavan, ehkä lisäksi on annettu vielä teetä ja sympatiaa. Enää ei pala sormet näppiksellä. Ja jestas että on vehje taas hiljainen. Huh.


Ehkä taas tulisi blogattuakin, kun on joku vimpain sohvankulmalla, eikä tarvitse istua jonkun viheliäisen työpöydän ääressä selkä suorana ja aivot jäässä. Katsotaan nyt.


Kesälomaan on muuten neljä työpäivää. Minkähän kodinremppauskohtauksen sitä tänä kesänä saisi.

maanantai 22. kesäkuuta 2009

Lentoon lähden


Lentokentälle pääsee meiltä tosi kätevästi jo ihan aamuvarhaisella. Kuinka ollakaan, samaa palvelua ei enää tarjota iltasella puoli kahdentoista maissa, vaan liikenne muuttuu jälleen raivostuttavan keskustakeskeiseksi.


Noh, se on pientä. Suurempi huoli on saada itsensä huomenna puolessatoista tunnissa Heathrowlta Guildfordiin, kun ei ole varmaa onko kentällä cabi vastassa vai ei.


Kyllä se siitä. Vielä kun rystyset valkoisina kestäisi lennot ilman hermaria.

torstai 18. kesäkuuta 2009

Huolto, vieroitusoireet


Läppärini on ollut huollossa viime viikon perjantaista asti. Samaan aikaan olen kuronut umpeen ylityötunteja, eli viettänyt enimmäkseen vapaaviikkoa.


Ei siis ole tullut istuskeltua koneen ääressä mikä on joiltain osin kovin vapauttavaa. Olen esimerkiksi saanut toteutettua pari vähän rasittavampaa siivousprojektia varsin leikiten, kun ei ole muka muutakaan tekemistä.


Kunnollisuus alkaa kuitenkin pidemmän päälle rassata aika lailla. Siivosin sitten sen viimeisenkin roskanurkan, että sain raivattua vanhan pöytäkoneen alueen elinkelpoiseksi ympäristöksi. Jätin vielä GH-rummut näppiksen eteen häiriöksi, jotta ei syntyisi valitettavaa juurtumista.


Tosin ei hirveää vaaraa taida olla.


Aikoinaan pidin läppäreitä täysin turhakkeina kaikille niille, jotka eivät kuitenkaan kanna niitä jatkuvasti mukanaan, vaan vehjes pysyy pääsääntöisesti aina kotona työpöydällä tai samassa sohvannurkassa.


Myönnän auliisti ylimielisen väärässä oloni. Eihän ilman sohvannurkkaläppäriä vain voi elää.

perjantai 12. kesäkuuta 2009

Koulutun


Olen joutunut esimieskoulutukseen. Se on ollut firman pyrkimys jo monta vuotta, ja nyt se sitten kaikille vähänkin perusduunaria tähdellisemmille toteutuu. Sitä on arvostettava, ei se ole työnantajalle mitään halpaa hommaa, varsinkin kun touhu kestää erinäisissä pätkissä vuoden verran.


Oma epävarmuus nousee tietenkin auttamatta pintaan. Nykyinen esihenkilöyteni on pikemminkin ns. pakkonakki kuin tilanne johon olisin vuosien varrella pyrkinyt, joten se nostaa itsekriittisyyttäni entisestään. En pidä muiden vahtimisesta, oletan että aikuiset ihmiset osaavat hoitaa asiat ilman kädestä pitämistä, ja noin yleisestikin ottaen näissä hommissa aikataulut ovat ne tärkeämpi esimies kuin joku tantta deskissä. Töitä tehdään silloin kun niitä on, ja jos ei niitä kello 9 aamulla koskaan ole, niin en ole paikalla sitten minäkään enkä oleta muidenkaan olevan. Yritän pitää piereskelyn ja kiroilun aisoissa, mutta muuten en jaksa leikkiä sen enempää täti pirteää tai täti iloista kuin kotonakaan.


Pidän toki siitä, että viime kädessä saan itse yksin päättää siitä mitä tehdään ja millä pointilla. Toisaalta rassaa, kun se usein menee siihen, että joudun ilman tukea ja ideointiapuja itse päättämään mitä tehdään ja millä pointilla.:-)


Noin yleisesti ottaen olen siis huonoin mahdollinen esimies.


Tai sitten en. Törmäsin tällaiseen Risto Linturin lastuun. Melkein tekee mieli ottaa lukemansa kirja itsellekin lukuun. Etenkin tämä mitä Linturi kirjoittaa on jotenkin mielenkiintoista - ja lohdullista:


"Mekaaninen solidaarisuus arvostaa samankaltaisuutta. Orgaaninen solidaarisuus arvostaa vaihtamista helpottavia rakenteita ja erikoisosaamista. Mekaaninen solidaarisuus on laaja-alaista alkeellisissa talouden rakenteissa ja siihen liittyy usein voimakas moraalinen närkästys. Erikoistumisen lisääntyessä mekaanisen solidaarisuuden alue kapenee ja orgaaninen solidaarisuus valtaa alaa.


Arvomaailma muuttuu siis yhteiskuntien kehittyessä. Nuoret sopeutuvat vanhoja nopeammin. Nuorilla on vähemmän painolastia. Usein onkin vaadittu sukupolvenvaihdos, jotta uudet keksinnöt on saatu tehokkaaseen käyttöön. Vanhemmat ihmiset ovat työelämän jarruja. Tämän me viisikymppisetkin uskoimme nuorina, mutta nyt meistä jo usein tuntuu, että nykynuoriso toimii hölmösti ja meidän hyvää arvomaailmaamme vastaan."



On hyvä saada jokin nimi sille, mistä kokee itse erityistä huonoutta. Olen toisaalta juuri sen verran vanha, että minuun on pienenä yritetty iskostaa mekaanisen solidaarisuuden arvomaailmaa. Ja se kulkee painolastinani työelämässä, kun itse asenteellani ja toiminnallani edustanen loppujen lopuksi paljon enemmän orgaanisen solidaarisuuden toimintamalleja.



Vielä on paljon vanhan linjan miehiä ja naisia, eivätkä osa heistä edes ole kovin paljon itseäni vanhempia. Heidän kanssaan ajautuu törmäyskurssille tämän tästä, ja se syö itseluottamusta, vaikka loppujen lopuksi pidemmällä tähtäimellä saatan sittenkin olla oikeilla raiteilla.



Sitä on ihan kiinnostava miettiä varsinkin kun ensi viikolla saa jotain osviittaa siitä kuinka huono muiden mielestä loppujen lopuksi olenkaan. Arviointilomakkeita täyttäneet alaiset ja kollegat edustanevat aika hyvin koko kirjoa konservatiivisista jääristä niin liberaaleihin taiteilijasieluihin, että konservatiivipeikko herää välillä minussakin.



Lisäksi on perin jännää nähdä millaisia opetusmetodeja ja malleja johtamiseen nykyään ylipäätänsä on.

maanantai 8. kesäkuuta 2009

Olen sadisti


Väittävät, etteivät vanhat ihmiset tarvitse enää niin paljon unta kuin me vähän nuoremmat. Testaan väitteen, annoin äidille lahjaksi Sims 3:n.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2009

Tyydyn vähään, mutten liian vähään


Juttelin tänään vakavasti asiakkaana olemisesta. Pohjalla oli omalaatuiset kokemukset aikaisemmin keväällä laivalla, kun tuntui että työntekijät kulkivat aivan zombeina omissa ajatuksissaan. Ei suoranaista epäkohteliaisuutta, mutta välinpitämättömyyttä ja työstä sluibaamisen tuntua.


Olen mielestäni asiakkaana aika vähään tyytyvä. Ylipirteys ja jatkuva hymyn päällä pito tuntuu itse asiassa jotenkin ainakin minun mielestäni vähän painostavalta. Tulee tunne, että kun myyntihenkiö selvästikin tosi kovasti yrittää, niin minunkin pitäisi nyt jotenkin väkisin hyppiä ja pomppia ilosta. 


Eniten arvostankin sitä, että myyjä/tarjoilija/tms on läsnä henkisesti. Ei tarvitse hymyillä, olla vitsikäs tai mitenkään tehdä itseään tykö. Riittää, että keskitymme siihen, mistä kummatkin olemme yhdessä puhumassa. Se on itse asiassa sitä kaikkein parasta asiakaspalvelua: siinä kaksi ihmistä hoitaa asiallisesti yhteisen asian toivon mukaan parhaalla mahdollisella kumpaakin tyydyttävällä tavalla.


En tosin kiellä, ettenkö olisi todella otettu, kun joskus osuu eteen luontevan ystävällistä ja käsittämättömän avuliasta toimintaa niin että tuntee olevansa todella tärkeä - kuitenkin niin, ettei tule sitä fiilistä että ahteria nuollaan. Esimerkiksi Kluuvikadun Fazerin kuppila on sellainen. Lähes hätkähdän joka kerran, kun herkkujani tarjottimelle kasatessani tarjoudutaan auttamaan niiden kantamisessa pöytään jne. Kaikki tapahtuu tavalla, josta tulee vain hyvä mieli eikä yhtään vaivaantunut olo.


Juteltiin siitäkin, että onko minulla ollut laivainsidentin lisäksi huonoja asiakaspalvelullisia kokemuksia, ja tuli tenkkapoo. Eipä niitä juuri ole. Paljon on tosiaan kiinni siitä millä mielellä itse on. Koska rakastan ruokaa ja herkkuja, niin enhän minä esimerkiksi ravintolaan tai kahvilaan koskaan mene huonolla tuulella.


Jälkeen päin vasta muistin, että onhan niitä huonoja ja turhauttaviakin kokemuksia, mutta ne eivät ole koskaan syntyneet nenäkkäin, vaan sähköpostin välityksellä. Tosin niitäkin on oikeastaan kunnolla vain yksi, muutaman vuoden takainen Fujitsu/Powermill-insidentti, josta kerroin tässä ja tässä. Päälimmäisenä etenkin tuossa ensimmäissesä ongelmassa lieni se, ettei olla oikein henkisesti läsnä.

lauantai 30. toukokuuta 2009

Jo joutui armas a-i-ka


Siitä taitaakin olla sellaiset kuusitoista vuotta, kun viimeksi olin koulun kevätjuhlassa. Oli ihan mekko päällä. Minullakin. Tuntui oudolta olla paikalla vanhempana eikä oppilaana. Olen edelleen 15.


Mutta eipä paljon ole muuttunut omista ajoista, lapsikatras on tosin huomattavasti kansainvälistynyt. Olin jotenkin hyvin ylpeä Pojan luokanopettajasta, joka osaa ääntää ne kaikki vieraskieliset nimet huolellisesti ja luonnollisen oikein. Itse kun en olisi, vaikka pidänkin itseäni omahyväisesti lahjakkaana kieli-ihmisenä. 


Niin ne juhlat. Tunnissa selvittiin ohjelmasta, jonka nolouspitoisuus seuraa samoja perinteitä kuin minunkin lapsuudessani. Suurin muutos omaan lapsuuteni lienee kai vain digiprojektori, ääninauhalta tuleva musiikki (Vuokko Hovattaa, hienoa!) ja se, että Suvivirsi laulettiinkin vasta lopuksi eikä heti aluksi.


Mutta eivät olleet ottaneet käyttöön sitä kamalaa uutta, yksinkertaistettua versiota suvarista. Hyvä niin, sillä on joitain asioita, joita näin vanha pakana ei siedä muutettavan, ja yksi niistä on Suvivirsi.

torstai 28. toukokuuta 2009

Kun olen hankkinut meille tuvan täydeltä elektroniikkaa


Olen taipuvainen ostelemaan asioita silleen "rohkeasti" kauheasti kaivelematta etukäteistietoa. Sen ansiosta olen kerran jopa seikkaillut pahamaineisen Pixmanian asiakkaana. Maine paljastui vasta tilauksen jo lähdettyä, ja sydän sykkyrällä odottelin tilausta - tuleeko koskaan ja missä kunnossa? Noh, hyvinhän se meni ja ostettu tuotekin on toiminut mitä mainioimmin. 


Jostain kumman syystä, kun tarve isoon full hd -ökytelkkariin alkoi ilmetä, olen oikeasti tällä kertaa yrittänyt tehdä taustatyöni kunnolla. Televisioiden maailma on kuitenkin varsinainen suo, ja toivon että olisin vain merkkiuskollisesti lähtenyt vislaten lähimpään verkkopuotiin ilman stressiä ja ennakkokaivelua. 


Jokseenkin merkeille kumartava olin, joten sivuutin Toshibat sun muut vähäisemmät olankohautuksella ja keskityin tutkimaan mitä minulle voivat tarjota Sony, Samsung ja LG, sillä jokaisella oli suhteellisen pätevää tavaraa hintahaitarissa 700-900 euroa.


Jälleen on kiiteltävä erilaisia alan hörhöjen keskustelufoorumeja, joissa asuvat ihanassa sekasorrossa niin kirkassilmäiset n00bit kuin joka asiasta jäkättävät gurutkin. Siinä välissä on niin maltillista tarkkailijaa kuin seikkailunhaluista riskinottajaakin. Jokaisella ryhmällä on myös arvonsa ostopäätöstä tekevän silmissä. Varsinkin kun aivan uusista kevään aikana ilmestyneistä malleista ei ns. professionaalia arviota välttämättä netistä edes löydy millään maailman valtakunnan valtakielellä, joka kirjoitetaan länsimaisilla kirjaimilla. Tässä eritoten ne seikkailunhaluiset riskinottajat palvelivat minua aika lailla.


Kolmella tutkimallani merkillä on kaikilla hyvät puolensa, mutta myös huonot. Samsung tuntui ehkä kuvansäätövalikoimiltaan palvelevan pelaajaa parhaiten, Sony sen sijaan BD-leffafriikkejä. LG oli jossain siinä välissä.


Sony panostaa edelleenkin turhan paljon ääneen, mikä näkyy hinnassa ja on erillisen äänentoistojärjestelmän omistajalle hukkasijoitus. Lisäksi alle tonnin hintaluokan Bravioissa on edelleen järkiään se vanhempi Bravia engine, kakkonen, jota harrastajat tuntuvat pitävän aika bugisena. 


Paljonhan merkitsee se, mitä tarvitsee, mutta töllövalmistajat tietenkin haluavat tunkea kaikkea mahdollista turhaa sumutushöhää lootiinsa. Ja kaikesta höhästä ei pääse edes eroon, vaikka haluaisi. Minulle kun melkein kelpaisi pelkkä iso HD-näyttö, kunnon skaalain ja riittävä määrä liitäntöjä. Esimerkiksi äänentoistolla ja virittimellä ei ole minulle mitään merkitystä. Mutta varsinkaan virittimistä ei pääse eroon. Ja nyt niitä tungetaan jo useampia erilaisia samaan tuuttiin. Eikä lievempiä vaihtoehtoja oikeastaan ole ellei sitten halua tinkiä jo ihan kaikesta muustakin tekniikasta.


Päädyin sitten lopulta 800 euron LH3000-sarjan LG:hen. Riittävän riisuttu, mutta kykyjä kuitenkin siihen mitä tarvitaan. LG:n suurin heikkous muihin merkkeihin nähden on litteät ja turhan nopeasti harmaalle heittävät mustat, mutta kaikkea ei voi saada. Lisäksi LG:n mustien laatu on kuitenkin vuosi vuodelta parantunut ja jää kilpailijoista enää vain vähän. Muissa ominaisuuksissa se on sen sijaan hyvinkin kilpailukykyinen ja on jo muutaman vuoden ollut foorumeiden perusteella "most bang for buck"-hallitsija harrastajapiirien keskuudessa.


Sitä paitsi nykyinen 26 tuuman karvalakki-LG:ni on mustan toiston kurjimpaa osastoa, eli jos sen kanssa pystyy elämään suht hyvin, niin nämä uudet mallit tuovat joka tapauksessa huomattavan parannuksen. 


Ja nyt kun tämä on tässä kerrottu, todennäköisesti äiti lukiessaan saa ostosätkyn, sillä on jo pitkään myös harkinnut uuden töllön ostoa. On siis mahdollista, että pian markkinoille ilmaantuu toinenkin uutta kotia kaipaava putkitöllö :-) Se on sitten perkeleen hyvä Sonyn laajakuvatöllö, jos kiinnostaa (ja jos äiti ei päätä odottaa led-telkkujen hintojen putoamista).

tiistai 26. toukokuuta 2009

Kerää kynttilät pois, emme tarvitse nyt romantiikkaa


Meidän perheessä on nämä prioriteetit kohdallaan, kuten aina. Jos pesukone on puoliksi klesa, uuden hankkimisen miettiminen venytetään usealle kuukaudelle, ja viitsimiskynnys on vähintään parimetrinen.


Jos sen sijaan viihdekeskus ja etenkin pelaaminen on uhattuna, viitsimiskynnys on niin matala, että se on pikemminkin kuoppa, jonka viettävä reuna antaa lisävauhtia.


Tarvitsemme kipeästi toisen littutelevision. Kummasti alkaa kollektiivisen kukkaron sisältöä vartiova osapuolikin lämmetä ajatukselleni vähintään 40 tuuman FullHD:stä, kun iltasella syntyy lähes pikkulasten asteelle valahtavaa nahinaa ja jupinaa siitä että toinen ei saa pelata. Typerä mies ja sen typerä Rainbow Six (Xbox360) kun olisi uusi InFamous (PS3) mulla kesken, nih.


Mutta koska olen suuri ihminen, annoin periksi. Mitään tekemistä asian kanssa ei ollut sillä järkiselityksellä, että olin jo varannut konsolaariota koko viikonlopun.


Suostuin jopa pelaamaan sitä typerää Rainbow Sixiä miehen kanssa. Jaettu ruutu on helvetin ankea alle 30 tuuman tuutista tihrustettuna. Yksi pointti lisää ison ökytöllön hankinnalle.


Vielä pitää löytää koti makuuhuoneessa asustavalle 28-tuumaiselle putkitöllölle. Philips, laajakuva, erinomaisessa kunnossa, alle viisi vuotta vanha. Halvalla lähtee. Tee tarjous. Emme kuljeta.

sunnuntai 24. toukokuuta 2009

Sunnuntaiporsastelu



Käytiin sit vähän Ikeassa. Tässä käy aina näin. Mitään, mitä meni hankkimaan, ei hankittu. Mutta silti paljon hankittiin. 


Itse asiassa tuossa kuvassa taustalla näkyvä metallihökötys on kuivausteline, jota olin himoinnut jo aiemmin, mutta unohtanut että haluan sen. Nyt se onneksi käveli väkisin vastaan ja totesi, että on turha enää yrittää pärjätä yhdellä pienellä Anttilan ritsatelineellä. 


Myös perheen läppärit pääsivät vihdoinkin asustelemasta tuoleilla, pöydänreunoilla sun muilla sekalaisilla alustoilla. Viehättävästi uusien tietsikkapöytien nimi on Dave. Pitäisiköhän läppärit nimetä HALeiksi? Kepeitä, säädettäviä, helposti siirettäviä sinne missä milloinkin kämpässä hengailee. Ja kokoamiseenkin meni viisi minuuttia  - ilman ainuttakaan ärräpäätä. Joillekin viimeksimainittu asia saattaa toki olla pettymys.


Karman lain mukaan porsastelusta pitää maksaa. Taksi ajoikin sit meidän pihassa yhden kassin päälle ja kaikki vaatepuut hajosivat pillun päreiksi. Muovikipot sen sijaan kestivät ilman sen kummempaa kipuilua. Kuka väitti että kaikki Ikea-kama on haurasta roskaa? Onko Tupperware päälleajotestattua?


ps. Kyllä uusi huonekalu tuoksuu aina niin hyvälle. Kun kerran saa uuden auton tuoksua purkissa, niin missä lymyilee uuden huonekalun tuoksu?

sunnuntai 17. toukokuuta 2009

Jossittelua


Jossittelu on aina niin turhaa. Mutta eilisen viisujuhlan tuloksia ja yleisiä trendejä yön yli kypsyteltyäni jouduin kaivamaan YouTubesta sen, joka Moskovaan ehkä sittenkin olisi pitänyt lähettää. Hullua, että sekin päivä tuli, että oikeasti olisin halunnut Siltsun viisuihin. :-)


Ja jos kerran Virokin omalla kielellään, niin tääkin olisi mennyt hyvin näin.








perjantai 15. toukokuuta 2009

Really bad eggs


Noin periaatteessa olen sitä mieltä, että tekijänoikeusjärjestöt saisivat mennä itseensä monessakin asiassa. On myöskin hienoa, että Pirate Bay -oikeudenkäynnissä osoitettiin miten pihalla iso osa päättäjistä ja valtaa pitävistä on tekniikan mahdollisuuksista ja miten aikansa elänyttä viime vuosisadan lakiteksti monilta osin on.


On hienoa, että syntyy keskustelua ylipäätänsä mihin koko tekijänoikeuspelleily on menossa ja voisiko olla olemassa kaikkia tyydyttävämpiä ratkaisuja tiedon liikehdintään ja omaisuuden jakoon kaikille osapuolille.


Kun se olisikin pysynyt sellaisena. Pirate Bayn pojat olisivat voineet lipua tiedon vallankumouksen lainehilla captainbloodeina, merihaukkoina sun muina herrasmiespiraatteina.


Mutta kun ovatkin pelkkiä laivarottia.

keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Antakee armoo


Vaikka olenkin itse heterosti käyttäytyvä, lähipiirissä on paljon homoja ja lesboja, joita pidän ihan yhtä hyvinä ihmisinä kuin itseänikin. Ja jos yhtäkkiä vaikka leskeytyisin, saattaisin helpostikin vaihtaa naiseen, koska uutta miestä olisi todennäköisesti liian raskasta etsiä ja kouluttaa.


Olenkin tässä sekä periaatteellisesti että vastaisuuden varalle joutunut ihmettelemään kovasti taas samansukupuolisten adoptiolakien käsittelyssä ilmennyttä argumentointia. Mikä on se niin suunnaton peikko asiassa, että aikuiset isot ihmiset valahtavat viisivuotiaan tasolle rinnastamaan homoseksuaalit eläinseksiin, polygamisteihin ja lapsiin sekaantujiin?


Ymmärtäisin ehkä vielä, jos eläisimme 1600-luvulla, jolloin kaiken poikkeavan polttaminen noitina oli leppoisaa sunnuntaiviihdettä koko perheelle. Mutta kun emme elä.


Ei saisi lisätä riskiä, että lapsi joutuu kiusatuksi koulussa, argumentoidaan. Miksi itähelsinkiläisillä heteroilla työläispyryharakoilla on silti lupa näyttää "katutyöläisiltä", olla lihavia ja pukeutua rumasti? Lisäähän sekin riskiä, että lapsi joutuu kiusatuksi koulussa. Miksi vanhempien annetaan lupa pukea lapset muihin kuin kolmen sadan merkkivaatteisiin? Lisäähän sekin riskiä joutua kiusatuksi. Yhtäkkiä ne sata kiljoonaa todennäköisempää asiaa, josta lasta kiusataan koulussa on yhtäkkiä ihan jees, mutta se että äiti asuu toisen äidin kanssa tai isi toisen isin kanssa on se maailman pahin kummitus.


Kiusaamisasia lienee ainoa melkein asiallinen argumentti, vakka rikkinäinen onkin. Loppu valahtaa osastoon, josta ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Viimeisimmässä lain käsittelyssä oltiin oltu muun muassa huolissaan siitä, että naisparit harjoittavat seksiä lastensa nähden. Anteeksi? Implikaatio on selvä - epäheterous on sama kuin vastuuton eläimellisyys - mutta jonkin verran ottaa lisäksi pattiin, että nämä lauantaisaunan jälkeen pimeässä peiton alla vaatteet päällä hässijät varaavat sen oikeuden hässiä pimeässä peiton alla vaatteet päällä pelkästään heteroille. Aika vitun ylimielistä.


On niin tuhottoman noloa katsottavaa, kun nämä politiikkaan änkeneet hihhulit yrittävät perustella puhtaasti uskon asioihin perustuvia näkemyksiään "järkevästi". Ruotsalaistutkimuksen mukaan uskonnollisuus ja aivojen alhainen serotoniinitaso korreloivat keskenään. Voisitteko ystävällisesti panna koko Arkadianmäen porukan SSRI-kuurille kiitos? Veronmaksajana minulla pitäisi olla oikeus luottaa siihen, että päättäjät ovat edes jokseenkin järjissään ennen kuin avaavat suunsa.

tiistai 12. toukokuuta 2009

Kiristää ja roikkuu


Olen possuillut viime syksystä lähtien. Olisin oiva esimerkki missä tahansa oppikirjassa itsensä ruualla palkitsevasta surkimuksesta, joka oikeuttaa syömisen stressillä. Ja sit stressi lisääntyy kun syö moskaa ja vetää tolkuttomasti kahvia päälle. Kierre on valmis.


Onneksi elämä osaa nöyryyttää oikein kunnolla. Tajusin tässä taannoin, että housunkaulus puristaa ikävästi. Vaihtoehtona: aiemmat pöksyt parin vuoden takaa, jolloin olin 15 kiloa läskimpi. Oli ne pakko sitten laittaa, kun kaikki muu oli likaisena.


Ovat toki aivan liian isot, roikkuvat päällä kuin laskuvarjo oksassa ja valuvat jatkuvasti lähes hoppariasentoon - ei kiva, kun ei ollut Star Wars Droids -kuvioisia kalsareita jalassa. Mutta ennen palkkapäivää ei ole vaihtoehtoja. Ja palkkapäivänäkin tuntuu erittäin epätyydyttävältä mennä tuhlaamaan rahaa vaatteisiin, jotka nopeasti joko a) jäävät liian pieniksi jos en ryhdistäydy tai b) jäävät liian suuriksi jos ryhdistäydyn.


Kun luonto alkaa pitää pilkkanaan, lienee parempi ottaa onkeensa. Onneksi alkaa olla hamekeli.

lauantai 9. toukokuuta 2009

Eurovision countdown 3: The Final Five


Hei kaikki, me ollaan täällä taas! Olemme siis päässeet vihdoinkin loppusuoralle. Enää jäljellä EBU:n neljä suurinta maksajaa ja voittaja, jotka pääsevät perinteisesti suoraan finaaliin. Laulujen numerot ovat siis jo valmiiksi tiedossa olevat esiintymisnumeronsa finaalissa, jos ihmettelette moista.


Finaali, 16. toukokuuta


































3. Et s'il fallait le faire - Ranska
Minä:
***  Poika: **
Minä:
Ranskaa rassaa varmaan lähes yhtä kovasti kuin brittejä, että mikään ei tunnu toimivan. Joko yritetään jollain ihan alternatiivisella kuten Sebastian Tellierillä viime vuonna (mikä ei ollut lainkaan huono) tai sitten aletaan kaivata Edith Piafia. Tänä vuonna kaivataan sit Piafia ja luotetaan siihen, että kyllä iso tähti hanskaa kurjankin laulun. Valitettavan tylsä ja väritön.
Poika: Oli maailmantähti tai ei, niin huono biisi.










10. Mamo - Venäjä
Minä: **** Poika: ****
Minä: Kun sitten vihdoinkin isolla rahalla ja epäaidolla siirapilla voitto saadaan kotiin, niin on mukavaa kun eivät enää spennaa, ja kisoihin pääsee jotain vähän aidompaa. 
Poika:
En osaa kommentoida, mutta pidän kuitenkin.










17. Miss Kiss Kiss Bang - Saksa
Minä: *** Poika: **
Minä: Ei tää toimi. Palaset on periaatteessa ihan kohdallaan, mutta kun puppelipoju laulaa tytöistä, niin uskottavuus on aika nolla. Silkkaa sirkustelua. 
Poika:
Tylsä.










23. It's My Time - Iso-Britannia
Minä: ** Poika: *
Minä: Kun on pelleilty ensin muutama vuosi, ja sitten syntyy paniikki, niin kaipa tähän on sitten tyytyminen. Väkisin väännettyä, sopisi varmaan paremmin johonkin Amerikan markkinoille jonkun Idols-kokelaan suuhun.
Poika:
Tylsä niin kuin kaikki muutkin Englannin laulut.










25. La noche es para mi - Espanja
Minä: ** Poika: *
Minä: Idän kosiskelua. Tylsää, sielutonta. Espanja on ollut vuositolkulla ihan kateissa, ja harharetket näemmä vain jatkuvat. Ja onpas kalsea ulosanti naisella, tulee ihan Laura Voutilainen mieleen.
Poika:
Miksi naisella kasvaa videossa timantteja selässä? Ja tylsä biisi.




Poika: Mielestäni tämän vuoden viisut ovat paremmat kuin viime vuonna. Annoin enemmän viisiä ja neljiä tähtiä kuin viime vuonna.


Minä: Minä sen sijaan annoin historiikkikirjanpitoni mukaan viime vuonna yli puoli tusinaa viisitähtistä ja neljää tähteäkin suht reippaasti. Pikakuuntelu myös vahvisti, että ihan syystäkin on annettu. Tänä vuonna selkeitä täyden pisteen kappaleita oli vain kaksi, Bosnia ja Viro. Siitä huolimatta noin kokonaisuutena tämän vuoden anti tuntuu suhteellisen viihdyttävältä. Ehkä jonkin verran vaikuttaa, että jokainen maa tuntuu olevan suhteellisen vakavilla mielin liikkeellä - tai vaikka kieli olisikin poskessa, pelleily ei mene mauttomuuksiin kuten muutamana aiempana vuonna.


Vanhoja viisuja kelaillessa panin muuten merkille näistä Waldon kaltaisista osallistujista, että ei niillä kovin hyvin ole mennyt. Viime vuoden suhteellisen iso viisukansan suosikki Islanti jäi reilusti kärkikympistä. Toissa vuonna DJ Bobo ei päässyt edes finaaliin. Suomen voittovuonna lähimpänä samaa tyyliä olleet Romanian Tornero pärjäsi toki hyvin, mutta Belgian Je t'adore (jonka piti purjehtia kirkkaasti finaaliin) jäi rannalle. Sitä ennen tällaista ysärikamaa ei ole juuri viisuissa kuultu. Ja 90-luvulla yritettiin vielä kovasti jättää jäähyväisiä kasarille... :-)

perjantai 8. toukokuuta 2009

Eurovision countdown 2


No niin, ammattitaitoinen ja kriitinen raatinne kokoontuu täällä jälleen, kuten luvattu. Seuraavaksi siis kakkosryhmä, jossa on yksi biisi enemmän kuin tiistain skabassa. Koska ihmeteltiin, että pyysimme edellistä anteeksi, emme sorru samaan tällä kertaa. Huomenna päätämme kotistudiosessiot viiden varman finalistin, eli neljän rahapussimaan ja edellisen vuoden voittajan, ruoskimiseen sekä jonkinlaiseen loppuyhteenvetoon tämän vuoden kisojen yleisestä tasosta.


Semifinaali 2, 14. toukokuuta


























































































1. Lijepa Tena - Kroatia
Minä:
**  Poika: **
Minä:
Ei saa nauraa, tämä on virtsankarkailumainos! Nojoo... Tylsää kiekumista. Naisen lisäksi mieskin saisi olla hiljaa. Potentiaalia kai periaatteessa olisi, mutta kun ei ala mistään eikä oikein lopu mihinkään.
Poika: Tylsää! Mies voisi laulaa yksin.










2. Et Cetera - Irlanti
Minä: *** Poika: ****
Minä: En jaksanut ensin edes kuunnella, mutta periaatteessa paranee parin kuuntelun jälkeen. Ehkä se on turtumista. No, onhan tämä iloinen. Mutta vähän kliininen.
Poika:
Hyvä! Mutta ei sitä laulun nimeä tarvitsisi koko ajan hokea.










3. Probka - Latvia
Minä: **** Poika: ***
Minä: Tätä vihattiin universaalisti svenskien Inför eurovisionissa. Miksi ihmeessä? Energinen, kiva väliosa, söpö laulaja sellaisella nalletavalla. Hyvä meno kaiken kaikkiaan.
Poika:
Hokeminen taas ärsyttää.










4. Cipela - Serbia
Minä: **** Poika: ***
Minä: Ja toinen kisojen vitsibiisi kai olevinaan. Jonka musiikilliset arvot kuitenkin ovat varsin hyvät. Setä saattaa näyttää jättimäiseltä, keltaiselta mikrofonilta, mutta sehän on ihan hauskaa vain.
Poika:
Tylsä biisi mutta huvittava setä.










5. I Don't Wanna Leave - Puola
Minä: ** Poika: *****
Minä: Tyylikästä ja silkoista teflonujellusta vailla sielua tai tunnelmaa. Ehkei kyynikon sieluni vain enää kykene. Jos pitää valita Puolan ja Islannin tyttöjen väliltä, niin valitsen kuitenkin Islannin.
Poika:
Rauhallinen ja hyvä biisi, kaunis nainen ja laulaa hyvin.










6. Fairytale - Norja
Minä: *** Poika: *****
Minä: Tässä toivoisi kai olevansa riittävän lapsekas. Mutta kun ei voi. Poika huutaa eikä laula. Kappale on "ihan kiva", mutta niin simppeli, ettei kestä toistoa pidemmän päälle lainkaan. Poika on söpö, mutta jotenkin tulee sellainen tunne, että hän tietää sen myös liian hyvin itse. Jotenkin omahyväinen viuluaan renkuttaessaan. Joo, en halua että tämä voittaa, myönnetään, joten kaipa tässä on jotain projisointiakin.
Poika:
Älyttömän hyvä biisi. Paras minun koskaan kuulemani Norjan viisu.










7. Firefly - Kypros
Minä: ** Poika: **
Minä: Voi tyttöparkaa, lähetetty laulutaidotta maailmalle, raukka parka. Laulussa kai olisi ihan pientä potentiaaliakin, mutta solistin vaihtoa se vaatisi.
Poika: Yksinkertainen.










8. Let 'tmou - Slovakia
Minä: ** Poika: **
Minä: Voih, tätiin taitaa sattua tosi pahasti, kun kiljuu kuin pistetty sika. Mitä pahaa toi setä sille oikein tekee?
Poika:
En osaa kommentoida, mutta en vain pidä.










9. Believe Again - Tanska
Minä: *** Poika: **
Minä: Ronan Keatinging tekemä. Ja sen kuulee. Ihan niin kuin Ronan Keating olisi tehnyt tämän Ronan Keatingin laulun aiemmin pariin kertaan. Ja jos laittaa silmät kiinni, niin Ronan Keating myös laulaa. Ei ärsytä, ei kiihota. Menee perusmiellyttävästi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. 
Poika:
Tylsä.










10. Love Symphony - Slovenia
Minä: ** Poika: *****
Minä: Tämä sopisi hyvin puhelimen soittoääneksi, sama 20 sekunnin luuppi toistuu. Ja toistuu. Ja toistuu.
Poika:
Tässä vain on jotain minuun iskevää, tuo aloitus varsinkin.










11. Dance with Me - Unkari
Minä: ** Poika: **
Minä: Emmä jaksa koko lajityyppiä. Se, että jokin yrittää olla coolia melodian kustannuksella ei vain jaksa viihdyttää.
Poika: Tämä ei sovi euroviisuihin. Näitä on kuullut ihan liikaa ennenkin.










12. Always - Azerbaidzan
Minä: *** Poika: ****
Minä: Ruotsalaiset yrittää tehdä itä-tanssibiisin. Ja lopputulos kuulostaa välillä enemmänkin Karibia-rytmeiltä. Jotenkin koomista, mutta feikkiä.
Poika:
Kiva rytmi. Rytmi iskee sydämeen.










13. This Is Out Night - Kreikka
Minä: **** Poika: ****
Minä: Okei, todella sieluttoman viimeisen päälle pro-kamaa. Koukkua koukun perään liukuhihnavauhtia. Mutta koukku on aina koukku. Joten koukutun, vaikka tiedänkin että nappejani painellaan laskelmoiden. Paras näiden viisujen tämän lokeron jutuista.
Poika:
Ei pysty vastustamaan, vaikka en tiedä miksi.










14. Love - Liettua
Minä: ** Poika: *
Minä: Yksi tähti modulaatiolle, toinen... en tiedä mille. No annetaan kuitenkin.
Poika:
Hyi, viekää tämä moska sinne missä pippuri kasvaa!










15. Hora din Moldova - Moldova
Minä: **** Poika: ****
Minä: Etno. Jälleen kerran ylittää kirkkaasti vaatimusrajani sillä saralla. Tällainen iloinen, aidohko ja rytmikäs kansanmusiikkikama vain on vastustamatonta. Ja laulajalla on hiton hyvä ääni.
Poika: Hauska täti, hauska kappale.










16. Carry Me in Your Dreams - Albania
Minä: *** Poika: *****
Minä: Hei kaikki, ja tervetuloa vuoden 1985 euroviisuihin! Mutta mikäs siinä, onhan tuolla yksi koukkukin. Ja tollasia kivoja vonkuvia pillejä.
Poika:
En osaa oikein selittää, mutta hyvä silti.










17. Be My Valentine - Ukraina
Minä: *** Poika: *
Minä: Olen erinäisiin suuntiin vaahdonnut tästä. Kakkasuklaahuulia, liian aggressiivista. Itä, tuo vanhan maailman dekadenssin viimeinen tyyssija, ei voi kun suu auki katsoa. Ja ehkä vähän silti hymyilyttää, koska onhan tuo julkeus sinänsä aika... hienoa. Biisi sinänsä, nojoo, mutta että El Condor Pasaa sekaan, joopajoo. 
Poika:
Tyhmä! En tykkää noista seksijutuista. Hyvä ettei livenä näe tuota videota.










18. Rändajad - Viro
Minä: ***** Poika: *****
Minä: Numerolla 18 näemmä kilpailee näiden kummankin semin parhaat biisit. Tämä on hieno, tunnelmallinen. Tässä on pieni c-osakin. Ja Viron kieli on ihku. 
Poika:
Pakko sanoa, että hyvä, mutta muuten en osaa kommentoida.








19. Shine - Alankomaat
Minä: * Poika: *
Minä: Tämä on jo niin nolo, ettei ole oikeastaan enää edes hauskaa. Toisaalta vihaaminen ja liika pilkkaaminen olisi jo verrannollista vammaisen potkimiseen. Ehkä vähän pitää kunnioittaa sitä, että Hollanti pyrkii ainakin pitämään oman linjansa vuodesta toiseen. Vaikka se onkin huono linja. Mutta onpahan oma. 
Poika:
Nämä papparaiset eivät ole tervetulleita euroviisuihin.



Eurovision countdown 1


Se on tapahtunut, lapseni (8 v.) silmät ja korvat ovat avautuneet euroviisujen ihanaan maailmaan. Mikäs sen mukavampaa kuin istua väittelemässä pisteytyksestä. Yhteneväisyyksiä on, mutta myös paljon eriäviä mielipiteitä, joita arvostan vielä enemmän kuin sitä että ollaan samaa mieltä.


Tästä minäkin aloitin. Hieman Poikaa nuorempana. Ensimmäiset muistot ovat noin vuodelta 1975. Siitä huolimatta ajauduin progeen, joten turha puhua euroviisujen degeneroivasta vaikutuksesta.


Se mikä viisuissa on hyvää, tai oli ehkä enemmän silloin 70-luvulla, oli monimuotoisuus. Tekee lapselle hyvää kuulla paljon eri musiikkityylejä puhumattakaan lukuisista eri kielistä. Sinänsä harmittaa, että kielirajoitus on nykyään poistettu. Mutta kyllähän tuolla vieläkin vilisee hepreaa sun muuta.


Ja kun ei muitakaan lapsuuteni hyviä lastenohjelmia, kuten Levyraatia ole enää.


Otammekin nyt Pojan kanssa parina tulevana päivänä varaslähdön ja kerromme teille kaikille miten asiat oikeasti ovat, kommentein ja tähdin (pisteytys 1-5 tähteä). Pyydämme etukäteen anteeksi.


Semifinaali 1, 12. toukokuuta






















































































1. Just get Out of My Life - Montenegro
Minä:
**  Poika: *
Minä:
Täysin yhdentekevä tusinajuttu. Ei erotu edes viisumassasta.
Poika: Biisi kaipaa lisää ääntä.










2. Aven Romale - Tsekki
Minä: **** Poika: *
Minä: Ilmeisesti muu maailma näkee lähinnä typerän esikatseluvideon, mutta olkoon vitsibiisi tai ei, tämän musiikilliset ansiot ovat aivan eri tasoa kuin viimevuotiset laulavat kalkkunat sun muut.
Poika:
Kaipaa vähän enemmän järkeä.










3. Copycat - Belgia
Minä: ** Poika: *
Minä: Sinänsä arvostettavaa, että lähdetään letkeällä meiningillä kisoihin. Mutta kun asenne puuttuu. En sano Pojan nähden missä kohtaa kehoa sitä asennetta kaipaan.
Poika:
Ei kommentoi.










4. Eyes that Never Lie - Valko-Venäjä
Minä: *** Poika: *
Minä: Pelkästään ämyreistä kuultuna oikeastaan kaksi tähteä. Mutta visuaalinen puoli osoittaa esiintyjältä niin käsittämätöntä pokkaa, että pakko antaa kolme.
Poika:
Tylsä biisi ja kaipaa enemmän potkua.










5. La Voix - Ruotsi
Minä: **** Poika: *****
Minä: Menevä ruotsiviisu, mikä ei kauheasti poikkea mistään aiemmistakaan tämän tahtilajin ruotsiviisuista. Ja äärettömän tylsä rumpukone taustalla. Mutta Malena... ah!
Poika:
Hyvä laulu, hyvä laulaja jne.










6. Jan jan - Armenia
Minä: **** Poika: **
Minä: Etno. Mä nyt tykkään melkein varauksetta etnosta. Tanssibiiteinkin. Poika: Tylsä ja ärsyttää että hokevat koko ajan noorpaar.










7. La teva decisió (Get a Life) - Andorra
Minä: ** Poika: ***
Minä: Lähes keski-ikäinen täti haluaa kuulostaa ja näyttää teiniltä. Joo ei.
Poika: Laulu on hyvä mutta laulaja näyttää liian vanhalta.










8. The Highest Heights - Sveitsi
Minä: ** Poika: **
Minä: "Kuunnelkaa, me osataan olla samaan aikaa U2 ja Coldplay - tylsimmillaan - eikä meissä ole mitään omaa."
Poika:
Huono laulu. Ja kuulostaa tosiaan U2:lta.










9. Düm Tek Tek - Turkki
Minä: *** Poika: ****
Minä: Ihan kivat rytmit ja rullaa siististi alusta loppuun. Mutta tuhottoman tasapaksu verrattuna muutamiin muihin tähän lokeroon osuviin kilpailijoihin. Teflon. Liikaa laskettu likan hyvin muodostuneen keskikehon varaan.
Poika:
Ihanaa vihdoinkin joku Turkin biisi minun makuuni!










10. There Must Be Another Way - Israel
Minä: **** Poika: **
Minä: On ihanaa kun tuossa on englantia minimaalisesti, eli ei ymmärrä käytännössä lainkaan mistä lauletaan. Koska se olisi varmaan taas jotain maalle tyypillistä tekopyhää maailmanparantelua. Ja koska ei ymmärrä, melodia on ajan myötä ryöminyt iholleni. Ja toi kieli ON kaunis.
Poika:
Tylsä biisi ja siinä kaikki.










11. Illusion - Bulgaria
Minä: *** Poika: ***
Minä: Kontratenorit on aina vähän siinä ja siinä tykkäänkö vai en. Mutta tähän dunkkadunkkaan se tuo hieman sitä tarvittavaa korniutta, joka pikkasen hymyilyttää. Tämähän on siis oikeasti aika kamala sekametelisoppa.
Poika: Hyvä biisi mutta harmi että videota ei näe live-esityksessä.










12. Is It True - Islanti
Minä: ** Poika: *****
Minä: Herkkä, heleä, hyvä ääni tytöllä. Ja siihen se sitten jääkin.
Poika:
Kaunis biisi ja kaunis laulaja. Uskon että tämä pärjää hyvin.










13. Nesto sto ke ostane - (EJT) Makedonia
Minä: ** Poika: *
Minä: Emmä välittänyt tällaisesta 80-luvulla enkä välitä nytkään. Vaikka mulla olikin pari Bon Jovin levyä.
Poika:
Yäk, viekää tämä roska roskikseen.










14. The Balkan Girls - Romania
Minä: ** Poika: *
Minä: Sama teflon-ongelma kuin Turkinkin kanssa, mutta vielä asteen pahempana.
Poika:
Sama juttu kuin äskeisestä biisistä! Argh!










15. Lose Control - Suomi
Minä: **** Poika: ***
Minä: Hillun tossa kolmen ja neljän tähden välillä. Mutta kaipa sille pitää neljä antaa ihan kannustuksena. Tähän alkaa tottua, ja jalkakin kyllä tamppaa kun sitkeästi kuuntelee. Itse asiassa se puoliakustinen versio, joka kuultiin esim. Ne Salmiset -ohjelmassa on huomattavasti parempi. Tää tanssiversio jotenkin vain kuulostaa niin tajuttoman vanhahtavalta ja kuluneelta. DJ Bobolta. Ja kaikki me tiedetään miten Bobolle kävi kaksi vuotta sitten.
Poika: Vanhalta kuulostaa.










16. Todas as ruas do amor - Portugali
Minä: *** Poika: ****
Minä: Jo toisena vuotena peräkkäin pidän Portugalista. Varmaan siksi, että ovat taas uskaltaneet lähettää jotain suht aitoa, eikä naapurimaita kosiskelevaa väkinäistä huttua. Jotenkin kepeän kesäinen juttu.
Poika:
Hyvältä kuulostaa. Mutta puhti huuhtoutuu veteen keskellä biisiä.










17. What If We - Malta
Minä: **** Poika: ***
Minä: On kummallista, että niin isosta tädistä lähtee vain noin pieni ja kimeä nenä-ääni. Biisistä kuitenkin jotenkin tykkään, tai ehkä se on tuo ihme "Pieni talo preerialla kohtaa Seitsemän rohkeaa miestä"-jousikomppi tuossa taustalla.
Poika:
Chiara laulaa hyvin, mutta kaipaa lisää puhtia.










18. Bistra voda - Bosnia-Hertsegovina
Minä: ***** Poika: *****
Minä: Emmä tiedä mistä nää laulaa kirkkaan veden lisäksi, mutta Balkan-melankolia, hei kamoon! Valun ihan bistravodaa tästä, ja ihan ensikuulemasta lähtien. Ja noi ihme puna-armeijanaiset videolla. Niin outo yhdistelmä, että olen ihan että vau. :-)
Poika:
Biisi on hyvä ja puhtia ei puutu tippaakaan!




Ja huomenna vuorossa täältä kotistudiosta semifinaali 2. Eat your heart out Mikkosten perhe.

Kriisipuuro