Nunnia ja konnia

Eilen ehkä päässyt elokuviin, mutta tänään sentään korvattiin kotikatsomossa asia vieraiden kera.

Sound of Music on ehkä joidenkin mielestä maailmankaikkeuden ja aikain parhaimmistoon kuuluvia elokuvia, mutta pakko sanoa, että nuoruuden kullatut muistot värittävät aika lailla tätäkin leffaa.

Olen nähnyt tämän musikaalien kulmakiven noin viiskytykstoista kertaa, ihan leffateatterissakin varmaan tusinan kerran verran, ja kyllä se nyt oli pitkästä aikaa katsottuna aika kornia kamaa. Suorastaan pelkään tulevaisuudessa mitä tapahtuu, jos katson taas My Fair Ladyn. Siitä en haluaisi, että hyvät muistot osoittautuisivat vain hyviksi muistoiksi.

Illan musikaali-double feature huipentui Jesus Christ Superstariin. Oli se hyvä. Ainakin kolmessa kaljassa. Olin suorastaan yllättynyt. En nimittäin tosiaankaan tätä merkkipaalua ole aiemmin nähnyt. Ehkä hyvä niin. Joskus 15-20 vuotta sitten en olisi välttämättä osannut arvostaa.

Olen Ricen ja Lloyd Webberin musiikillisten tuotosten ystävä jossain määrin, mutta nuorempana JCS kuulosti lyhyiden katkelmien perusteella vähän liian 70-luvulta, vähän liian siltä, että pitäisi olla tuhdeissa tötsyissä että edes voisi ylipäätänsä katsoa. Mutta nyt musiikki yhdistettynä kuvaan oli hieno kokemus. Jeesus Öljyvuorella teki suuren vaikutuksen. Pidin myös siitä näkökulmasta, että kaikki olivat vain pelinappuloita - oli se Jumala aika konna kyllä. Jesse&Julle-aatelanseerauksesta olisi varmaan kuka tahansa business-droidi aika kade.