Jotta ihmiset voisivat puhua toisilleen...

Sieltä sitä tulee. Höttöä. Märkää rättiä päin pläsiä. Kylmäklähmeää riepua, joka löytää helposti tiensä sateenvarjon allekin - vaikka ei edes tuulisi. Tosin Punavuoressa tuulee aina. Rännäksikin tuota mönjää kai kutsutaan.

Psykologisesti ottaen on maailman fiksuin juttu luopua autosta juuri syksyn karuimman ajan kynnyksellä. Vain vaivoin sain vitutuksen kuriin tapittamalla tiukasti Stargåtea kännykästä koko työmatkan. Näin vuoden käytön jälkeen on sanottava, että tuo eurolla hankittu SE w850i on ollut parhaimpia puhelinhankintojani varmaan koko sinä aikana kun minulla joku kännykän tapainen vehje on ollut. Pikkuveljensä w550i ei sekään ollut huono, jos kykenee elämään kiinteän muistimäärän kanssa. Se palvelee nyt hyvin Miestä, ja on tietysti kätevää, että perheellä on teknisesti yhteensopivat puhelimet.

Viime vuosina kännyköitä on kertynyt varastoon aikamoinen pino. Siinä missä meillä varastotilat ja nurkat ovat täynnä tietokoneiden luurankoja viimeisen 20 vuoden ajalta, hyllyihin ja laatikoihin on alkanut kertyä vanhoja puhelimia. Melkein kaikki olisivat käyttökelpoisia (paitsi vanha Ringo), koska vaikka on kaiken mailman 3G:tä ja muuta höhää, niin uudet simmit toimivat vanhoissa räysköissäkin edelleen ja matkapuhelinverkossakin vain ladataan uutta tekniikka vanhan päälle niin, että se vanhakin vielä toimii.

Ei vain kykene heittämään pois tavaraa, jossa ei ole mitään vikaa. On ehkä korkea aikakin, että Lapsi aloittaa ensi vuonna koulun. Koska se tarkoittaa, että poitsulle on käytännössä pakko hankkia oma puhelin. Eli pääsen hiljaksiin eroon vanhoista puhelinvarastoistani antamalla ne pojalle.

Tai sitten en. Hälyttävää miten trenditietoisia jo tuollaiset kuusivuotiaat ovat, kun on kyse kodinelektroniikasta ja matkaviestimistä. Pitää olla kameraa ja soitinta, pitää olla pelejä.

Vanhan Nokia 3510i:n alustava tarjoaminen sai minut kokemaan toistaiseksi yhden niistä harvoista mutta tulevaisuudessa varmaan reippaasti lisääntyvistä kalkkishetkistäni.

Siinä välkkyy kivasti valot kun se soi, ja siinä on värinäyttökin, markkinoin minä. Lapsi katsoi minua paljon puhuvalla ilmeellä, sai kyllä kohteliaana poikana puristettua hymyn. Tunsin itseni huijariksi. Yritin vedota kestävyyteen ja hyvän kokoisiin näppäimiin. Ennen kuin olin edes lopettanut lauseeni, tajusin että myyntipuhe toimisi ehkä kuusikymppiseen äitiini, mutta ei kuusivuotiaaseen lapseeni.

No, sitten olisi tämä äidin vanha N-Gage (note to self: älä käytä sanaa vanha yrittäessäsi kaupata lapselle vanhoja tavaroitasi), yritin kierona. Itsekseni ajattelin, että haa, tätä se ei voi vastustaa: minulla on sille sitä paitsi noita pelejä aika paljon. Siinä on jopa kunnon Worms!

Pojan ilme muuttui kiinnostuneeksi, hymy muuttui säälivästä innostuneeksi, olin jo voitostani varma, kunnes huomasi suustani putoilevan: "siinä on tosi hyvän tuntuinen näppis, ja se kestää kolhujakin aika hyvin." Se siitä erävoitosta. Ilmeisesti lapset imevät jo äidinmaidossa epäluulon kaikkea sitä kohtaan, jota vanhemmat kuvaavat järkeväksi ja käytännölliseksi.

Syytän markkinavoimia. Paskat. Syytän itseäni. Miten voi kasvattaa lapsestaan askeettisen viherpiipertäjän, jos itse istuu joka viikko OnOffin ja Gigantin mainosläystäkkeiden ääressä kuolaamassa milloin mitäkin.