I poke therefore I care

Työkaveri tänään naureskeli, että nykyään kun tapaa ihmisiä, niin ensimmäisiä kysymyksiä on "oletko Facebookissa?"

Kieltämättä ryntäys on ollut kova tässä syksyn aikana. Olen löytänyt Facebookin kätköistä ihmisiä, joiden en olisi ikinä kuvitellut lärväkirjaan haksahtavan. Olen myös löytänyt todella vanhoja vanhoja tuttuja aina peruskouluajoilta asti. En yhtään enää ihmettelisi, vaikka jossain vaiheessa vastaan astelisi ihan lapsuusajalta pihapiirin kersoja.

Se on itse asiassa todella mukavaa. Ilmaan on jo heitetty ajatus yläasteen luokkakokouksesta - yläasteen päättymisestä tulee ensi vuonna se 20 vuotta.

Tuskin minulla on enää kovinkaan paljon yhteistä ihmisten kanssa, jotka
tunsin joskus teininä ja joita en ole nähnyt 20 vuoteen. Voin kuvitella että mahdollinen luokkakokouskin menee sellaisessa ehkä pikkaisen vaivautuneessa toisten kersamäärien ja mahdollisten luokan mustien lampaiden päivittelyssä - kunnes ollaan riittävän humalassa ja aletaan puhua universaalia söshötyshtä.

Siitä huolimatta, Facebookissa on kiva kun ne ihmiset ovat siinä. Ovat olemassa - melkein kosketettavissa. Ja ainahan niitä voi välillä tökkiä tuttavallisesti. Moi moi, poke poke!

Kun miettii tätä villitystä ja kansainvaellusta Facebookin lelujen ääreen, missä vaiheessa "oletko Facebookissa"-kysymys menettää täysin merkityksensä? Missä vaiheessa sen kysyminen olisi yhtä hassua kuin kysyä "oletko puhelinluettelossa"?

Itse asiassa se puhelinluettelo ei enää edes ole kovin itsestäänselvä juttu. Minä en ainakaan ole siellä. Entä te?