Mietelmiä päättyvälle vuodelle

Itse tehtyä pitsaa, vielä yksi kokonainen jäljellä.
Bee Movie koko perheen voimin.
Kellari vihdoinkin siivottu - ah, tilaa on taas vaikka kuinka.
Välipäivä-alesta pari peliä.
Punkku maistuu, ja vatsa tuntuu sen kestävän.

Poksunta ja rätinä  on jo alkanut, mutta meillä vielä odotetaan pari tuntia ennen kuin se yksi perinteinen pata käydään posauttamassa taivaalle.

Sitä ennen köllötellään.

Tähän on hyvä päättää hieman epämääräinen vuosi, joka on vain yksi monesta peräkkäisestä, epämääräisestä vuodesta. Perherintama on pysynyt vakaana, mutta töissä on ollut välillä aika... omituista.

Kai sitä voisi välilä ihan stressaavaksikin kutsua, mutta minähän en tunnetusti stressaannu mistään - mitä nyt vähän ajattelen kevyen pinnallisia synkkyyksiä syysmustuuden syvetessä kohti talvipäivänseisauksen pakanallista aallonpohjaa.

Vielä ei uskalla tulevasta sanoa mitään. Ei kai edes saa sanoa, vaikka uskaltaisi. Tuntuu siltä kuitenkin, että kaikki tulee olemaan taas vähän erilaista - stressaavuusennuste tuntematon. Eikä se ole välttämättä huono asia.

Ja lisäksi ikääntymisestä muistuttavan (tiedät olevasi kääpä, kun...) joukkoseulontakokeen yllärinopeasti tullut tulos ilmaisi kuivakkaan asiallisesti ettei tulevana vuonna tarvitse ainakaan ihan heti murehtia myöskään lymyilevästä kondunkaulansyövästä. Iäkkäämmiltä narttukoirilta suositellaan leikkauttamaan kohtu pois, hitsi sujuispa homma yhtä yksinkertaisesti homo sapiens -osastossakin. Olisi yksi huoli vähemmän.

Toisaalta ne hormonikorvausmömmöt aiheuttaa kuulemma kans syöpää. Ironista. Kai.

Haluan toivottaa teille hyvää uutta vuotta. Oikeasti huominenhan on ihan samanlainen päivä kuin tämäkin, mutta itsestä ainakin tuntuu aina että on päässyt jonkin vedenjakajan yli, ja kaikki alkaa alusta. Vaikka niin ei olekaan.

Ihminen kai tarvitsee etappeja, kuinka näennäisiä tahansa. Olkoon seuraava etappi teille mielekäs matka kohti seuraavaa.

Känkkäränkkäpäivä

En halua mennä aamulla töihin. En oikeastaan halua mennä koskaan töihin. Ja jos sinne kerran aamulla menen, niin minkä helvetin takia koko työviikko pitää pilata kahden päivän pakkovapaalla keskellä viikkoa.

Enkä halua mennä aamulla tarpomaan pimeään. Kylmään. Tuuliseen. Vihaan Helsinkiä. Haluan muuttaa maalle. Johonkin pikkukaupunkiin, jossa ei ole mitään houkutuksia, joten voi hyvällä omallatunnollaa olla vain kotona koko ajan.

Kouvola olisi edelleen hiton hyvä. Tampereella on liikaa houkutuksia.

Lienee vuodenloppupaniikkia - puhumattakaan joulun mässäily aiheuttamasta hengen laiskistumisesta - mutta todellakin ahdistaa koko työelämä. Haluaisin tehdä jotain uutta, mutta en oikein tiedä mitä. En kuitenkaan samaa vanhaa. En tappavan tasaista "perjantaina ja maanantaina deadline hamaan maailmanloppuun"-monotoniaa, josta ei voi olla edes kipeä ilman että korttitalo huojuu pahasti.

Silti olen ihminen, jolla pitää olla rutiineja. Jos voittaisin lotossa, tuskin lopettaisin työntekoa. Tuskin ryhtyisin edes "freelanceriksi". Vaan hankkisin jonkin työn, joka pitäisi minut jossain liikkeessä joka päivä väkisin. Vaikka se olisikin jotain parin tunnin virikkeellistä päivähoitoa.

Mutta koska ei ole lottovoittoa, pitäisi löytää Se Työ, jolla elää, mutta joka ei olisi niin monotonista. Niin hullua kuin se onkin, niin pitäisi varmaan pyrkiä johonkin iltapäivälehteen tms. ihan vain siksi, että pääsisi vuorotyöhön. Ensinnäkin deadline olisi joka hemmetin päivä (vielä parempaa, jos joutuisi nettitoimitukseen, jolloin deadline on "koko ajan"), ja monotoniaa lievittäisi huomattavasti se, että joinain päivinä ei tarvitsisi aamulla herätä - tai viikonloppuvapaat olisivatkin välillä keskellä viikkoa.

Hain tuossa vähän aikaa sitten hommaa, joka olisi vienyt nykyistä ammattia uusille urille. Olisiko se ollut "parempi", sitä en tiedä, mutta ainakin uusi ja - sanalla sanoen - huomattavasti lähempänä nykyaikaista mediakenttää kuin nykyinen hommani. Mitään ei ole kuulunut, joten lienee turvallista arvata, että pesti jäi saamatta. Se harmittaa lähinnä siksi, että en koe olevani uraohjus, vaan todellista muutosta etsivä. En edes vaatinut lisää palkkaa nykyiseni päälle kuin satasen verran. 

Tietysti aina voisi täysin vaihtaa ammattiakin. Mikä vaatisi opiskelua. Kuulostaa kivalta, mutta jälleen kerran pitäisi saada se lottovoitto, että olisi varaa edes opiskella.

Umpikuja.

Helvetti että känkkäränkättää.

Vihreitä kuulia, räkää ja pelejä

Joulu tosiaan päättyi eilen. Olisikohan ensimmäinen kerta ikinä, kun jouluruokaa todellakin oli vain kolmeksi päiväksi, sen sijaan että vielä loppiaisenakin ihmeteltäisiin puoliksi kaluttua possunluuta. Huomioitavaa on lisäksi se, että suklaata on vielä vaikka kuinka. Jes jes! Eikä kukaan saanut päähänsä lahjoittaa niitä vihreitä kuulia, joiden kivettyneitä olemuksia ihmetellään seuraavanakin jouluna, kun sen seuraavan joulun kuulat hylätään aikaisempien vuosien kuulien seuraan keittiön kattilakaapin vasempaan takanurkkaan.

Vihreiden kuulien arkistointi kuulunee suvun epävirallisiin perinteisiin. Lapsuudessani ja nuoruudessani isoäitini ostatti joka jouluksi vihreitä kuulia, vaikka niitä ei kukaan - todistetusti - koskaan syönyt. Niitä vain piti olla, koska ne olivat olleet isoisävainajani suosikkeja. Isoisä oli ehtinyt kuolla jo kauan ennen kuin synnyin. Ja mummi ei ollut dementikko, jos sitä mietitte.

Noin kahden vuoden välein iskevä nuhakuumekin suostui saapumaan juuri joululahjaksi. Oli kerrankin aikaa räkiä rauhassa. Mikäs sen mukavampaa kuin hyvällä omallatunolla istua pari päivää sohvan nurkassa pelaamassa Valkyrie Chroniclesia ja FF Tactics A2:a.

Räkäpöhnässä on vähän kuin krapulassa ja tulee ajatelleeksi "tärkeitä" asioita, kuten että suuri arvostelijoiden kunninarvoisa joukko on ymmärtänyt A2:n aivan väärin. Ovat kovasti arvostelleet kuinka pelin tarina on täysin toisarvoinen eikä voisi vähääkään välittää mitä päähenkilölle tapahtuu. Mutta eihän se olekaan sen "päähenkilön" tarina, vaan peli on tarinallisesti pikemminkin novellikokoelma pelin maailman muiden asukkaiden edesottamuksista. Päähenkilö, tuo oman pelinsä harrypotter, vain kulkee paikasta toiseen todistamassa näiden pienten novellipalasten tapahtumia. Ja sellaisenahan peli on todella viehättävä.

Pelijuttuja on ollut aikaa lueskella joulun aikana muutenkin paljon ja hartaudella. Sitä ihastelee ihmisten ammattitaitoa, kielenkäyttöäkin. Ja ihmettelee, kuinka helposti sitä vieraantuu kasvavan pelaavan massan todellisuudesta - kuinka itseään ja osaamistaan täynnä olevat kriitikot oikeastaan entistä vähemmän tuntuvat enää nauttivan edes itse pelaamisesta.

Yhä harvempi friikki on muovisankalasinen kynäniska finnipoju, vaan yhtä hyvin kurvikas blondi - tai perheenäiti. Lisäksi "uuden sukupolven pelaajat" eivät enää välttämättä välitä "viritellä", ja he pitävät muutenkin pelaamisen ja muun elämän toisistaan erillään.

Harvemmin jaksan lukea Penny Arcaden blogia, vaikka sarjiksensa kuuluvatkin suosikkeihin (lukemattomuutta tukee se, että niiden rss-feedi ei syötä koko tekstiä readeriin). Mutta jostain syystä tuli kerrankin luettua. Ja hyvä niin, koska siinä kiteytyi tämä uudenlainen todellisuus aika hyvin.

She is only a "gamer" during the time the console is on, the same way she ceases being a "toaster" once her toast is complete. She is utterly devoid of the received wisdom we amass as enthusiasts, and the joy she wrings from the medium is not diminished as a result.

Ei ihmekään, että kaiken kasvun keskellä peliala on myös aivan hirveässä kriisissä. Kun tajuttiin, että ostovoima on jossain muualla kuin kynäniskoissa ja alettiin palvoa casual pelaajien -kukkaroita, alettiin hiljaksiin huomata myös, että casual-pelaaja on vielä vaikeammin määriteltävissä kuin se kynäniska fanboy. Ja myös vaikeammin manipuloitavissa.

Aina matkalla jonnekin

Tuli sitten käytyä TAAS laivalla. Tämä on varsinainen kurimus. Luultiin jo päässeemme siitä kierteestä, että ostot tuottaa vain lisää ilmaisia risteilyjä, mutta eikös appivanhemmat lätkäisseet kouraan ilmaisen reissun. Ja koska on joulu tulossa - ja tietenkin pitää tuoda nuuskaa tuliaisiksi tuubitolkulla - niin ostokset nousivat yli 300 euron... Nyt on takataskussa taas kaksi ilmaista risteilyä lisää.

Ne mitään ilmaisia oo! Laivayhtiöillä kyllä osataan tän palkitsemisjärjestelmän kanssa. Ilmainen reissu kuluttajalle on sama kuin vähintäänkin ruokailurahat laivayhtiön taskuun. Ja ainahan sieltä tax-freestä tarttuu myös tavaraa väkisinkin mukaan, vaikka kuinka yrittäisi köyhäillä. Vaikka puolet laivasta olisi "ilmaisella reissulla" niin kyllä siitä yhtiö omansa pois saisi. Meidän perheessä ei edes kanneta eurotolkulla rahaa pubiin, mutta keskimääräinen laivareissaaja kuitenkin on enemmän tai vähemmän perseet - tai ainakin iloisessa sievässä. Kilinkolin soi kauniisti yhtiön kassakone.

Ja tähän sitten vielä kanta-asiakasohjelmat päälle. Kun meidät kertaalleen tähän Silja Linen kurimukseen saatiin, niin toki piti liittyä myös Club One -ohjelmaan. Jee, pisteitä. Mikä merkkaa sekin "etuisuuksia" ja "ilmaisia" reissuja vielä lisää.

En tosin valita. Elin viikkotolkulla sen lohdullisen tiedon varassa, että kun vähän vielä jaksaa, niin pääsee pariksi päiväksi seilaamaan ja unohtamaan arkisen kurjuuden. Sääkin suosi, kun Tukholmassa paistoi aurinko koko päivän. Sinänsä huvittavaa, sillä oli olevinaan se vuoden pimein vuorokausi. En muista milloin olisin viimeksi nähnyt auringon. Päivänvalonkin kanssa on ollut vähän niin ja näin viimeisen kuukauden ajan.

Tuli sitten kierreltyä Södermalmia urakalla, kun lupasin käydä maailmanlaajuistakin huomiota saaneessa Tea Centre of Stockholmissa tuliaisia hakemassa. Paikkahan on kätevästi Slussenin naapurissa Horngatanilla, mutta kierreltiin sinne Katarinahissenillä ajelun ja Söderhallarin kautta. Yleensä tulee jostain syystä, laiskuuttaan, jäätyä pyörimään Drottningatanin ja vanhan kaupungin ympäristöön, vaikka ne ovat sitä pahinta turstirysäosastoa. Kannatti. Tosi hyvä päivä ja kiireetön mukava fiilis koko ajan.

Slussenilta löydettiin muuten ainakin yksi hyvä asia, minkä suomalaiset voisivat svenskeiltä matkia, sen sijaan että matkivat aina niitä huonoja. Yleinen polkupyöräpumppu.

Muutama ostospäivä jouluun

Sain apinan raivolla taottua itselleni vapaapäivät ensi viikolle. Eilen illalla laski mielen ylle jumalainen rauha, vaikka hartiat onkin edelleen aivan jumissa.

Koska olen roikottanut tätä kolmen vakiolukijani kaipaamaa pelilistaa aivan törkeästi, niin tässä tulevat nyt sitten ne käsikonsolit. Ja aina kannattaa ajatella se näinkin, että parhaat lahjat ostetaan välipäivä-alesta eikä ennen joulua.

Käsikonsolit
Minulle hyvä käsikonsolipeli on sellainen, jonka voi milloin tahansa keskeyttää, koska enimmäkseen pelaan käsilelulla julkisissa kulkuväleineissä jne. Toisaalta, jos samainen peli toimii niin, että rauhassa ollessa ei kykene laskemaan konsolia käsistään, se on iso bonus. Siispä....

Tähän alkuun heti tällainen pyhä kolminaisuus taktista kamaa. Aikaisemmat Advance Wars -pelit olivat tarinallisesti todella kieli poskessa, ja tämä on paljon synkempi. Sen sijaan strategisesti edelleen sitä samaa kamaa, eli hyvää. DS:n ja PSP:n FF Tacticsit ovat periaatteessa vähän samaa lajia, mutta fantasiatyypeillä, eikä tankeilla ja sotilailla. PSP-FF on sama tarina kuin PS1:n FF Tacticsissa, mutta pienin päivityksin. DS-tactics sen sijaan on eri tarina kuin ammoisessa (loistavassa!) GBA-tacticsissa, mutta muu meininki on samaa + uusia ammatteja ja elukoita. Tarina ei ehkä ole niin "hyvä" kuin GBA-tacticsissa, mutta mielestäni se ei ole homman pointti.

Advance Wars: Dark Conflict (DS)
Final Fantasy Tactics A2: Grimoire of the Rift (DS)
Final Fantasy Tactics: The War of the Lions (PSP)

Ape Academy 2 (PSP)

Minipelikokoelma. Kaikkihan me oikeasti rakastetaan niitä? Eka AA oli huono, minipelit olivat epämääräisiä ja liian vaikeita. Kakkosessa on selkeä parannus. Ei tätä ehkä porukalla pelaa samaan tapaan tyytyväisenä kuin jotain Mario Partyja, mutta yksin hauskempi. Ne apinat nyt vain on idioottimaisen söpöjä.

Echochrome (PSP)

Nörteille. Pissin hunajaa aina kun voitan huonon geometrisen tajuni asettamat rajoitteet.

Everybody's Golf 2 (PSP)

Kun golfin pitää olla kivaa ja suhteellisen arcade-henkistä niin tämä on sitä. Älyttömän hyvä työmatkapeli.

LocoRoco 1 & 2 (PSP)

Olen aivan heikkona LocoRocoihin. Persoonallisen näköinen, yksinkertainen ja toimiva mutta myös yllättävän "syvä" ohjaus. Ja tasot niin hämäriä, että ilmiö "vielä yks taso" iskee helposti.

Sid Meier's Pirates (PSP)

Edellisen sukupolven Xboxille oli tämä, ja ilo on suuri että se on osapuilleen samanlainen myös PSP-porttauksena. Eli yllättävän hyvä, todella hyvä. On konsepteja jotka kestävät aikaa. tämä on yksi sellainen Sim Cityn ja Civilizationin ohella. DS:lle saa esim. SimCity Creatorin, joka on näitä lukuisia iteraatioita, eikä ole huono. Mutta ÄLÄ osta Wii-versiota SC creatorista, se on huono. Mainittavaa on myös että tietenkin oivallinen Civilization Revolution on saatavilla myös DS:lle ja on pätevä.

Ja sitten lyhyt sananen konsoleiden verkkokauppapeleistä. Näistä laitan vain listat. Koska laiskottaa, ja koska kaikki nämä ovat erityisen hyviä. Ja koska laivani Tukholmaan lähtee pian.

Xbox Live Arcade
Band of Bugs
Braid (jos ostat vain yhden, osta tämä)
Bionic Commando Rearmed
Cloning Clyde
Eets: Chowdown
N+
Outpost Kaloki X
Portal: Still alive
Puzzle Quest: Challenge of the Warlords
Switchball

PSN Store
Echocrome
Elefunk
The Last Guy
LocoRoco Cocoreccho!
Pain (jos ostat vain yhden, niin tämä, varsinkin kun siinä on nykyään myös David Hasselhoff)

WiiWare & Virtual Console
Donkey Kong Country -sarja (SNES)
Final Fantasy Chrystal Chronicles: My Life as King (WiiWare)
Mission Impossible (C64)
Paper Mario (N64)
Super Mario RPG: Legend of the Seven Stars (SNES) (jos ostat vain yhden, osta tämä)
Super Mario 64 (N64)
The Legend of Zelda (NES)
The Legend of Zelda: A Link to the Past (SNES)
The Legend of Zelda: Ocarina of Time (N64)

Sukkelaa

Piti lisää niitä pelejä hoidella tänään tähän. No mitä tein? Rekisteröidyin samana päivänä sekä Jaikuun että Twitteriin. Leikkimiseksihän tämä ilta siis on mennyt. Olisi töitäkin pitänyt tehdä vielä kotona, mutta aika vajaateholla meni sit sekin. Pelit sit huomenna, joo.

Kun pääsin päivittelemästä outoa taksikuskikäytöstä, niin tältä päivältä on toisaalta oikein palkitseva asiakaspalvelukokemus. Miehen läppäri otti ja simahti. Malli on sama kuin omani, mutta vain vajaat kaksi kuukautta vanha. Näyttö vain sammui, eikä tullut enää päälle. Kun sammutti ja yritti käynnistää, niin kukaan ei ollut enää kotona. Tyyppivialta haiskahtaa kun nettiä kaivelin. Samanlaisia tapauksia löytyi jonkin verran ja aina kyseessä sama vika: emolevyn kätkytkuolema.

Noh, soitto huoltoon (Acer) ja ei minkäänlaista taistelua minkään asiakaspalveludroidin ja checklistin kanssa, vaan puhelimeen vastaa oikeasti joku ammatti-ihminen, joka ymmärtää yskän heti ja ehdottaa joko itse koneen tuomista Konalaan tai DHL:n palvelua. Soitto deehooällään, ja paikalla on tunnin sisällä mies joka vie koneen pois. Nyt on seurantakoodi ja aika-arvio: kaksi päivää. Jos se pitää, olen kyllä hemmetin kateellinen, kun ottaa huomioon että aikoinaan odottelin pariinkin eri otteeseen kärähtänyttä fujitsu-siemens-pöytävehjettäni Powermillistä pari kuukautta.

Keltainen majakka joulumielellä

Taksikuskien elämä on joiltain osin ikävää puuhaa, toisinaan liian kiireistä, toisinaan liian hiljaista. Ja kyyditettävät kännikalat liian usein liian rasittavia. Näin joulun aikaan on se vuoden kovin sesonki, mikä ilmeisesti joillakin kuskeilla jo pärähtää hattuun, kun ei ole asiakkaista pulaa.

Tulimme eilen seurueella liikelounaalta Sofiankadun Nuevosta Senaatotintorin taksiasemalle noin kahden maissa iltapäivällä. Hetken odotettuamme tolpalle ajaakin taksi ja ensimmäisenä lähtevät halaavat meidät muut ja astahtavat taksiin. Taksi ei lähde, ja hetken päästä seurueen jäsenet nousevat takaisin ulos taksista hölmistyneen oloisina.

Siinä parinkymmenen sekunnin aikana kun seuruetta oli halailtu ennen taksiin astumista, oli kuski jo ottanut koneelta tilauksen ja kehtasi vielä syytellä taksiin astuneita "arpomisesta" taksin ulkopuolella. Harmi ettei tullut otettua taksin numeroa ylös, tilanne oli jotenkin niin absurdi.

Järki sanoisi, että jos tullaan tolpalle, jolla on asiakkaita jotka selvästi ovat tulossa kyytiin, niin ne kans otetaan, vaikka joutuisikin odottamaan sen 20 sekuntia. Tai sitten sanotaan ikkunasta että pitää mennä ENNEN kuin syrjäytetyt asiakkaat ehtivät astua autoon istumaan. Jos kyseessä olisivat olleet ne hitaasti köpöttävät eläkeläiset, niin olisiko silloinkin otettu koneelta tilaus ja syytelty mummeleita hitaudesta?

Onneksi seuraava taksi tuli nopeasti, kun oli tajunnut sytyttää tupakan (jolloin bussi, ratikka tai taksi tulevat aina ennen kuin on kolmatta henkäystä ehtinyt ottaa).

Vielä ehdit hankkia pelattavaa jouluksi

Nythän on siis niin, että kuten aiemmassa postauksessa jo valittelin: "parhaat pelit" ovat tylsiä. Tai siis minun mielestäni. Parhaiksi peleiksi valikoituvat usein lähinnä sotapelit ja "hiekkalaatikkorikollisuus" kuten GTA:n tyyliset pelit. Viime aikoina mukaan on lyöttäytynyt myös Guitar Hero (ja Rock Band), ja vaikka se taas puolestaan on pelityyppi, joka on mielestäni todella kiva, niin rehellisesti puhuen nykyään niin GH kuin RB pääsevät kaiken maailman äänestysten kärkipäähän vain olemallla GH tai RB, ei sen takia onko peli hyvä vai huono. Peleissä ylipäätänsä toimii se sama brändiuskollisuus kuin missä tahansa muussa tuotteessa - Pepsiä ja Coca Colaa parempia kolajuomia on vaikka kuinka, mutta jos peruskuluttajalta kysytään mikä on paras kola, se on joko Pepsi tai Kokis siitäkin huolimatta, että peruskuluttaja ostaisi jotain paikallista merkkiä enemmän kuin näitä kahta brändituotetta.

Pelisarjat ovat brändi sinänsä, mutta myöskin pelityypit. FPS:t ja 3PS:t lienevät suosituin pelityyppi ylipäätänsä, ja on paljon niitä, jotka tekevät pelivalintoja genreluokituksen perusteella jättäen monet hyvät pelit omaan arvoonsa, koska ne eivät ole "suosikkigenreä". Tästä ei voi tietenkään syyttää sinänsä, koska kaikkihan me haluamme pelata niitä pelejä, jotka antavat suurimman onnistumisen tunteen - mutta vaikka suurin osa tykkää ammuskeluista, tekeekö pelkkä valtaisa tykkääjien leegio niistä myös parhaita pelejä? Ovatko ne 8 miljoonaa kärpästä todella oikeassa? No eivät, mutta heitä liiankin varman päälle pelaava peliteollisuus tietysti kosiskelee eniten.

Tässäpä siis on teille kolmelle hengenheimolaiselleni muutama suositus alustakohtaisesti - jotain joka on muuta kuin FPS-ammuntaa, hiekkalaatikkorikollisuutta tai feikkisoittimilla pousausta. Eli Kirsin alternative parhaat pelit -lista.

Pointtina on myös se, että mikään näistä ei ole K-18-peli. En kutsu päätöstä suoranaisesti lastensuojelulliseksi valinnaksi, vaan pikemminkin aikuisten- ja naistensuojeluksi. Tiedän toki itsekin naisena, että väite ettemmekö välittäisi hurjista väkivaltapeleistä on silkkaa skeidaa, mutta aika iso osa meistä kuitenkin - loppujen lopuksi - viihtyy mieluummin vähemmän adrenaliinia nostattavien pelien parissa. Ja olen huomannut, että jonkin verran sama pätee myös miespuollisiin pelaajiin, kun ikä alkaa karttua eikä ole Just Se NHL-ilta ryyppyporukoiden kanssa.

Enkä myöskään jumitu vain tämän vuoden julkaisuihin, sillä usein vähän vanhempia pelejä saa huomattavasti halvemmalla kuin huonoja uutuusjulkaisuja. Lisäksi on vielä isojen konsolien omat nettikaupat, joista saa niin vanhoja, todella vanhoja klassikkoja (ja aivan hirveitä huteja, jotka olisi pitänyt jättää sinen historiaan) ja uusia pikkupelejä. Huonojen kohdalla tietenkin femmakin tuntuu liialliselta, toisaalta hyvien kohdalla 15 euroakaan ei ole välttämättä perusteeton hinta - iästä riippumatta - jos on valmis tuhlaamaan sen saman summan joka viikonloppu perheen roskaruokiin.

Sen rajauksen teen, että pidän PC-pelit tästä nyt erossa. Jokin osa noista mainitsemistani toki löytyy sille wintoosan pyörittäjällekin. En kiellä ettenkö olisi myös rankan puolueellinen joissain asioissa, mutta kukapa ei voisi vastustaa tilaisuutta aivopesuun oli onnistumisprosentti sitten mikä tahansa.

Säästän myös itseäni, eli linkkaan (ensisijaisesti suomenkieliseen) wikipediaan tai vastaavaan, niin ettei tarvitse jokaisen sisältöä erikseen sepustaa vaan voin keskittyä vain lyhyisiin kommentointeihin.

Isojen konsolien pelit
Beautiful Katamari (Xbox 360)

Tämä oli jo PS2:lle, eikä ison konsolin versio periaatteessa tuo mitään pelillisiä uudistuksia vaan sitä samaa vanhaa. Se sama vanha vain on hemmetin hauskaa ja tuottaa toisinaan myös samanlaista outoa tyydytystä kuin finnien puristelu.

Boom Blox (Wii)

Käsin kosketeltavat pöytäseurapelit ovat ihan jees, mutta kyllä tämä Jengan ja tuhoamisvietin yhdistävä viritelmä ne kyllä hakkaa. Yksinpeli on ihan ok, mutta oikeuksiinsa tämä pääsee pienessä kaljassa olevalla porukalla. Ja sitten katosikin 12 tuntia johonkin....

Burnout Paradise (PS3, Xbox 360)

Kaikki rymistelyautopelit ovat periaatteessa aina samanlaisia - pohjimmiltaan - joten jyvät erotetaan näissä tapauksissa akanoista aika fiilispohjalta (olettaen, että ohjaus toimii eikä ole muutenkaan buginen kakka). Tälle fiilispohjaplussat antaa se, että se todella tuo kesän keskelle talvea, kun pelin lätkäisee koneeseen. Ympäristö on jotenkin vain kohdallaan ja autoradion kanavat kunnossa. Ja tiiliseinään törmääminen sata lasissa nyt vain on ihan hitsin siistin näköistä. Ja tässä tehdään muutakin kuin vain ajetaan kilpaa rinkulaa (sori vaan, Forza ja PGR, vaikka hyviä olettekin).

Civilization Revolution (PS3, Xbox 360)

Ei tämä ole mikään CIV4, ei lähellekään. Mutta meille, joiden strateginen taju hajosi jo kolmosen laajennosten myötä, konsoliversio on tervetullut tuulahdus ekojen pelien yksinkertaisuutta yhdistettynä joihinkin myöhempien versioiden parannuksiin. Lisäksi haluan kuluttaa yhteen peliin korkeintaan illan, en kahta viikkoa.

De Blob (Wii)

Omalaatuinen viritys, joka on oikeastaan vain kolmiulotteinen versio vanhasta kunnon "täytä/väritä alueet samalla kun varot mörköjä"-konseptista. Mutta jos pitää vaikkapa Katamari-peleistä, tässä on jotain samaa viehättävyyttä, vaikka rakennuksia vain maalaillaan eikä revitä irti maasta ja oteta messiin.

Fable II (Xbox360)

Pitkä seikkailu tulevine lisäosineen, joka sopii silti casual-pelaajallekin? Jep. Lienen jo aiemmin maininnut, että olen muun muassa aivan tyytyväisenä hakannut tuntikausi halkojaa ja takonut miekkoja - eli painanut monotonisesti yhtä nappia oikealla hetkellä. Hardcorettajat haukkuvat taisteluiden helppoutta - en kiellä etteivätkö olisi - mutta minusta on tyydyttävää että voi seikkailla luolastoissa kerrankin niin, että pelkällä tarkkaavaisuudella pärjää eikä tarvitse olla sen lisäksi myös sydän kurkussa ja paskat housuissa. Eivätkä ne taistelut ole edes pääasia, vaan muu häröily.

Lego-leffapelit (PS3, Xbox 360, Wii)

Kun on pelannut yhtä, on pelannut käytännössä niitä kaikkia, vain kulissit vaihtelevat. Mutta oli kyseessä sitten Tähtien sodat, Indiana Jones tai Batman, niin perusresepti toimii. Ja huumori on hauskaa. Suurta plussaa, että toinen pelaaja voi liittyä mukaan milloin vain.

Overlord ja jatko-osa Raising Hell (PS3, Xbox 360)

Kuin Pikmin, mutta kieroutuneesti. Älyttömän hauskaa strategian, roolipelin ja häröilyn sekoitusta. Ja ne komenneltavat gremlin-klonkku-elukat hihityttävät.

Sam & Max: Season One (Wii)

Tartteeko sanoa enempää? Huumori on tallella. Vielä kun saisi nostalgian vuoksi kaikki vanhat LucasArtsit DS:lle.

Super Mario Galaxy (Wii)

Onhan tämä pakko mainita. On se hypetyksensä ansainnut.

Tony Hawk's Project 8 (PS3, Xbox 360)

Olkoon vain Skate ja Skate II, mutta tämä nyt vain on paras skeittipeli. Ikinä. Proving Groundissa monet asiat olivat jo Ihan Väärin (tm) ja ympäristöt rumaa harmautta. Skatejen ohjaus on muuten ihan persiistä. Paitsi Wiin Skate Itin, jossa homma toimii wii-ohjaimen ansiosta yllättävän kivasti, harmi vain että peli on muuten aika ruma. Skate Itiä voi muuten pelata tasapainolaudallakin, mutta itse en osaa. Saattaisi ehkä olla hyvä niille, joiden tasapaino pelaa.

Valkyria Chronicles (PS3)

Peli, joka ei oikein osaa päättää onko se lintu vai kala. Eikä välitä vaikkei osaakaan. Enkä minäkään välitä. Kehystarina on sitä perinteistä japsipatetiaa, mutta pelattavuus oivallista. En yleensä pidä real-time-elementeistä sotastrategioissani (naksut poislukien), mutta tämä on poikkeus.

Zack & Wiki: Quest for Barbaros' Treasure (Wii)

Lapsekkaan söpö, kuvastoltaan vähän ärsyttävänkin söpö, mutta jos rakasti Gobliiins-pulmapelisarjaa, niin tätä ei voi olla arvostamatta. Niin vähän on nykypeleissä jäljellä vanhaa parhautta, että tällaiset pelit ovat aina tervetulleita.

Sanon sanasen käsikonsolipeleistä ja kauppapaikkojen peleistä huomenna erillisessä postauksessa. Näemmä tämä lista venyy muuten kilometrin mittaiseksi.

jotta jäljentää elintarviketuotannon eleet

Haluan jakaa kanssanne Atarin uutiskirjeen. Etteikö pelien rekisteröinnille saisi vastinetta, hä?

Ensi vuonna kaikki on... ihan samalla tavalla kuin aina ennenkin

Olen aivan kuollut, loppuisipa viikko jo. Mulla on se lupaamani joululahjapelijuttukin tossa, mutta en ole jaksanut linkittää. Lupaan illalla tehdä sen.

Jostain syystä eilistä Metroa tänään lukiessani tuli nenän eteen juttu siitä, että automaattimetrohanke etenee sen verran, että nyt on ne turvaportit suunnittelussa. Sitä vain mietin, että miksi vain automaattimetron tapauksessa pitäisi olla sellaiset? Eikös ne ois ihan jees noin niinkö muutenkin. On tässä vuosien varrella sen verran noita humalaisia ja itsemurhahenkisiä immeisiä asemilla sinne raiteille joutunut, että - automaattimetro tai ei - miksei niitä portteja asennettu jo silloin joskus anno datsumal?

Olen myöskin miettinyt sitä tunnetta mikä tulee joka joulukuu - pian vuosi loppuu, pian tuska loppuu. Ai miten niin loppuu? Eihän lopu. Paska alkaa aina uudestaan 2.1. mutta jostain kumman syystä pää on niin päämääräaddikti, että vuoden vaihde on muka jokin päämäärä, maali ja onni & autuus.

Itse asiassa joulukuu on aina niin helvettiä, töiden kannalta ylivoimaisesti vuoden pahin kuukausi, että minkä ihmeen helpotuksen se uuteen vuoteen pääsy muka antaa? Hirveät reflat se vain antaa, 2.1. antikliimaksi on aivan helvetillinen pudotus siihen todellisuuteen, että mikään ei ole muuttunut, mikään ei ole paremmin, ja kaikki jatkuu ihan samaan tapaan kuin aina ennenkin.

On ne aivot kumma vehjes.

Pelejä ja pissis-paita

Olen tässä parin päivän ajan kypsytellyt joululahjalistaa. Tai siis suositusta sellaisesta. Ihmisille, jotka eivät välitä Grand Theft Autoista, Gears of Warista ja muista pumpumeista. Ne dominoivat tämän vuoden erilaisia parhaimpien pelin listoja, ja vaikka niiden hyvyyttä ei kai voi kiistääkään, niin vähänkö väsyttää kahden-kolmen eri lajityypin monotoninen dominaatio?

Entäs jos tosiaan ei välitä FPS-ammuskelusta ja hiekkalaatikko-gangsterileikeistä (tai bändipeleistä)? Tai jos pitäisi ostaa - ikärajoja noudattaen - jotain sille esiteini-ikäiselle joululahjaksi, niin että se ei vain katso kuin halpaa makkaraa?

Teen sen listan vielä tässä viikonlopun aikana, onhan tässä vielä monen monta ostospäivää jäljellä. Myös kysyä saa etukäteen, jos on vaikkapa kahden vaiheilla.

Nyt sen sijaan hengähdän hetkeksi syvään, viikko on ollut kova, ja ennen jouluun hiljentymistä edessä on vielä kovempi viikko.

Illalla ovat myös Blogipikkujoulut, eikä minulla ole muuta päällepantavaa kuin pissis-paita. Sinne silti pitää päästä - pissis-paidasta huolimatta - kunhan käyn ensin vetäisemässä hätäiset rohkaisuoluet viereisen osaston pikkujouluissa.

No nyt kuuluu

Duunikaveri, joka haksahti vanavedessäni iPhoneen kävi eilen hankkimassa Creativen plugit mikrofonilla ja kovasti kilttinä ihmisenä handlasi minullekin samanlaiset. Hintaa oli 29 euroa, en tiedä mistä tarkalleen ottaen kävi hakemassa.

Hinta on aivan kohdallaan. Ääni ei ole mitään 15 kiljoonaan tuhannen tonnin kamojen superhifiä, mutta kannettavan vimpaimen monikäyttökuulokkeiksi aivan mainiot. Basso toistuu toisin kuin niissä kauheissa puhelimen mukana tulevissa napeissa, joilla heittäisin muuten vesilintua, ellen olisi niin helvetillinen krääsähamsteri. Mikrofoniosio on samalla tavalla viehättävän pieni ja huomaamaton kuin alkuperäisissä iPhonen luureissa ja toimii myös samalla painallus/tuplapainallus-tyylillä kuin alkuperäinen. Se mistä en pidä - kuten en alkuperäisissäkään - että luureja ei ole suunniteltu niskan takaa riiputettaviksi, eli kummatkin piuhanhaarat ovat saman mittaiset.

Edelleenkin on pakko ihmetellä miten kalliiden musiikkivehkeiden kanssa lätkäistään mukaan ala-arvoista skeidaa - eikä edes itse tarjota oman merkin alla erilaisia muita vaihtoehtoja, jotta rahat lisähankinnoista tulisivat edes Applen omaan kirstuun eivätkä esim. Kossin, Sennheiserin ja kumppanien kuten tällä hetkellä. Varsinkin kun katsoo missä hintaluokassa valtaosa iPhone-sopivista handsfree-kuulokkeista liikkuu: kaikki järkiään lähes satasen luokkaa ja reippaasti ylikin.

Hatullinen Sithiä, osa tiesmikä

Maikkari on netissään äänestyttänyt marraskuun ajan suosituimpia Star Wars -leffoja. Kahden eniten ääniä saaneen luvattiin tulevan telkkarista jouluna.

Näin tapahtuukin. Joulupäivänä ja tapaninpäivänä.

Eniten ääniä saaneet ovat SWIII - Sithin kosto (7926 ääntä) ja SWII - Kloonien hyökkäys (6974 ääntä). En viitsi sanoa mitään äänestäjien huonosta mausta, mutta Maikkarin ajatuksenjuoksua on pakko ihmetellä.

Järki sanoisi, että jos tällaiset perättäiset elokuvat porhaltavat kärkeen, niin ne esitettäisiin sitten kronologisessa järjestyksessä, eiksjoo?

Joo ei.

Ne lähetetään äänimääräjärjestyksessä, sillä onhan se listasijoitus tokikin tärkeämpää!

Päätin vain nauraa makeasti. (Dorkat!)

Se, että on pimeää, ei tarkoita etteikö kaikki olisi silti paskaa

Sampopankki on sit uusinut käyttöehtonsa, jotka lävähtävät eteen kun menee verkkopankkiin. Ehtoja on vain sellaiset 70 sivua ja rapiat. Sitten *ituttaa, kun ei olekaan lukenut sitä kaikkea.

Google readerissakin on tapahtunut jotain pienimuotoista muutosta, lähinnä ulkonäössä. Jotain on jäänyt kuitenkin rattaiden väliin poikittain, koska välillä feedimerkintöjä pitää nitkuttaa ruudussa edes takaisin ennen kuin ne merkkautuvat luetuiksi. Ennen riitti klikkaus ilman nitkutusta.

Lisäksi sain Guitar Heron rumpujen takomisesta rakon kämmeneen, vasemman käden nimettömän juureen.

Päivän saldo näyttää vähän siltä, että lottokupongin voinee heittää roskiin tarkistamatta. Ja jätän masturboinninkin sikseen, ettei tapahdu vahinkoja.

From Bill to Hoff

Koska BB on loppu, pitää katsoa ns. oikeita televisio-ohjelmia. Purettiin sitten eilen illalla kovalevyn uumenista pitkään siellä maannut William Shatnerin Roast, joka tuli joskus syksyllä JIM:iltä.

En tiedä kuinka huumorintajuinen tai -tajuton (tai kusipää) Shatner oikeasti on, mutta hyvin se kesti kaiken itseensä kohdistuvan naljailun illmaisutavasta, lihavuudesta ja Star Trekin homoeroottisuudesta.

Pakko on kunnioittaa miestä, joka on tehnyt uran itseironiasta ja oman tunnetuimman roolinsa parodioinnista ja noussut ikoniksi keskinkertaisista lähtökohdista huolimatta. Shatnerin manttelinperijä on muuten hyvinkin selkeästi - kukapa muukaan kuin - David Hasselhoff.

Haloo, haloo

Mun uusi iFööni on kyllä aika herkku. Tuntui juhlavalta kaataa tietsikalta koko käyttömusiikin varasto ja kaudellinen Siskoni on noitaa tuon 16-gigaisen uumeniin, eikä tehnyt vielä tiukkaakaan. Kosketusnäytön käytössä on kuitenkin pieni totuttelu ainakin tekstiviestien kirjoituksen osalta, pitäisi varmaan hankkia stylus takataskuun.

Onhan tuo tyylikäs vimpain, ensimmäinen Apple-tuotteeni ikinä. Voi toki kritisoida sitä, että vehjettä ei saa käyntiin aktivoimatta sitä tietsikalla ja iTunesilla, mutta jos tähän on valmis alistumaan, niin kaiken maailman karseiden Nokian PC-ohjelmistojen kanssa tappelun jälkeen ei voi kuin kiitellä sitä kuinka kivuttomasti Fööni toimi peeseen kanssa.

Applehan on toki tunnettu "idiottivarmuudestaan" mutta lapsuksia niillekin sattuu. Ei tosiaan ollut heillä tullut mieleen pakkauksen minimaaliseen käyttöohjeistoon laittaa jonkin sortin alkeellista fyysisen vehkeen nappi- ja slottikarttaa. Jouduin lopulta etsimään netistä ohjeen sille, mihin sim-kortti laitetaan. Eikä se ohje muuten suinkaan löytynyt Applen tukisivuilta.

Lisäksi on ihmeteltävä, että koska noita vimpaimia nyt kuitenkin myydään myös musiikkilaitteina, niin minkä ihmeen takia pakkauksen mukana ei tule kunnon nappikuulokkeita? Niissä on tällaiset, mikillä ja kaukosäätimellä varustettuna, ja ne tappavat niin äänen kuin korvatkin. Oikeasti kenellä tässä maailmassa on sellaiset korvat joille tuon malliset oikeasti istuu? Pöyristyttävää on, että samoja kakkoja myydään myös vakiona iPodeille, siis kaikkien kannettavien musalaitteiden myyntikuninkaalle? Mi-tä vi**ua?!

Esimerkiksi Sony-Ericssonin kaikissa musapuhelimissa tuntuu olevan vakiona plugikuulokkeet - ja kaksosainen handsfree noin muutenkin, eli omat kuulokkeet on mahdollista liittää ilman kaukosäätimen menetystä. En vain käsitä. Applen itse mainostamat yhteensopivat plugikuulokkeet ovat kaikki aivan hävyttömän kalliita. Pitänee hankkia adapteri tai joku, vaikka noin yleensä vain syö, että näin yksinkertaisissa asioissa ei viitsitä tehdä asioita oikein.

Mukavaahan on myös se, että joka vuotinen joululahja, vuokrannousuilmoitus tuli jälleen. 6,5 prossan korotus. Yli puolet tes-saaliin korotuksesta. Että silleen.

iPhonera

Sonera taipui vihdoinkin.

iPhonen saa lopultakin Minun Sonera -liittymään niin, ettei tarvitse maksaa koko puhelimen hintaa kerralla. Soneran sivujen omalla laskurilla näyttää siis siltä, että jos ottaa puhelimen eikä mitään puhe- tai tekstaripaketteja tai datahörhöilyjä, hinnaksi muodostuu 19,90 euroa kuussa minimi ja jokainen puhelu ja tekstari siihen päälle normihintaan sekä 90 senttiä per alkava datankäyttötunti. Tämähän sopii, jos on enemmänkin puheluita ja sekstareita vastaanottava kuin soittava tyyppi eikä nettaa kuin harvoin, purskauksittain.

Jos taas föönin hankkii surffilaudaksi ja esimerkiksi TVKaistan tai jonkin muun kännytelevision katselumahdollistajaksi, kuukausimaksullinen, rajoittamattomalla datansiirrolla varustettu (mutta silti puheen osalta minimissään oleva) liittymä maksaa sen karvan alle 35 euroa kuussa. Tämä on vain kolmisen euroa enemmän kuin iPhonen small-paketti (31,69), jonka kuukausimaksuun sisältyy 100 min puhetta, 100 tekstiviestiä ja 100 Mt tiedonsiirtoa. Tuossa on esimerkiksi minulle puhetta ja tekstiviestiä aivan liikaa ja tiedonsiirtoa liian vähän. HomeRuniahan ei taida Minun Sonera -ratkaisussa olla, mutta käytääkö sitä muka joku?

Eipä tässä enää kaipaa kuin operaattorilukituksen poistoa.

------

Ja jo neljä tuntia myöhemmin olin mainonnan uhri. Nyt on 16 gigainen musta ihvööni kourassa. Tyylikäs on. Niin tyylikäs ettei viitsitä manuaalissa edes kertoa miten sim-kortti syötetään fooniin sisään.

Gordon *bleep* Ramsay

Sillä aikaa kun odottelette keskiviikon ja torstaina yhdistettyä rapoa (helvetti että on tylsä viikko, ompelun katsominen on niin kivaa) niin katsokaa mieluummin, kun sympaattiset nörtit yrittävät saada Gordon *bleepin* Ramsayn reseptistä selkoa (via Linko).

Kuulutus, milloin alkaa Web 3.0?

Törmäsin Mari Koon blogauksessa Jaiku-linkkiin, jossa keskustellaan pankkipalveluiden alkukantaisesta web1.0-meningistä. Tuli ensimmäisen kerran oikeasti tarve sanoa Jaikuun jotain. No eihän mulla tunnareita ole, joten enpä sanonut. Sanonpa sitten tässä.

Niin paljon kuin periaatteessa arvostankin sitä, että netti kehittyy, yhteisöllistyy jne jne jne niin olen alkanut saada tarpeekseni siitä, että web2.0:n nimissä on enemmän leluiksi luokiteltavia virityksiä sen sijaan että olisi oikeita työkaluja.

Tuolla Jaikussa puhuttiin käppyröistä. Siis graafeista, joista voisi seurata oman lamanvastaisen kulutushysteriansa progressiota pitkin palkkakautta. Juuh. Oikein hienoa. Mutta sekö nyt on sitten niin web2.0:aa? Lelu mikä lelu, sori vain. Vähän kuin blogin kävijälaskuri: kiva katsella, muttei sen tuijottelu itsessään juuri sisältöä paranna ja lisää kävijöitä tuo. Tarvitaan muutakin.

Miten olis niinku oikeat työkalut? Kuulutan tätä jälleen kerran, ei todellakaan ole ensimmäinen kerta. Olen myös ehdotellut tätä palautelomakkeella pankilleni (Sampo), viimeksi surullisen kuuluisan uudistuksen alla, mutta en ole saanut edes "kiitos palautteestasi (heitämme ehdotuksesi ö-mappiin, niin kuin kaiken muunkin palautteen)"-vastausta.

Miksi minulla pitää olla monta erillistä tiliä, jos haluan jyvitellä laihan palkkapussini sisältöä erilaisiin tarpeiisiin niin, että todellakin konkreettisesti pidän huolta siitä, etteivät ne rahat häviä mihinkään yllättävän ostoshysteriakohtauksen, kostean blogitaapamisen tai uuden Guitar Heron julkaisun takia? Kertokaa miksi?

Miksi minulla ei voi olla tiliä, johon verkkopankki tarjoaisi allokointijärjestelmän, joka puolestaan mahdollistaisi rahan panemisen piiloon erilaisiin hankkeisiin - jolloin toiminto siis supistaisi nostovaraa, vaikkakaan ei saldoa. Minulla olisi rahat, mutta estäisin niiden silmittömän tuhlaamisen (esimerkiksi tutussa tuhannen pärskeessäni Weeruskassa parin viikon päästä).

Toisin sanoen, sen sijaan että minulla olisi viisi erillistä kukkaroa, minulla onkin yksi kukkaro jossa on viisi erilaista rahalle tarkoitettua lokeroaan. Jokaisen lokeron päällä olisi pieni näyttö, joka kertoisi paljonko niihen on niitä killinkejä kertynyt ja millä korvamerkillä ne rahat siellä oikeastaan asustavatkaan. Kaiken lisäksi osa lokeroista olisi toisessa ulottuvuudessa sijaitsevia taikalokeroita, joihin ei pikkujoulutunnelmissa ollessa pikku-pikku-kätönen pääse edes käsiksi. Eikä edes se humalaisparan pankkikortin pöllinyt epärehellinen kansanosa.

Niin kauan kuin kyse on pienten palkkarahojen lyhyen tähtäimen jyvittelyistä, erilliset säästötilit ja täysin marginaaliset korkoprossaerot verrattuna tavalliseen käyttötiliin ovat aivan monumentaalisen jäykkä ja täysin turha ratkaisu. Puhumattakaan siitä, että eivät ne lisätilit mitään halpaa huvia ole, jos rahaa haluaa liikutella niihin tai niistä enemmän kuin pari kertaa kuussa. Useampitaskuisen kukkaron ansiosta ei myöskään tarvitsisi tehdä enää mitään erillisiä nostovarasopimuksia pankin kanssa, vaan voisi itse säädellä paljonko tuohta sieltä tililtään saa kulloinkin räkä poskella rohmuta ja millä keinoin.

Kyllä mäkin tykkään katsoa lolcatseja, blogata ja facebookata, mutta joskus olisi hauska nähdä että lelujen sijaan olisi ihan aikuisten oikeita käytännön juttuja. Niinku.

Digitaalisysteemi on vienyt hommasta hohdon

Koska minäKIN haluan tekosyyn kutsua Haakanaa Kari-sedäksi, niin tässä linkki Kari-sedän mainioon pohdintaan meidän nettiääliöiden suitsintahaluista ja JSN-tyyppisen ratkaisun kehittämisestä. Kannattaa lukaista jo siitäkin syystä että Kari-sedällä on hyvät reidet, mutta päällimmäiseksi siksi, että jälleen pohtisimme ja kiipeilisimme seinille yllemme pakosta sovitettavasta journalismin viitasta.

Koska olen itse journalisti, tiedän hyvinkin miten veteen piirretty viiva sisällöllisesti taviksen horinan ja aidon journalistisen sisällön ero voi olla. Tiedän myös, miten myös lehdistössä sitä rajaa pyritään välillä venyttämään hyvinkin pitkälle sinne kahvipöytätason puolelle. Seksivau! Voimme esimerkiksi miettiä onko BB-blogini journalismia vai pelkkää fanin tohotusta?

Noh, asiasta on kirjoitettu jo paljon ja enemmänkin, joten mitä perusasioita jauhamaan. Mutta yksi asia minua häiritsee. En oikeastaan ole suoraan, muuten kuin rivien välissä, nähnyt sen suurempaa keskustelua siitä, että entäs sitten jos perustettaisiinkin Blogaajien Julkisen Sanan Neuvosto? Onnistuisiko se muka luomaan arvovallan, jonka julkinen sanktiolauselma vähentäisi huomattavasti "turhia" rosisjuttuja?

Väitän, että ei onnistu.

Suurin onnistumisen torppaaja on yksinkertaisesti raha. Ei se raha, mikä "BJSN-hankkeeseen" mahdollisesti syydettäisiin, vaan se raha, jota teppotavisblogaaja EI saa harrastuksestaan.

Kun työstään palkkaa saava journalisti mokaa ja JSN jyrähtää, perusjournalistille tulee (tai ainakin pitäisi tulla) huoli omasta toimeentulostaan. Kerran voi mokata, mutta seuraavaa kertaa varotaan edes vähän, koska työnantaja ihan oman imagonsakin takia ei halua ainakaan saman pällin takia olla JSN:n hampaissa kovin usein. Tätä uhkaa teppotavisblogaajalla ei juuri ole. Naapurin kusipääksi haukkuminen ja siitä herjaussyyte hetkauttavat trukkikuskin työssäpysymismahdollisuutta aika vähän, joten "BJSN:n" langettava tuomio naapurin netissä haukkumisesta kusipääksi todennäköisesti hetkauttaisi vielä vähemmän.

Koska teppotavallinenblogaaja on itsenäinen toimija, jonka elanto ei ole kiinni blogaamisessa, voi hän siis "BJSN:n" toimien takia lähinnä vain menettää kasvonsa - mutta silloinkin todennäköisesti vain sellaisissa piireissä, joissa kyseinen teppotavallinenblogaaja tuskin liikkuu muutenkaan. Vittuilut kun voi dellata sieltä kommenttiloodasta aika näpsäkkäästi.

Joka pelätyn kung fun taitaa

...käy päälle vaikka kivistä aitaa.

Huppu

Aina kun puhutaan tyttöjen ympärileikkauksesta ja vedotaan niin koskemattomuusoikeuteen kuin teon raakuuteen, minua on ihmetyttänyt miten vähättelevästi toisaalta suhtaudutaan poikien ympärileikkaamiseen. Yhtäkkiä teko onkin vain "pieni toimenpide", joka suoritetaan vähintäänkin ammattihenkilön valvonnassa eikä aiheuta suurta tulehdusvaaraa.

Onko nyt niin, että koska juutalaisuus on länsimaissa ns. yleisesti hyväksytty ja sisäsiisti uskonto ja ympärileikkaus itsessään anglosaksisissa maissa tyypilistä toimintaa muutenkin, niin koskemattomuuskysymykseen ei kajota? Onneksi vihdoinkin kajotaan.

Poikien ympärileikkaaminen varmasti onkin vain pikku toimenpide, josta on saastaisina esikristillisinä aikoina ollut jopa enemmän hyötyä kuin haittaa, mutta asia on aina häirinnyt minua nimenomaan eräänlaisena "symmetriaongelmana". Jos kerran tyttöjen sukuelinten silpominen, edes ihan vähäsen, on nounou, niin mikä tekee poikien silpomisesta yhtään sen hyväksyttävämpää?

Yhdysvalloissahan tuntuu olevan ympärileikkaus niin yleistä myös muun väestön keskuudessa, että joissain piireissä eurooppalaisia poikia halutaan deittailla pelkästään siitä kokeilunhalusta, että niillä on huppuveitikka. Vau, eksoottista. Missä vaiheessa nipsaisu oikein tehdään niille muillekin kuin juutalaisille, ja mikä siihen on oikein selitys?

Rohviili

Mistä tietää olevansa vankasti profiloitunut? Siitä, kun tulee tunnistetuksi blogaajaksi (ja nimenomaisesti siis tämän blogin pitäjäksi) vain pelattuaan julkisella paikalla Guitar Heroa. Terveisiä vain uskolliselle lukijalle, taisin olla hieman pöllämystynyt :-)

Bungy Jill

Jos elän 80-vuotiaaksi, en ole vielä päässyt taipaleellani edes puoliväliin. Jos joudun elämään 80-vuotiaaksi, haluan olla yhtä kovassa vedossa kuin tämä täti.





En väitä, että 80-vuotispäivilläni tekisin samanlaisen tempauksen, mutta kyse ei ole siitä että tekee, vaan se, että on optio tehdä.

Games without frontiers

Vaikka uuden sukupolven konsolit jyräävät ja pelit ovat hienoja massiivisia möykkyjä, niin ehkä juuri siksi myös retropelaaminen on kasvattanut suosiotaan. Asiaahan ruokkivat konsolien omat markkinapaikat, joista varsinkin Wiin Virtual Store on retropelaajan kallis pieni taivas.

Mutta konsolien retrotarjonta on tietenkin suurimmaksi osaksi pelkästään vanhoja konsoli- ja 80-luvun kotikoneklassikoita. Pitäähän PC-pelaajienkin saada osansa, eikö joo? Abandonware-pelisivustot ovat jylläänneet toki jo viimeiset 10 vuotta, mutta vanhojen PC-pelien ongelma on usein se, että niitä pitää ajaa emulaattoreissa kuten esimerkiksi Dosbox tai DosEmu, koska uusi rauta ei enää tue vanhoja pelejä.

Lisäksi mitä raskaampi vanha klassikko, sitä enemmän emulaattori huutaa nykyiseltä PC:ltä potkua (Dosbox etenkin), jota siinä kuitenkaan näin miniläppäriaikakaudella ei välttämättä ole. Puhumattakaan siitä, että vaikka Abandonwaren ajatus on kaunis ja perusteltu, joissain tapauksissa sitä tuntee itsensä silti warettajaksi, eikä virusturvallisuuskaan todellakaan ole parasta luokkaa. Olisikin siis hienoa saada pikkurahalla eilispäivän parhautta nykypäivän vehkeelle suoraan sopivana jööttinä.

Onneksi siis on GoG. Käykää tutustumassa periaatteeseen. Jos on kiinnostusta, minulla on yksi betatestikoodi jaettavana valmiiksi heti kättelyssä. Käsittääkseni niitä voi tuurilla edelleen saada myös suoraan, jos rekkaa mailiosoitteensa postituslistalle. GoG on jo ehtinyt kerätä niin kiitosta kuin kritiikkiäkin. Kritiikki muodostuu lähinnä kahnauksista pelivalmistajien kanssa, sillä GoG ei käytä DRM:ää. Kuluttaja toki taputtaa pieniä karvaisia käsiään.

GoG:in pelikatalogi ei ole vielä mikään kovin massiivinen, pikka vajaa 40 peliä, joista osa on vielä "soon", mutta kyseessä on kuitenkin vasta Beta. Myyntilistoilta löytyy silti jo klassikkoja kuten vanhat Falloutit (myös Fallout Tactics), Descentit, MDK 1 & 2, Freespacet, Jagged Alliance 2, Conquest of the New World ja aivan ässä pikkunaksu Soldiers: Heroes of WWII. Ei siis mitään ihan 90-luvun alkua, mutta kuitenkin dekadin taakse mennään monilta osin. Ja eiköhän tuokin tuosta laajene aikaskaalassa taaksepäinkin jos homma lähtee vetämään, kun listoilla kuitenkin on sekä Codemastersin että Interplayn vanhaa katalogia aika paljon.

Itse pelien lisäksi tarjolla ovat oston jälkeen myös manuaalit, joissain tapauksissa in-game soundtrack, taustakuvia, avatareja jne jne. Ja hinnat ovat enimmäkseen 5,99 taalaa, muutama isompi uudempi peli on 9,99. Siis taalaa. Taalaa! Maksuvaihtoehdot toistaiseksi Visa, MasterCard ja uusimpana lisäyksenä PayPal.

Toivon, että GoG pärjää markkinoilla. Edes jonkin aikaa. Kaikki, mikä tarjoaa viihdettä järkihintaan ilman kuluttajan orjuuttamista DRM-uhriksi, on tukemisen arvoista toimintaa.

Mä oon tv-stoori, paska kaupallinen, viihdyttäjä paras mahdollinen

Janis Petke revisited :-)



Bongattu Facebookin Eniten vituttaa kaikki -groupista.

Toisinaan alapäähuumori nyt vain on parasta.

Missä poliisi on ystävämme

Ajattelin, että koko tuo Kauhajoki olisi osaltani jo aiempien purkauksieni kautta käsitelty, mutta huomasin tänään lehdestä itselleni täysin yllättävän asian, joka pani miettimään pahemman kerran asioiden nurinkurisuutta.

En sinänsä tietenkään pidä siitä että Isoveli Valvoo. Koska myönnän, että olen kuitenkin pohjimmiltani lammas, olen kuitenkin jokseenkin hyväksynyt sen, että isoveli valvoo. Niin kauan kuin se ei haittaa elämääni eikä suoranaisesti puutu asioihin, joita esittelen semijulkisesti joka tapauksessa, niin valvokoon. Tässäkin blogissa vierailee joku poliisi vähintään kerran kuussa ainakin kävijätilastojen mukaan. (Mähän olenkin niin pelottava kansankiihottaja, että. Ties kuinka monta ihmistä olen jo viime vuosien aikana houkutellut BB:n katsomisen turmiolliselle polulle. Pus pus poliisisedälle tai -tädille sinne!)

Noh, kun valvomisen johonkin mittaan asti hyväksyy, niin suorastaan tyrmistyy, että ei se helppoa ole poliisillakaan. Kansalainen pitää itsestäänselvänä, että poliisilla kuin poliisilla olisi pääsy tsekkailemaan tarpeen vaatiessa asioita hotspoteista kuten YouTubesta, Habbosta, Irc-galleriasta sun muista vastaavista yhteisöpalveluista. Aikamoinen sokki, kun tajuaa ettei asia näin olekaan, vaan valtaosa koppalakeista on suljettu näiden tietolähteiden ulkopuolelle ns. tietoturvallisuuteen vedoten - kun niissä polliisien työkoneissa on niin paljon kaikkea arkaluontoista että entäs jos tulee kauhea viirus ja levittää koneen tiedot maailmalle.

Piene ihminen ihmettelee tätä jäykkyyttä, että vain harvoilla ja valituilla polliiseilla on mahdollisuus tutkia netistä asioita, jos tarvetta on. Anteeksi vain, mutta se on suorastaan kivikautista. Jos kerran työkoneella on niin kauheasti kaikkea arkaluontoista ja suojauksen tarpeessa olevaa, niin eikö työpöydille voisi sijoittaa erikseen pikkuhalpiksia internet-tiedonkeruuvälineiksi - irtonaisiksi poliisin huipputietoturvaa kaipaavista toiminnoista? Jos ei jokaiselle erikseen, niin sitten vaikkapa edes yksi per kaksi-kolme poliisia?

Jos nykysysteemillä peruskoppalakilla voi mennä puoli päivää yksinkertaisen asian tarkistamiseen vain siksi, ettei itsellä ole siihen oikeuksia, vaan pitää byrokraattisesti teetättää se jollakulla poliisin erityisellä nettihenkilöllä, niin ei mikään ihmekään että monet asiat ovat niin kuin ovat.

Vai onko kaiken vanhanaikaisuuden pohjalla sittenkin vain jonkin päättäjäkääkän suuri luottamuksen puute työntekijöitä kohtaan - kummiskin pelaisivat niillä koneilla vain pasianssia ja katselisivat pornoa.

Bä, bä, lilla lamm

Rakkaat kanssaihmiset. En halua väheksyä järkytystänne tämän päivän tragedian osalta, mutta haluaisin kysyä teiltä, mikä saa teidät ryntäämään sankoin joukoin erilaisiin sosiaalisiin palveluihin hullun lailla perustelemaan niitä kynttilänsytytyskilkkeitä ja muistoryhmähärpäkkeitä, klikkailemaan niitä kutsuja itse ja spammaamaan niitä joka suuntaan?

Onko teillä paha olla? Jos on, niin puhukaa toisillenne, älkääkä vain tyytykö painamaan nappia - älkää tyytykö ostamaan yhdellä klikkauksella hyvää omatuntoa ja myötätuntoisen kansalaisen papukaijamerkkiä.

Jos tekee mieli ilmaista mieltä, niin menkää tuonne ulos oikeasti tekemään se. Seiskää eduskunnan portailla, soitelkaa kansanedustajallenne. Käyttäkää oikeasti päätänne ja miettikää mikä tässä maailmassa on vikana ja mitä sille pitäisi mielestänne tehdä. Blogatkaa vaikka. Ja menkää oikeasti tuonne kuntavaaliuurnillekin niin, että olette todella ajatelleet mitä ja ketä äänestätte. Ja ennen kaikkea menkää sinne uurnille, älkääkä jääkö nukkumaan niin kuin melkein puolet teistä joka kerta jää.

Älkää pelkästään painelko nappia. Se on typerää. Se on pelkkä "Me 2 :-(". Siitä ei hyödy kuin helpolla pikku-uutista etsivä iltapäivälehden toimittaja, joka saa sen viisi riviä täyteen vain keräämällä kasaan muutaman numeron.

Yritän sanoa tämän teille mahdollisimman ystävällisesti, vaikka mielessäni liikkuukin ikäviä ajatuksia kuten "hemmetin laumasielut, bää bää, tunkekaa ne kutsut hanuriinne". Mutta ymmärrättehän, että pelkkä napin painaminen ja voivottelu ei auta asioita yhtään, vaan pahimmillaan lisää nuorison vihaa kaikkia laumasieluja kohtaan. Tulee vain lisää turhautuneiden sosiopaattien ammuskeluorgioita. Pum pum -> bää bää -> pum pum pum -> bää bää bää, ad infinitum.

Typerykset

Tulipa tuosta aikamoinen deja vu vuoden takaiseen. Auvinen tosin räiski vasta marraskuussa, mutta jotenkin karmaiseva vuosipäiväfiilis. Toivottavasti viime vuoden toiminnasta on opittu jotain, jos nyt ajatellaan esimerkiksi tiedotusvälineiden toimintaa.

En vain käsitä, että miksi jengi tekee tätä? Mitä sillä yritetään saavuttaa? Kun ei se toimi ei pelotteena eikä maailman parantamisena. Kostona kaikkein huonoiten. Itsensä posauttanut Auvinen ei tätä tietenkään voi tietää, mutta asiaa seuranneiden luulisi ymmärtävän sen perusteella mitä sitten tapahtui - myös tuon Kauhajoella riehuvan idarin. Kas, idari on näemmä juuri ampunut itsensä.

Mitä tapahtui sille terveelle itsetuhoisuudelle, jossa kirjoitetiin lapulle, että haistakaa kaikki vittu, ja sen jälkeen hirttäydyttiin saunaparruun? Kyllä koko kylä siitä puhui pitkään siitäkin huolimatta, ettei puolta tienoota oltu tulitettu seulaksi.

Now recession - now, now, now

Voi näitä lamapuheita. Koko viikon lehdet ovat olleet täynnä säästövinkkejä sun muuta. Vanha juttuhan on se, että mitä enemmän sitä lamaa lietsoo, sitä varmemmin se tulee, koska ihmiset panevat kukkaronsa säppiin. Samaa aikaan työpaikoilla tietenkin kuhisee. Muutamilla liitoilla on taas sopimuskierrokset päällä, lakon uhkaakin väläytellään, firmat uhkailevat tiukoilla ajoilla. Tunnelma on kireä lähes kaikkialla.

Mitä ajattelee pieni ihminen, joka pitää sekä ammattiliittoja että markkinataloutta ylipaisuneina kaskelotteina, joille kummallekin pieni ihminen on pelkkä peliväline? Pieni ihminen ajattelee surkeana, että pitääkö sittenkin laittaa talvilomalle varatut lomarahat mieluummin piiloon kuin alkaa suunnitella matkaa? Kuulostaa naurettavan pinnalliselta, mutta vaikeiden aikojen keskellä ihmisten onnellisuus on yleensä hyvinkin naurettavista asioista kiinni.

Pahin lama ei ole se, mikä heijastuu rahapusiin, vaan se, joka kummittelee korvien välissä. Jos ennakoin taloudellista tilannetta säästämällä rahani, vältän ehkä vaikeat ajat jääkaapissa. Toisaalta saatan pihtaamalla edesauttaa yleistä markkinoiden laskua vielä lisää. Ja päälimmäisenä syvennän pääni sisäistä henkistä lamaa.

Vitutus ja masennus ei sekään ole terveellinen asia kansantalouden ja vaikkapa pienen ihmisen työnantajan kannalta. Työteho putoaa, jälki huononee, kun pienen ihmisen mielessä ei ole porkkanaa, jolla porhalletaan etapilta etapille.

Etappeja pitää olla, eivätkä niiden välit saa olla liian suuret. Jos niitä joutuu poistamaan, juoksu muuttuu tuskaisaksi nilkutukseksi, kun maaliviiva ei ole enää näkyvissä. Yksi tällainen maali ja päämäärä on ollut satumainen viikko talvella, jolloin uppoudutaan tuhluuseen ja räävittömään todellisuuspakoon, koska sillä jaksaa taas puoli vuotta seuraavaan lomaan. Nyt en tiedä uskallanko sen toteuttaa.

Toisaalta, järjellä ajatellen, mitä tässä stressaamaan? Olen viimeisen parin vuoden aikana joutunut useampaan otteeseen miettimään, että mitä jos menee työ alta? Olin pitkään paniikissa, mutta jouduin lopulta toteamaan, että on sitä loppujen lopuksi pahempiakin koettu. Velkaa ja autoa ei ole ja huollettavia löytyy, joten jos perheen kollektiivinen penninvenytystaito ei riittäisi, ainakaan ei tarvitsisi tapella sossun tätien kanssa ihan perusasioista. Enää en pelkää, mutta ihmettelen miten jaksan?

Etappien tarvekin on tosin hyvin suhteellista, kuten myös niiden laatu. Mitä mielekkäämpi työ, sitä pienemmän ovat vaatimukset etappien luonteelle ja sitä suurempia saavat välimatkat niiden välillä olla. Raskaan vuoden jälken mietin kesälomalla jopa ihan vakavasti, että jos heittäytyisi sittenkin omaehtoisesti työttömäksi etsimään sellaista toimeentuloa, joka antaisi enemmän kuin ottaisi. Jotta työ itsessäänkin sisältäisi jälleen mielekkäitä etappeja.

Tavalla tai toisella esimerkiksi pelialalle ujuttautuminen tuntuisi mielekkäältä, varsinkin kun jälleen vastikään juttelin erään pelifirman edustajan kanssa siitä, että esimerkiksi pelijournalismissa on edelleen aivan liian vähän naisia. Jopa niin vähän, että vaivaiset kolme kolumnia Pelaa-lehdessä ovat ehtineet tehdä naamani tutummaksi kuin olin olettanut. Syöhän naisten puute toki pelijournalismin ja sen kanssa yhteistyötä tekevän pelialan uskottavuutta. Eritoten siksi, että pelejä yritetään suunnata yhä enemmän myös naisten ja koko perheen makuun niin, että ei enää riitä, että ylipuhuu aikuiset ostamaan pelejä lapsilleen, vaan pitää saada aikuiset myös pelaamaan niitä pelejä lastensa kanssa. Suomalaisessa kentässä pelijournalistinen vastuu lepää kuitenkin käytännössä täysin miehisillä harteilla - asiansa osaavilla sellaisilla toki - mikä kytkee pelaamisen mielikuvatasolla väkisinkin edelleen liikaa poikien ja pikkupoikien harrastukseksi. Koska rakastan pelejä, sieluani riipii se mielikuva, varsinkin kun se on väärä.

Joskus taloudellinen lama voi kasvattaa niin suuren henkisen laman pelon, että siitä saattaa jopa olla hyötyä. Blogimaailmasta löytyy muutama rohkaiseva esimerkki kuten Mari ja Medis, jotka päättivät haluta pikemminkin tehdä töitä elämän ehdoilla eikä toisin päin. Se mietityttää minua usein. Ruusuilla tanssimistahan se ei ole, mutta kummatkin vaikuttavat aivan eri tavalla tyytyväisiltä - eivät rikkinäisiltä - kuin millaiseksi omat tuntemukseni koen nykyään aivan liian usein.

Is it green? That's mighty mean

Äitini vanha slogan on "mullon hyvä värisilmä, mutta istun sen päällä". Olen viljellyt lahjakkaasti samaa, mutta olen saattanut olla hieman ankara itselleni.

Tiiratkaas tätä testiä kunnes silmännne rupeavat vuotamaan verta. (via Killinki)

Sain itse tulokseksi 11. Ilmeisesti ei ihan paha, joten käynnistän jälleen uudelleen Miehen kanssa väittelyn siitä, onko olkkarin lattiamme kellertävä vai vihertävä.

Fellowship of the Nerd

Nörttejä voi joko pilkata tai rakastaa. Onneksi Rillit huurussa tekee pikemminkin sitä jälkimmäistä. Olen ihan onskuna uudesta kivasta komediasarjasta. Asenteellisuuteni toki on ilmeinen. Ja linkin takaa löytyvän ryhmiksen rillimies Leonard... No... Panisin. Kolmen kimpassa Steve Buscemin kanssa.

Iloista on myös se, että tämä on myös yksi niistä harvoista pienimuotoisista uutuuksista, jotka selvisivät hengissä käsikirjoittajien lakosta.

Kellon seisahtuvan tahdon

Hankin sitten vihdoinkin Braidin (viralliset sivut täällä). Pelin tullessa monet kitsastelijat narisivat pelin hinnasta, joka oli 1200 pistettä, eli noin 15 euroa. Mieluummin minä maksan 15 euroa hyvästä pelistä kuin 15 euroa paskasta hampurilaisateriasta perheelle. Tai 15 euroa kahdesta leffalipusta keskinkertaiseen elokuvaan.

Suosikkini Penny Arcade vinoilikin tuosta hinta-asiasta taannoin ihan nasevasti. Tietenkin mainitsematta jäi, että myös Penny Arcaden tyyppien peli maksaa 1200 pistettä :-) Hyvä peli, mutta ei niin 15 euron arvoinen kuin Braid.

On nimittäin pähee. Kaikki perustuu ajan manipulointiin eri tavoilla samalla kun ukkeli ja mönkiäiset veivaavat ruudulla asetelmissa, jotka tekevät kunniaa alan ikoneille kuten Mariolle ja Donkey Kongille. Peli saa minut ensin tuntemaan itseni ihan sairaan tyhmäksi. Kun sitten saan jotain aikaiseksi, tunnen suurta älyllistä tyydytystä. Huomattavan suurta älyllistä tyydytystä. Vähän samaan tapaan, kun osasin Fantastic Contraptionissa tehdä suolen. Fantastic Contraptionin ainoa ikävä puoli on, että kaikki tasot menevät heittäen läpi, jos tajuaa sen yhden perusvimpaimen, joka toimii käytännössä kaikkeen.

FC on toki ilmainen valmiiden tasojensa osilta, vain mahdollisuudesta tehdä itse tasoja joutuu maksamaan kymmen taalaa. Ilmeisesti sen takia, että netistä löytyy näitä käytännöllisesti katsoen ilmaisia helmiä, jengillä on harhaluulo siitä ettei hyvästä pitäisi tarvita maksaa. Kyllä pitäisi, jotta tekijät jaksaisivat tehdä näitä helmiä muutenkin kuin vain omalla ajallaan ja satunnaisesti.

Braidin takana on käytännössä yksi tyyppi, joka kehitti peliä kolme vuotta ja upotti siihen myös omaa rahaansa noin miljoonan mummon verran. Peli on myös sen mukainen, eli ei ole ilmeisesti päästetty peliyhtiön rahapussien pitäjää länkyttämään, että tää on nyt pikkupikkupilteille liian vaikea eikä riittävän söpö, ja tarinassa on liian monta vaikeaa sanaa.

Kun miettii mitä skeidaa tuolla kauppojen hyllyissä pyörii 60-70 eurolla per kappale, niin hävettää etten ostanut tätä jo aikaisemmin. Jos tykkäätte aivan käsittämättömän kieroista aikapohjaisista pulmista, ostakaa tekin. Jos ei ole Xboxia, peli on tulossa myös PC:lle ilmeisesti vielä tämän vuoden puolella.

Varoituksen sanana todettakoon, että Braid kuuluu siihen osastoon pelejä, jota ei esitellä samanmielisille vieraille, jos on tarkoituksena tehdä illan aikana jotain muutakin.

You're so like the lady with the mystic smile

Rakastan Jamiea ja Adamia. Ja diggaan kyllä Nvidiastakin yli ATI:n.





Adam and Jamie unveiled a 1100 barrel paintball gun and—in an instant—painted a pretty convincing (if slightly drippy) Mona Lisa.

[Via]

Ylös, alas vuoristorataa

Kesä lähenee loppuaan, minkä takia piti äkkiä käydä edes Linnanmäellä, Särkänniemi taisi nyt tältä vuodelta vähän jäädä.

Koska sää oli kaikkea muuta kuin toivottu, eli tämän kesän normaalista kulusta poiketen kesäinen ja lämmin, liian moni muukin oli saanut päähänsä vaeltaa mäelle huvittelemaan. Lievästi kylmän puoleinen, ehkä jopa pikkuripsivä sää olisi ollut optimaalinen. Hakaniemestä hyppäsimme kolmosen ratamatoon, joka oli myöskin tupaten täynnä huvittelemaan matkaajia, ja sulamiskuolema oli lähellä. Jokseenkin piti ihmetellä miten erään blogaavan pariskunnan turkulaisempi puolisko kykeni samaisessa ratikassa tyynenä istuskelemaan nahkatakki niskassaan. Mies ei joko hikoile mistään, tai sillä on tosi hyvä puuteri.

Väkeä siis riitti, ja siihen Lintsin uuteen härveliin, Salamaan, oli siis aivan liian pitkä jono, ja se sai jäädä ensi vuoteen. Noh, täähän on ihan hyvä systeemi, kävin nimittäin tänään ensimmäistä kertaa siinä viime vuoden uutuudessa, eli Kirnussa. Viime vuonna olisi tosin käyntikertojen puolesta tilaisuuksia ollut kai parikin, mutta kun sillä rakkineella oli koko ajan maa jäässä tai kärsä kipeenä. No, tänä vuonna se lienee toiminut hyvin, ja jonokin oli siedettävä. Ihan kivahan se oli, mutta tokikin aivan liian lyhyt. Samasta taudista tosin kärsivät kaikki Lintsin kokoisen tilkun ratalaitteet, minkä kanssa on vain pakko elää, kun ei se alue oikein siitä kykene leviämään oikein mitenkään ellei aleta panna Alppipuistoa sileäksi.

Lapsi elää aika hupaisaa vaihetta tällä hetkellä. Seitsenvuotias ei enää oikein pikkulasten laitteista innostu, mutta vaikka isot hurjasteluvehkeet selvästi kiinnostavatkin, pupu menee helposti pöksyyn. Ensin alkuun touhu oli mennä ihan turhaksi samoiluksi, kun joka laitteen kohdalla poika ilmoittaa, ettei halua mennä siihen eikä tuohon. Lapsen ehdoillahan perheen kanssa Lintsille toki mennään, mutta jossain vaiheessa homma ryhtyy aikuista hermostuttamaan. Varsinkin kun äiti huomaa käyneensä useammassa laitteessa kuin lapsi, joka haluaa vain Vekkulaan.

Mutta Vuoristorata, se ei ole pelkkä Lintsin signatuuri ja huvittelukulttuurihistoriallinen monumentti, vaan edelleenkin monen pikkupojan portti nuoruudenhurjasteluihin. Vaikka putkirakennehirviöt lasta pelottivatkin, perinteiseen puuvuoristorataan piti yllättäen päästä. Ja kun se oli jälleen käyty ja hyväksi todettu, padot aukesivat. Nopeassa tahdissa piti jonotella Tulireki ja Vonkaputous, ja Linnunratakin kelpasi. Pelkäämisestä ei tietoakaan. Viime kesänä Särkänniemen Korkkiruuvissa monta kertaa käynyt ja toissa talvena EuroDisneyn rokkivuoristoradassa kahdesti matkannut penska oli jälleen hurjapäinen itsensä.

Vuoristoradoissa lieneekin joidenkin pikkuihmisten silmään optinen harha: moni putkirakenteinen vauhtirata näyttää hurjemmalta kuin onkaan, koska rata on täysin esillä ja "tyhjän päällä". Perinteinen puuvuoristorata sen sijaan kätkee itsensä puurakennelmiensa huippujen ja laaksojen lomaan ja antaa itsestään järkälemäisen, tukevan, ei tyhjän päälllä menevän vaikutelman, vaikka kestävyyttä ei olisi yhtään sen enempää kuin putkirakennerimpulassakaan. Tulireki olikin Vuoristoradan jälkeen pojan mielestä lopulta aivan liian lyhyt ja ei ollenkaan pelottava.

Eli oikeastaan ihan hyvä päivä. Ruoka tosin tuntuu olevan vuosi vuodelta koko ajan huonompaa ja kalliimpaa. Nykyään ei saa makkaperunoihinsa enää edes majoneesia. Edes rahalla. Myös pikkaisen häiritsee koko se meininki, että ruokakojut on kaikki standardoitu myymään samaa kamaa. Ei siitä ole montakaan vuotta, kun yksi myi esim. makkaratuotteita, toinen hampurilaistuotteita kolmas jotain muuta. Roskaruoka on mielestäni ihan yhtä oleellinen huvipuistoelementti kuin ne laitteetkin, ja tuntuu hieman platkulta, että kojuja on enää turha kierrellä omia mieltymyksiään makustellen. Ei valikoimaeroja, ei lisuke-eroja, hemmetin tylsää. Tietenkin voi aina valita jonkun niistä ns. ravintoloista, mutta se ei ole sama asia, koska se ei tyydytä niitä napostelumieltymyksiä, mitä varten pystärikojut ovat.

Laitepuolelta pitää lisäksi ihmetellä kahta asiaa:
1) Vonkaputoukseen päästetään vaahtosammuttimen kokoisia penskoja, mutta turvajärjestelyt eivät ole sen mukaiset. Selkänojat ovat matalat, eikä niiden yläreunoissa ole minkäänlaisia pehmusteita. Kun laite nytkähtää liikkeelle, täysikasvuisen takaraivon takana on ilmaa - mutta vaahtosammutin lyö takaraivonsa kipeästi selkänojan yläreunaan. Nytkähdys ei ole mikään pieni, joten tärskykin voi olla kova. Ihmetyttää pehmusteen puute, jos kerran vähän pienemmätkin mukaan pääsevät.
2) Taikasirkuksen gondolien ohjelmointi on vuodesta toiseen itsepintaisesti poskellaan. Suurin osa matkasta mennään niin, että pääasiallista katseltavaa joutuu kaulaansa kurkotellen kuikuamaan jommasta kummasta gondolin reunasta kun vaunun pääsuunta on kääntyneenä vähäpätöisiin pikkudetaljeihin. Vaunuissa on muka olevinaan jotkut liiketunnistimet. Ja kattia kanssa. Vaikka kuinka kurottelisi ja kääntyilisi, niin vaunu menee aina samalla tavalla. Olen ihmetellyt tätä parina aikaisempanakin vuotena jättämällä muun muassa palautetta, mutta ilmeisesti lienen sitten ainoa jota asia häiritsee, koska meininki on sama vuodesta toiseen.

Lintsi pitää kuitenkin pintansa vuodesta toiseen jollain kummallisella tavalla, vaikka itse koenkin sen monilta osin huomattavasti huonompana ja... geneerisempänä (!) kuin esimerkiksi Tampereen Särkänniemen - Lintsin missaaminen ei olisi tänä vuonna harmittanut, mutta Särkänniemen siirtyminen ensi vuoteen jopa hieman ketuttaa. Mutta kaipa tuo jälkikasvu tuossa puhaltaa uutta jaksaatia korvienväliseen lukinseittiviidakkooni sen verran, että hyvällä mielellä tuolta aina kotiin tulee.

Tosin jälleen on kova tarve käydä tarkistelemassa joko Pariisin Disneylandin talvikauden hinnasto ja Blue1:n helmikuun reitit on lyöty lukkoon. Ja kas, onhan ne. On aika kaivaa esiin taskulaskin...

Tähdenlento

Yhdysvaltain käsikirjoittajien lakko teki paljon tuhoa ja tappoi hyviäkin uusia sarjoja ennen kuin ne pääsivät edes vaipoistaan. Kotimaisia kanavia parjattiin muun muassa siitä että kauheasti tuulettelivat uusilla sarjoilla, jotka olivat tynkiä 8-11 jakson pakkauksia.

On totta, että Cashmere Mafia tai Naistenmiehet eivät ole kovinkaan mistään kotoisin, ensimmäinen oli Sinkkuelämää-ripoff, jälkimmäinen lähinnä brittiläisen Kypsymättömät-sarjan jenkkilämmittely. Mutta noin yleisesti ottaen onko sarja aina huono tai B-luokka, jos se ei selviä Yhdysvaltojen raa'assa sarjakilpailussa ensimmäiseltä kaudeltaan eteenpäin?

Alan suuremmassa määrin tulla siihen tulokseen, että joskus on konsepteja jotka voivat suorastaan hyvin siitä, että loppu tulee ensimmäisen kauden lopussa - ja että tekijät tietävät sen edes jokseenkin ajoissa. Sarjasta voi nimittäin tulla parempi kuin mitä se olisi ikinä ollut pitempänä, hamaan tuntemattomaan tulevaisuuteen jatkuvana virityksenä.

Esimerkiksi West Wing oli toki pitkään hyvä, mutta jossain kolmannen kauden jälkeen homma alkoi tuntua venytetyltä. Verbaalinen tennis piti toki kutinsa koko ajan, mutta ei enää pidemmän päälle jaksanut kiinnostaa. Tai joku Teho-osasto, mitä sitä nyt on tullut? 15 kautta tms? Mielenkiintoni alkoi rakoilla pahasti jo aikoihin, jolloin Carter taisteli addiktionsa kanssa. On muitakin, esimerkiksi ihan pikkaisen ihmettelen heitä, jotka jaksavat katsoa sinänsä ihan hyvää Sydämen asialla -brittisarjaa, mutta että mitä yli 16 kautta tai jotain. Juu ei, vaikka ihmiset vaihtuvat siinä kuten Tehiksessäkin.

Kun hyvä tiimi lopulta tajuaa lopun tulleen (joko pakotettuna tai omasta tahdostaan) se tekee yleensä sarjalle aivan suunnattoman hienoja asioita. Buffy vampyyrintappajan viimeisen kauden loppupuoli oli timanttikamaa. Tiimille järkytyksenä tullut tieto Angel-sarjan kesken lopettamisesta kanavoitiin viimeisiin jaksoihin tavalla, joka teki oikeutta myös katsojalle. Lost parani heti, kun saivat aikaiseksi lopullisen aikataulun jatkon loppukausille ja päätökselle. 24-sarja toimii suhteellisen hyvin koko ajan, koska kaudet tehdään omiksi tarinoikseen koko ajan.

Entäs sitten ne yksikautiset? Firefly. Ensin harmitti, että lopetettiin yhteen kauteen. Sitten piti tulla siihen tulokseen, että parempi niin. Serenity-leffa sitoi langat. Tällä hetkellä kelailen kovalevyn uumenista kevään ja kesän mittaan tulleita Studio 60 on the Sunset Stripin jaksoja, ja ilakoin nyt jo siitä, että sarja ei ehdi uuvahtaa, koska se kestää vain sen kauden ja menee siis loppua kohden vielä hullummaksi ja paremmaksi, koska Sorkin ja kumppanit saivat käsittääkseni suhteellisen ajoissa tietää että kausi kannattaa päättää sopivasti, sillä jatkosta ei ole kovinkaan paljon toivoa.

Vaikka aika kultaa muistot, niin lapsuuden lemmikeistäni esimerkiksi alkuperäinen Taisteluplaneetta Galactica eli vain yhden kauden. Tales of the Gold Monkey oli vain kauden. Kuten myös Bring 'em Back Alive. Uudesta Galacticasta pidän hyvänä asiana, että homma loppuu neljänteen kauteen. Se on ollut kovaa kamaa, mutta niin monimutkaista, että lässähdyksen uhka on päällä koko ajan.

On toki olemassa käsite minisarja. Mutta yleensä ne ovat vähän turhankin lyhyitä. Kun tyypit ovat hyviä ja käsis jees, niin katson kyllä mielelläni sen 22-25 jaksoa aivan intopiukeena, vaikka ilo sitten loppuisikin siihen.

Palatakseni vielä hetkiseksi siihen Studio 60:een. On toki yksi syy, miksi todella harmittaa ettei homma jatkunut: Matthew Perry. Jokaisella entisellä Frendit-staralla on Frendit-stigma, jopa Anistonilla. Studio 60 antoi Perrylle hienon mahdollisuuden osoittaa olevansa muutakin kuin Chandler Bing (Bing!), ja siihen mies on totisesti kyennyt. Lisäksi yhteispeli West Wingistä tutun Bradley Whitfordin kanssa toimii kuin se kuluneen proverbiaalinen junan vessa. Eli siis sarjan ei olisi pitänyt jatkua minun takiani, vaan näyttelijöiden - miten epäitsekästä. :-)

Dirty Window

Äitini on vannoutunut mac-käyttäjä ja oli salaa todella mielissään, kun lampunjalka-maccinsa virtalähde kosahti toissapäivnä ja täti sai tekosyyn ostaa uuden iMacin. Mahtaneeko nukkua ensi yönä uudella lelulla leikkimiseltään.

Symppaan leluillaleikkimisintoa, mutta lievästi vieroksun fanaattista käyttöjärjestelmäuskovaisuutta, joka tuntuu olevan suurinta nimenomaan ns. vaihtoehtoisten käyttäjien kuten macistien ja linux-virittelijöiden keskuudessa.

Aina välillä tulee ilolla antauduttua käyttissotaan ystäväpiirin kanssa, johon kuuluu mukavasti useita eri käyttäjäkuntia. Heissäkin macin nimeen vannojat ovat yleensä ne eniten nokkaansa pitkin muiden käyttisongelmia katsovat. Kun jonkun wintoosa kanittaa, voi olla varma siitä, että tilannetta vittuiluun ei koskaan jätetä käyttämättä. Hyvässä hengessä toki, mutta kuitenkin.

Itselläni on töissä vierekkäin sekä windows-pc että mac. Monen vuoden rinnakkainkäytön perusteella on todettava, että kummassakin on puolensa eikä mac ole mikään über-kone. Toimiva xp-ympäristö macin kaverina redusoi loppukäyttäjän näkökulmasta erot aika pieniin, usein pelkästään ohjelmistojen versioeroihin rajattaviin poikkeamiin. Esimerkiksi jotkut Adoben tuotteista toimivat fiksummin ja jouhevammin macissa, toisaalta Officea en käyttäisi macilla vaikka kirveellä uhattaisi.

En sinänsä väitä ettenkö ottaisi OS X:ää jos sen saisi 400-500 euron halpa-pc-rautaan, mutta en suoranaisesti koe suurta tappiota siitä, että 400-500 euron halpis-pc:n kanssa ei saa kuin sen Windowsin. Varsinkin kun olen pelaaja ja macille saa vain murto-osan pc:lle saatavista peleistä. Ja halvinkin pelaamiseen kelpaava mac maksaa kaksi kertaa sen kuin halvin pelaamiseen kelpaava windows-kone.

Mutta joku raja se kaiken sulattavana käyttisten multikulturalismin kannattajana se minullakin on. Nimittäin Windows Vista Home Edition, premium tai ei. Voiko joku selittää minulle mitä järkeä on esimerkiksi omissa profiileissa ja käyttäjätunnuksissa, jos loppupeleissä niillä ei ole oikeastaan mitään muuta virkaa kuin oma kotihakemisto perustiedostoille?

Käyttäjätilityyppejä on visvan home-versiossa tasan kaksi, järjestelmäoikeuksilla varustettu ja täysin ohjelmien käyttämisen tasolle rajattu peruskäyttäjä. Pelkkä peruskäyttäjä ei voi asentaa ohjelmia - edes itselleen. Järjestelmäoikeuksilla asentaessa ohjelmat asentuvat KAIKILLE. Tokikin siis on kiva, että ohjelmat ovat kaikkien käytettävissä, mutta tässä tapauksessa jos asennan vaikkapa Skypen tai Mesen, asennettu ohjelma ryhtyy kiusaamaan myös kaikkia koneen muita tunnuksia: Jos minulla on autostartissa jotain, se on muillakin. Jos minulla on ohjelman käynnistysikoni työpöydälläni, se on myös kaikkien muiden työpöydällä. Jos joku poistaa ikonin omalta työpöydältään tai ohjelman autostartistaan, se poistuu myös minulta. WTF?! Kuka helvetin ääliö tämän oikein keksi?

Vertailun vuoksi olen tutkaillut vanhan pöytäkoneen XP Home editionia, joka kyllä kunnioittaa tunnusten omia startupeja ja muita prefikoita vaikka ohjelma olisikin kaikkien käytössä. Jännä huomio on myös se, että jos haluaa XP-koneen tiedostojaon käyttöön, ei tarvitse kuin räppäistä kone päälle, sisäänkirjautumisesta viis. Visva vaatii väkisin jonkun käyttäjän sisäänkirjautumisen tiedostonjaon käynnistymiseksi. Jälleen WTF?

Joko olen totaalisen käsi ja EVO, mikä pitkän windows-käyttäjäuran ja varsinkin onnistuneen XP-käytön perusteella kuulostaa lievästi epäuskottavalta, tai sitten jokaisen uuden pc:n ostajan pitäisi saada lisäalennusta Visvan uhriksi joutumisesta ja ostohetkellä kissankorkuisilla kirjaimilla kirjattu disclaimer siitä, että koneen käyttöjärjestelmä ei tue kuin yhden käyttäjän koneita.

On vapaus kuin paholainen

Mielenkiintoinen huomio ekaluokkalaisen koulutien alusta:

Viime viikolla oli havaittavissa huomattavaa koulunaloitusahdistusta, joka tuntui tänään lähes poispyyhityltä. Mahdollinen syy on se, että ensimmäisellä viikolla pienillä koululaisilla ei ollut suoranaisesti ennalta tiedossa olevaa struktuuria koulupäivissään kellonaikoja lukuunottamatta. Vasta tänään saivat lukujärjestyksen ja aapisen lisäksi muitakin kirjoja. Yhtäkkiä poika osoitti innostusta ja selaili tyytyväisenä matikankirjaansa.

Näin aikuisenakin tuntuu jotenkin mukavammalta, että on jokin käsitys siitä mistä lapsen koulupäivät koostuvat. Viime viikko tuntui omituiselta limbossa lillumiselta, kun ei ollut mitään tietoa seuraavasta päivästä, eikä lapsikaan oikein osannut sanoa koulupäivän rakenteesta jälkeenpäin yhtään mitään. Ainoa konkreettinen päivittäinen asia oli tieto siitä, mitä ruokaa oli ollut ja oliko se hyvää. Myös ensimmäistä kertaa ekaa luokkaa ohjaavan opettajan ulosanti vanhempainillassa oli sen verran rönsyilevä ja sekava, ettei aikuinen tullut juuri hullua hurskaammaksi.

En nyt sitten tiedä onko tällainen "pehmeä aloitus" välttämättä hyvä asia. Ainakaan pinnan alla kytevät pelot useista uusista, aikuisen korvaan yllättävistäkin asioista eivät välttämättä struktuurin puutteesta parane. Koulupäivästä on vaikea keskustella lapsen kanssa, kun ei ole mitään mihin voisi tarttua.

Noh, kyllä se tästä, varsinkin kun aloitusluokan koko on suhteellisen siedettävä, 20. Onhan se toki paljon, kun vertaan omaan koulualoitukseeni: yhdistetyllä ekalla ja tokalla luokalla oppilaita oli yhteensä noin tusina. Ja tämä siis pääkaupunkiseudulla. Pitkälle on tultu niistä ajoista.

Ekan luokan aloituksesta ei näemmä ihan turhaan sanota, että se on shokki myös lapsen vanhemmille, ei pelkästään lapselle.

Kahleesi puristaa

En olettanut joutuvani koskaan kiittämään Suvi Lindéniä mistään, mutta proverbiaalinen sokea kana jne... Syy kiitokseen on täysin järkilausunto siitä, että puhelimen pakkonaittaminen liittymään ei ole hyvä asia. Ainoa ärsytyksen aihe on, että lausunnosta saa sellaisen kuvan että Lindén on reagoinut asiaan vasta kun häneen on ottanut omasta elinkeinostaan huolestuneina yhteyttä muut matkapuhelinmyyjätahot. Ilmeisesti kuluttajan polkeminen itsessään ei herätä Lindénin kiinnostusta?

Kiinnostaisi kyllä itse asiassa tietää kuinka paljon esimerkiksi Kuluttajavirastoon on tullut mahdollisesti taviskansalaisten mielenilmauksia iPhone-myynnistä? Aikaisten omaksujien marginaali-ilmiöhän se puhelin sinänsä on, mutta aikaisilla omaksujilla on myös tapana olla kiitettävän kovaäänisiä.

57 channels (and nothing's on)

Maikkari halusi käytännössä panna MTV3 Faktan lihoiksi ja lätkäistä tilalle Avan, kertoo muun muassa tämä uutinen. Sitä en ihmettele, että Faktaa ei katso kukaan, mutta pakko kyllä ihmetellä, että Avaa muka katsoisi kukaan täysissä järjissään oleva, oli nainen tai ei. Miksi siis Faktan paikalle Ava, miksi ei Sarja, jolla ei ole niin paha sukupuolihuuhaakanavan leima? Scifin toki itse ottaisin mieluiten, mutta suostun hyväksymään, että siitä lienevät kiinnostuneita lähinnä vain kaltaiseni friikit - ja kuusikymppinen äitini :-)

Tositelevisio- ja huuhaatalkshow-buumin toivoisi joskus laantuvan, mutta tuntuu että se vain vuosi vuodelta yltyy ja kanavat löntystävät sen talutusnuorassa. Tämän lisäksi kanavayhtiöt tarjoilevat iänikuisia leffa- ja urheilukanaviaan. Puhelinmyyjät varsinkin luulevat että urheilu on jokin taikasana, jolla myydään mitä vain. Hyi hemmetti. Ymmärrän vielä, että urheileminen itsessään - ihan itse omilla pikku lihaksillaan - on kivaa, mutta että maksaisi useasta urheilukanavasta voidakseen katsoa jotain suopotkupallokisoja sohvalla röhnöttäen ja keskiloluttölkkiä keskikehonsa päällä tasapainotellen?

En jaksa ymmärtää, ja todella ärsyynnyn aina kun yli-innokkaat myyntidroidit yrittävät myydä asioita minulle urheilulla. Ja leffoilla. Sillä vaikka pidänkin elokuvista, elokuva vaatii aina sen 1,5-2,5 tunnin ajallisen kertapanostuksen. Mikä ihmeen avain onneen on puoli tusinaa leffakanavaa, kun illassa ei ehdi tai edes jaksa katsoa kuin sen yhden? Sen sijaan sarjapainotteisilla viihdekanavilla ehtii katsoa useita eri ohjelmia illassa, mutta niitäpä ei juuri ole, koska elokuvat ja urheilu ovat muka jokin ihme tie onneen.

Tai jos aivan vahingossa joku hyväkin kanava olisi tarjolla, on tietysti ihan varmaa ettei sitä saa kuin kaapelissa tai paskayhtiöiden monopolisoimissa iptv-palveluissa, ja silloinkin vain hankkimalla hirveällä hinnalla korillisen muuta täysin hyödytöntä skeidaa (kuten sitä urheilua) kylkeen. Kanavapakettiajattelu ei millään lailla palvele asiakkaita, ainoastaan jakeluyhtiöitä itseään. Ja iptv on lisäksi vitsi niin kauan kuin se vaatii jonkin tietyn palveluntarjoajan nartuksi ryhtymistä, sen sijaan että voisi valita nettipalveluntarjoajansa itse ja tehdä katseludiilin suoraan kanavayhtiön kanssa.

Lienen marmattanut asiasta muutaman kerran ennenkin. Ehkä joskus 50 vuoden päästä vanhainkodissa voin vihdoinkin katsella digitelevisiota kunnon hd-kuvalla ja aidolla pay-per-view-periaatteella ja marmatus loppuu. Ei minulla ole mitään katsomisen maksullisuutta vastaan, mutta haluan tosiaankin maksaa vain siitä mitä todella katson - sen lisäksi, että haluan katsoa milloin itse haluan ja juuri sitä mitä haluan.

Tällä hetkellä varsinkin meillä antennikatsojiksi pakotetuilla on niin huvittava tilanne, että kanavamäärällisesti muka tarjotaan paljon, mutta loppujen lopuksi se tarjonta on erittäin yksipuolista, koska alan kilpailevat toimijat tarjoavat paketeissaan runsaasti päällekkäisyyksiä - ja loput ovat käytännössä urheilua ja elokuvia.

Ja sitten vielä ihmetellään, miksi jengi latailee laittomasti uusia sarjoja netistä. Mistäpä niitä muualta saisi ainakaan ilman vuoden-kahden viivettä, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Winds of change

Tulinkohan koko päivänä koskeneeksi tähän tietsikkarakkineeseen? Enpä muista. Voipunut olo kun on huseerannut koko päivän olohuoneprojektin kanssa. Kuvittelin aloittavani sen heti kun loma alkaa, mutta tässä on tullut otettua pari viikkoa aika relasti - ja housunkaulus kiristää. Siitä huolimatta jäin eilen uneliaana sohvalle röhnöttämään, vaikka kovasti patistettiin pelaamaan ultimatea. Tänään siispä katumusharjoituksiksi rivakkaa hyllyjen siirtoa ja kirjojen uudelleenjärjestelyä.

Loppujen lopuksi se huonekalujen siirtely on se iisein homma. Kaikein kertyneen roinan sun muun purkaminen hyllyistä ja uudelleenjärjestely (tai poisheitto? hah, vitsivitsi!) on se todellinen urakka. Hyllyissä lymyilee  kirjojen lisäksi kaikenlaisia aarteita, kuten Non Stopien vuosikertoja, vuosikerta-akuankkoja, supersankariklassikkoja sun muuta, mutta myös aimo määrä hillitöntä skeidaa ihan millä tahansa mittapuulla mitattuna. Mutta eihän sitä silti raski heittää pois. Jälkikasvun ois paree innostua vanhemmiten muistakin sarjakuvista kuin akkareista, tai on pakko ruveta miettimään miksi tätä sanallista kuvataidetta on hyllyt väärällään, vaikkei sitä ei itse tajua tulla lukeneeksi muuten kuin silloin kun pitäisi siivota niitä nimenomaisia hyllyjä.

Myös levyhyllyn siirtely ja järjestely oli mielenkiintoista puuhaa. Kaikkea sitä ihmisellä onkaan. Ja milloinkohan olen viimeksi koskenut fyysiseen cd-levyyn muutoin kuin arkistoidessani sitä tietokoneen kovalevylle? Ja miksi en ole arkistoinut kaikkea? Olin jo unohtanut nuoruuden syntini kuten Def Leppardin ja Scorpionsin. Ihan pakko kuunnella pitkästä aikaa. Ihanan kamalaa, kamalan ihanaa!

Olohuone on kaikesta muistojen poluilla taivaltamisesta huolimatta kuitenkin jopa jo puoliksi valmis. Jäljellä on kuitenkin se kaikkein kamalin homma, eli tietokonenurkkauksen raivaus ja uudelleensiirtely. Kuten tiedämme, vaikka johdot asettelisi alun perin kuinka hienosti, ne luikertelevat öisin umpisolmuun ja pitävät taukoamattomia orgioita villakoirapimujen kanssa. En odota huomista kovin innolla. Kaiken lisäksi oma pimeä osuuteni tietokonenurkkauksesta on viimeisen puolen vuoden aikana ryhtynyt muistuttamaan tohtori Frankensteinin kompostia. It lives! Ilmankos tuli hankittua läppäri, että voi tulla sohvalle karkuun.

Piuhapainajaisesta puheenollen, päätettiin panna kuntoon ainakin pelihelvetin piuhat. Taloon muutti Yamaha RX-V463 -viritinvahvistin. Syö siististi kaikkien konsoleiden ja digiboksin ulostulot, eikä varsinkaan tarvitse enää olla jatkuvasti vaihtelemassa piuhoja television takana. Ja se tärkein on vihdoin: kuulokeulostulo, eli tervetuloa takaisin keskiyön kitarasankarointisessiot.

Kytkentää edeltää kuitenkin olkkariraivauksen saattaminen loppuun.

Noh, onhan se hyvä, että ihmisellä on päämääriä.

Monsters in the parasol

Toveri X:llä on pari vaahtosammuttimen kokoista mukulaa, jotka on varsin söpöjä. Toveri Y poksauttaa parin esikoisia talvella. Ulkoryhmä Z:ssa on pari toveria, joilla on kakkos- ja kolmospullat uunissa. Välillä huomaan henkisen tilani hilluvan ajatuksissa siitä, että oliko nyt ihan fiksua jättää oma meininki tuohon yhteen. Täytän ensi kuussa 36. Vielä ei olisi liian myöhäistä.

Jag tycker om Lennart, han tycker om mig

Olympialaiset, jääkiekon MM-kisojakin pahempi vitsaus, taisivat näemmä alkaa. Luojan kiitos olen lomalla, eikä tarvitse mennä ihmisten ilmoille kuuntelemaan sitä vouhotusta.

Vaikka eihän sitä kohkausta karkuun pääse oikeasti mitenkään, kun jo jossain World of Warcraftissakin vietetään olympiabileitä. Kuka tuollaisen on antanut tapahtua? Eikös WoW ole kuitenkin perinteisesti pakopaikka oikean elämän kurjuudesta, ja kyllä se kurjuus jumalauta sisältää myös maanpäälliset helvetinpesäkkeet kuten kansainväliset urheilutapahtumat.

Ja jos ei koto-Suomen joka tuutissa kohkata suomalaisten huonosta/keskinkertaisesta/satumaisesta menestyksestä ja muusta turhasta, niin sitten ainakin ölistään dopingista, ja kuinkahan monta tänä vuonna jää kiinni. Veikkaan että about viisi. Ne tyhmimmät siitä useampisatapäisestä laumasta, joka kuitenkin jotain käyttää. Hemmetti kaikkihan ne nyt jotain käyttää, ja ne, jotka eivät ihan kehtaa mennä sääntöjen väärälle puolelle, etsivät kuumeisesti harmaata aluetta, jota ei ole vielä ehditty kieltää.

Kansainvälisestä huippu-urheilusta on jo ajat sitten tullut sellaista sirkusta ja pelleilyä, että voisivat aivan hyvin unohtaa koko doping-säännöstön ja antaa jengin käyttää mitä käyttävät. Kansa on aina halunnut leipää ja sirkushuveja, eikä siellä Colosseumillakaan gladiaattorit pelkällä pyhällä hengellä taistelleet. Kun kerran janotaan ennätyksiä ja huumaavaa tuuletusta, niin tiikeriä tankkiin vain. Urheilutohtorishenkilöt voisivat tyytyä revähtymien hoitoon ja yleiseen terveydentilan tarkkailuun - lienee kuitenkin järkevää, että vahtivat ettei tädeistä tule liian setiä.

Ärsyttää myös kaiken maailman muut lieveilmiöt kuten nämä Kiina on paha -hipit, jotka ahtavat Facebookini täyteen boikotti- sun muita mielenilmauskiertiksiä. Kätellään toisiamme globaalisti, tsippaduudaadei. Ei jumalauta kätellä. Eikä sytytellä kynttilöitä eikä harrasteta mitään muutakaan digitaalista anekauppaa, josta ei tarvitse edes maksaa sitä aneen hintaa. Kiinan ongelma ei ole mitkään ihmisoikeudet, vaan se että se on jo itsensäkin kannalta epäterveellisen iso, kuten niin moni muukin maa. Palataan niihin ihmisoikeuksiin sitten, kun kaikki yli 20-miljoonaiset maat on pilkottu osiin.

Kaikkein eniten minua tässä touhussa ärsyttää se, että minua ei ole lahjottu Beijing 2008 -pelillä. EM-futispelin kyllä sain, vaikka jalis on paskaa ihan kaikin mahdollisin tavoin. Paitsi Mario-futis. Mihinkään ei voi näemmä luottaa.

Ei voi.

Ei edes suomenruotsalaisiin stereotypioihin.

Metrossa kolme vanhempaa svenska talande bättre herraa ylipunertavissa rusketuksissaan, vaaleanpunaisissa pikeepaidoissaan, kipparikotsissaan, suorissa vaaleissa puuvillahousuissaan ja kaulalle sidotuissa villapaidoissaan olivat selvästikin, myös puheista päätellen, matkalla venesatamaan. Herrojen noustessa ylös jäädäkseen pois odotin näkeväni perinteiset nahkapurkkarit, ehkä jopa kaksiväriset, tietenkin nauhat rullille nyperrettyinä.

Ja vielä mitä.

Mihinkään ei voi luottaa.

New York, New York

Peleillä on mielenkiintoinen vaikutus kulutustottumuksiin ja elintapoihin. Siis muunkin kuin sohvalla jäkittämisen ja pelivälineurheilun lisäksi. Pelaaminen lisää kulutusta myös muilla osa-alueilla, jos homma osataan hoitaa oikein.

Jokin aika sitten sain lisättäväksi Ikean kamasetin Sim 2 -massiiviini. Setti sinänsä on aika surkea, ja myyntihinta kaupoissa saisi olla huomattavasti alempi kuin mitä se on, sillä sisältöä ei ole kovin paljon. MUTTA! Sai se kuitenkin aikaiseksi sen, että jälleen kerran rakensin yhden iteraation omasta huushollistani Sims-maailmaan, sillä meillä tosiaan on aika Ikea-koti jo muutenkin ja monet kamasetin kamoista meillä on jo. Ja mitä tapahtui? Takaraivossani alkoi kyteä ajatus siitä, että järjestäisin olohuoneen uusiksi. Mies tutisee jo punteissaan, sillä kenen on perinteinen huonekalujen siirtelyn osa :-) Mies syyttäköön pelejä.

Pelit tekevät myös meillä sen, jota mikään matkailuohjelma tai matkatoimistoesite ei onnistu tekemään: halun mennä paikkoihin, joihin normaalisti ei tulisi mieleenkään mennä.

Taustaksi voin kertoa, että vihaan New Yorkia. Tiedän, että monet varsinkin shoppailuhullut rakastavat sitä, mutta vähä muutaman tunnin kokemukseni paikasta ja ihmisistä hieman yli 10 vuoden takaa sai minut pitkään kokemaan vilunväristyksiä aina kun ajattelinkin Isoa Omenaa. Perinteisesti nyrpeinä paskiaisina mainostetut pariisilaiset ovat maailman vieraanvaraisimpia ja ystävällisimpiä ihmisiä verrattuna New Yorkin populaatioon.

Noh. Nyt olen kovasti ryhtynyt miettimään, että jos sittenkin joskus antaisi Nykille uuden tilaisuuden. Minkä ansiosta? Hulk-, Spider-Man- ja etunenässä GTA IV-pelien ansiosta, vaikka GTA:n Liberty City ei edes ole New Yorkista mikään suora kopio.

Kun GTA IV valmistui, New Yorkin hallinto valitti suureen ääneen kuinka peli saattoi kapungin huonoon valoon. Turhaan valittavat, sillä mikä on parempi matkailumainos kuin mahdollisuus saada kierrellä huolella rakennetussa virtuaaliympäristössä imemässä tunnelmaa, tutkimassa paikkoja ja toteamassa, että jos sittenkin... ihmisistä huolimatta... ja jos kaupunkia yrittäisi ymmärtää, saattaisi ymmärtää niitä ihmisiäkin. GTA:n Liberty City antaa esikuvastaan yllättävän kiehtovan kuvan paikkana, jonka tenho avautuu, kun ei ole ihmisiä kohtaan liian kriittinen.

Sillä esimerkiksi pariisilaiset ovat mielestäni ihan mukavaa sakkia - saattaa johtua siitä, että pidän heidän kaupungistaan ja yritän olla vaivaamatta heitä liiallisella turreudella. Liiallisen turreuteen sortuu usein niin, että ei edes yritä oikeasti ymmärtää koko paikkaa, vaan katsoo oikeudekseen olla turisti paikallisten kustannuksella. Pariisissa ei tietenkään haittaa se, että osaa myös muutaman sanan ranskaa.

GTA IV ei siis aja suhteellisen täysjärkistä immeistä ryöstömurhaamaan taksikuskeja, vaan haluamaan avartamaan maailmaansa. Asia, josta minkään kaupungin matkailuviranomainen tuskin on kovin tyytymätön. Pelikehittäjien tuhannen taalan paikka onkin se, miten saada kokemukseen integroitua komponentteja, jotka hyödyntäisivät muitakin tahoja kuin pelinkehittäjiä, -levittäjiä ja pelissä dedikoituja mainospaikkoja ostaneita.

Paljon puhutaan pelien sisäisestä mainonnasta, mutta todella hyvä mainos ei ole se McDonaldisin logo Forza- tai PGR-radan kupeessa, vaan pelikokemus, joka saa vaikkapa ihmisen janoamaan sinne, missä pelialue on olevinaan ja tuomaan rahansa koko alueen yritysten kilpailtaviksi, ei vain niiden, joilla on ollut rahaa panostettavaksi pikselibanneriin. Varsinkin kun mitä järkeä on lypsää vain rahaa joltain Mäkkärin tyyppiseltä, jonka kultaiset kaaret tunnetaan joka tapauksessa pahaisimmassa alkuasukaskylässä asti.

Ja jos palataan takaisin räikeään mainontaan ja tuohon Sims 2:n Ikea-kamasettiin, niin minkä mainosarvon Ikea menettääkään sillä, että peliä ei ole saatavissa myös Ikea-liikkeistä esimerkiksi alennettuun hintaan jos ostaa tietyllä rahamäärällä oikeita Ikea-tuotteita (tai suurostajalle tietenkin ilmaiseksi). Puhumattakaan lisäsisällöstä. Siinä missä Kinder-munista saa nettikoodeja, aivan hyvin riittävästi Ikea-shoppailleen kuitissa voisi olla nettikoodi, jolla voisi käydä lataamassa lisäsisältöä Ikea-kamasettiinsä. Sama pätee tietenkin H&M-kamasettiin.

Suorastaan häiritsee miten puolitiehen jätetään hyvät rahastusmahdollisuudet, kun ei ymmärretä miten suuri vaikutus pienen pilppeen keräyshimolla voi olla.