lauantai 23. elokuuta 2008
Ylös, alas vuoristorataa
Kesä lähenee loppuaan, minkä takia piti äkkiä käydä edes Linnanmäellä, Särkänniemi taisi nyt tältä vuodelta vähän jäädä.
Koska sää oli kaikkea muuta kuin toivottu, eli tämän kesän normaalista kulusta poiketen kesäinen ja lämmin, liian moni muukin oli saanut päähänsä vaeltaa mäelle huvittelemaan. Lievästi kylmän puoleinen, ehkä jopa pikkuripsivä sää olisi ollut optimaalinen. Hakaniemestä hyppäsimme kolmosen ratamatoon, joka oli myöskin tupaten täynnä huvittelemaan matkaajia, ja sulamiskuolema oli lähellä. Jokseenkin piti ihmetellä miten erään blogaavan pariskunnan turkulaisempi puolisko kykeni samaisessa ratikassa tyynenä istuskelemaan nahkatakki niskassaan. Mies ei joko hikoile mistään, tai sillä on tosi hyvä puuteri.
Väkeä siis riitti, ja siihen Lintsin uuteen härveliin, Salamaan, oli siis aivan liian pitkä jono, ja se sai jäädä ensi vuoteen. Noh, täähän on ihan hyvä systeemi, kävin nimittäin tänään ensimmäistä kertaa siinä viime vuoden uutuudessa, eli Kirnussa. Viime vuonna olisi tosin käyntikertojen puolesta tilaisuuksia ollut kai parikin, mutta kun sillä rakkineella oli koko ajan maa jäässä tai kärsä kipeenä. No, tänä vuonna se lienee toiminut hyvin, ja jonokin oli siedettävä. Ihan kivahan se oli, mutta tokikin aivan liian lyhyt. Samasta taudista tosin kärsivät kaikki Lintsin kokoisen tilkun ratalaitteet, minkä kanssa on vain pakko elää, kun ei se alue oikein siitä kykene leviämään oikein mitenkään ellei aleta panna Alppipuistoa sileäksi.
Lapsi elää aika hupaisaa vaihetta tällä hetkellä. Seitsenvuotias ei enää oikein pikkulasten laitteista innostu, mutta vaikka isot hurjasteluvehkeet selvästi kiinnostavatkin, pupu menee helposti pöksyyn. Ensin alkuun touhu oli mennä ihan turhaksi samoiluksi, kun joka laitteen kohdalla poika ilmoittaa, ettei halua mennä siihen eikä tuohon. Lapsen ehdoillahan perheen kanssa Lintsille toki mennään, mutta jossain vaiheessa homma ryhtyy aikuista hermostuttamaan. Varsinkin kun äiti huomaa käyneensä useammassa laitteessa kuin lapsi, joka haluaa vain Vekkulaan.
Mutta Vuoristorata, se ei ole pelkkä Lintsin signatuuri ja huvittelukulttuurihistoriallinen monumentti, vaan edelleenkin monen pikkupojan portti nuoruudenhurjasteluihin. Vaikka putkirakennehirviöt lasta pelottivatkin, perinteiseen puuvuoristorataan piti yllättäen päästä. Ja kun se oli jälleen käyty ja hyväksi todettu, padot aukesivat. Nopeassa tahdissa piti jonotella Tulireki ja Vonkaputous, ja Linnunratakin kelpasi. Pelkäämisestä ei tietoakaan. Viime kesänä Särkänniemen Korkkiruuvissa monta kertaa käynyt ja toissa talvena EuroDisneyn rokkivuoristoradassa kahdesti matkannut penska oli jälleen hurjapäinen itsensä.
Vuoristoradoissa lieneekin joidenkin pikkuihmisten silmään optinen harha: moni putkirakenteinen vauhtirata näyttää hurjemmalta kuin onkaan, koska rata on täysin esillä ja "tyhjän päällä". Perinteinen puuvuoristorata sen sijaan kätkee itsensä puurakennelmiensa huippujen ja laaksojen lomaan ja antaa itsestään järkälemäisen, tukevan, ei tyhjän päälllä menevän vaikutelman, vaikka kestävyyttä ei olisi yhtään sen enempää kuin putkirakennerimpulassakaan. Tulireki olikin Vuoristoradan jälkeen pojan mielestä lopulta aivan liian lyhyt ja ei ollenkaan pelottava.
Eli oikeastaan ihan hyvä päivä. Ruoka tosin tuntuu olevan vuosi vuodelta koko ajan huonompaa ja kalliimpaa. Nykyään ei saa makkaperunoihinsa enää edes majoneesia. Edes rahalla. Myös pikkaisen häiritsee koko se meininki, että ruokakojut on kaikki standardoitu myymään samaa kamaa. Ei siitä ole montakaan vuotta, kun yksi myi esim. makkaratuotteita, toinen hampurilaistuotteita kolmas jotain muuta. Roskaruoka on mielestäni ihan yhtä oleellinen huvipuistoelementti kuin ne laitteetkin, ja tuntuu hieman platkulta, että kojuja on enää turha kierrellä omia mieltymyksiään makustellen. Ei valikoimaeroja, ei lisuke-eroja, hemmetin tylsää. Tietenkin voi aina valita jonkun niistä ns. ravintoloista, mutta se ei ole sama asia, koska se ei tyydytä niitä napostelumieltymyksiä, mitä varten pystärikojut ovat.
Laitepuolelta pitää lisäksi ihmetellä kahta asiaa:
1) Vonkaputoukseen päästetään vaahtosammuttimen kokoisia penskoja, mutta turvajärjestelyt eivät ole sen mukaiset. Selkänojat ovat matalat, eikä niiden yläreunoissa ole minkäänlaisia pehmusteita. Kun laite nytkähtää liikkeelle, täysikasvuisen takaraivon takana on ilmaa - mutta vaahtosammutin lyö takaraivonsa kipeästi selkänojan yläreunaan. Nytkähdys ei ole mikään pieni, joten tärskykin voi olla kova. Ihmetyttää pehmusteen puute, jos kerran vähän pienemmätkin mukaan pääsevät.
2) Taikasirkuksen gondolien ohjelmointi on vuodesta toiseen itsepintaisesti poskellaan. Suurin osa matkasta mennään niin, että pääasiallista katseltavaa joutuu kaulaansa kurkotellen kuikuamaan jommasta kummasta gondolin reunasta kun vaunun pääsuunta on kääntyneenä vähäpätöisiin pikkudetaljeihin. Vaunuissa on muka olevinaan jotkut liiketunnistimet. Ja kattia kanssa. Vaikka kuinka kurottelisi ja kääntyilisi, niin vaunu menee aina samalla tavalla. Olen ihmetellyt tätä parina aikaisempanakin vuotena jättämällä muun muassa palautetta, mutta ilmeisesti lienen sitten ainoa jota asia häiritsee, koska meininki on sama vuodesta toiseen.
Lintsi pitää kuitenkin pintansa vuodesta toiseen jollain kummallisella tavalla, vaikka itse koenkin sen monilta osin huomattavasti huonompana ja... geneerisempänä (!) kuin esimerkiksi Tampereen Särkänniemen - Lintsin missaaminen ei olisi tänä vuonna harmittanut, mutta Särkänniemen siirtyminen ensi vuoteen jopa hieman ketuttaa. Mutta kaipa tuo jälkikasvu tuossa puhaltaa uutta jaksaatia korvienväliseen lukinseittiviidakkooni sen verran, että hyvällä mielellä tuolta aina kotiin tulee.
Tosin jälleen on kova tarve käydä tarkistelemassa joko Pariisin Disneylandin talvikauden hinnasto ja Blue1:n helmikuun reitit on lyöty lukkoon. Ja kas, onhan ne. On aika kaivaa esiin taskulaskin...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti