Joulu tosiaan päättyi eilen. Olisikohan ensimmäinen kerta ikinä, kun jouluruokaa todellakin oli vain kolmeksi päiväksi, sen sijaan että vielä loppiaisenakin ihmeteltäisiin puoliksi kaluttua possunluuta. Huomioitavaa on lisäksi se, että suklaata on vielä vaikka kuinka. Jes jes! Eikä kukaan saanut päähänsä lahjoittaa niitä vihreitä kuulia, joiden kivettyneitä olemuksia ihmetellään seuraavanakin jouluna, kun sen seuraavan joulun kuulat hylätään aikaisempien vuosien kuulien seuraan keittiön kattilakaapin vasempaan takanurkkaan.
Vihreiden kuulien arkistointi kuulunee suvun epävirallisiin perinteisiin. Lapsuudessani ja nuoruudessani isoäitini ostatti joka jouluksi vihreitä kuulia, vaikka niitä ei kukaan - todistetusti - koskaan syönyt. Niitä vain piti olla, koska ne olivat olleet isoisävainajani suosikkeja. Isoisä oli ehtinyt kuolla jo kauan ennen kuin synnyin. Ja mummi ei ollut dementikko, jos sitä mietitte.
Noin kahden vuoden välein iskevä nuhakuumekin suostui saapumaan juuri joululahjaksi. Oli kerrankin aikaa räkiä rauhassa. Mikäs sen mukavampaa kuin hyvällä omallatunolla istua pari päivää sohvan nurkassa pelaamassa Valkyrie Chroniclesia ja FF Tactics A2:a.
Räkäpöhnässä on vähän kuin krapulassa ja tulee ajatelleeksi "tärkeitä" asioita, kuten että suuri arvostelijoiden kunninarvoisa joukko on ymmärtänyt A2:n aivan väärin. Ovat kovasti arvostelleet kuinka pelin tarina on täysin toisarvoinen eikä voisi vähääkään välittää mitä päähenkilölle tapahtuu. Mutta eihän se olekaan sen "päähenkilön" tarina, vaan peli on tarinallisesti pikemminkin novellikokoelma pelin maailman muiden asukkaiden edesottamuksista. Päähenkilö, tuo oman pelinsä harrypotter, vain kulkee paikasta toiseen todistamassa näiden pienten novellipalasten tapahtumia. Ja sellaisenahan peli on todella viehättävä.
Pelijuttuja on ollut aikaa lueskella joulun aikana muutenkin paljon ja hartaudella. Sitä ihastelee ihmisten ammattitaitoa, kielenkäyttöäkin. Ja ihmettelee, kuinka helposti sitä vieraantuu kasvavan pelaavan massan todellisuudesta - kuinka itseään ja osaamistaan täynnä olevat kriitikot oikeastaan entistä vähemmän tuntuvat enää nauttivan edes itse pelaamisesta.
Yhä harvempi friikki on muovisankalasinen kynäniska finnipoju, vaan yhtä hyvin kurvikas blondi - tai perheenäiti. Lisäksi "uuden sukupolven pelaajat" eivät enää välttämättä välitä "viritellä", ja he pitävät muutenkin pelaamisen ja muun elämän toisistaan erillään.
Harvemmin jaksan lukea Penny Arcaden blogia, vaikka sarjiksensa kuuluvatkin suosikkeihin (lukemattomuutta tukee se, että niiden rss-feedi ei syötä koko tekstiä readeriin). Mutta jostain syystä tuli kerrankin luettua. Ja hyvä niin, koska siinä kiteytyi tämä uudenlainen todellisuus aika hyvin.
She is only a "gamer" during the time the console is on, the same way she ceases being a "toaster" once her toast is complete. She is utterly devoid of the received wisdom we amass as enthusiasts, and the joy she wrings from the medium is not diminished as a result.
Ei ihmekään, että kaiken kasvun keskellä peliala on myös aivan hirveässä kriisissä. Kun tajuttiin, että ostovoima on jossain muualla kuin kynäniskoissa ja alettiin palvoa casual pelaajien -kukkaroita, alettiin hiljaksiin huomata myös, että casual-pelaaja on vielä vaikeammin määriteltävissä kuin se kynäniska fanboy. Ja myös vaikeammin manipuloitavissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti