Now recession - now, now, now

Voi näitä lamapuheita. Koko viikon lehdet ovat olleet täynnä säästövinkkejä sun muuta. Vanha juttuhan on se, että mitä enemmän sitä lamaa lietsoo, sitä varmemmin se tulee, koska ihmiset panevat kukkaronsa säppiin. Samaa aikaan työpaikoilla tietenkin kuhisee. Muutamilla liitoilla on taas sopimuskierrokset päällä, lakon uhkaakin väläytellään, firmat uhkailevat tiukoilla ajoilla. Tunnelma on kireä lähes kaikkialla.

Mitä ajattelee pieni ihminen, joka pitää sekä ammattiliittoja että markkinataloutta ylipaisuneina kaskelotteina, joille kummallekin pieni ihminen on pelkkä peliväline? Pieni ihminen ajattelee surkeana, että pitääkö sittenkin laittaa talvilomalle varatut lomarahat mieluummin piiloon kuin alkaa suunnitella matkaa? Kuulostaa naurettavan pinnalliselta, mutta vaikeiden aikojen keskellä ihmisten onnellisuus on yleensä hyvinkin naurettavista asioista kiinni.

Pahin lama ei ole se, mikä heijastuu rahapusiin, vaan se, joka kummittelee korvien välissä. Jos ennakoin taloudellista tilannetta säästämällä rahani, vältän ehkä vaikeat ajat jääkaapissa. Toisaalta saatan pihtaamalla edesauttaa yleistä markkinoiden laskua vielä lisää. Ja päälimmäisenä syvennän pääni sisäistä henkistä lamaa.

Vitutus ja masennus ei sekään ole terveellinen asia kansantalouden ja vaikkapa pienen ihmisen työnantajan kannalta. Työteho putoaa, jälki huononee, kun pienen ihmisen mielessä ei ole porkkanaa, jolla porhalletaan etapilta etapille.

Etappeja pitää olla, eivätkä niiden välit saa olla liian suuret. Jos niitä joutuu poistamaan, juoksu muuttuu tuskaisaksi nilkutukseksi, kun maaliviiva ei ole enää näkyvissä. Yksi tällainen maali ja päämäärä on ollut satumainen viikko talvella, jolloin uppoudutaan tuhluuseen ja räävittömään todellisuuspakoon, koska sillä jaksaa taas puoli vuotta seuraavaan lomaan. Nyt en tiedä uskallanko sen toteuttaa.

Toisaalta, järjellä ajatellen, mitä tässä stressaamaan? Olen viimeisen parin vuoden aikana joutunut useampaan otteeseen miettimään, että mitä jos menee työ alta? Olin pitkään paniikissa, mutta jouduin lopulta toteamaan, että on sitä loppujen lopuksi pahempiakin koettu. Velkaa ja autoa ei ole ja huollettavia löytyy, joten jos perheen kollektiivinen penninvenytystaito ei riittäisi, ainakaan ei tarvitsisi tapella sossun tätien kanssa ihan perusasioista. Enää en pelkää, mutta ihmettelen miten jaksan?

Etappien tarvekin on tosin hyvin suhteellista, kuten myös niiden laatu. Mitä mielekkäämpi työ, sitä pienemmän ovat vaatimukset etappien luonteelle ja sitä suurempia saavat välimatkat niiden välillä olla. Raskaan vuoden jälken mietin kesälomalla jopa ihan vakavasti, että jos heittäytyisi sittenkin omaehtoisesti työttömäksi etsimään sellaista toimeentuloa, joka antaisi enemmän kuin ottaisi. Jotta työ itsessäänkin sisältäisi jälleen mielekkäitä etappeja.

Tavalla tai toisella esimerkiksi pelialalle ujuttautuminen tuntuisi mielekkäältä, varsinkin kun jälleen vastikään juttelin erään pelifirman edustajan kanssa siitä, että esimerkiksi pelijournalismissa on edelleen aivan liian vähän naisia. Jopa niin vähän, että vaivaiset kolme kolumnia Pelaa-lehdessä ovat ehtineet tehdä naamani tutummaksi kuin olin olettanut. Syöhän naisten puute toki pelijournalismin ja sen kanssa yhteistyötä tekevän pelialan uskottavuutta. Eritoten siksi, että pelejä yritetään suunnata yhä enemmän myös naisten ja koko perheen makuun niin, että ei enää riitä, että ylipuhuu aikuiset ostamaan pelejä lapsilleen, vaan pitää saada aikuiset myös pelaamaan niitä pelejä lastensa kanssa. Suomalaisessa kentässä pelijournalistinen vastuu lepää kuitenkin käytännössä täysin miehisillä harteilla - asiansa osaavilla sellaisilla toki - mikä kytkee pelaamisen mielikuvatasolla väkisinkin edelleen liikaa poikien ja pikkupoikien harrastukseksi. Koska rakastan pelejä, sieluani riipii se mielikuva, varsinkin kun se on väärä.

Joskus taloudellinen lama voi kasvattaa niin suuren henkisen laman pelon, että siitä saattaa jopa olla hyötyä. Blogimaailmasta löytyy muutama rohkaiseva esimerkki kuten Mari ja Medis, jotka päättivät haluta pikemminkin tehdä töitä elämän ehdoilla eikä toisin päin. Se mietityttää minua usein. Ruusuilla tanssimistahan se ei ole, mutta kummatkin vaikuttavat aivan eri tavalla tyytyväisiltä - eivät rikkinäisiltä - kuin millaiseksi omat tuntemukseni koen nykyään aivan liian usein.