Tähdenlento

Yhdysvaltain käsikirjoittajien lakko teki paljon tuhoa ja tappoi hyviäkin uusia sarjoja ennen kuin ne pääsivät edes vaipoistaan. Kotimaisia kanavia parjattiin muun muassa siitä että kauheasti tuulettelivat uusilla sarjoilla, jotka olivat tynkiä 8-11 jakson pakkauksia.

On totta, että Cashmere Mafia tai Naistenmiehet eivät ole kovinkaan mistään kotoisin, ensimmäinen oli Sinkkuelämää-ripoff, jälkimmäinen lähinnä brittiläisen Kypsymättömät-sarjan jenkkilämmittely. Mutta noin yleisesti ottaen onko sarja aina huono tai B-luokka, jos se ei selviä Yhdysvaltojen raa'assa sarjakilpailussa ensimmäiseltä kaudeltaan eteenpäin?

Alan suuremmassa määrin tulla siihen tulokseen, että joskus on konsepteja jotka voivat suorastaan hyvin siitä, että loppu tulee ensimmäisen kauden lopussa - ja että tekijät tietävät sen edes jokseenkin ajoissa. Sarjasta voi nimittäin tulla parempi kuin mitä se olisi ikinä ollut pitempänä, hamaan tuntemattomaan tulevaisuuteen jatkuvana virityksenä.

Esimerkiksi West Wing oli toki pitkään hyvä, mutta jossain kolmannen kauden jälkeen homma alkoi tuntua venytetyltä. Verbaalinen tennis piti toki kutinsa koko ajan, mutta ei enää pidemmän päälle jaksanut kiinnostaa. Tai joku Teho-osasto, mitä sitä nyt on tullut? 15 kautta tms? Mielenkiintoni alkoi rakoilla pahasti jo aikoihin, jolloin Carter taisteli addiktionsa kanssa. On muitakin, esimerkiksi ihan pikkaisen ihmettelen heitä, jotka jaksavat katsoa sinänsä ihan hyvää Sydämen asialla -brittisarjaa, mutta että mitä yli 16 kautta tai jotain. Juu ei, vaikka ihmiset vaihtuvat siinä kuten Tehiksessäkin.

Kun hyvä tiimi lopulta tajuaa lopun tulleen (joko pakotettuna tai omasta tahdostaan) se tekee yleensä sarjalle aivan suunnattoman hienoja asioita. Buffy vampyyrintappajan viimeisen kauden loppupuoli oli timanttikamaa. Tiimille järkytyksenä tullut tieto Angel-sarjan kesken lopettamisesta kanavoitiin viimeisiin jaksoihin tavalla, joka teki oikeutta myös katsojalle. Lost parani heti, kun saivat aikaiseksi lopullisen aikataulun jatkon loppukausille ja päätökselle. 24-sarja toimii suhteellisen hyvin koko ajan, koska kaudet tehdään omiksi tarinoikseen koko ajan.

Entäs sitten ne yksikautiset? Firefly. Ensin harmitti, että lopetettiin yhteen kauteen. Sitten piti tulla siihen tulokseen, että parempi niin. Serenity-leffa sitoi langat. Tällä hetkellä kelailen kovalevyn uumenista kevään ja kesän mittaan tulleita Studio 60 on the Sunset Stripin jaksoja, ja ilakoin nyt jo siitä, että sarja ei ehdi uuvahtaa, koska se kestää vain sen kauden ja menee siis loppua kohden vielä hullummaksi ja paremmaksi, koska Sorkin ja kumppanit saivat käsittääkseni suhteellisen ajoissa tietää että kausi kannattaa päättää sopivasti, sillä jatkosta ei ole kovinkaan paljon toivoa.

Vaikka aika kultaa muistot, niin lapsuuden lemmikeistäni esimerkiksi alkuperäinen Taisteluplaneetta Galactica eli vain yhden kauden. Tales of the Gold Monkey oli vain kauden. Kuten myös Bring 'em Back Alive. Uudesta Galacticasta pidän hyvänä asiana, että homma loppuu neljänteen kauteen. Se on ollut kovaa kamaa, mutta niin monimutkaista, että lässähdyksen uhka on päällä koko ajan.

On toki olemassa käsite minisarja. Mutta yleensä ne ovat vähän turhankin lyhyitä. Kun tyypit ovat hyviä ja käsis jees, niin katson kyllä mielelläni sen 22-25 jaksoa aivan intopiukeena, vaikka ilo sitten loppuisikin siihen.

Palatakseni vielä hetkiseksi siihen Studio 60:een. On toki yksi syy, miksi todella harmittaa ettei homma jatkunut: Matthew Perry. Jokaisella entisellä Frendit-staralla on Frendit-stigma, jopa Anistonilla. Studio 60 antoi Perrylle hienon mahdollisuuden osoittaa olevansa muutakin kuin Chandler Bing (Bing!), ja siihen mies on totisesti kyennyt. Lisäksi yhteispeli West Wingistä tutun Bradley Whitfordin kanssa toimii kuin se kuluneen proverbiaalinen junan vessa. Eli siis sarjan ei olisi pitänyt jatkua minun takiani, vaan näyttelijöiden - miten epäitsekästä. :-)