Uutta vuotta, beibet

Muun muassa Mieto Marinadi listaa vuoden kohokohtansa (ja ehkä "kohokohtansa"?)

Koska se haisee bleemille, teen sanoin.

Vuonna 2005 (La Bamban äänellä, hehkulamput kaulassa laulettuna):

- Ladasta puhkesi rengas
- Kävin Tanskassa
- Kävin kuudessa huvipuistossa
- Mälläsin Ladan
- Sain uuden pomon
- Sain ylennyksen
- Sain uudestaan uuden pomon
- Sain vielä kerran uuden pomon
- Vietin kuuden viikon kesäloman lokakuussa
- Kävin uudestaan Tanskassa
- Luovuin Ladasta ranskalaisen rakastajan (Citroen C3) eduksi
- Sanoin hyvästit Riku-koiralle (nyyh)
- Täytin 33, huomasin että silmien väliin saattaa parin vuoden sisällä muodostua ryppy
- Huomasin olleeni jo viisi vuotta naimisissa
- Ostin uuden tietokoneen, joka tällä hetkellä ei toimi
- En löytänyt ainuttakaan UUTTA musiikillista tuttavuutta, sen sijaan löysin vihdoin System of a Downin
- Katsoin kaikki Buffyt ja Angelit loppuun, enkä tiedä miten toipuisin haikeasta tyhjyydentunteesta
- Tein 75 lehteä
- Vaihdoin firmaa
- Laihduin kilon
- Ostin lantiohousut
- Rikoin sitikan pissapojan
- Katsomattomien, nauhalla odottavien West Wing -jaksojen määrä nousi yli viidenkymmenen

Vaikea sanoa oliko hyvä vai huono vuosi, mutta ainakin se oli suhteellisen työläs. Ylä- ja alamäkiä oli aika lailla. Mutta hyvä puoli on se, että tuskin kovin helposti enää yllätyn mistään.

Mitä tapahtuu vuonna 2006, se jää nähtäväksi. Tuskin mitään yllättävää. 

Aah ma nauran, kun kuvani peilissäin nään

Telkkarista alkaa ensi vuoden puolella sarja, jossa pannaan lähimmäisten ärsyttävät tavat kuriin. Okei, mutta ensimmäisessä jaksossa vaimo on kyllästynyt miehensä renttutyyliseen pukeutumiseen ja uhkaa ajaa itsensä kaljuksi jos mies ei muuta tyyliään.

Haloo? Ei sitten renttukamat ottaneet aivoon ennen naimisiinmenoa? Pakkoa kysyä eukolta että mitäs läks? Sietääkin ryhtyä kaljuksi.

Ihmisethän tykkää tuollaisesta viihteestä, todennäköisesti vähän samoista syistä kuin Uunosta. Pääseepähän nauramaan toisten idioottimaisuudelle. Toisaalta surkeus on huipussaan, kun idiotia tarttuu ruudusta katsojaan.

Telkkarissa ja ties missä akkainlehdissä on näitä muuttumisleikkejä, jossa yleensä naisten tyylejä pannaan uusiksi. Tietysti sellaiset on tosi kivoja, kun ihminen niihin itse haluaa. Sen sijaan on todella vaikea käsittää mitä liikuu niiden ihmisten päässä, jotka ilmoittelevat sukulaisiaan ja työtovereitaan tällaisiin, yleensä edes uhrille itselleen kertomatta, ja vielä kehtaavat perustella ilmoittamista tyyliin "kun sillä on ollut sama tyyli jo monta vuotta, eikä se pidä huolta itsestään, ja ei sillä ole poikaystävääkään - tehkää nyt sille jotain."

Kenelle tuossa oikeastaan tehdään palvelus? Sille, joka ei viitsi muuttaa kampaustaan joka vitun viikko, vai niille, joiden pinnallisuus ei kestä sitä, että kaikki eivät ole yhtä turhamaisia kuin he? Mitä ajattelee leikkiin ilmoitettu henkilö? Minusta ainakin tuntuisi, että vai niin, että näinkö vastenmielinen minä ympäristölleni olen, kiitti vitusti...

Lastenelokuva ei ole enää lasten

Media=Blogissa Matti tuo esiin myös muista blogeista bongaamaansa elokuvien ikäraja-asiaa. Pani ajattelemaan, jotain kommentoinkin.

Keskustelu pyörii lähinnä raakuusnäkökulmasta. Ihan tärkeä, varmaan tärkein, asia ikärajoissa on nimenomaan jonkinlaisen väkivallan kuvaamisen ja muiden pelottavien aspektien kontrollointi. Mutta Mattia kommentoidessani tuli mieleen myös se, että pitkään aikaan eivät ole lastenelokuvat edes olleet lasten, eivät edes ennen kuin joka piirretyssä alkoi tulla ruumiita enemmänkin kuin Bambin äidin verran (nyyh! trauma!).

Lieköhän noin osapuilleen Aladdin se leffa, josta minun mielestäni homma alkoi ja alkoi saman tien karata myös käsistä. Aladdinia toki kritisoitiin myös pelottavuudesta, mutta minua häiritsi myös toinen aspekti: piti oikeasti olla aika paljon leffoja ja elämää nähnyt, jotta elokuvasta sai sen perus-Disney-sössön lisäksi kaiken irti. Tarkoitan nykyään täysin rehottavaa pop-kulttuuriviitteiden ja kaksimielisten vitsien viljelyä.

On toki hyvä, että vanhemmat viihtyvät leffassa lasten kanssa, mutta jossain menee se raja, ja esimerkiksi Toy Story -leffojen kohdalla se raja jo ylittyi. Onko oikein, että lapsi joutuu hölmistymään aikuisen käkättäessä vieressä asioita, joita lapsi ei itse käsitä? Onko oikein, että lapsi joutuu kokemaan, ettei elokuva olekaan oikeastaan enää hänelle, vaan aikuiset ovat vieneet senkin?

Shrek ja varsinkin Shrek 2 ovat jo sellaisia, jotka ovat loistavan hauskoja, mutta eivät ole lastenleffoja lainkaan. Ahkerasti niitä kuitenkin penskoille myydään. Siitä tulee vähän ikävä fiilis. Ikärajoista puuttuukin ihan täysin arviointikriteeri "vaadittava ikä- ja kokemustausta, jotta saa leffasta suurimman osan irti". Se, että leffassa ei ole visuaalisesti traumatisoivaa materiaalia (tai kiroilua) ei vielä tee sitä lastenleffaa, ei vaikka se olisi piirretty.

Vanhempien vastuuta tietysti korostetaan, ja ihan oikein. Mutta vähän paremmin saisivat ikärajat antaa viitteitä sisällöstä. Nykyään tilanne tuntuu siltä, että jotta voisi kantaa vastuunsa vanhempana, pitäisi ensin käydä yksin koekatsomassa aiottu koko perheen viihteeksi tarkoitettu leffa ennen kuin vie koko perheen sen katsomaan. Ja mikäs tolkku siinä on - vaikka leffateatterit varmaan tykkäis... vai sitäköhän tässä ajetaankin takaa?

Joulustressiä, hip hei

Vielä pari päivää, niin pääsee relaamaan. Tai siis ei. Aattona meitä ei kukaan kaipaa, mutta joulupäivänä pitäisi vetäytyä Kouvolaan ja tulla heti seuraavana päivänä pois. Tai minun ainakin pitää tulla pois, kun ei ole mahdollisuus pinnata välipäiviä duunista.

Ei oikein nappais. Sinne meni joulurauha ja mahdollisuus levätä perseellään hel-ve-tin pitkän vuoden jälkeen. Tietysti voisi jäädä kotiinkin ja antaa poikien mennä keskenään. Mutta on sekin sitten kivaa - istua yksin pyörittelemässä peukaloitaan ja tuntea huonoa omatuntoa siitä, että on niin itsekäs, ettei viitsisi kuluttaa joulua reissaamiseen.

Hullua sinänsä, että joulunpilaajan fiilikset saa usein se, joka haluaa viettää joulua rauhassa, eikä ne, joiden pitää saada liihottaa kaiken maailman mummolat, sokeriserkut ja hautuumaat. Oikein odotan maanantaina pimeässä ajamista ja paluuruhkassa kököttämistä. Not.

Oudon tuttuja tuntemattomia

Henkinen uroteko tuli suoritettua. Tein työtä käskettyä enkä mennyt Sisäpiirin pikkujouluihin, joissa oli ihan mukavaa. Monet blogit saivat kasvot, enkä tainnut kertaakaan edes sanoa "döööäääöö niinku." Vähän petyin blogaaja Sauli Niinistöön, joka kyllä hoveroi seurueen reunoilla, mutta ei suostunut tunnustamaan väriä ja liittymään karkeloihin. Ja katosi edes sanomatta heihei. Huonoa vaalityötä, sanonpa vain. No, eihän mulla ole äänioikeuttakaan.

Perhe-elämän takia piti poistua jo aikaisin paikalta, mutta tuli sentään bongattua suosikit Mieto Marinadi, Turisti ja tietenkin Sun Äitis. Hämärää illassa oli se, että monet kasvot tuntuivat jopa häiritsevissä määrin tutuilta. Voisin panna vaikka pääni pantiksi siitä, että olen joskus tavannut Tiramisun Lauran tai SchizoBlogin Jannen joskus jossain. Sun äitis, Sekamediasopan Helen ja Tuhat sanaa -Tuija olivat myös hurjan tutun oloisia. Mikä lie valemuistoko?

Talvi on jees!

Huomasin tänään etten vihaakaan talvea. On meinaan eka talvi niin, että on auto.

Olen talvisin vihannut palelemista ja bussiysäkillä värjöttelyä. Sitä ei enää tarvitse tehdä. Talvihan on siis mitä mainioin, kun sinne ei enää tarvitse mennä kuin omasta vapaasta tahdosta ilman pakkoa. Pimeydestä viis, pianhan sekin loppuu.

Döööööäääööö siis niinku!

Lauantaina olisi Sisäpiirin pikkujoulut. Huomennakin olisi ihan toisenlaiset pikkujoulut. Kumpaankin tekisi mieli mennä, edes käymään. Tykkään tavata uusia ihmisiä, vaikka se periaatteessa rasittaa minua henkisesti todella paljon.

Olen yleensä se, joka lyöttäytyy sen yhden tutun seuraan (varmaan ärsyttävyyksiin asti), ja vain katselee uteliaana sivusilmällä kaikkia muita ja toivoo, että tutun tutut tulevat hollille juttelemaan tutulle niitänäitä. Silloin, kuin varkain, voi osallistua keskusteluun ja tutustua ihmiseen silleen kuin puolivahingossa, eikä synny tilannetta, että kaksi toisilleen täysin vierasta joutuvat keksimään tikusta asiaa jutellakseen keskenään täysin kylmiltään. Tai ei ehkä se toinen koe asiaa niin, mutta minulla on kovat suorituspaineet saada suustani ulos muutakin kuin "dööööäääöööö kaunis ilma tänään dööööäääööö... siis niinku!"

Hupaisinta on, että ei tällaista ongelmaa ole lainkaan, jos on ns. ennalta raamitettu se, mistä pitää jutella. Työelämässä minua saattaisi hyvinkin erehtyä luulemaan sosiaaliseksi ja sanavalmiiksi ihmiseksi.

Lipeäkala

Ravintoloissa ja baareissa on jo eriöt tupakoitsijoille, tai tupakoitsijat ajetaan jopa ulos.
Vaadin samaa vastenmielisten ja vastenmielisen näköisten ruokien syöjille.

Vasta 33

Ne ovat alkaneet muodostua.

Juonteet kulmakarvojen väliin.

Kasvatan kulmakarvat yhteen

niin ehkä kukaan ei huomaa.

Rakkaus on ruma sana

Kohtauksia ihmissuhteista ja kaveripiireistä:

- Viittiks jätkä siirtää persettäs vähän, että mäkin mahdun sohvalle.
- No saatana, laihduttasit vähän ettei mun tartte.

- Mitä horo, missäs oot luuhannu koko aamupäivän?
- Nussin veljeäs ja vaimoas samaan aikaan, eli mitäs luulet?

- Juustoa, valtakunta juustosta, stna!
- Ai eiks siellä päin oo kalsareissa riittävästi kosteutta?

- Mä oon kuule vähän ajatellut...
- Oho, ottiks kipeetä?


Ja he kaikki rakastavat toisiaan. Ehkä jopa elämänsä loppuun saakka.

Lanterna (magica)

Huh, kävin Lanternassa. Se on huonekalukauppahelvetti tuossa naapurissa, Roihupellon teollisuusalueella, Itiksen kupeessa. Saman katon alla kaikki mahdolliset mööpelipuljut plus K-rauta. Jysk tosin taitaa puuttua.

Ikea on ollut jo pitkään fanituskohde numero yksi, mutta Lanterna on nyt kova haastaja. Todella vaarallinen paikka. Onneksi en ollut tuhlaamassa omia rahojani.

Kovasti yrittivät myydä kolmen tonnin moottoroidun sängyn. Tuntuu hullulta, että samalla hinnalla saisi kohtuullisen hyvän käytetyn auton. Ja onhan niitä kalliimpiakin sänkyjä, Hästensin luksumallit taitavat hipoa jo kymppitonnia. Sillä saisi jo kohtuullisen hyvän uuden auton.

Ottaisikohan lainan, ja viettäisi loppuelämänsä sängyssä? Houkutteleva ajatus.

At least you have your blog for comfort

Monissa asioissa äiti on paras. Tai mummi. Suursiivousta tehdessä tuli taas mieleen monet vinkit ja niksit, jotka olen elämäni varrella saanut niin äidiltä kuin isoäidiltäkin - eikä vain ne siivoukseen liittyvät. Väkisinkin tuli mieleen myös synkkiä ajatuksia. Mitä teen kun äitiä ei enää ole? Mummi kuoli jo kaksi vuosikymmentä sitten, ja sekin oli iso isku, vaikkei 13-kesäisen epäkehittyneellä tunnemaailmalla asiaa oikein osannut kunnolla käsitelläkään.

Tunnemielessä vanhempia ei korvaa mikään. Mutta perimätieto elää sittenkin - vessanpönttödilemmaani tuli heti pari kommenttia. Se on jollain omituisella tavalla kovin lohduttavaa. Esimerkiksi Media=Blogissa on kovasti filosofoitu blogien perimmäisestä olemuksesta ja tärkeydestä milloin millekin esoteerisuuden rajoja hipovalle elämän aspektille, ja olen henkisesti hymähtäen pitänyt loputonta analysointia kaikessa mielenkiintoisuudessaan hieman ajanhukkana - antaisivat nyt ajan kulua, mietin pienessä mielessäni. Mutta silti kuin varkain alkaa muodostua oma suhteeni blogeihin ja Blogistaniaan, vaikka nimenomaisesti olen pyrkinyt olemaan ajattelematta ja analysoimatta suhdettani blogeihin.

Kun äitiä ei enää ole, kun anoppia ei enää ole, perimätieto on olemassa, ja ihanasti jopa siinä nimenomaisessa perimätietomuodossa. Tietosanakirjat, wikipediat sun muut hakuteokset, vaikka korvaamatonta dataa sisältävätkin, häviävät sille, että ihminen kertoo omasta kokemuksestaan miksi jokin (hänelle) toimii ja miksi toinen ei. Aina ei eksakti kuiva fakta korvaa epäeksaktimpaa elävää kokemusta. Siitä blogeille kiitos.

Ehkäpä edellisen bleemi-entryn Log Lady -luonnehdinnassa pitäisikin lukea:
Your demeanor with people is more than awkward,
but at least you have your blog for comfort. 

Bleemin pojan paluun kosto

You are the Log Lady.  A little bit cracked, but
maybe more tuned in than anyone knows.  Your
demeanor with people is more than awkward, but
at least you have your log for comfort.

Which Twin Peaks character are you?
brought to you by Quizilla


Kiitoksia vaan Rikosrekisterille.

Jes, joulusiivottu!

Kämppä puunattu, jopa vessa jynssätty. Olen kone. Vielä pitää varata pesutupa matoille.

Ehkä vähän aikaista joulusiivoukselle, kyllä tää taas kolmessa viikossa sikalaksi muuttuu. Silti palkitsee, kun sain keittiön hellan vieressä olevan seinän sitkeääkin sitkeämmät rasvaroiskeet tuherrettua vihdoinkin irti. Niitä on aina välillä yrittänyt puolihuolimattomasti nyhrätä, mutta ei ole oikein tulosta syntynyt. Vihdoin löytyi riittävän hyvä myrkky (Super, suihkepullo. Rakastan!).

Aloin jo pelätä että tarvitsen How Clean is Your Housen rouvat paikalle nöyryyttämään minua rasvatahrojen poistoasioissa. Kyseisen sarjan Kim ja Aggie ovat kyllä ihailtavan kovia tätejä, ja niillä on hemmetin hyviä niksejä - kuten klassinen sitruunanpuolikas mikroon. Ruokasooda pöntössä ei silti ainakaan meillä toimi. Mitä lie pikeä me paskotaan... pitäisköhän vaihtaa ruokavaliota?

Kaupungeista vielä

Ruoho on aidan takana jne... Hyviä kaupunkeja miettii, kun oma tuntuu harmaalta ja epäkiinnostavalta. Sohjo piiskaa Itäväylää. Työpaikan ikkunasta aukeaa näkymä vaahtopäille nousevasta lyijynharmaasta merestä, joka kuiskii sadistisesti laineidensa lamauttavasta kylmyydestä. Kurjaa, rumaa, ranteet-auki-ja-sassiin-masentavaa.

Mutta onneksi on niitä, jotka näkevät ruminakin päivinä Helsingissä jotain kaunista. Tätä on tällaisina päivinä hyvä katsella. Niklas Sjöblomin kuvablogi on Kuukkelinsa ansainnut. Kamera vangitsee välillä muutakin kuin Helsinkiä, mutta se ei kokonaisuutta pilaa. Jos et ole jo tätä lisännyt linkkeihisi, tee se nyt, ja pelasta itsesi mielipahalta niinä päivinä, kun mielestäsi Helsinki unohti aamulla pestä naamansa, kammata hiuksensa ja poimia röönät nenäkarvoista.

Oulu

Tämän on viimeinen sarjassa "Kehu kaupunki päivässä". Harkitsin että tämän jälkeen tulisi vielä Jyväskylä, mutta pelkkä Matti Nykänen, Tourujoen omalaatuinen rantamaisema ja muutaman sadan metrin matka kaukaisesta lähiöstä keskustaan eivät i-han riitä kärkikolmikon laventamiseen nelikoksi. Varsinkin kun jos kehuu neljä, tulee pakkomielle Top5-tyyppiseen systeemiin. V on kuitenkin tyylinä toimivin.

Mutta siis Oulu. Oulun on pakko olla hieno.

En ole koskaan käynyt Oulussa.

En osaa edes kuvitella millaista Oulussa on. Paitsi tähän vuodenaikaan varmaan pirun pimeä.

Haluaisin kuitenkin käydä Oulussa, sillä hauskimmat tuntemani ihmiset ovat liki kaikki Oulusta. Oulu siis tekee ihmiselle jotain radikaalia - Oulun on jollain tapaa pakko olla tosi nasta mesta. Pitääkö olla kasvuvaiheen herkimmässä vaiheessa, jotta Oulu voi tehdä tehtävänsä? Se on epäselvää. Siksi pitäisi tehdä empiirisiä tutkimuksia.

Tampere

Tänään kehun Tamperetta. Tamperekin on kiva. Siellä on planetaario ja delfinaario, ja ihan hyvä leffateatteri. Tampereellakin voisi asua. En ole käynyt Tampereella aikoihin, mutta minulla on sieltä silti paljon lämpimiä muistoja. Jälleen kerran työpaikka ongelmatekijänä. Mutta jos voittaisin lotossa, muuttaisin heti jonnekin Pyynikinmäen suuntaan. Sitten kävisin planetaariossa joka päivä ja Plevnassa pyttipannulla. Oikein kylmänä päivänä ottaisin toisenkin kaljan.

Perhana mä haluan voittaa lotossa.

Pönde on mesta nasta

Vietin viikonlopun Kouvolassa sukuloimassa. Töissä monilta pääsee hörähdys aina kun ilmoitan lähteväni Kouvolaan. Paikalla on tunnetusti maine tylsänä tuppukylänä, joka on täynnä Kymen versioita ns. keravista.

Kouvolassa ikänsä asuneet ja sieltä pois päässeet, tai siellä opiskeluaikansa viettäneet eivät kovin kauniita kotikaupungistaan puhu. Lienen siis perverssi, silllä rakastan Kouvolaa. Kouvolassa mikään ei ole kaukana. Kouvola on täynnä ystävällisiä ihmisiä vähäisintä kaupan kassaa myöten. Elokuvateatterit voisivat toki olla parempia, mutta mukava autoretki Kuusaalle leffan perään on aina kivaa.

Kouvolassa ei ole kulttuuria. Kouvola on vain rautatiesolmun kasvattama epämääräinen klimppi ihmisiä sieltä täältä. Niin, omassa hyvin keskikertaisessa tavallisuudessan Kouvola on siis suorastaan eksoottinen. Ihmiset eivät ole oikein mistään kotoisin, vaan ovat leimallisesti sitä-sun-tätä - Kouvolalaisia, Kymenlaakson kosmopoliitteja.

"Sie" ja "mie" ovat liki ainoat hesalaisesta perustahvosta erottavat asiat. Lievätkö nekään, sillä vanhan, 80-luvulta peräisi olevan vitsin mukaanhan tyypillinen helsinkiläinen on liian kireissä kivipestyissä farkuissaan ja liian isossa nahkarotsissaan bussipysäkillä seisova tyyppi, joka kulkupelin lähestyessä toteaa kaverilleen että "kah, tösää tulloo". Joku voisi väittää, että nuo ovat niitä keravia, mutta pikakatsaus Myllypuron karaokebaariin antaa toisen viestin. 

Heikoimpina hetkinäni olen jopa ajatellut, että Kouvolassa voisi ihan asua. Sääli ettei vain keksi millä siellä itseään elättäisi. Kouvolan sanomiinkaan ei ihan joka päivä jengiä haeta töihin.

Matti Nykänen

Tulis se 80-luku nyt tosiaan kunnolla takaisin, eikä vain näennäisesti, niin kaupastakin saisi taas kunnon vyötäröllä varustettuja housuja. Vihaan lantiohousuja, vihaan, vihaan, vihaan. Minulla ei ole lantiota, minulla on traktorinrenkaan verran laardia. Haluan sen piiloon housunkauluksen alle, en esille housunkauluksen päälle. Haluan että persvakoni on minun oma asiani, eikä mikään näyttelyesine, joka kumartaessani loistaa Kiinaan asti. Haluan olla siis Matti Nykänen, vaikka housut kiristäisikin vähän kainaloista.

Vaikka aika kiva on toi pitkä villatakki, jonkin ostin lantiohousujeni seuraksi.

And have a nice day!

Fujitsun mikrotuki 0wnz and r00lz

- Hei, kytkin tietokoneeni televisioon näytönohjaimen tv-outista rca-kaapelilla. En kuitenkin saa ulos mitään kuvaa, vaikka näyttöasetusten pitäisi olla tasan oikein (samoin kuin rinnakkaiskoneessa). Missä vika?

- Scarttia käyttäessä eivät kaikki televisiot osaa näyttää kuvaa kuin mustavalkoisena. Tarkista että televisiosi scart-liitäntä on composite-yhteensopiva.

- Minulla ei ole scarttia, vaan rca-johdot. Ne on yhdistetty television rca-liittimelliseen av-sisäänmenoon. Tukee kompostia, toimii toisella koneyhdistelmälläni. Kuva ei ole mustavalkoinen, silä kuvaa ei ole lainkaan.

- Jos tietokoneen mukana ei ole tullut rca-scart-sovitinta, sinun pitää hankkia sellainen, mutta kaikkien televisioiden scart-liitännät eivät ole composite-yhteensopivia.

- Ilmaisenko itseäni jotenkin huonosti: koneeni on rca-liittimellä kiinni television rca-sisäänmennossa. En käyttäisi scarttia vaikka minulla olisi sellainen. Sama yhdistelmä toimii oikein toisella koneellani. Jos näytönohjain tai jotain muuta on rikki, kuten epäilen, sano niin, ja anna minulle lupa ottaa yhteys huoltoon.

Ei vastausta.

Otan silti yhteyttä huoltoon. Perkele.

Meemi

Super!! You are WILLEM DE KOONING.
You think just like you paint: in the abstract. You
live well outside of the box and never know
where life will take you next. Your friends
admire your ability to fearlessly veer away
from the boundaries of society.

Which famous artist most reflects your personality?
brought to you by Quizilla

Jos laittaa meemin blogiin, tuleeko siitä bleemi? Ja mitä tämä asioiden blogistaniaksi kääntäminen sitten on? Argh.

Kumpi oli ensin, taikina vai juuri?

Tuli syystä ja toisesta tarve etsiä taikinajuuren reseptiä. Kotikeittiöraamatussa oli kyllä ohje juurelle, mutta se oli huijausta - valmistusaineisiin kuului ruisleipäpalasia. Eli sama kuin ottaisi munan kanasta, eikä neitseellisen synnytyksen kautta. Sillä hakusessa oli nimenomaan tapa tehdä ruisleipää, juuresta, koska ei ole saatavilla ruisleipää, juuresta tai ilman.

Jonkin verran nettiä surffattuani tulin tulokseen, että kaikki huijaa. Joillain on jopa satavuotiaita juuria tallessa isoäidin taikinakirnussa, toiset käyttää hiivaa (kauhistus). Se satavuotias juuri kyllä kuulostaa tosi hienolta jutulta. Silti panee miettimään, että mistä se ensimmäinen, kaikkien juurien äiti oikein tuli.

Lopulta löytyi ainakin yksi juuriohje, joka tuntuu kaikkein vähiten huijaukselta. Reseptinkirjoittajan asennekin on kiva.

Yhteistyö on tyhmää?

Tulee pelattua. Paljon. Todella paljon. Ja myös työn puolesta. Vaikka viikottainen pelipalsta on pieni, sitäkin varten pitää kahlata läpi peli jos toinenkin, ja tilan vähyyden takia ei ihan keskinkertaisia tai sitä huonompia voi aina edes mainita. Mutta olen tullut siihen tulokseen, että tästä lähtien vaikka peli ei olisikaan ihan superia, niin jos sen moninpeliominaisuuksista löytyy myös ns. co-operative mode, peli pääsee vahvaksi ehdokkaaksi palstalle saakka.

On nimittäin todella harmillista, ja käsittämätöntä, miksi niin monesta pelistä sellainen puuttuu. Otetaan nyt vaikka Call of Duty tai muu vastaava sotapeli, jossa tehtävämoodissa on tietokoneen ohjaamaa joukkekumppania kuin pipoa. Oikein kivaa. Mutta entäs moninpeli? Onhan sellainen, totta kai, mutta pelkkää perinteistä kaikki vastaan kaikkia tai joukkueet vastaan joukuetta. Ei kuitenkaan mahdollisuutta pelata yksinpelimoodin vastaavia tehtäviä yhdessä kaverin kanssa.

Jopa monet perinteiset, vuoropohjaisetkin, strategia- ja roolipelit, joissa on massiivisen upeat yksinpelimoodit, tarjoavat kaksinpelimoodissa vain muiden haastamisen, mikä on jotenkin jo koko filosofiaa vastaan. 

Ymmärrän, että netissä varsinkin yksinkertaiset asetelmat ovat suosittuja, mutta jos haluaa viihtyä vain ihan kaksistaan, one-on-one toisen metsästäminen käy nopeasti älyttömän tylsäksi. Yhdessä netissä pelaaminen muun maailman kanssa (tai siis itse asiassa sitä vastaan) taas saattaa usein olla jopa stressaavaa, sillä liikenteessä on ihan liikaa vaahtosammuttimen korkuista super-geimeriä, jolle ilmeisesti tungettiin padi kouraan heti synnytyslaitoksella.

En ole teknisesti huono pelaaja sinänsä, pelien tekoälyjä vastaan pärjään ihan hyvin, mutta nettipelaajaksi minusta ei ole. Ei ainakaan silloin, kun haluan todellakin rentoutua ja saada pelaamisesta irti muutakin kuin 50 omaa kuolemaa yhtä onnistunutta vastustajan listimistä kohden.

Ja kun on oikeasti vino pino hemmetin hyviä pelejä, joista ihmettelee todella huuli pyöreänä, että minkä ihmeen takia tässä ei ole co-opia, varsinkin jos seikkailumoodi näyttää siltä, että sen toteuttaminen ei olisi edes ollut mikään ongelma. Onko niin, että pelien kehittäjät saavat oikeasti kentältä sellaisen viestin, että co-opin toteutus on turhaa? Se vain tarkoittaisi sitä, että ihmiset viihtyisivät keskenään paremmin muita vastaan mitelleen kuin toteuttaen yhteistyötoimintaa, vai? Sen premissin valossa se, miltä maailma ja yrityselämä näyttää, on aika ymmärrettävä. Mutta reagoiko peliteollisuus todellisuuteen vain sitä peilaten vai sitä tietoisesti vahvistaen?

En vain oikein haluaisi hyväksyä sitä, että co-opeja arvostavat olisivat vähemmistöä. Toisaalta pidän myös hippejä hyvinä ihmisinä, ainakin jos malttavat pysyä pelkässä pilven poltossa ja sienien syönnissä, joten ehkä toiveeni maailman hyvyydestä tosiaan on liian idealistinen.

<ei otsikkoa>

Mikähän helvetti siinä on, ettei ihmiset osaa laittaa otsikkoa maileihinsa. Sitten pitää aukaista varmuuden vuoksi kaikki nekin, joista paljastuu typeriä kiertokirjeitä muuta paskaa, kun ei otsikko kerro kauppaako ystävä tai työtoveri peniksenpidennystä vai työapua.

Oma filtteriviritelmäni heittää varmuuden vuoksi otsikottomat viestit suoraan roskakoriin silloinkin, kun lähettäjä on tutuksi todettu ja varmennettu, jolloin sen ei pitäisi sitä tehdä.

Noh, toisaalta, jos mailien lähettäminen on niin ikävää puuhaa, ettei viitsi edes kunnioittaa vastaanottajaa otsikolla, niin sietääkin moinen asenneongelmaisuus päätyä roskiin.

Siitä ja sen pituudesta

Jaa, tulipa nähtyä uusi Harry Potter -leffapläjäys Liekehtivä pikari. Etukäteiskritiikki on ollut laidasta laitaan, ja edellisestä spektaakkelista hieman pettyneenä en mennyt teatteriin odottaen kovinkaan kummia. Yli kahden tunnin kesto ainakin antoi aiheen odottaa puutunutta takamusta.

Yllättäen niin ei sitten käynytkään, vaan loppukaksinkamppailun kohdalla tuli jopa ihmeteltyä, että jokos nyt tässä jo ollaan, täähän loppuu pian. Paljon voisi sanoa leffaa vastaankin, mutta yleisvaikutelmaksi muodostui kuitenkin hyvä plus. Vaikka J. K. Rowlingin uutta kirjaa aina odotankin, niin on myönnettävä, että vähän turhan täyteen ahdettuja ne toisinaan ovat. Ja kun leffassa joutuu vetämään mutkia suoriksi ja karsimaan kamaa roimalla kädellä, niin ihan aina se ei ole edes pahasta.

Edellisen kerran olen ollut tyytyväinen reippaaseen punakynän käyttöön, kun Peter Jackson ja kumppanit rustasivat Sormusten herran uuteen uskoon. Megasuosikkien ja lähes Raamatun lailla pyhien viihdeskriptuurien kohdalla saa usein kerettiläisen leiman kun kehtaa sanoa, ettei se pyhä lehmä ihan niin täydellinen ole. Joten senkus teilaatte, mutta vaikka Tolkienin mielikuvitusta ei voi eittää, parempi lingvisti kuin juonen kuljettaja tai dialogikirjailija hän kuitenkin oli. Rowling puolestaan kirjoittaa sujuvaa sanailua, mutta kärsii "spedeismistä", eikä malta aina lopettaa, kun vitsi tai käänne on kypsä. Seuraava Potter-leffa saattaa olla ihan mielekäs, kun pituuden aisoissa pitämiseksi teiniangsti joudutaan karsimaan minimiin.

Ja minä puolestani pidän omasta äänestäni, käsialastani ja kirjoitustyylistäni. Mutta silti sanon vielä sen, että mikä tää on tää juttu, että Potterin pääporukka olisi "liian vanha" rooleihinsa. Eihän penskoista nykyään näe enää kuinka vanhoja ne on sen jälkeen kun ovat täyttäneet 12 ja hankkineet ensimmäisen napapaitansa. Jos Radcliffe & kump. olivat liian vanhoja, niin enpä huomannut. Ja joku äijä kävi riehuun. Ja mutsis oli.

Historiaa eletään öisin

Telkkarista tulee 50 kanavallista stuffia joka päivä. Ilta-aikaan surffatessa tarjolla on harvoin mitään kiinnostavaa (paitsi Lost keskiviikkoisin Ruotsin nelkulta).

Mutta öisin. Öisin tulee kiljoonia ihania uusintoja menneiltä ajoilta. Jopa Subtv on tajunnut tunkea tekstiviestisaastojensa sekaan Buffya, Fireflyta jne.

Koska yöllä on elämää. Ja miksi öisin pitäisi vielä elää tätä päivää, kun on mukavampi vielä elää eilistä.

Huomenna on kaikki paremmin

Eilen oli vähän apeaa, tänään on jo helpompaa. Riku oli jo muutaman vuoden potenut vatsaongelmia, joille ei lukuisista tutkimuksista huolimatta löytynyt oikein mitään syytä. Kun ei terveysruuat ja tropit auttaneet, niin lopulta oli tehtävä raskaita päätöksiä. Ei kiva, tulee aina sellainen tunne, että jätti kuitenkin jotain tutkimatta, vaikka ei olisikaan jättänyt.

Minulla on aina ollut koiria, ihan pienestä pitäen, ja vaikka kaikki ovatkin olleet kiitettävän terveitä ja pitkäikäisiä, matkan varrella on pitänyt jättää hyvästit jo monelle. Ja se on joka kerta vaikeampaa.

--

Tulipahan muuten pitkästä aikaa blogattuakin. Jos tulee se hetki, ettei ole mitään sanottavaa, ja jättää blogaamatta, alkaa kummallinen kierre. Aloin karttaa koko blogia, kun oli outo huono omatunto siitä että en ole "täyttänyt velvollisuuttani" ja sanonut mitään vähään aikaan. Ja niin päivät venyivät viikoiksi ja viikot kuukausiksi. Mistähän mahtaa johtua? Mahdollisesti niistä lukuisista hyvän bloggaamisen oppaista, joissa tähdennetään että hyvä bloggaaja sanoo jotain tasaisin väliajoin. Toisaalta, ehkä tuo pätee vain niihin blogeihin, joissa oikeasti jaetaan informaatiota eikä vain horista jonninjoutavia, kuten näissä tän tyyppisissä julkisissa päiväkirjoissa.

Eikä voi sanoa etteikö olisi paljon tapahtunut tänä aikana. Monta kertaa on tullut jostain asiasta mieleen, että tästäpä pitäisi sanoa muutama sananen, mutta eipä sitten olekaan ollut aikaa tai riittävän epähuono omatunto pitkästä hiljaisuudesta.

Enimmäkseen kesä oli yhtä kiirettä ja ylityötä, mutta kun loma lopulta alkoi syyskuun puolivälissä, olo on helpottunut kovasti. Kuusi viikkoa laitumilla tekee todella hyvää, vaikka ei ollutkaan enää mikään kesä. Alkusyksy oli kuitenkin säiltään varsin kohtuullinen, ja tuli piipahdettua vielä kertaalleen Tanskassa, kun Blue1 myi halpoja lippuja. Viikon sluibailu Kööpenhaminassa vahvisti jo keväällä syntynyttä mielikuvaa siitä, että onpas mukava maa ja mukavia ihmisiä, ja että HKL:n ja VR:n pitäisi käydä suur-Kööpenhaminan alueella pienellä opintokäynnillä.  

--

Ostin myös uuden tietokoneen. Fujitsun merkkituotteen. Ensimmäinen kone sitten ensimmäiseni, jota en ole ostanut osina ja kasannut itse. Ja onpahan sitten ollutkin kahden kuukauden iästään jo kaksi viikkoa huollossa. Hajosi emoon integroitu äänipiiri. Emo vaihdettiin, ja nyt on taas hajoamassa äänet. Liekö koko malliin käytettävä emosatsi silkkaa sutta, se jäänee nähtäväksi. Näin ei olisi käynyt jos itse olisin kasannut koneen (väittää hän itsevarmana ja -rakkaana), mutta nykyään tuntuu valitettavasti saavan valmiita koneita paljon halvemmalla kuin jos kokoaisi ne itse.

--

Onneksi on myös asioita jotka toimii. Ainakin toistaiseksi. Juu, ei Lada. Tai, no, toimiihan sekin kai, mutta otin ja mälläsin sen. Ihan oma vika, vaikka Itäväylän Kulosaaren liittymä Herttoniemen suunnasta onkin raivostuttavan ahdas ja vaarallinen, ja jos ei ota ruuhka-aikaan riskejä, joutuu pahimmillaan Sörnäisiin asti. Lommostaan huolimatta tuli myytyä Lada voitolla ja hankittua 2000-luvun auto, sitikka C3. Kyllä nyt kelpaa, siinä on stereot. Muusta ei väliksi.

Riku (18.5. 1994 - 12.11. 2005)

Pelaaminen tuppaa joskus väsyttämään. Elämäkin.

Tarinakone

Vuoden sisällä Akkarissa on ollut tarina siitä kuinka Pelle Peloton rakensi koneen, jonka avulla pystyi siirtämään tarinoita päänsä sisältä suoraan kirjaksi.

Sehän oli tietysti menestys; kaikki hankkivat sellaisen ja ryhtyivät julkaisemaan kirjoja.

Kukaan vain ei ostanut niitä kirjoja, koska kaikilla oli niin kiire tehdä omia kirjoja.

Panee ajattelemaan.

Lähiö - urbaanin apinan taivas

Ai hitsi mikä päivä. Hetkellisesti tuntuu, että ehkä tämä tästä vielä jossain vaiheessa kesäksi muuttuu. Täällä pääkaupungin itäisessä lähiössä korkean kerrostalon ylimmässä kerroksessa parvekkeella ainakin tuntuu siltä, että onpas kaunista, vihreää ja lämmintä.

Lähiötä ei voita mikään, oikeasti. Täällä on luontoa, täällä on vehmasta, täällä liikenne ei pauhaa koko ajan, vaikka Kehä I onkin tuossa aika lähellä. Vähän on puliukkoja ja levotonta toki, mutta aivan kuin keskustan hienosto-osissa ei muka olisi. Tällaisena kauniina päivänä oikeasti ihmetyttää mikä ihme ihmisiä vetää asumaan keskustan tuntumaan?

Onhan kesäisin meri mukava visuaali, mutta annas olla kun tulee talvi. Sieltä tuulee, se on jäässä, ei se ole kovin edustava. Entä sitten kivikylät itsessään, Töölö, Krunikka, Eira, Punavuori, nuo niin monen hesalaisen himon kohteet? Kapeita katuja, korkeita taloja, tuulitunneleita, ehkä siellä täällä muutama puun pahainen tekaistulla viherpläntillä. Hietsun ja Kaivarin tuntumassa on ehkä vähän puistomaisemaa tarjolla, mutta esimerkiksi Krunikan rantaedusta ei ole paljonkaan naapuriaan Merihakaa edustavampi.

Olen asunut Sörnäisissä ja Linjoilla, nekin kaupunginosia, joista ei hyvän kämpän löydettyään monikaan halua pois. Mutta oikeasti, mitä muuta viehättävää näidenkään alueiden kolkkojen kivitalojen välissä on kuin lyhyet konttausmatkat pubista toiseen? Miten selviää henkisesti hengissä ympäristössä, jossa pöytäliinaa suurempaa pöpelikköä pitää tarpoa johonkin erilliseen keitaaseen katsomaan.

Täällä pohjasakan valtaamassa Itä-Helsingissä ei tarvitse kuin katsoa ikkunasta ulos, ja valtaosa siitä mitä näen on joko avointa taivasta tai puustoa. Ei vieri viereen ahtaasti pystytettyjä harmaita kivikolosseja, ei talvisin pakokaasujen sekaista loskaa, ei melusaastetta ostarin karaokebaaria lukuunottamatta. Kotitalon vieressä luonnonpusikkoa, jonka alle potkia koiranjätökset...

Sipoon metsästä katsoen tämäkin on toki kivikylä, mutta tämä on hyvä kompromissi urbaanille apinalle, joka ei ole vielä täysin valmis hylkäämään sitä puuta, josta eilen alas laskeutui.

Argh, meemiansa!

Kiitos nyt vain Olmille, olen onnistunut välttämään kaiken maailman meemijutut ja testit, mutta luonnevikaisuustesti oli liian viihdyttävä.

Olen siis:

Spiteful Loner
You are 71% Rational, 28% Extroverted, 57% Brutal, and 42% Arrogant.
You are the Spiteful Loner, the personality type that is most likely to go on a shooting rampage. You are a rational person and tend to hold emotions in very low-esteem; not only that, but you are also rather introverted, meaning you probably bury any emotions you feel deep inside yourself. Combine these traits with your hatred of others and your brutality, and it seems that you would be quite likely to shoot innocent people in a rampage. Not only that, but you are also a very humble person--not a braggart at all--meaning you could possibly have low-self esteem. This is only yet one more incentive to go on a shooting rampage, because you wouldn't care if you died as a result. Granted, you probably haven't gone on a shooting rampage and probably never will, but all the motivations are there. In conclusion, your personality is defective because you are too introverted, brutal, insecure, and rather unemotional. No wonder no one hangs around you, you morbid, cold-hearted freak!
Compatibility:
Your exact opposite is the Televangelist.
Other personalities you would probably get along with are the Capitalist Pig, the Smartass, and the Sociopath.

 

Kun tuloksen luonnehdintasivulla on vielä kuva tyypistä, joka istuu yksin puun oksalla pelaamassa gameboylla, niin en voi kuin hihittää itseni tärviölle ja ottaa uuden rundin Wario Ware Twistediä.

Veriletut

Pari tuntia sitten alkoi piipitys.

Kun varmistuimme siitä, että mekkala ei kuulu omien korviemme välistä, vaan jostain sen ulkopuolelta, alkoi hemostunut skannaus. Voi itku, suoraan alakerran naapurissa.
Aikamme naapuriin ovikelloa rimputeltuamme ja perverssillä tavalla herkullisia palohajuja haisteltuamme oli pakko reagoida numeroyhdistelmällä 112.

Kynnykseni soittaa yksykskakkoseen on ihan käsittämättömän korkea. Ehkä hyvä niin, mutta olen usein aikaisemmin miettinyt, että onko se kynnys yhtä korkea muillakin. Voiko käydä niin, että tilanteen arviointi menee liian korkean kynnyksen takia niin vinksalleen, että ei saa soittaneeksi ennen kuin on liian myöhäistä.

Eikä kyse ole välinpitämättömyydestä tai uskosta, että kyllä joku muu soittaa apua jos on hätä - tosin monilla varmaan on niinkin. Itselläni herää lähinnä huono omatunto siitä, että hätänumeroon soittaessa riski väärästä hälytyksestä on aina olemassa.

Kun pelastuslaitoksen kaara päräyttää pihaan komeat 4 minuuttia soittoni jälkeen, ja vain muutamaa hetkeä myöhemmin paikalle saapuu lisää sammutusporukkaa plus muutama poliisi, mieleni valtaa samaan aikaan sekä suunnaton ihailu ammattilaisten tehokasta reagointia kohtaan että kammottava pelko siitä, että olen sutta huutanut Pekka. Ja kaiken sen keskellä jollain lapsekkaalla tavalla vain odotan sitä hetkeä, että pääsen näkemään kun herrat surraavat moottorisahalla naapurin ovesta läpi.

"Valitettavasti" pian naapurin oven taaksen ilmestyy myös huoltomies, joka käyttää onnistuneesti yleisavainta, sillä naapuri on "onneksi" unohtanut turvalukita ovensa. Damn! Kaiken angstini keskellä olisin ansainnut saada nähdä puulastujen lentelevän, kun verevät pelastukarjut huhkivat työnsä ääressä.

Tähän mennessä mekkalaan on reagoinut näkyvästi vain kolme muuta naapuria. Kesäisenä lauantaiyönä ihmiset ovat pelottavan paljon poissa kotoa (tai baari-illan aiheuttamassa syvässä koomassa). Sekin lisää epävarmuutta soittaa apua, jos kukaan muu ei tunnu reagoivan.

Mutta enpä soittanut turhaan, oli naapurilla veriletut unohtuneet uuniin muhimaan. Ei liekkejä, ei kitkerää savumerta pitkin käytävää, vain lievästi ällöttävä katku. Tuntuu hullulta, että sen toteamiseen paikalle on ehtinyt kertyä puolen tusinaa ammatti-ihmistä.

Toisaalta, tunnin päästä asiat olisivat saattaneet olla toisin, eikä puoli tusinaa olisi riittänyt.

Noin 2100 ajokilometriä myöhemmin

Viimeiset parisataa kilometriä Turusta Helsinkiin tuntuivatkin lopulta ihan kärpäsenkakalta - ennen kuin huomasin niin oltiin jo Epsoossa. Alun perin 14 päivän reissuksi kaavailtu matka kesti 11 päivää, mutta mitäpä sitä turhaan pitkittelemään, jos tuntuu että kaikki minkä jaksaa tehdä on jo tehty. Ja voipahan törsätä yli jääneet rahat hotelleihin ja tax free -turhuuksiin.

Ja vielä jäi yli asioita nähtäväksi seuraavalle reissulle. Tämän reissun nimittäin kyllä uusimme, sen verran loistavaa oli - lisäksi nyt on käytännön kokemusta tietyistä perusasioista joita ei välttämättä kauheasti tullut edes ajatelleeksi ennen reissuun lähtöä.

1. Roinaa meillä ainakin oli ihan liikaa.

Näyttää ehkä tässä vähältä, mutta tuossa (ja matkustamossa sisällä) on kahden hissillisen verran kamaa. Tunnustan naiseuteni - ihan liikaa vaatteita messissä. Loppujen lopuksi housuja ja paitoja tuli käytettyä murto-osa mukaan otetuista. Ainoastaan alusvaatteiden riittävyydellä on jonkin verran merkitystä, helteellä tosin ei tarvitse niitäkään.

2. Camping-alueiden mökit rulettaa

(ikkunassa lymyävä dorka rajattu kuvasta pois :-)
Kööpenhaminassa vuokraamamme mökki oli huokea, hyvin varusteltu ja loistavien julkisten liikenneyhteyksien päässä. Sisällä oli kaikki muu paitsi juokseva vesi, vessa ja tv, jotka nekin löytyivät 20 metrin päästä. Vaikka meinaisi telttailla joka ilta, ei haittaa suunnitella matkabudjettia camping-mökkien hintojen mukaan.

3. Pohjoismaissa kaikki on kallista, Tanskassa varsinkin
Mutta onneksi myös runsasta...

...tästäkin annoksesta on jo puolet syöty, mutta silti riittää...

..vihdoinkin kaikki syöty, ja jäljellä 14 komeaa luuta. Tämä annos, plus yksi pienempi sekä lastenannos kanankoipia + legon muotoisia (!) ranskalaisia = 364 Tanskan kurnua. Ei halpaa, mutta turistirysäruuaksi kohtuullisen hintaista.

(kyllä, ne ovat legon muotoisia)

4. Aikaa on aina liian vähän
Esimerkiksi Legolandiin ja Tivoliin käytimme kumpaankin päivän, mutta olisi pitänyt varata kaksi. Jos nyt kuitenkin meinaa Legolandin yrittää päivässä, niin kannattaa kiertää laitteet ensin ja katsoa kaikki muu vasta sitten.

Laitteet nimittäin menevät kiinni 1-2 tuntia ennen itse huvipuiston kiinnimenoa, joten näitä vauvoja ehtii ihan hyvin ihailla vielä itsensä (tai lähennä lapsen) kieputtimissa vatkaamisen jälkeen.

Ja Tivoliin pitää aina mennä - riippumatta siitä onko siellä jo käynyt joskus vai ei. Rafloja on käsittämätön määrä, laitteet ovat erittäin jees, ja aina tuntuu olevan jotain jännää ohjelmaa tai muuta häppeninkiä, jopa keskellä viikkoa.

Esimerkiksi tällainen, Stormtrooperiksi toki hieman lyhyt, ilmestys saattaa kävellä Tivolissa vastaan (jos nyt ei joku tajunnut, niin Stormtrooper on tuossa vasemmalla). Tanskan kaikki nörtit sattuivat kerääntymään Tivoliin juhlistamaan jumalaansa, joten mesta oli täynnä kaiken maailman jedejä ja muita evokkeja. Mietin hetkellisesti olisinko kehdannut suureen ääneen solvata heidän jumalaansa, mutta piti ajatella jälkikasvun turvallisuutta.

5. Älä syö aamiaista F1:ssä
Mutta syö aamiainen Ibis-hotelleissa. 35 Ruotsin kruunulla sai kennohotellissa kahvia/kaakaota ja kuivaa sämpylää hillolla. 65 Ruotsin kruunulla sais Ibiksessä koko sörvin leikkeleineen, useine erilaisine leipineen, muroineen, kahveineen, kaakaoineen, kananmunineen jne jne je. Lisäksi Ibiksen sängyt on hurjan hyvät ainakin meidän perheen selkäruodoille, ja suihkuissa on hierova suihku intohimoisen autoilun pakostakin aiheuttamaan hartiakivistykseen.

6. Tanskassa on autokorjaamoja melkein joka oksalla
Jopa edelleen monen huoltiksen yhteydessä, toisin kuin meillä.

7. Älä mene Göteborgiin autolla
Joko kerroin että vihaan yksisuuntaisia katuja?

8. Tanska on tupakoitsijan taivas
Vedä röökit planetaariossa tai asemahallissa? Käy! Eikä tuhkakuppeja tarvitse etsiä 10 metriä kauempaa.

9. Varo etanoita


10. Gripsholmin linna on hintansa väärtti ehkä vielä toisenkin kerran

Ja sen turistikrääsäpuodista saa hyvää suklaata.



Ja lopuksi, kuten me kaikki tiedämme...

Käsityöt johtavat rappiolle, koulukotiin... ja liekö tuolla sitä kolmattakin tarjolla.

Sillankorva... err.. korvasilta?

Terveisiä tällä kertaa täältä Ruotsin Sillankorvasta elikkäs Örebrosta. Olemme siirtyneet takaisin sivistyksen pariin, eli normaalia näppäimistöä tarjolla. Ei mikään ihan pahainen tämä Örebron nettikahvila Play IT. Ainakin monitorit ovat sitä kokoa, että niihin voisi melkein tunkea itsensä sisään. Ja tärkein asia tähän: Lada kulkee edelleen. On siis melkein ehjä. Melkein.

Kumipallona luokses pompin vain...

Viimeksi tapahtunutta: Kirjoitin Köpiksessä blogia ja arvelin, että perhe suuntaa kohti Bonobo... eiku siis BonBon Landia, ja siitä sitten seuraavaksi Legolandiin.

Hieman toisin kuitenkin kävi. Aamu valkeni sateisena, suorastaan Esterin per*eestä -sateisena. Lastaamme kamamme Ladaan ja suuntaamme ensimmäisenä kohti Iso-Beltin siltaa. Pääsemme noin kaksi kilometriä, kunnes Lada ryhtyy yhä enenevässä määrin osoittamaan merkkejä jakautuneesta persoonallisuudesta. Se luulee olevansa kenguru. Koska on lauantai ja kaikki korjaamopahaset ovat kiinni, joudumme odottamaan korjaamopalveluja maanantaihin asti. Hylkäämme ajatuksen bonobo-landista ja nykytämme itsemme Billundiin leirintäalueelle, aivan Legolandin kupeeseen. Se Iso-Beltin silta, no, olihan se hieno, mutta Öresundsbrohon verrattuna aivan eri tavalla vavahduttava kokemus. Uskokaa pois, 150 kilometriä wallaby-Ladaa hakkaa ihan minkä tahansa sorttisen seksin pesukoneen päällä, anytime.

A series of unfortunate (and pretty fortunate) events 

Noh, viikonlopun säähän oli aivan sai-raan hyvä, vaikka öisin vähän satelikin, joten mitkäs siinä Billundissa telttaillessa. Legolandin perhehostelin kanssa kimpassa ollut camping-aluekin oli ihan jees, vaikka olikin luonnollisesti ylihintainen. No tulipahan nähtyä viisut, ja kyllä tanskalaisia lämmitti niin, kun ruotsalaisilla meni niin huonosti. Paikallisessa kisastudiossa oli ihan aitoa penkkiurheilumaista tuntua.

Kun Legoland oli koettu (todella oiva paikka nelivuotiaalle), lähdimme maanantaiaamuna pomppimaan kohti Fredrikshavnia, jossa oli tarkoitus poimia Stena Linen paatti Göteborgiin. Kuin ihmeen kaupalla tiellemme osui ihan aito Lada-huolto, Orlan's. Ladan korjasi unelmamies, ei paljon puhua pukahdellut vaan ryhtyi heti hommiin ja oli valmis alle 10 minuutissa. Halpakin oli, peräti 7 euroa.

Sääli vain, että vielä Ladasta pitäisi joko vaihtaa laturin hihna, tai mielellään myös koko laturi. Akun latauksen kanssa on tällä hetkellä hieman niin ja näin, minkä huomasimme heti Fredrikshavnissa jonottaessamme pääsyä laivaan. Tuli sammutettua moottori mutta unohdettua valot päälle noin 5 minuutiksi. Lopputuloksena tyhjä akku ja keskellä jonoa simahtanut Lada. Varsin hymyilyttävä näky, jos ei itse istuisi ratin takana ja olisi huolissaan laivaan pääsystä.

Kuin ihmeen kaupalla jonon alkupäästä kävelee kaksi raavasta miestä, jotka auttavat mäkistarttaamaan koslan jälleen käyntiin. Kauniisti kiitämme ja rullaamme helpottuneinan check-in-luukulle - ai mitä, ai meillä ei ole etukäteen hankittua lippua, no se on sitten vain tuonne jonotuslistalaisten kaistalle odottelemaan jos hyvällä tsägällä olisi peruutuspaikkoja. Ilta on jo pitkällä, ja jonkin verran harmittaisi kolmen tunnin odottelu seuraavalle paatille päästäkseen.

Mutta tällä kertaa onnetar rakastaa meitä jälleen (Lada-huoltamon lisäksi) ja pääsemme kuin pääsemmekin viimeisinä jonotusodottajina mukaan muutaman rekan taakse tyhjäksi jääneeseen koloon. Jes! Stena Linen paatit (tässä tapauksessa Jutlandica) ovat ihan siistejä, vaikkeivät mitään meikäläisiä kelluvia bilehelvettejä olekaan, ja 3,5 tunnin reissu kuluu mukavasti spagettia syödessä. Oppia voisivat meidän paattimme kuitenkin ottaa lasten leikkiäkarsinasta, jonka pallomeri oli val-ta-va ja piirrosleffatarjonta selkeästi dvd-tasoa.

Ilta pimenee, tulenliekkimme, tietä valaisee, vaeltamaamme...

Göreborgiin päästyämme Lada suostuu starttaamaan, joten sitä ei tarvitse onneksi työntää ulos laivasta. Alamme etsiä meille etukäteen vinkattua hotellia, jonka sijaintia yritämme hatarien suuntavinkkien pohjalta arpoa seuraavan reilun tunnin. Matkaa parin kilsan päässä sijaitsevaan hotelliin kertyy lopulta auton matkamittarin mukaan noin 40 kilometriä. Vihaan muuten yksisuuntaisia katuja. Göteborg on täynnä niitä. Joko muuten kerroin, että todella vihaan yksisuuntaisia katuja?  

Noh, hotelli löytyi lopulta ystävällisen poliisisedän ansiosta, joka neuvoi meidät perille ilmaiseksi. Aikaisemmin jutettu taksikuski olisi halunnut satasen tarkemmasta opastuksesta. Noh, poliisi onkin ystävä. Löysimme Ibis-hotellimme, joka olikin laiva. Joka ei kuitenkaan koskaan ole ollut oikea laiva. Hämmentävää. 

Hyvin nukutun yön jälkeen olemme nyt sitten jo matkalla kohti Tukholmaa. Örebrosta löysimme jälleen Ibiksen. Hiton hyvät sängyt ja telkkarista tulee sitä samaa kakkaa kuin meilläkin. Huomenna pamahdamme Tukholmaan, ja koska olimme hieman viime tinkaan liikkeellä, saimme laivaliput Turkuun. Kaiken ajamisen jälkeen alkaa ihan aavistuksen ottaa välimatkat aivoon. Vieraassa maassa touhu on vielä kiintoisaa, koska maisemat eivät ole tuttuja, mutta Turusta kotiin ajoa en liiemmin odota innolla. Silti ei tule kuulonkaan että kukaan muu kuin minä ajaisi. Hähä.

Køpis on mesta nasta, en tiedæ paremmasta...

...enkæ løydæ tæstæ næppiksestæ mistææn tavallisia øøkkøsiæ, ainoastaan tanskalaiset sellaiset, koittakaa kestææ, korjaan næmæ joskus.

Joka tapauksessa, olemme saaneet hilattua itsemme Køøpenhaminaan asti. Tærkein asia ensin, eli: Kyllæ, Lada on kestænyt erinomaisesti, eikæ ole ollut mitææn ongelmia.

Tukholma, tuo autoilijan Mekka (not!)

Matka alkoi ajolla Viking Gabriellalle. Syøtiin laivan ravintolassa itsemme æimiksi ja painuttiin pehkuihin. Aamulla hyvællæ vauhdilla autosta ulos ja kohti ee nelosta.... VÆÆRÆÆN SUUNTAAN! Tietenkin minæ ratissa, totta kai. Pikaisesti seuraavasti liittymæstæ ulos ja raivokasta harhailua. Jo kolme vartin jælkeen olimme, silkalla tuurilla, takaisin E4:lla, tællæ kertaa matkalla oikeaan suuntaan.

Pieniæ pysæhdyksiæ lukuunottamatta (Sødertælje, pari tankkausta ja naisten kalsarit eli Trosa) ajeltiin ilman sen kummempia avstikkareita suoraan Huskvarnaan/Jønkøpingiin asti. Maria Langin ystæville tiedoksi: Trosa on tosiaan todella sievæ paikka.

Ojasta Jønkkaan

Jønkassa tuuli aivan vimmatusti, ja læmpøtila oli tuskin viittætoista, mutta jostain kumman syystæ saimme pææhæmme telttailla. Leirintæalue Villa Bjørkhagen tarjosi sille mahdollisuuden, ja resepsunistineidollakin oli riittævæsti tapoja olla huomauttamatta meille ettæ olimme tæysin kahjoja. Tuulisella sæællæ 5+2 hengen megateltan pystytys on mielenkiintoista puuhaa, eivætkæ ohikulkijat hymyjææn peitelleet. Todennækøisesti katsoivat ensin meitæ, sitten Ladaa ja sitten taas meitæ, ja ajattelivat ettæ saitaa porukkaa nuo venælæiset.

Puhalsin muuten kolmen hengen ilmapatjan - alle tunnissa. Olen kone.

(kuulas aamu Vätternin rannalla, edessä useiden kymmenien metrien pudotus)

Yø oli sai-raan kylmæ, ja pikkutunneilla hytistessæ ajattelin katkerana 200 metrin pææssæ olevaa hotellia, joka tarjosi huoneita samaan hintaan kuin mitæ olimme maksaneet leirintæaluepaikastamme plus 90 Ruotsin kruunun arvoisesta, pakollisesta camping-kortista. Kortista oli onneksi Tanskan puolella heti hyøtyæ, koska olimme næemmæ saaneet yhteispohjoismaisen kortin, jolla kæmppææmme ilman lisukemaksuja myøs Suomessa - koko tæmæn vuoden! Vapise Ostos-tv!

Mehilæiset kennoissansa ahkeroivat innoissansa...

Jønkøpingistæ læhdimme paikallisen hampurilaisketjupaikan (Max) kautta kohti etelææ ja Malmøtæ. Max oli hurjan halpa, kolmanneksen suomalaista mækkæriæ halvempi, toisin sanoen Heseæ puolet halvempi. Sisællækin oli muuten "autokaista", eli yhdeltæ luukulta tilaus, toiselta nouto ja maksu. Ei tekisi yhtææn pahaa meillæ Suomessakaan.

Malmø saavutettiin hyvæssæ ajassa, ja Jønkøpingin læmpøtilasta oppineina otimme hotellihuoneen. Ketju oli sama kuin mihin vilusta hytisevænæ Jønkassakin kaipasin, eli F1. 15 vuotta sitten yøvyin kyseisen halpisketjun hotellissa Belgiassa, eikæ tyyli ollut vuosien varrella muuttunut. F1-hotellit lienevæt huokeudessaan ja kustannustehokkuudessaan læhin eurooppalainen vastine japanilaisille kennohotelleille. Kaikki vessat ja suihkuhuoneet (jotka ovat kæytævællæ) ovat automatisoituja, ja huoneet ovat hyvin ahtaita ja karuja - mutta silti mukavia, ja niissæ on telkkari. Ruumisarkkumaiseen kennoon eurooppalaista tuskin koskaan saa, mutta næmæ kolmen hengen "ruotsinlaivahytit" edustivat tismalleen samaa filosofiaa. 

Aamulla suunnattiin kohti Øresundin siltaa, joka oli loppujen lopuksi aika lyhyt pætkæ, mutta epæaerodynaamisen muotoilun esimerkiksi luodulla Ladalla silti varsin vavahduttava kokemus. Paljon vaikuttavampi oli silti siltaa heti seurannut tunneli, jossa iski optinen harha. Luulimme ajavamme alamækeæ, joten miksi turhaan painaa kaasua. Mutta miksi vauhti hidastuu vaikka ajamme alamækeæ? Siistii!!!

Tææltæ on vaikea læhteæ

Køpikseen ollaan juututtu jo muutamaksi pæivæksi. Saavuimme tænne jo toissa pæivænæ, Øresundin siltaa pitkin Malmøstæ. Løydettiin leirintæalue nimeltæ Camping Absalon, jonka pienet møkit ovat sekæ mukavia ettæ varsin hyvin varusteltuja. Telkkari puuttuu, mutta Euroviisut voi kuunnella radiostakin. (Hemmetti, onhan se Geirin biisi ihan kakka, mutta esitys oli radiosta kuunneltuna miljoona kertaa parempi kuin Tanskan jollotus, jonka finaaliin pææsyyn eivæt uskoneet edes tanskalaiset itse. Noh, pitææ kannustaa huomenna Norjaa ihan kaikkien tanskalaisten ja ruotsalaisten camppaajien harmiksi.)

Absalon, opimme, oli kirkonmies, joka perusti Køøpenhaminan ja teki joitain kunniakkaita veritekoja, jos nyt sellaisia voi olla.

Aika Køpiksessæ on mennyt puhtaaksi huvitteltuksi. Keskiviikkona sænnættiin Tivoliin, jossa minæ ja lapsi riehuimme laitteissa ja aviomies purjehti ruokakojulta toiselle. Eilen oltiin Dyrehavsbakkenilla, jossa alkoi jo oma laitteissa riehumisen tarve laantua, mutta lapsen tietenkææn ei. Totesin samalla kæynnillæ ettæ perinteinen tanskalainen jauhelihapihvi on aivan hemmetin hyvææ. Pølse ja Tuborg piti saada kouraan toki jo heti ensimmæisenæ pæivænæ. Smørrebrødit ja perinteinen tanskalainen kermapyttipannu ovat vielæ kokeilematta.

Nyt istun København H:n aseman nettikioskissa, joka toimii kolikoilla (enkæ edelleenkææn løydæ niitæ perusskandeja, oh well). Seuraavaksi testataan paikallinen planetaario ja tiedekeskus Tycho Brahe, jossa on myøs IMAX-leffoja. Huomenna pitæisi læhteæ veivaamaan BonBon Landin (kyllæ, se namupila tosiaan) kautta Legolandiin, eli kohti Billundia. Pitænee suosia DCU-ketjun leirintæalueita Jyllannissakin, sillæ tuo Absalon on todella oiva.

Vaihdetaan Murphyn laki vähän käytettyyn Ladan kampiakseliin

Mistä tietää että autoiluloma alkaa kolmen päivän sisällä?

Tietenkin siitä, että jokin autossa menee rikki.

Istahdin aamulla Ladaan matkatakseni töihin. Aurinko paistoi ja silmiin sattui aivan armottomasti, oli ilmeisesti tullut taas nukuttua niska korkkiruuvina tai jotain, hedari oli armoton. Enpä siis pistänyt hirveästi merkille kun Itäväyllällä auto tuntui "omituiselta". Panin sen hedarin piikkiin, hedarissa kun kaikki tuntuu omituiselta.

Kaarrettuani lopulta firman pihaan, tyytyväisenä siitä että kerrankin löysin paikan talon vierestä, enkä kaukaiselta sorakentältä, nousin ylös autosta ja... niin, eikös silmiin osunut auton omituisen käytöksen syy. Vasen eturengas tyhjänä. Heti iskee kauhea paniikki - kuinka rikki se on, onko se viillelty, onko se puhjennut omia aikojaan, vai vuotaako se vain, vai mitä mitä hä? Kuinka kauan se on ollut tyhjä, onko vanne paskana, voi voi voi vittu! Ja ennen kaikkea, miksi juuri nyt, kun minulla ei todellakaan ole aikaa selvittää asiaa!

Niin, tietenkin näin käy aina kun töissä on viiskytykstoista palaveria ja kaikki muukin lojuva pitää saada hoidettua ennen lomalle lähtöä. Iski kammottava pelko; ehkä sittenkin työkavereiden leikillinen vedonlyönti siitä, mihin kohtaan Ruotsia Lada simahtaa onkin täysin aiheellista vinoilua. Miten saan kaiken valmiiksi?

Pitää rauhoittua, jos jättäisi päivän kuudennen kahvikupillisen ottamatta.

...Ja maailmassa hyvä tahto

Törmäsin työpisteeni (a.k.a. karjanlihotuskarsina) kaapissa vanhaan opiskeluaikaiseen fonetiikan kirjaani. Alussa oli johdantoa kommunikoinnista ihan noin yleisesti, ja mieleeni muistui elävästi ammoinen keskustelu fonetiikan luennolla niin monta monta vuotta sitten. Kurssi toki käsitteli informaation vaihtoa puhtaan fysiologisesta suunnasta, mutta vilkas ajatustenvaihto salissa nosti miellyttävällä tavalla esiin kommunikoinnin kirjon ja vaikeuden.

Tuolloin keskusteltiin paljon sanattomasta viestinnästä ja erilaisista kommunikaatiota vaikeuttavista tekijöistä kuten vammat, kulttuurierot ja puutteellinen kielitaito. Marginaalimerkintöjäni dekryptatessa tosin näyttää siltä, että kukaan ei ollut puhunut tahtomisesta lainkaan, ei edes luennoija itse.

Tahto ymmärtää... Vuosien varrella olen tullut siihen tulokseen, että tärkein kommunikaatioväline on ihan se sama tsydeemi kuin tärkein sukupuolielinkin, eli oma korvien väli. Halu ymmärtää mitä toinen sanoo on tärkeämpää kuin mikään muu kommunikaatiotapahtuman komponentti. Jopa tärkeämpi kuin halu tulla ymmärretyksi. Vastuu ON kuulijalla.

Omassa ammatissani tulen työskennelleeksi päivittäin lähes kaikilla kommunikaation tasoilla. Puhun puhelimessa, kirjoitan (muutakin kuin blogia, ähähä), välitän informaatiota myös kuvina tai sommitelmina ja puhun ihmisten kanssa nenäkkäin, niin tuttujen kuin tuntemattomienkin. Ja aina sama juttu, hommat toimivat vain, jos kommunikointitilanteessa informaation vastaanottajalla on halu ottaa vastaan se informaatio joka annetaan, ilman asian ulkopuolisia ja/tai umpi-itsekkäitä motiiveja.

Ja niistä ulkopuolisista motiiveista päästään henkilökemiaan, kommunikaatiotilanteen pahimpaan viholliseen. Ihmiset kuulevat ihan mitä sattuu silloin kun informaation tarjoilee joku, jota he eivät voi sietää tai jota he eivät kunnioita. Ja toisaalta, sama näyttää tapahtuvan usein myös silloin, ainakin työasioissa, kun ollaan vähän liiankin hyvää pataa. 

Akateemisesti ottaen on hyvin mielenkiintoista, miten normaalisti muuten terveen kriittiset ihmiset muuttuvat hetkessä jees-miehiksi ja -naisiksi "hyvän tyypin" kanssa, vaikka osaisivatkin välttää vihatun ihmisen aiheuttaman kuunteluhaluttomuusriskin. En väitä ettenkö sortuisi siihen itsekin aivan liian usein. Mutta koska työelämä on useimmiten kaikkea muuta kuin akateemista, tilanne on vähintääkin yhtä turhauttava kuin työkavereiden tukkanuottaset. Vittuiluun vain on paljon helpompi puuttua kuin siihen, että ihmiset tulevat hyvin toimeen keskenään.

Mutta miten voi olla, että hyvin keskenään toimeentulevat ihmiset puhuvat jatkuvasti toistensa ohi? Vai tulevatko he toimeen keskenään nimenomaan siksi, että kummallekin tasapuolisesti on tärkeämpää puhua kuin tulla kuulluksi tai kuunnella itse?  

Sfnet-landiassa .huuhaa-ryhmässä on jo vuosikaudet viljelty käsitettä "aistia .huuhaata", ja uusille tulokkaille muistetaan aina tähdentää, että .huuhaalla on tunnetusti seitsemän lukijaa (kahdeksannestakin on huhuttu) ja loput sata vain kirjoittaa. Juttu on hemmetin hauska sinänsä, mutta siinä piilee pelottavan kokoinen totuuden siemen elävästä elämästä.

Mutta missä se on se kultainen keskitie, siis ainakin työelämässä? Kauniin idealistista olisi se, että kaikki kykenisivät olemaan kylmän objektiivisia ja pitämään kollegat käsivarren mitan päässä - ei yhtään lähempänä, muttei yhtään kauempanakaan. Totuus kuitenkin on, että siihen ei kykene kukaan, ja paatuneinkin akateemikko on loppupeleissä taipuvaisempi ottamaan vastaan asioita, jotka tukevat hänen aikaisempia käsityksiään kuin niitä, jotka murentavat hänen maailmankuvaansa.

Huumori on onneksi ainakin hyvä ensiapukeino, vaikka se olisikin vain alkeellista ja usean hyvin erilaisen ihmisen väkisin konstruoimaa. Esim. ikävät, vastakarvaan osuvat uutiset uppoavat jotenkin helpommin, kun viestintuoja kysyy "voiko hän silittää minua hieman myötäkarvaan"... Niin, ehkä se tahto on sittenkin tärkeää myös siellä informaation jakajan suunnassa. Ei tosin niinkään ilmentyen haluna saada viesti perille, vaan haluna auttaa toista ottamaan viesti vastaan.

Perse edellä puuhun

Tulipa luettua Ylkkäristä juttu kulttuuriministeri Tanja Karpelan ajamasta yrityksesä saada internetin sensurontisoftaa kouluihin ja kirjastoihin. Jokainen, jolla on vähänkin kokemusta ja näkemystä netin käytöstä tietää automaattisesti ne miljoonat ongelmat joita moinen sensurointiyritys aiheuttaa.

Ei siitä sen enempää, mutta jäi mieleen pyörimään se, miten ristiriitaisia viestejä maamme päättäjät näillä erilaisilla tempauksillaan kansalle lähettävät. Ylkkärin toimittaja oli Karpelalta kysynyt hankkeen järjellisyydestä, ja Karpela oli antanut ymmärtää että huonokin keino on parempi kuin ei keinoa ollenkaan. Jos näin kerran asia nähdään, niin minkä ihmeen takia pannaan veronmaksajien rahaa kalliisiin sensuurisovellutuksiin, sen sijaan että kokeiltaisiin toista kovin väheksyttyä ja puutteelliseksi havaittua konstia: vanhempien ja kasvattajien vastuuta? Ihmisten valistaminen ei kannata, leikitään vain koneilla?

Ainakin minulle tulee sellainen tunne, että tämä Karpelan projekti tekee juuri sen saman mistä se projektin kritisoijia syyttelee. Se on nostanut kätensä sen edessä, että kaikki vanhemmat eivät kanna vastuutaan lapsensa netin käytöstä, mutta projisoikin tämän asenteen sensurointiprojektin arvostelijoihin.

Karpelan asenne haiskahti Ylkkärin jutussa kasvatusmetodiensa arvostelusta loukkaantuneen perheenäidin puuskahdukselta. Ministeri Karpela voisi kuitenkin miettiä kuinka paljon hän loukkaa esimerkiksi minun kasvatusmetodejani, joihin eivät kuulu perusolettamuksena se, että sensuuri on aina parempi vaihtoehto kuin tietovirran asiallisen käsittelyn, analysoinnin, ja ennen kaikkea hyödyllisen, hyödyttömän ja haitallisen välisen eron todellinen opettelu.

Hieman pelottaa ajatella minkälaisia aikuisia niistä lapsista kasvaa, joiden vanhemmat ovat juuri niitä dorkia joille Karpelan sensuuriprojekti lienee suunnattu: Valvomaton lapsi jätetään sensuuriohjelman huomaan ja hän kasvaa oppimaan, että kaikki minkä ohjelma sensuroi, on väärin - mukaan lukien Picasson taideteokset ja moraalittomia tahi rikollisia asioita käsittelevät akateemiset tutkimukset.

Vaikka asetelma on aavistuksen kärjistetty, uhka lapsen huuhtoutumisesta pesuveden mukana on aivan realistinen, iso riski.

Mietinpä juuri, että uskaltaisikohan ministeri Karpela itse jättää lapsensa yksin "sensuroidun" internetin kanssa? Jos vastaus on ei, niin mitä ihmettä hän oikein kuvittelee saavansa aikaan?

Tää on kuulkaa vain harrastus, saatana!

Mistä ahneus oikein kumpuaa? En oikeastaan nyt tarkoita rahaa, vaan käsittämätöntä tarvetta hamuta itselleen luottamustehtäviä tai titteleitä riippumatta siitä onko niiden arvoinen ja kykeneekö hoitamaan niiden mukanaan tuomat velvoitteet.

Olen pyörinyt järjestöpiireissä muutaman vuoden. Suomessa, yhdistysten luvatussa maassa, lienee aika harvinaista jos ei jossain elämän vaiheessa ole johonkin ärryyhyn kuulunut. Aikani touhua katseltuani tulin lopulta siihen tulokseen, etten ikinä halua enää kuulua mihinkään yhdistykseen. Tai ainakaan en enää ikinä halua olla osallisena yhdistyksen hallinnointiin. Tuntuu nimittäin siltä, että mitä enemmän ihmisillä on hinku yhdistyksen luottamustehtäviin, sitä vähemmän heillä on halua sitoutua niiden tuomiin velvoitteisiin.

Kertokaa nyt olenko jotenkin väärässä, mutta järkeni sanoo että jos otetaan vastaan luottamustehtävä, se myös hoidetaan riippumatta siitä saako siitä palkkaa vai ei. Ei? Juu?

Ollessani yhdistyksen luottamustehtävissä kuitenkin törmäsin puheenjohtajaa myöten asenteeseen "tämä on vain harrastus, ei saa valittaa kun toiset hyvää hyvyyttään hommiin ryhtyvät" aina kun jäsenistö valitti jonkin jäsenyyteen kuuluvan palvelun tai informaation olevan myöhässä, puutteellinen tai täysin puuttuva. Ehkä olen jotenkin vajaa, mutta moinen perustelu laiskottelulle ja luvattujen asioiden hoitamatta jättämiselle ei yksinkertaisesti vain minun kaaliini uppoa.

Onneksi kyseessä oli sellainen yhdistys, jonka palveluiden puutteelisuus ei sentään uhannut ihmishenkiä, vaikka saattoikin tehdä muutaman nelijalkaisen ystävän elämän kurjaksi. Kiinnostavaa kyllä olisi nähdä mitä tapahtuisi, kun kaikki maamme vanhuksista, vammaisista ja sairaista huolta pitävät tai ulkomaille katastrofialueille lähtevät vapaaehtoistyöntekijät päättäisivät jäädä kämpille lööbaamaan milloin heitä huvittaisi ja he ilmoittaisivat että "tää on kuulkaa vain harrastus, saatana lakatkaa marisemasta".

Useat yhdistykset muuten perivät jäsenmaksua. Monilla se on varsin nimellinen, mutta 20-50 euron vuosimaksu on varsin tyypillinen esimerkiksi urheiluun ja eläinharrastuksiin liittyvissä yhdistyksissä. Tuskin lienen ainoa, jota lievästi sanoen ketuttaisi saada jäsenmaksunsa vastineeksi lähinnä pelkkää vittuilua ja vastuunpakoilua. Moni äänestää siinä vaiheessa toki jaloillaan, mutta on kuitenkin harrastuksia, joissa lajiyhdistykseen kuuluminen on pakollista jotta voisi osallistua tiettyihin kilpailuihin tai muihin harrastukseen liittyviin tilaisuuksiin.

Minkälainen vamma on sellaisella ihmisellä, että hän tieten tahtoen haluaa tehtävän, jota hän ei kuitenkaan hoida tietäen vuorenvarmasti saavan jossain vaiheessa siitä vielä paskaa niskaan? Sen on pakko olla vamma, eihän kukaan täysissä järjissään oleva ihminen tekisi niin kun ei siitä edes rahaakaan saa?!

Ja itse asiassa, vaikka saisikin... Ihan sama kuvio tuntuu toistuvan työpaikoillakin. Hommista luistaessa ei tietenkään voi vedota harrastuspohjaan, mutta ainahan muita keinoja on. Valitellaan että pomo on paska, työkaverit on paskoja, tai että jopa koko työ on paska, mutta ei viitsitä edes vaivautua etsimään toista työpaikkaa - ei vaikka nykyisen työn palkka ei edes päätä huimaisi. Ja jos sattuisi niin satumaisesti, että toista työtä hopeatarjottimella nenän eteen kiikutetaan, niin se ei tietenkään kelpaa. Aina on maa jäässä tai kärsä kipeä. Yksi tällainen tyyppi riittää myrkyttämään kokonaisen osaston työilmapiirin varsinkin siinä vaiheessa, kun hän tuntee olonsa yksinäiseksi ja alkaa junailla osastolle uusia työntekijöitä - samanhenkisiä kavereitaan tai sukulaisiaan - tai yrittää aivopestä untuvikkoja kesäduunareita seurustelu-upseereikseen.

Onko tällaisilla ihmisillä jokin perverssi addiktio omaan kurjuuteensa? Mitä he saavuttavat rääkkäämällä itseään (ja muita)?  Mitä tällaiset ihmiset tekevät vapaa-aikanaan (yhdistysvelvoitteista luistamista ei lasketa)? Onko heillä oikeasti paha olla, vai tuhoavatko he omaa ja ennen kaikkea muiden elämää ihan silkkaa ilkeyttään? Onko näiden ihmisten vammalle olemassa joku nimi?

Mutta ennen kaikkea: Miten ihmeessä he onnistuvat ujuttamaan itsensä aina sellaiseen asemaan, jossa he aiheuttavat mahdollisimman paljon vahinkoa?

Daa daa, daa da daa da, kiitää alla autostrada

Vauva tuli kotiin eilen. Vauva on vuosimallia -86 oleva Lada 1200S, kilsoja mittarissa vajaa 70t, ei ruostetta, ei ongelmia. Täydellinen auto. Kulkee myös nimellä Rölli.

Rölli tuli meille keväällä 2003. Sen piti olla kesäauto, joka ostetaan niin halvalla, että jos siitä ei syksyllä muuten pääse eroon, niin kuskaus romikselle ei tuntuisi missään. Halpa se olikin. Noin 200 euroa upouusine talvirenkaineen, jotka trokattiin satasella pois.

Kun marraskuu alkoi kolkutella, oli tunne kuitenkin selkeä: eihän tällaista helmeä mihinkään trokailla. Niinpä Rölli muutti talveksi anopin autotalliin, ja nyt sillä ajetaan jo kolmatta kesää. Eikä ongelmia ole juuri ollut, vaikka vanhuksella ikää onkin.

Viime keväänä siitä tosin halkesi pyörijä, ja se sammui työpaikan ulkopuolelle. Apu oli onneksi lähellä, kollegoista löytyy taidokasta väkeä. Pyörijä uusittiin, samaten vähän johto-osastoa ja muuta pientä, varmuuden vuoksi. Kokonaiskustannukset olivat 34 euroa plus täytekakku kollegalle. Siinä osapuilleen kaikki mihin on joutunut rahaa upottamaan.

Kahden kesän aikana on tullut todistettua uudenuutukaisten työsuhde-merkkiautojen simahtelua ties mistä syystä milloinkin - ja matka tietokoneinsinöörin pakeille tuskin on ollut kertaakaan halpa keikka. Varaosatkaan eivät niihin välttämättä lähde pikkurahalla Hessumobiilista toisin kuin Ladaan.

Vaikka työkaverit hieman luksusedustusautolleni naureskelevatkin (Ladan ajaminen kysyy luonnetta), luottamukseni Rölliin on järkkymätön. Tänä keväänä sillä lähdetään Tanskaan asti - samalla kun töissä lyödään vetoa mihin kohtaan Ruotsia se sammuu. Ja ei muuten sammu! Sillä on jo edellisenä kahtena kesänä kierreskelty sellaisia lenkkejä Suomen maassa, että johan se olisi nikotellut jos eivät pitkät matkat vanhukselle sopisi.

Siispä vajaan kuukauden päästä lähdetään. Varasin viime yönä laivaliput Tukholmaan, eli nyt on todellinen lähtölaskenta alkanut. Olen kiertänyt puoli maailmaa, mutta koskaan ei ole kaukaisinkaan Kiina tuntunut näin jännittävältä ja vapauttavalta. Sillä automatkailussa olen aika lailla neitsyt. Omalla nelipyöräisellä en ole koskaan käväissyt maan rajojen ulkopuolella.

On vain yksi kohde joka kuuluu reissun "pakko mennä"-listaan (Legoland, mikäpä muu), mutta muuten matkaan kaavaillut kaksi viikkoa ovat autuaan avoimet. Vielä kun pakkaa messevän huvilateltan takakonttiin, niin ei luulisi olevan rajoittunut fiilis missään vaiheessa.

Matkasuunnitelmien vapaus yhdistettynä siihen, että tykkään ajamisesta aivan suunnattomasti, lupailevat todella hyvää. Vielä kun onnistuisi jotenkin pysymään housuissaan lähtöön asti. Laivalippujen osto nosti matkakuumeen viime yönä ennätyslukemiin.

Mammaaaaa, tuo tyyppi mua tuijottaa!

Lähiössäni on muutamakin kappale palvelutaloja vanhuksille ja vammaisille, ja he kuuluvat yleisesti katukuvaan varsinkin nyt, kun kevät on koittanut ja sää suosii huteramminkin tarpovien ja rullaavien ulkoilua. Luulisi siis, että he kuuluisivat korvieni välissä kalustoon siinä missä muutkin. Mutta ei.

En nimittäin osaa käyttäytyä vammaisten kanssa luontevasti vaikka kuinka haluaisin. En osaa auttaa, ellei pyydetä. En osaa edes kellonaikaa kertoa ilman että katseeni harhailee kysyjän otsan yläpuolelle, selän taakse tai omiin varpaisiini.

Taas hävetti kun matkalla töihin piipahdin kaupassa ja "autoin" kyynärsauvoilla konkannutta nuorehkoa, ilmeisesti cp-vammaista herraa ottamaan kastikepussipakkauksen kaupan ylähyllyltä.  Mies oli mukava, asiallinen, normaali (miksi ei olisi?), mutta siitä huolimatta en katsonut silmiin, hymyilin tekohymyä ja siirryin häntä autettuani tiiviin keskittyneesti tutkimaan viereisiä pähkinäpusseja, oman vaivautuneisuuteni kätketäkseni. Vasta kun herra oli siirtynyt seuraavalle käytävälle uskalsin lähteä liikkelle etsimään Fasupaloja.

En väitä ettenkö olisi sosiaalisesti rajoittunut, kuten suuri osa metrossa toistensa katseita välttelevistä suomalaisista. Mutta vammaisuus saa minut käyttäytymään totaalisen nolosti, vaikka takaraivossa järki huutaa kurkku suorana että mikä sua eukko vaivaa. Ja mikä minua sitten vaivaa? Toiseuden pelko? Perfektionistinen pakkomielle onnistuneesta informaatiovälitystilanteesta, jolle vastapuolen verbaalinen tai fyysinen rajoittuneisuus asettaa potentiaalisesti liian korkean epäonnistumisriskin? Ehkä.

Toisaalta. En tiedä onko kyseessä sukupolvijuttu vai mikä, mutta omassa lapsuudessani ensin tarhassa ja sitten koulussa harjoitettiin sen sorttista tapakasvatusta, joka saattaa olla juurtunut syvemmälle alitajuntaani kuin mitä olen osannut kuvitella. Ehkä meininki on tuttua muillekin: Ei saa tuijottaa ihmisiä. Varsinkaan ei saa tuijottaa vammaisia. Vammaisia ei saa missään nimessä loukata vammaisuutensa takia. Ajatelkaa aina mitä sanotte kun puhutte vammaisen kanssa, sillä he voivat helposti loukkaantua sellaisista asioista mistä terveet eivät.

On toki hienoa, että pienestä pitäen yritetään opettaa lapsia olemaan syrjimättä toisiaan ja huomioimaan muiden mahdolliset erityistarpeet. Se on kauniin sosiaalidemokraattista ja heleänruskeaa 70-lukulaisuutta kukkeimmillaan. Mutta pakostakin tulee mieleen, että vaikka tiettyjä asioita pitää lapsille yksinkertaistaa, sillä yksinkertaistamisella on rajansa - varsinkin jos lapsi on erityisen hyvä sisäistämään kaiken oppimansa.

Ja nyt en tuijota vammaisia, en edes salaa, sillä joku muu kuitenkin huomaisi että tuijotan vammaista. Toisaalta, en myöskään uskalla edes katsoa vammaista, jotta katsettani ei missään nimessä tulkittaisi tuijottamiseksi. Ajattelen aina mitä sanon vammaiselle, joten itse asiassa en koskaan uskalla sanoa juuri mitään jotta en vahingossakaan sanoisi mitään loukkaavaa. Koskaan en tehokkaan tapakasvatuksen ansiosta unohda olevani tekemisissä VAMMAISEN kanssa. En koskaan. Tämän takia minulla ei myöskään ole minkäänlaisia kunnollisia kontakteja vammaisiin - tilanteet eivät oman pöljyyteni takia koskaan pääse kehittymään niin pitkälle, että VAMMAINEN pääsisi vaatimaan minulta etten kohtelisi häntä kuin VAMMAISTA.

Väkisinkin siellä kaupan hyllyjen välissä mietitytti, että kumpi siinä tilanteessa loppujen lopuksi olikaan se vammainen.

Meta-aloitus?

"Kaikki blogaa, kirjoita säkin kun sulla on aina niin paljon sanottavaa!"

Blogi on vain hieman eri asia kuin baarin nurkkapöytä, kun on kolme kaljaa huivissa ja kaverit ympärillä. Se on jopa eri asia kuin nyyssit, joissa lurkkaajasta kirjoittajajaksi siirtyminen tapahtuu kuitenkin niin paljon luontevammin kuin blogatessa, vaikka lukijayleisön suuri bulkki on yhtä tuntematon kuin www-landiassakin. 

Koska mitäs teet, kun ei ole tarttua mihinkään valmiiseen, heittää herjaa jonkun muun aivoriihen tulokseen? Pitäisi synnyttää aivan itse - alusta - jotakin, jossa ei ole typerää "väkisin aloittamisen makua" (kuten nyt tässä) tai muuta näyttelemistä ja tärkeilyä. Pitäisi synnyttää jotakin ilman syytä, ei ole edes mitään x vuoden muuttoa maan ääriin, jota kommentoida, tai muuta luontevaa raportointitekosyytä.

Ainoa luonteva, mutta ei niin sisäsiisti, syy on oma ego. Onko sen myöntäminen rehellistä vai mahtailevaa? Ja mitä sitten? Pitäisikö tällä olla joku linja, suunta tai päämäärä? Haukkuisiko maailman typeryyttä ja ihmisten tyhmyyttä? Kommentoisiko arjen outouksia tai sen ankeuden tuottamaa ahdistusta? Mistä kirjoittaa ihminen, jolla on perhe, auto, antoisa työ, kivat työkaverit eikä penniäkään velkaa? (Tai paremminkin sanoen, mistä kirjoittaa sellainen ihminen niin, ettei se ole auttamatta aivan käsittämättömän tylsää - sanottavaahan on vaikka keittiön ikuisesta tiskivuoresta jos niikseen tulee.)

Mikä elämässä on mielenkiintoista? Kun katsoo blogien määrää, niin aika paljonkin, mutta kuka määrittelee mikä minun elämässäni on mielenkiintoista? En minä ainakaan, olen aivan lähellä omaa elämääni, enkä siis näe metsää puilta. Olen jopa huono arvioimaan muiden ihmisten elämän mielenkiintoisuutta, vaikka toisinaan olenkin heidän asioistaan jopa tuskastuttavan utelias kehtaamatta kuitenkaan millään lailla sitä myöntää tai tuoda asiaa rehellisesti julki.

Miten ihmeessä  määritän mielenkiintoisuuden, kun en osaa edes määrittää omia mieltymyksiäni, ainoastaan epämieltymyksiäni? Meneekö tämä metailuksi kunnes kyllästyn?

Toisaalta, lähden toukokuussa 20 vuotta vanhalla kantti-Ladalla Tanskaan. Ehkä tällä sittenkin on jokin tarkoitus.