Törmäsin työpisteeni (a.k.a. karjanlihotuskarsina) kaapissa vanhaan opiskeluaikaiseen fonetiikan kirjaani. Alussa oli johdantoa kommunikoinnista ihan noin yleisesti, ja mieleeni muistui elävästi ammoinen keskustelu fonetiikan luennolla niin monta monta vuotta sitten. Kurssi toki käsitteli informaation vaihtoa puhtaan fysiologisesta suunnasta, mutta vilkas ajatustenvaihto salissa nosti miellyttävällä tavalla esiin kommunikoinnin kirjon ja vaikeuden.
Tuolloin keskusteltiin paljon sanattomasta viestinnästä ja erilaisista kommunikaatiota vaikeuttavista tekijöistä kuten vammat, kulttuurierot ja puutteellinen kielitaito. Marginaalimerkintöjäni dekryptatessa tosin näyttää siltä, että kukaan ei ollut puhunut tahtomisesta lainkaan, ei edes luennoija itse.
Tahto ymmärtää... Vuosien varrella olen tullut siihen tulokseen, että tärkein kommunikaatioväline on ihan se sama tsydeemi kuin tärkein sukupuolielinkin, eli oma korvien väli. Halu ymmärtää mitä toinen sanoo on tärkeämpää kuin mikään muu kommunikaatiotapahtuman komponentti. Jopa tärkeämpi kuin halu tulla ymmärretyksi. Vastuu ON kuulijalla.
Omassa ammatissani tulen työskennelleeksi päivittäin lähes kaikilla kommunikaation tasoilla. Puhun puhelimessa, kirjoitan (muutakin kuin blogia, ähähä), välitän informaatiota myös kuvina tai sommitelmina ja puhun ihmisten kanssa nenäkkäin, niin tuttujen kuin tuntemattomienkin. Ja aina sama juttu, hommat toimivat vain, jos kommunikointitilanteessa informaation vastaanottajalla on halu ottaa vastaan se informaatio joka annetaan, ilman asian ulkopuolisia ja/tai umpi-itsekkäitä motiiveja.
Ja niistä ulkopuolisista motiiveista päästään henkilökemiaan, kommunikaatiotilanteen pahimpaan viholliseen. Ihmiset kuulevat ihan mitä sattuu silloin kun informaation tarjoilee joku, jota he eivät voi sietää tai jota he eivät kunnioita. Ja toisaalta, sama näyttää tapahtuvan usein myös silloin, ainakin työasioissa, kun ollaan vähän liiankin hyvää pataa.
Akateemisesti ottaen on hyvin mielenkiintoista, miten normaalisti muuten terveen kriittiset ihmiset muuttuvat hetkessä jees-miehiksi ja -naisiksi "hyvän tyypin" kanssa, vaikka osaisivatkin välttää vihatun ihmisen aiheuttaman kuunteluhaluttomuusriskin. En väitä ettenkö sortuisi siihen itsekin aivan liian usein. Mutta koska työelämä on useimmiten kaikkea muuta kuin akateemista, tilanne on vähintääkin yhtä turhauttava kuin työkavereiden tukkanuottaset. Vittuiluun vain on paljon helpompi puuttua kuin siihen, että ihmiset tulevat hyvin toimeen keskenään.
Mutta miten voi olla, että hyvin keskenään toimeentulevat ihmiset puhuvat jatkuvasti toistensa ohi? Vai tulevatko he toimeen keskenään nimenomaan siksi, että kummallekin tasapuolisesti on tärkeämpää puhua kuin tulla kuulluksi tai kuunnella itse?
Sfnet-landiassa .huuhaa-ryhmässä on jo vuosikaudet viljelty käsitettä "aistia .huuhaata", ja uusille tulokkaille muistetaan aina tähdentää, että .huuhaalla on tunnetusti seitsemän lukijaa (kahdeksannestakin on huhuttu) ja loput sata vain kirjoittaa. Juttu on hemmetin hauska sinänsä, mutta siinä piilee pelottavan kokoinen totuuden siemen elävästä elämästä.
Mutta missä se on se kultainen keskitie, siis ainakin työelämässä? Kauniin idealistista olisi se, että kaikki kykenisivät olemaan kylmän objektiivisia ja pitämään kollegat käsivarren mitan päässä - ei yhtään lähempänä, muttei yhtään kauempanakaan. Totuus kuitenkin on, että siihen ei kykene kukaan, ja paatuneinkin akateemikko on loppupeleissä taipuvaisempi ottamaan vastaan asioita, jotka tukevat hänen aikaisempia käsityksiään kuin niitä, jotka murentavat hänen maailmankuvaansa.
Huumori on onneksi ainakin hyvä ensiapukeino, vaikka se olisikin vain alkeellista ja usean hyvin erilaisen ihmisen väkisin konstruoimaa. Esim. ikävät, vastakarvaan osuvat uutiset uppoavat jotenkin helpommin, kun viestintuoja kysyy "voiko hän silittää minua hieman myötäkarvaan"... Niin, ehkä se tahto on sittenkin tärkeää myös siellä informaation jakajan suunnassa. Ei tosin niinkään ilmentyen haluna saada viesti perille, vaan haluna auttaa toista ottamaan viesti vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti