Mammaaaaa, tuo tyyppi mua tuijottaa!

Lähiössäni on muutamakin kappale palvelutaloja vanhuksille ja vammaisille, ja he kuuluvat yleisesti katukuvaan varsinkin nyt, kun kevät on koittanut ja sää suosii huteramminkin tarpovien ja rullaavien ulkoilua. Luulisi siis, että he kuuluisivat korvieni välissä kalustoon siinä missä muutkin. Mutta ei.

En nimittäin osaa käyttäytyä vammaisten kanssa luontevasti vaikka kuinka haluaisin. En osaa auttaa, ellei pyydetä. En osaa edes kellonaikaa kertoa ilman että katseeni harhailee kysyjän otsan yläpuolelle, selän taakse tai omiin varpaisiini.

Taas hävetti kun matkalla töihin piipahdin kaupassa ja "autoin" kyynärsauvoilla konkannutta nuorehkoa, ilmeisesti cp-vammaista herraa ottamaan kastikepussipakkauksen kaupan ylähyllyltä.  Mies oli mukava, asiallinen, normaali (miksi ei olisi?), mutta siitä huolimatta en katsonut silmiin, hymyilin tekohymyä ja siirryin häntä autettuani tiiviin keskittyneesti tutkimaan viereisiä pähkinäpusseja, oman vaivautuneisuuteni kätketäkseni. Vasta kun herra oli siirtynyt seuraavalle käytävälle uskalsin lähteä liikkelle etsimään Fasupaloja.

En väitä ettenkö olisi sosiaalisesti rajoittunut, kuten suuri osa metrossa toistensa katseita välttelevistä suomalaisista. Mutta vammaisuus saa minut käyttäytymään totaalisen nolosti, vaikka takaraivossa järki huutaa kurkku suorana että mikä sua eukko vaivaa. Ja mikä minua sitten vaivaa? Toiseuden pelko? Perfektionistinen pakkomielle onnistuneesta informaatiovälitystilanteesta, jolle vastapuolen verbaalinen tai fyysinen rajoittuneisuus asettaa potentiaalisesti liian korkean epäonnistumisriskin? Ehkä.

Toisaalta. En tiedä onko kyseessä sukupolvijuttu vai mikä, mutta omassa lapsuudessani ensin tarhassa ja sitten koulussa harjoitettiin sen sorttista tapakasvatusta, joka saattaa olla juurtunut syvemmälle alitajuntaani kuin mitä olen osannut kuvitella. Ehkä meininki on tuttua muillekin: Ei saa tuijottaa ihmisiä. Varsinkaan ei saa tuijottaa vammaisia. Vammaisia ei saa missään nimessä loukata vammaisuutensa takia. Ajatelkaa aina mitä sanotte kun puhutte vammaisen kanssa, sillä he voivat helposti loukkaantua sellaisista asioista mistä terveet eivät.

On toki hienoa, että pienestä pitäen yritetään opettaa lapsia olemaan syrjimättä toisiaan ja huomioimaan muiden mahdolliset erityistarpeet. Se on kauniin sosiaalidemokraattista ja heleänruskeaa 70-lukulaisuutta kukkeimmillaan. Mutta pakostakin tulee mieleen, että vaikka tiettyjä asioita pitää lapsille yksinkertaistaa, sillä yksinkertaistamisella on rajansa - varsinkin jos lapsi on erityisen hyvä sisäistämään kaiken oppimansa.

Ja nyt en tuijota vammaisia, en edes salaa, sillä joku muu kuitenkin huomaisi että tuijotan vammaista. Toisaalta, en myöskään uskalla edes katsoa vammaista, jotta katsettani ei missään nimessä tulkittaisi tuijottamiseksi. Ajattelen aina mitä sanon vammaiselle, joten itse asiassa en koskaan uskalla sanoa juuri mitään jotta en vahingossakaan sanoisi mitään loukkaavaa. Koskaan en tehokkaan tapakasvatuksen ansiosta unohda olevani tekemisissä VAMMAISEN kanssa. En koskaan. Tämän takia minulla ei myöskään ole minkäänlaisia kunnollisia kontakteja vammaisiin - tilanteet eivät oman pöljyyteni takia koskaan pääse kehittymään niin pitkälle, että VAMMAINEN pääsisi vaatimaan minulta etten kohtelisi häntä kuin VAMMAISTA.

Väkisinkin siellä kaupan hyllyjen välissä mietitytti, että kumpi siinä tilanteessa loppujen lopuksi olikaan se vammainen.