Tää on kuulkaa vain harrastus, saatana!

Mistä ahneus oikein kumpuaa? En oikeastaan nyt tarkoita rahaa, vaan käsittämätöntä tarvetta hamuta itselleen luottamustehtäviä tai titteleitä riippumatta siitä onko niiden arvoinen ja kykeneekö hoitamaan niiden mukanaan tuomat velvoitteet.

Olen pyörinyt järjestöpiireissä muutaman vuoden. Suomessa, yhdistysten luvatussa maassa, lienee aika harvinaista jos ei jossain elämän vaiheessa ole johonkin ärryyhyn kuulunut. Aikani touhua katseltuani tulin lopulta siihen tulokseen, etten ikinä halua enää kuulua mihinkään yhdistykseen. Tai ainakaan en enää ikinä halua olla osallisena yhdistyksen hallinnointiin. Tuntuu nimittäin siltä, että mitä enemmän ihmisillä on hinku yhdistyksen luottamustehtäviin, sitä vähemmän heillä on halua sitoutua niiden tuomiin velvoitteisiin.

Kertokaa nyt olenko jotenkin väärässä, mutta järkeni sanoo että jos otetaan vastaan luottamustehtävä, se myös hoidetaan riippumatta siitä saako siitä palkkaa vai ei. Ei? Juu?

Ollessani yhdistyksen luottamustehtävissä kuitenkin törmäsin puheenjohtajaa myöten asenteeseen "tämä on vain harrastus, ei saa valittaa kun toiset hyvää hyvyyttään hommiin ryhtyvät" aina kun jäsenistö valitti jonkin jäsenyyteen kuuluvan palvelun tai informaation olevan myöhässä, puutteellinen tai täysin puuttuva. Ehkä olen jotenkin vajaa, mutta moinen perustelu laiskottelulle ja luvattujen asioiden hoitamatta jättämiselle ei yksinkertaisesti vain minun kaaliini uppoa.

Onneksi kyseessä oli sellainen yhdistys, jonka palveluiden puutteelisuus ei sentään uhannut ihmishenkiä, vaikka saattoikin tehdä muutaman nelijalkaisen ystävän elämän kurjaksi. Kiinnostavaa kyllä olisi nähdä mitä tapahtuisi, kun kaikki maamme vanhuksista, vammaisista ja sairaista huolta pitävät tai ulkomaille katastrofialueille lähtevät vapaaehtoistyöntekijät päättäisivät jäädä kämpille lööbaamaan milloin heitä huvittaisi ja he ilmoittaisivat että "tää on kuulkaa vain harrastus, saatana lakatkaa marisemasta".

Useat yhdistykset muuten perivät jäsenmaksua. Monilla se on varsin nimellinen, mutta 20-50 euron vuosimaksu on varsin tyypillinen esimerkiksi urheiluun ja eläinharrastuksiin liittyvissä yhdistyksissä. Tuskin lienen ainoa, jota lievästi sanoen ketuttaisi saada jäsenmaksunsa vastineeksi lähinnä pelkkää vittuilua ja vastuunpakoilua. Moni äänestää siinä vaiheessa toki jaloillaan, mutta on kuitenkin harrastuksia, joissa lajiyhdistykseen kuuluminen on pakollista jotta voisi osallistua tiettyihin kilpailuihin tai muihin harrastukseen liittyviin tilaisuuksiin.

Minkälainen vamma on sellaisella ihmisellä, että hän tieten tahtoen haluaa tehtävän, jota hän ei kuitenkaan hoida tietäen vuorenvarmasti saavan jossain vaiheessa siitä vielä paskaa niskaan? Sen on pakko olla vamma, eihän kukaan täysissä järjissään oleva ihminen tekisi niin kun ei siitä edes rahaakaan saa?!

Ja itse asiassa, vaikka saisikin... Ihan sama kuvio tuntuu toistuvan työpaikoillakin. Hommista luistaessa ei tietenkään voi vedota harrastuspohjaan, mutta ainahan muita keinoja on. Valitellaan että pomo on paska, työkaverit on paskoja, tai että jopa koko työ on paska, mutta ei viitsitä edes vaivautua etsimään toista työpaikkaa - ei vaikka nykyisen työn palkka ei edes päätä huimaisi. Ja jos sattuisi niin satumaisesti, että toista työtä hopeatarjottimella nenän eteen kiikutetaan, niin se ei tietenkään kelpaa. Aina on maa jäässä tai kärsä kipeä. Yksi tällainen tyyppi riittää myrkyttämään kokonaisen osaston työilmapiirin varsinkin siinä vaiheessa, kun hän tuntee olonsa yksinäiseksi ja alkaa junailla osastolle uusia työntekijöitä - samanhenkisiä kavereitaan tai sukulaisiaan - tai yrittää aivopestä untuvikkoja kesäduunareita seurustelu-upseereikseen.

Onko tällaisilla ihmisillä jokin perverssi addiktio omaan kurjuuteensa? Mitä he saavuttavat rääkkäämällä itseään (ja muita)?  Mitä tällaiset ihmiset tekevät vapaa-aikanaan (yhdistysvelvoitteista luistamista ei lasketa)? Onko heillä oikeasti paha olla, vai tuhoavatko he omaa ja ennen kaikkea muiden elämää ihan silkkaa ilkeyttään? Onko näiden ihmisten vammalle olemassa joku nimi?

Mutta ennen kaikkea: Miten ihmeessä he onnistuvat ujuttamaan itsensä aina sellaiseen asemaan, jossa he aiheuttavat mahdollisimman paljon vahinkoa?