Liian hiljaista

En tiedä kumpi on raskaampaa, se että joutuu lopetuttamaan koiran vai se, että koira kuolee käsiin. Jälkimmäinen on kuitenkin pahempi shokki.

Vaikka Alli vielä hengittikin ennen kuin Mies lähti tuhatta ja sataa, meni se sitä ennen käsissäni yhtäkkiä niin veltoksi, että muisto hyytää edelleen. Painajaismainen tilanne. Yhdellä hetkellä koiran katse on kirkas, vaikkakin väsynyt. Seuraavalla hetkellä kuin himmeä kelmu olisi vedetty koiran silmien ylle ja kaikki voima katoaa. Se on irrationaalisuuden hetki, jolloin ihminen joko tietää mitä pitää tehdä tai vajoaa nyyhkyttäväksi mytyksi. Kuulun siihen jälkimmäiseen kategoriaan.

Tiedän nyt miltä äidistä tuntui 20 vuotta sitten, kun olin Australiassa ja sillä välin täysin hyväkuntoinen Julius-koiramme yhtäkkiä kehitti niin kovan köhän, että piti viedä lääkäriin. Keuhkoputkentulehdus - lääkitykselle, kaiken piti olla hyvin. Puoli vuorokautta myöhemmin koira tukehtui omaan räkäänsä ja äidin ehtiessä pieneläinklinikalle oli jo liian myöhäistä niin kuin nytkin.

Olen itkenyt ja jossitellut. Jossitellut ja itkenyt. Syyttänyt vuorotellen itseäni ja muita. Muita ja itseäni. Järki sanoo, ettei siinä ole mieltä, mutta järjen sananvalta on aika-ajoin hyvin heikkoa.

Jälkien korjaaminen on vaikeinta. Vesikuppi on vielä vakiopaikallaan, kaapissa on Allin ruokaa. Allin valtaistuinta, rottinkista koiransohvaa teki suorastaan pahaa siirtää. Ehkei sitä tarvitse pois laittaakaan, jos vaikka joskus tulisi koiravieraita.

Täällä on sietämättömän hiljaista, vaikka musiikki pauhaa täysillä. Miten niin pienellä, hiljaisella ja paljon hirsiä vetelevällä tytöllä voi olla niin tanskandoggin kokoinen presenssi.