Ei tuntoa

Poika haluaa nähdä pääsiäisenä telkkarista tulevan ekan Potterin. Mikäs siinä, kyllä se eka vielä kuusivuotiaalle menettelee, kun herran lukutaitokin alkaa jo pysyä tekstityksen mukana. On tosin varmaa, että varsinkin kun Poika ei ole kirjoihin vielä tutustunut, monet asiat - varsinkin ne syvällisemmät tyttöjen jutut - menevät häiskältä leffassa aivan ohi.

Seuraavien Potter-leffojen kanssa Poika saa kuitenkin sitten odottaa. Ainakin muutama kirja pitää lukaista ensin esityöksi.

Jonkin verran kyllä ihmetyttää, että esimerkiksi edellisen kirjan julkaisuhysteriassa taas haastateltiin näitä lapsilaumoja meillä ja muualla, ja joukossa oli muun muassa 3-4-vuotiaita Potter-faneja. Vähän ihmetyttää, että mitäh, onko nää vaahtosammuttimet muka tutustuneet jo kaikkiin aikaisempiin kirjoihin - ja mitä hittoa, ne on nähneet ne uudemmatkin leffat? En kyllä vastuullisena (hahah!) vanhempana ikinä näyttäisi mitään noista Potter-leffoista kolmivuotiaalle.

Vai oonko nyt taas poikkeuksellisesti liian ylisuojeleva?

Sinänsä kyllä lämmittää mieltä, että Poika alkaa tulla siihen ikään, että voidaan katsoa yhdessä ns. Oikeita Elokuvia. Olen jätkän syntymästä saakka odottanut, että pääsen näyttämään sille alkuperäiset Tähtien sodat. Ja uuh sekä aah: vielä muutama vuosi ja Poitsu on Sormusten herra -ikäinen.

Itselläni ainakin on lämpimiä muistoja omasta lapsuudestani, kun ollaan äidin kanssa katsottu jotain leffoja teatterissa tai telkkarista. Ensinnäkin se, että on "niin Iso Tyttö, että saa katsoa Aikuisten (ainakin melkein) leffaa" ja toki myös se, että aikuisten kanssa yleensä oli erilaista katsoa leffoja kuin samanikäisten kanssa.

Aikuiset kommentoivat ihan eri asioita kuin lapset, ja aikuiselta oli aina hyvä kysyä fiksuja ja vähän tyhmempiäkin. Sitä paitsi yleensä aikuiset halusivat keskustella leffoista oikeasti niiden jälkeen, toisin kuin samanikäiset jotka lähinnä kommentoivat vain tehosteita tai muita wau-osaston asioita.

Tosin äiti osaa myös wau-osaston jutut ja ottaa niistä myös ilon irti. Sarjassamme "kun lapsi häpeää vanhempaansa" on muun muassa se hetki, kun äiti päästeli elokuvateatterissa kovaäänisesti kaboom-ääniä Jedin paluuta kuikutessa. Äidillä tosin on sukurasite, sillä isoisäni on peräti joutunut poistamaan isoäitini elokuvateatterista, kun matami on lyönyt Rooman valtakunnan tuhon täysin lekkeriksi.

Ilman äitiä olisi myös jäänyt muutama aivan loistoleffa ehkä täysin katsomatta. En penskana esimerkiksi kauheasti länkkäreistä piitannut, mutta kiero muori huiputti jollain konstilla Rio Bravon ääreen, ja elokuva jota minun ei Manic Minerin peluulta pitänyt lainkaan katsoa varastikin koko illan.

Ja koska äidillä säilyi pitkään lapsekas kyky katsoa samoja leffoja monen monta kertaa, olen/olemme nähneet Sound of Musicin sen verran monta kertaa, että tokkopa varpaatkaan riittävät laskemiseen. Harmi kyllä, en ole edelleenkään saanut puolestani äitiä huiputettua Apollo 13:n tai Moulin Rougen kimppuun, vaikka jälkimmäisessä peräti lauletaan ja siinä on Ewan McGregor.

Parhaita hetkiä ovat kuitenkin olleet ne, kun olemme katsoneet huonoja elokuvia. Kolmen viikon selkäreppureissulla Englantiin ja Ranskaan odotimme väsyneinä Plymouthissa lauttaa Roscoffiin. Tapoimme aikaa katsomalla ensin Cluen ja sitten Spys Like Usin. Olimme hervottomassa kunnossa jälkimmäisen leffan jälkeen - väsymyksellä on ollut osuutta asiaan, mutta kuitenkin.

Reissusta ja leffasta jäi eloon lentävä lause "ei tuntoa", Chevy Chasen vuorosana kohdassa jossa hän esittää kirurgia, vaikka ei sitä ole, ja yrittää kiemurrella eroon leikkauksen teosta. Kertoo kätensä vammautuneen, ja demonstroidakseen kouran tunnottomuutta hän tarraa "huomaamattaan" naista tissistä. Myöhemmin samalla reissulla päädyimme Pariisiin Louvreen asti, ja luonnollisestikin hyvän huonon leffan ansiosta repesimme tästä.