En jonota

Ihanan syyllinen olo. Söin viikonloppuna Hampuris-mättöä niin että napa rutisi. Sen verran fiksusti on tullut elettyä jo pitkään, että tulee täyteen pienistä annoksista, joten vatsa todella natisi liitoksistaan pihvillä täytetystä patongin pätkästä. Ei hävetä, ähähähä. Mies luuli saavansa jämät, hohohoo, kaikkea Mies luulee.

Ja Rushin konserttiin lokakuussa. Nykyajan tekniikka on mukavaa, kun saa oikein hyvät ja kalliit liput nostamatta persettä penkistä. Ja jos ei saa, niin eipähän ainakaan viettänyt vuorokautta jossain taivasalla jonottamassa eioota.

Olen kerran nuoruudessani jonottanut vajaan puoli vuorokautta konserttilippuja, ja vannoin jo silloin, että se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun jonotan mitään turhaketta. Determinaatiotani vahvisti se, kun jouduin jonottamaan kalseissa syysöissä ja jäätävissä talviöissä tuntitolkulla jotain niinkin proosallista asiaa kuin yliopiston luentopaikkoja (rajoitettu osannotto pakollisiin opintoihin eikä kirjatenttimahdollisuutta, haistakaa ite!). Totesin nopeasti, että yliopistokin kuuluu turhakkeisiin.

Teen poikkeuksen kahdessa asiassa. Ruokakauppa ja huvipuisto. Ruoka ja sisälmyksien vatkaaminen ovat pyhiä asioita, ja odottaminen vain parantaa kokemusta. Kaikki muu jonottamista edellyttävä on yleensä jotain sellaista, jonka saisi myöhemminkin ilman jonottamista - tai se ei ole ainakaan mitään sellaista, joka olisi jonottamisen arvoista.

Ai vessajono? Emmä lähde kotoa kuin kauppaan, huvipuistoon ja turhakkeisiin, joihin ei tarvitse jonottaa. Ja muistan käydä ennen lähtöä.