Bileet!

Nyt pannaan elämä risasex!

Vappua!

This is the day we party party party!



Näiden ihanan kliseisten sävelien saattelemana (hitto, Siltsu on tässä ihan ässä) menen nyt kotiin aukaisemaan flavonoidilaatikon! Yllättäen olen aivan käsittämättömän hyvällä tuulella. Olkaa tekin! Eikä sitten mitään nahistelua siellä Mantalla tai... ööh.. mihis Tampereella mennään vappuna?

Astianpesukone 2.0

Olen tässä viihdyttynyt muun muassa Elma-tädin siivouskohtauksesta ja Minimaalin siivoushenkisestä filosofoinnista, ja tulin siihen tulokseen, että voi itku. Itsekin pitäisi. Pahin on keittiö.

Keittiön suurin ongelma on se, että astianpesukone falskaa pahasti. Sitä käytetään luvattoman harvoin, ja sitten kun on ihan pakko, eli puolensataaosainen astiasto (+ aseet) lojuu koko komeudessaan kaikilla tiskipöydillä ja muilla tasoilla, kone parka itkee, kitisee ja valittaa ja on luhistua työmääränsä alle.

Niinpä käykin niin, että tulee pesaistua puolet, ja toinen puolikas jää odottamaan. Tosin siinä vaiheessa kun astianpesukone jälleen herää horteestaan ja toteaa että nyt pitäisi ehkä pesaista, se aikaisemmin pesty puolikas puolensataaosaisesta astiastosta (+ aseet) on myös jälleen kertynyt keittiön pinnoille odottamaan pesuvuoroaan.

Ratkaisuja on kaksi:

1. Joko hankitaan astianpesukone 2.0 tuon Kriisi-nimisen versio ykkösen tilalle.
2. Puolet astiastosta muuttaa jonnekin, johon huusholliin tiskaamiseen kykenemättömät yksilöt eivät kätevästi yletä tai jaksa raahautua puhtaita astioita etsimään, jolloin lopulta pakkotiskauksen edessä ei pesukoneelta happi lopu kesken.
   

Koska 300 euroa maksava pelikonsoli on halpa, mutta 300 euroa maksava pesukone kallis (ja kuitenkin vaadittaisiin putkimies, sen verran antiikkiselta näyttää keittiön pesukoneliitäntä), priorisointia on pakko harjoittaa.

Alan siis miettiä mihin piilotan puolet astiastosta.

Kuka luuraa ja listailua

Koska en edelleenkään keksi Valokuvatorstaihin hyvää kuvaa (onhan tässä vielä aikaa), bleemeilen jollain muulla tapaa. Jos vaikka kaksi yhden hinnalla, eli ensinnäkin Tuulilta ja muutamalta muulta poimimani "kuka luuraa":

Kuka blogissani käy?

Koska luet tätä, se tarkoittaa että sinun täytyy kommentoida. (myös tuttujen!) Kommentoi ihan mitä haluat, kunhan teet sen. Laita tämä teksti omaan blogiisi (jos sinulla sellainen on ja haluat,  mutta kommentoi joka tapauksessa) ja nappaa kaikki blogiasi lukevat!

Sen lisäksi muun muassa Elliltä poimimani kys.vast.list.top5 erinäisistä aiheista:

Mitä kaipaan lapsuudesta?

1. Fazerin purkki-suklaanappeja
2. Fazerin 50 gramman sinisiä suklaalevyjä
3. Kalkitos-siirtokuvia
4. Jippo-lehteä
5. Asterix-jätskituutteja

Mitä en enää vaihtaisi?

1. Miestä
2. Asuntoa
3. Savukemerkkiä
4. Koirarotua
5. Unelmia

Mitä nyt pitäisi saada?

1. Paahtosämpylää Becelillä
2. Aktiivisuuden puuska
3. Tehokkaampi tietokone
4. PS3:n Flow
5. Lottovoitto

Mitä fobioita minulla on?

1. Järvessä uidessa pelkää että hauki puree, meressä uidessa että hai syö
2. Mies ja Poika ovat kuitenkin niin taukkeja, että putoavat korkeasta paikasta, jos niitä ei ole paimentamassa - tulkaas nyt pois sieltä reunalta
3. Kukaan muu ei oikeasti välitä ajoturvallisuudesta niin kuin minä
4. Ikkunoiden välissä asuvat hämähäkit bailaa yöllä mun hiuksissa
5. Muut tietävät mitä ajattelen niistä, jos katson niitä silmiin (ja ainahan se ei ole toivottavaa)

Yletöntä

Onneksi Mies ja Poika hakivat Huikentelevaisen Äidin ajoissa pois töistä. Punkkuhuuma on jo melkein ohi, ja cocktail-lihapullat jäivät lähes kohtuullisuuden rajoihin. Mutta vain lähes. Pakko olla viikonloppuna kiltisti.

Tänä viikonloppuna ajattelinkin kuunnella Euroviisuja. Viisuhuuma alkaa vakavasti taas nostaa päätään, vaikka skaboihin on aikaa vielä pari viikkoa. Tulin lopulta siihen tulokseen, että Hannakaan ei ole ihan paha, tai ainakaan sitä ei muun tuuban keskellä tarvitse millään lailla hävetä, ja kertsinkin hissipoika viheltää ensimmäisen kuuleman jälkeen.

Töiden puolestakin pitäisi kai saada kasaan vähintään Top-10 (toimitus suosittelee) perusteluineen kollegan viisublogiin. Kollegan puolesta kuitenkin harmittaa aika lailla. Läpi koko elämäni viisuhistorian lehdistöllä on ollut tiettyjä etuoikeuksia, jotta nyt ylipäätänsä voivat työnsä tehdä. Mutta ei tänä vuonna.

Yle päätti jatkaa munausten sarjaansa epäämällä lehdistöltä pääsyn kaikkiin pukuharjoituksiin sun muihin, ellei porukka ole ostanut rahalla itselleen lippuja. Toimittajien (tai siis heidän työnantajiensa) pitää siis maksaa riihikuivaa lippumaksuina siitä, että toimittajat voisivat tehdä työnsä. Ei niihin harjoituksiin ole ennenkään päässyt kuin yhteen, mutta töiden kannalta se on juuri riittävää. Nyt sitten sitä mahdollisuutta ei ole, eikä siis toimittajilla ole mahdollisuutta raportoida siitä, miten harjoituksissa menee ja miten show muotoutuu.

No okei, oletetaan että työnantaja sitten maksaisi toimittajansa työnteosta viisuorganisaatiolle. Muuten hyvä, mutta kun eihän niitä lippujakaan enää ole. Tänään kitsastelutiedotteen tullessa lippuja oli peräti 200 myytävänä. Kun 2000 toimittajaa ryntää apajille, niin niitä lippuja ei enää parin minuutin päästä ole. Niin, ehkä tilanne olisi ollut eri kuusi kuukautta sitten, kun akkreditoitumisasioita alettiin panna liikkeelle, mutta pihistä meiningistä päätettiinkin sitten ystävällisesti ilmoittaa peräti 13 päivää ennen semifinaalia.

Todella hienoa toimintaa Yleltä. Toimittajien suututtaminen - varsinkin ulkomaisten - onkin todella fiksua ja filmaattista. Mitähän seuraavaksi? Kilpailijoiden taustajoukoillekin pakollinen lippumaksu? Minuuttitaksa esiintyjille itselleen - köyhäilijät jäävät ilman harjoitusaikaa?

Pohjolan skotlantilaisiksi tässä just haluttiinkin leimaantua. Pitääkin ostaa kiltti ja säkkipilli ja painua ensi viikolla ilman kalsareita Narinkkatorille vähän turauttelemaan.

Täysin rinnoin

Alan olla vanha. Tämä on pääteltävä siitä, että postilaatikosta alkaa putoilla näitä seulontajuttuja. Kohdunkaulan tähystykseen pitäisi mennä. Y-äk. Mutta kai se on pakko. Pian varmaan tulee sitten kutsu mammografiaankin. Sekään ei ole kuulemma kivaa, mutta minulle on sähköpostiin jätetty jo harjoitteluohjeita mammografiaa varten:

Moni nainen huolestuu mammografiasta, mutta turhaan.

Käyttämällä muutaman minuutin päivässä viikon ajan harjoituksiin seuraamalla alla olevia ohjeita, olet täysin valmis testiin, ja mikä parasta, voit tehdä harjoitukset kotonasi.

HARJOITUS 1:

1. Avaa jääkaapin ovi ja laita toinen rintasi jääkaapin oveen.
2. Sulje ovi mahdollisimman lujaa ja nojaa oveen saadaksesi hyvän tuloksen.
3. Pidä asentoa viisi sekuntia.
4. Tee harjoitus uudelleen, ellei ensimmäinen ollut tarpeeksi vaikuttava.

HARJOITUS 2:

1. Käy autotallissa kolmelta aamulla, jolloin lattian lämpötila on täydellinen.
2. Poista kaikki vaatteesi ja makaa lattialla toinen rintasi auton renkaan takana.
3. Pyydä kaveriasi hitaasti peruuttamaan autoa, kunnes rintasi on riittävästi lytyssä ja viilentynyt.
4. Käänny ja tee sama harjoitus toiselle rinnalle.

HARJOITUS 3:

1. Jäädytä kaksi metallista kirjatukea yön yli.
2. Riisuudu vyötärölle asti.
3. Kutsu tuntematon huoneeseen.
4. Paina kirjatukia toista rintaasi vasten.
5. Lyö niitä yhteen niin lujaa kuin pystyt.
6. Järjestä tapaaminen tuntemattoman kanssa seuraavaksi vuodeksi ja tee sama harjoitus uudestaan.

Olen aivan satavarma siitä, että mammografia olisi jo aikaa sitten saatettu jollain tapaa inhimillisemmäksi ja vähemmän alentavaksi toimenpiteeksi, jos miesten kivessyöpiä seulottaisiin samalla tavalla.

Äh, mitä mä sanoin...

Kokoomus pyörsi lapsilisälupauksen. Miksi en ole yhtään yllättynyt?

Ensin hoitajille jauhot suuhun. Nyt lapsilisistä sana takaisin. Seuraavaksi varmaan pannaan eläkeläiset kyykkyyn ja viedään omaishoitajilta vähätkin vapaat ja vammaisilta palvelusetelit.

Uskaltaako joku tunnustaa äänestäneensä noita taukkeja?

Hyvä Ransu!

En suoranaisesti vihaa urheilua tai urheilulähetyksiä, mutta vihaan sitä, että varsinkin suurten urheilujuhlien aikaan urheilu jyrää alleen kaiken muun. Siis telkkarissa, kuka hullu nyt kaupungille suurten urheilujuhlien aikaan lähtisi. Tai muutenkaan.

Siksi tuntuu jotenkin erityisen hyvältä Ilta-Sanomien urheilusivuilta löytyvä otsikko:

Lastenohjelmat jyräävät Leijonat

Kerrankin näinkin päin. Juuri näin.

Elämä on

Aina keväisin kärvistellessä (mistä johtuu se tunne, että keväisin on aina pahiten persaukinen?) miettii, että oliko fiksua lainata verottajalle rahaa? Toisaalta kyllä se tunne lämmittää, kun paperissa lukee lupaus nelinumeroisesta summasta joulunpyhiksi.

Tosin jos nyt tarkalleen ottaen miettii sitä persaukisuutta, niin onkohan nyt ihme kuitenkaan. Olen ostanut uudet kengät (kerrankin kalliit ja hyvät, 60 erkkiä) ja kolme lippua Rushin konserttiin (180 euroa, mutta priimapaikat k108/r6). Olen käynyt ryypp... seurustelemassa blog(g)aajien kanssa hinnoiltaan kipurajaa hipovassa baarissa... Ja lapsikin on ilmoitettu elämänsä ensimmäiseen oikeaan harrastusmeininkiin (omasta tahdostaan), mikä sekään ei ole ilmaista. Mitkään näistä hankinnoista ei ole turhaa, sitä en myönnä ikinä.

Elämä on, ei voi muuta sanoa. Ensi jouluna vois tietysti ottaa pidätysprosenttikikkailulla kerätyt "säästöt" ennenaikaisesti ulos, ja lasketuttaa joulukuulle nollaverokortin (tai ainakin nollaa hipovan).

Ja Lintsiltä ropsahti edukkuuksia satasen edestä. Ihan reilua.

Linnanmäki uusi laite, osa 2

Noniin. Kirnu on nyt nähty. Kyytiin eivät vielä kuolevaiset päässeet, sillä jotain sopimusteknistä asiaa oli vielä kesken. Toiminnassa sen kuitenkin näimme. Kuten etukäteistiedoista jo olin raportoinut, vaunuja on kolme. Kerrallaan liikenteessä on kuitenkin vain yksi sillä aikaa kun muita kahta lastataan, käsittääkseni. Itse ajeluhan ei kauan kestä, puolisen minuuttia.

Aikaisemmassa raportissani sain kommenttilootaan viestin, että ei voi millään olla ketjuvetoinen, sehän on mahdotonta. Mutta kyllä se on. Eli tuon epämääräisen c-kirjaimen huipulle mennään ihan perinteisesti ketjuvedolla, klak klak klak. Ja sitten vapaalla alas. Viimeisessä laskussa juuri ennen asemaa on magneettijarrut.

Vehje muuten huojuu aika reippaasti.

Laite on paikassa, jossa ennen oli Lintsin esiintymislava. Lava on siirretty hevosenkenkään. Kirnun vieressä on uusi ofiisi-, henkilökuntatila- ja lipunmyyntirakennus nimeltään Venus, jonka katolle voi rakentaa esiintymislavan (NRJ in the Park ilmeisesti siinä) tai laitteita. Erään huhun mukaan Lintsille olisikin muutaman vuoden sisällä tulossa uusi Enterprise-härveli, joka nousisi nimenomaan Venuksen katolle. Mutta kyseessä on täysin todentamaton huhu, joten ans kattoo ny.

Kummitusjuna-ajelu sentään testailtiin, ja siellä on vähän uusittu juttuja. On ihan Fog Screen ja kaikki, eli yhdessä kohtaa mennään karsean karjuvan elukan läpi. 4D-teatterissa on uusi WWF:n sponssaama leffa.

Ja nostalgiaa: Labyrintti is back. Varsin mittavan kokoinen, ei ihan helppo edes, kokonaispinta-ala noin 80 neliötä. Lattia on metallia, joten enää ei suunnista edes niin helposti kulumien avulla itseään ulos niin kuin kolmenkymmenen vuoden takaisessa versiossa.

Lisänostalgiana UIT:n syksyllä uusintaensi-iltansa saava Kallion kimallus! Hyvä UIT! Esitystä on päivitetty, eli se loppuu vuoteen 2007.

Kesän Da Lintsi Koodi -hupailustakin nähtiin maistiainen, taitaa olla sitä tuttua huttua.

Muutakin kaikkea pientä oli, kuten uusittu Puksujunan lastauslaituri... Ja ilmainen pääsy Panoraama-näkötorniin koko kesän.

Lintsi aukeaa 27.4. eli ei tartte vappukrapulassa käydä ensimmäisen kerran. Euroviisuhuumaan eivät myöntäneet olevansa kovinkaan varautuneita jotain teemaviikkoa lukuunottamatta (mutta itse sisällöstä ei oikein herunut tietoa). Sinänsä hullua, koska varmasti viisut vetävät turismia myös Lintsin suuntaan aika lailla.

Kasviksia, nam

Vatsa kuplii uhkaavasti, mutta olen syönyt urheasti siitäkin huolimatta, että treffit Yrjön ja Uolevin (ja ehkä Pirjonkin) kanssa posliinisuihkulähteen välittömässä läheisyydessä saattavat vielä toteutua. 

Löysin itse asiassa pakastehyllystä uuden mielenkiintoisen tuttavuuden: Apetitin Kesäkasviksia (300 g, 29 kcal/100 g). Jollain bearnaise-aromilla maustettu sekoitus parsakaalia, kukkakaalia, tavallista porkkanaa ja keltaista porkkanaa.

Lätkäisin sen kaveriksi pakkauksen rakastamaani Arlan Apetina valkosipuli-oliivi-fetaa (80 g ilman öljyjä, 270 kcal/100g). Kokonaiskalorimäärä aterialle siis sellaisen 300 kcal, erittäin hyvä määrä.

Maullisesti erittäin pätevä lounas, ja maha tulee täyteen. Fetat tietysti ovat pikkaisen suolaisia, mutta tuollainen snack-määrä menee kunhan ei tavaksi ota.

Tietenkin kulma-Alepassa toi vihannespussi oli viimeinen laatuaan. Toivottavasti täyttävät varastoja. Ei paha yhtään, varsinkaan ofiisiin, jossa ei ole kuin mikro. Tuota on lisäksi hyvin helppo vaihtelun vuoksi täydentää purkkisienillä, tomaatilla sun muulla pikkupilppeellä ilman että vain auttavasti varustellun keittiön rajoitukset tulevat vastaan.

Jalat kuin pylväät ja rinnatkin ylväät

Tonnikeijujen missikisat on jotenkin irvokas esitys. Ei siksi, että lihava sinänsä olisi rumaa, mitä se hyvin harvassa tapauksessa loppujen lopuksi on (ainakaan vaatteet päällä, ja onneksi lantiohousut on out), vaan siksi että esillepano on törkeän, suorastaan asenteellisen huono.

Tottakai, jos kisat järjestää viihdelehti, monen mielestä tämä tekee jo touhun epäilyttäväksi kinkkukisaksi ja piilonaurun herättelyksi. Ja todennäköisesti monet lehden lukijat kauhistelevatkin reheviä reisiä ja valtoimenaan aaltoilevia alleja. Mutta ongelma olisi todennäköisesti sama oli kyseessä sitten viihdelehti tai ns. "arvostettu" media.

Toinen on asut. Miten voidaan saada läpi viesti siitä, että muhkeakin nainen voi olla kaunis, jos alle kolmikymppiset - jopa alle kaksivitoset - puetaan kyllikkivirolaisiksi? Karmeuden kruunaavat uima-asut, joiden malli ja kuosi ovat tuttuja eläkeläisten terveyskylpylöistä.

Rivienvälisen lihaville vittuilun kruunaa finalistikymmenikköön valittu kilpailija, jonka painoindeksi on alle 25 kun se muilla pyörii haarukassa 28-32. Mikä ihmeen Miss XL se sellainen on? Onko epäselvyyttä voittajasta?

Paskaaks muuten kiinnostaisi, mutta en ole laihtunut viikkoon. Perhanan flavonoidit ja ristiäisherkut.

Uolevia odotellessa

Eihän sitä pysty tietenkään täysin kuvittelemaan miltä tuntuu kuolemaantuomitusta, mutta joku pieni vilaus siitä fiiliksestä saattaa olla mahdollista saada aina välillä.

Pojalla pamahti päälle oksennustauti. Eli ensin koko yö vietetään lapsen oksentelun siivittämänä. Sitten 12-24 tunnin sisällä ovat loputkin perheenjäsenet pää pöntössä.

Vääjämättömän odottelu on epämiellyttävää, vaikkei vatsautautia tietenkään voi mestaukseen verrata.

Mestaukset kestävät yleensä paljon vähemmän aikaa kuin vatsataudin loppumattomalta vaikuttava rääkki.

Tanssii tyhjien kanssa

Maikkarin puvustaja on näemmä nukahtanut taas.

Ella Kannisen dekoltee... no siis sitä ei ole. Ellan rinnuksilla kököttää tuollainen jäykkä panssari, joka liikkuu häiritsevästi niin kuin sen alla olisi parin jerrykannun verran tyhjää tilaa. Niin kuin onkin. Missä Ellan push-upit? Haloo?

Melkein yhtä nolo ilmestys kuin Nicole Kidmanin "hyppyrimäki", eli muutaman vuoden takainen Oscar-asu.

Flavonoidit kunniaan!

Hei!

Mä olin Töölönrannassa!

Ja sit mä olin jatkoilla jossain Kalliossa, Aleksis Kiven kadun ja Sturenkadun risteyksessä. Paikassa, joka piti huolta siitä, että sen ikkunateipeissä ei ainakaan lukenut sen paikan nimeä, ja piti mennä takaisin sisään kysymään mikä tän paikan osoite on.

Ja mulla oli tosi kivaa. Koska nautin lasitolkulla flavonoideja! Ja koska Takaisin Kallioon -blogon söpö tyyppi sanoi, että mun halvalla hankkima kierrekorkillinen, australialainen liskomerkkinen viini ei oo yhtään hassumpaa, vaikka onkin kierrekorkillinen.

Ja sit Perso toi paikalle miehen, jota en ole nähnyt kiljoonaan vuoteen! Ja sen kanssa mä jäinkin sitten jatkopaikkaan turisemaan vielä senkin jälkeen, kun kaikki muut oli jo lähteneet. Eikä ne kaikki oikeasti edes sinne jatkoille asti tulleet, vaan vain osa selvisi (humaltui?) sinne asti. Ja lopulta jäljellä oli vain Skrubun pni (vähänks osaan vihdoinkin erotella että se on pni eikä eikä Skrubu), Veera, Nikke ja Eräs Saara ja ööh, en muista enempää kun olen humal... flavonoideissa.

Aiemmin illasta (jatkopaikallakin) oli vielä esimerkiksi Mari ja PA ja ööh. Mutta alussa oli ainakin Sun Äitis ja kaiken alulle saattanut Helena. Ja Qimki. Ja. Mun ei pitäis raportoida näin flavonoideissa, kun ne selvästikin hapertavat tuota muistiosastoa. Ja mulla oli lisäks jotain ihme ongelmia löytää lompakko kassista, kun se oli jo pöydällä.

Ja nyt kun oon kirjoittanut tän, niin pitäis vielä linkittääkin. Ööh. Höö. Mä teen sen aamulla, jooko?

Edit, la klo 22:09: Toivottuani parahultaisesti krapulasta (miten ihmeessä sellainen tuli?) noin pari tuntia ennen ystävättären nuorimmaisen lapsen ristiäisiä ja selviydyttyäni tästä pienestä annoksesta herran sanaa, hyvää voileipäkakkua ja ostoreissua Itäkeskukseen, tulin siihen tulokseen, että linkaan vain Sun Äitiin. Koska siellä on totuus. Ja koska mua edelleenkin uuvuttaa kauheasti. Sen kuudennen kahvikupinkin jälkeen.

Kiitos nyt sit tästäkin

18.04.2007 Verkkopankki aukeaa vain kertakäyttöisellä turvakortin turvaluvulla

Haittaohjelmien
lisääntymisen vuoksi Sampo Pankki nostaa verkkopankkinsa tietoturvan
tasoa entisestään. Tähän saakka osa, alle 10 prosenttia asiakkaista on
itse halunnut valita kevyemmän tunnistautumiskäytännön, jossa
sisäänkirjautuessa kertakäyttöistä turvalukua ei ole kysytty. Nyt tämä
valinnan mahdollisuus poistuu.


Jatkossa kaikkien Sampo Pankin asiakkaiden tulee kirjautumisen
yhteydessä antaa asiakasnumeronsa ja tunnuslukunsa lisäksi aina
kertakäyttöinen turvaluku. Verkkopankki pyytää kertakäyttöisen
turvaluvun kertomalla asiakkaalle turvakortilta sitä vastaavan
avainluvun. Verkkopankkiin ei siis pääse ilman turvakortin
kertakäyttöistä turvalukua.

Just. Tilillä ei edelleenkään pysty tekemään mitään ilman niitä avaimia, joten oisko nyt ollut niin hiton vaikeata antaa sen alle 10 prosentin kyetä tarkistamaan netistä saldonsa silloinkin kun ei ole lompakkoa mukana. Ja nyt joutuvat ne alle 10 prosenttuakin tuhlaamaan avainkortteja tiuhaan tahtiin, ja saastetta syntyy entistä enemmän. Oispa ees joku "korttiroskis", johon noi loppuun käytetyt voisi laittaa kierrätettäviksi.

Rentoudun hoikaksi

Huoh. Vartin päästä Töölönranta kutsuis. Juupajuu. Tosin näyttää siltä, että en ole kuin ehkä tunnin myöhässä. Sehän on vielä ihan tyylikkään myöhästymisen rajoissa.

Olen keksinyt, miksi hyvin pienellä ressaamisella olen laihtunut yllättävän paljon verrattuna joihinkin kertoihin kun olen oikein yrittämällä yrittänyt ja spennannut. No tietty siksi, että stressihormoonithan kuulemma lihottaa. Kun ei ressaa, kilot karisee.

Joten kaiken järjen mukaan kun pian pääsen ottamaan tuopillisen ja annan hyvän seuran lisäksi mallastuotteen aiheuttaman perjantairaukeuden rauhoittaa mieleni, niin kilothan karisevat niin että korvissa kohisee.

MurderDeathKill

Äh, olen paha ihminen.

Jenkeissä mielipuoli lahtaa kymmeniä opiskelijoita, mutta vain muutaman lehtijutun jälkeen olen siinä tilassa, että olisi saanut ampua enemmänkin. Vaikka koko kansan. Niih!

En nimittäin yhtään kestä kuinka aina revitään jostain joku uhrin puolituttu, joka sitten luonnehtii vainajaa ylisanoin ja uniikkiusylistyksin. Yksi menee vielä, kaksikin ehkä. Mutta kun raatoja on pilvin pimein ja jokaisesta lässytetään jotain "maailman fiksuin ja ihanin ja hauskin tyyppi, tuleva nero ja nobelisti, nyyh"-juttua, niin alkaa keittää.

Kuinka kummassa jokainen uhri on aina se hurjan älykäs ja huoneen hauskin tyyppi? Missä niitä oikein kasvaa? Ja kuinka kummassa nää asekaahot osaakin aina suunnistaa juuri niiden kaikkein fiksuimpien ja filmaattisimpien luokse tappoaikeineen? Eikö verilöylyissä koskaan kuole ainuttakaan tyhmää kusipäätä (paitsi ehkä se joukkomurhaaja itse)?

Onhan se toki huolestuttavaa, että voi päästä luennolla hengestään. Mutta vielä huolestuttavampaa on se, että nykyään melkein jokaisesta uhrista tehtaillaan marttyyria ja menestyselokuvaa. Ja sitten ihmetellään miksi jengi kilahtaa ja alkaa ammuskella julkisilla paikoilla. Niin, miksiköhän?

Mitä te mulle syötätte öisin?

On unia, joissa on itse joko todella hidas, vaikka kuinka yrittäisi kiirehtiä, tai nopea ja saa raivarin muiden hitaudesta.

Välillä tuntuu että sellaista on tosielämässäkin. Joskus pitää oikein ihmetellä, että heittääkö päässä, kun on saanut aikaan miljoona asiaa, vaikka aikaa on kulunut vain vartin. Ja toisinaan huomaa kuluttaneensa johonkin yksittäiseen asiaan puoli päivää, vaikka voi käsi sydämellä vannoa ettei ole juossut ylenmääräisesti tupakilla tai kahvinkeittimellä, vaan on tosiaan painanut päälle koko päivän.

Joskus sen voi ennustaa jo aamulla kumpi päivä tulee.

Jos huomaa heränneensä, käyneensä suihkussa ja hoitaneensa muut puuhat niin, että on kärppänä jonottamassa autolle alle puoli tuntia sen jälkeen kun on saanut itsensä kammettua tyynystä ylös, niin päivä lupaa hyvää. Tosin huonona puolena on, että alkaa helposti jurppia oikein kunnolla, jos muut ihmiset ovatkin heräneet aivan hitaalla. Niin kuin tietysti usein ovat, tai ainakin tuntuu siltä, kun itse on niin puhtia täynnä.

Erittäin energisinä päivinä on pakko ihmetellä tunkeeko joku mulle öisin amfetamiinia sieraimiin. Ei ole välttämättä tullut edes nukuttua yhtään sen enempää tai paremmin kuin monena muunakaan yönä, mutta silti on yhtäkkiä aivan skarppi.

Viimekin yönä havahduin yhtäkkiä kahden maissa yöllä siihen, että jaa, olen vissiin vahingossa juuttunut pelaamaan Theme Hospitalia kuusi tuntia putkeen. Ei siis pitäisi olla mitään edellytyksiä pirteyteen aamulla. Nyt alan kuitenkin jo hermostua, kun mitään ei tapahdu.

Juuri tällaisissa tuntemuksissa helposti polttaa liikaa tupakkaa, juo liikaa kahvia - ja ennen kaikkea napsii naamaansa aivan kaikki herkut mitä vastaan tulee. Ei hyvä.

Taidan mennä polttamaan tupakkia ja juomaan kahvia.

Sitkeys palkitaan

- Olinks eka, olinks eka?! huuteli villiintynyt hyasintti.

Kukaan ei ollut vielä paikalla vastaamassa.

(Valokuvatorstai: Kasvu)

Joulu on ohi

On tää kyllä yks perusturvaa syövä kevät, sanon vain. Jouduin purkamaan joulukuusen pois, että saan mahdutettua Xbox 360:n olohuoneen viihdehelvetin tuntumaan.

Harvalla tietenkään on yhtä tai kahta konsolia enempää, mutta joku voisi silti keksiä jonkun tsydeemin, joka yhdistäisi kaikki konsolit niin, että yhdellä käyttöliittymällä voisi hallita kaikkia kerralla - jonkin sortin über-käyttis, josta aina vain valkattaisiin halutun konsolin "välilehti". Tai miksei jopa ruutuun sovitettuna kaikkien auki olevien konsolien näkymät rinnakkain. Päheetä.

Laitteille pitäisi tietysti myös olla yhdistelmäräkki, johon vimpaimet voisi siististi latoa niin, että ne veisivät mahdollisimman vähän tilaa, eikä laitekannan laajentuminen vaatisi liian raskaita uhrauksia - kuten joulukuusen purkamista.

En jonota

Ihanan syyllinen olo. Söin viikonloppuna Hampuris-mättöä niin että napa rutisi. Sen verran fiksusti on tullut elettyä jo pitkään, että tulee täyteen pienistä annoksista, joten vatsa todella natisi liitoksistaan pihvillä täytetystä patongin pätkästä. Ei hävetä, ähähähä. Mies luuli saavansa jämät, hohohoo, kaikkea Mies luulee.

Ja Rushin konserttiin lokakuussa. Nykyajan tekniikka on mukavaa, kun saa oikein hyvät ja kalliit liput nostamatta persettä penkistä. Ja jos ei saa, niin eipähän ainakaan viettänyt vuorokautta jossain taivasalla jonottamassa eioota.

Olen kerran nuoruudessani jonottanut vajaan puoli vuorokautta konserttilippuja, ja vannoin jo silloin, että se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun jonotan mitään turhaketta. Determinaatiotani vahvisti se, kun jouduin jonottamaan kalseissa syysöissä ja jäätävissä talviöissä tuntitolkulla jotain niinkin proosallista asiaa kuin yliopiston luentopaikkoja (rajoitettu osannotto pakollisiin opintoihin eikä kirjatenttimahdollisuutta, haistakaa ite!). Totesin nopeasti, että yliopistokin kuuluu turhakkeisiin.

Teen poikkeuksen kahdessa asiassa. Ruokakauppa ja huvipuisto. Ruoka ja sisälmyksien vatkaaminen ovat pyhiä asioita, ja odottaminen vain parantaa kokemusta. Kaikki muu jonottamista edellyttävä on yleensä jotain sellaista, jonka saisi myöhemminkin ilman jonottamista - tai se ei ole ainakaan mitään sellaista, joka olisi jonottamisen arvoista.

Ai vessajono? Emmä lähde kotoa kuin kauppaan, huvipuistoon ja turhakkeisiin, joihin ei tarvitse jonottaa. Ja muistan käydä ennen lähtöä.

Elämä jatkuu

Alkaa helpottaa.

Katsottiin eilen Pojan kanssa ekasta Potterista puolet. Räkänaurut ja vau-huudot täyttivät iltaa. Äiti toi Pojalle ekan Potterin myös kirjana. Kiinnostaahan se, kun Pojalle valkeni, että kirjassa on juttuja mitä leffassa ei.

Ostin yöllä virtuaalikaupasta uuden pelinkin.

Tänään on mitä upein sää.

Työkaveri kutsui meidän perheen kylään katsastamaan uutta vauvaansa - pleikkari kolmosta. Miksipä ei?

Parin viikon päästä on Lintsin jokakeväinen pressitilaisuus. Pääsen testaamaan Kirnun.

Elämä siis jatkuu.



Ja riittäähän minusta nyt enemmän kaikille niille Allin ihanille jälkeläisille, jotka lähipiirissä pyörivät. Allin tyttärillä on sitä paitsi lähes yhtä ihanan törkeä kuningatar-asenne kuin äidilläänkin.

Liian hiljaista

En tiedä kumpi on raskaampaa, se että joutuu lopetuttamaan koiran vai se, että koira kuolee käsiin. Jälkimmäinen on kuitenkin pahempi shokki.

Vaikka Alli vielä hengittikin ennen kuin Mies lähti tuhatta ja sataa, meni se sitä ennen käsissäni yhtäkkiä niin veltoksi, että muisto hyytää edelleen. Painajaismainen tilanne. Yhdellä hetkellä koiran katse on kirkas, vaikkakin väsynyt. Seuraavalla hetkellä kuin himmeä kelmu olisi vedetty koiran silmien ylle ja kaikki voima katoaa. Se on irrationaalisuuden hetki, jolloin ihminen joko tietää mitä pitää tehdä tai vajoaa nyyhkyttäväksi mytyksi. Kuulun siihen jälkimmäiseen kategoriaan.

Tiedän nyt miltä äidistä tuntui 20 vuotta sitten, kun olin Australiassa ja sillä välin täysin hyväkuntoinen Julius-koiramme yhtäkkiä kehitti niin kovan köhän, että piti viedä lääkäriin. Keuhkoputkentulehdus - lääkitykselle, kaiken piti olla hyvin. Puoli vuorokautta myöhemmin koira tukehtui omaan räkäänsä ja äidin ehtiessä pieneläinklinikalle oli jo liian myöhäistä niin kuin nytkin.

Olen itkenyt ja jossitellut. Jossitellut ja itkenyt. Syyttänyt vuorotellen itseäni ja muita. Muita ja itseäni. Järki sanoo, ettei siinä ole mieltä, mutta järjen sananvalta on aika-ajoin hyvin heikkoa.

Jälkien korjaaminen on vaikeinta. Vesikuppi on vielä vakiopaikallaan, kaapissa on Allin ruokaa. Allin valtaistuinta, rottinkista koiransohvaa teki suorastaan pahaa siirtää. Ehkei sitä tarvitse pois laittaakaan, jos vaikka joskus tulisi koiravieraita.

Täällä on sietämättömän hiljaista, vaikka musiikki pauhaa täysillä. Miten niin pienellä, hiljaisella ja paljon hirsiä vetelevällä tytöllä voi olla niin tanskandoggin kokoinen presenssi.

Alli on poissa

Matka loppui jo ennen pieneläinklinikalle ehtimistä.

Nuku hyvin, kulti.


Itku ja suru on kova. En taida varmaan vähän aikaan jaksaa sanoa oikein mitään.

Siinä ja siinä

Oksentelu on ilmeisesti loppunut. Alli on kuitenkin niin heikkona, että vesi pitää annostella ruiskulla. Eläinlääkärin vakioruokintaneuvojen päälle hyvät neuvot olisivat ihan kalliit. Pelottaa.

Edit 20.50: Mies lähti viemään tyttöä pieneläinklinikalle. Aivan veltto. Vähän sellainen pelko ettei se enää sieltä takaisin tule. En edes itse kyennyt lähtemään viemään, pelkäsin että ajan ojaan. Istun täällä yksin odottamassa ja itkua vääntämässä enkä oikein tiedä mitä tekisin. Sain sentään Pojan nukkumaan suhteellisen urhea ilme päällä, mutta tietää poika silti että huoli on. Ei vain oikein osaa sanoa muuta, kuin että hän ei tykkää jos ei Alli tule enää kotiin. Niin, en mäkään. Mitä siihen sanoisi.

Tavaroiden taikamaailma

Mikä on vajaa kaksimetrinen, parrakas, päälaeltaan kiiltelevä, jalka käy kuin BB-Ollilla konsanaan, eikä saa mitään aikaan? - Kollega, joka yrittää selvitä työpäivästä että pääsee hakemaan pleikkari kolmosensa maahantuojalta.

Siinä on aina jotain hupaisaa, kun isot korstot kuolaavat teknolelujen perään. Me naisethan emme koskaan kuolaa ja täpise julkisesti, vaikka olisimme harkitsemassa kymppitonnin kotiteatterijärjestelmää (ja olisi aivan varmaa, ettei kukaan muu saa kokeilla sitä ensin). Emmehän?

Huvittaa. Silleen sopivassa määrin oon kans vähän kade. Uusi lelu on aina uusi lelu. Itsekin haluaisi uusia leluja.

Teknoleluihin saattaa kyllästyä aika nopeasti, mutta on kyllä tosi siistiä sen vähän aikaa, kun on uusi puhelin, kotiteatteri, tietokone tai vastaava. On aina tietyt, lähes rituaalinomaiset vakiojutut, mitä uusilla leluilla tehdään.

Puhelimeen hankitaan se pähein peli, viritetään radiokanavat (vaikkei niitä sen jälkeen enää kuuntelisi) ja tutkitaan mediasoittimen ominaisuudet. Ja otetaan sekä still- että liikkuvaa kuvaa omista tisseistä.

Kotiteatterissa säädetään ensin viisi tuntia kaiuttimien balancea ja muita namiskoja. Sitten kaivetaan hyllystä ne parikymmentä jytisevintä pätkää sekä Moulin Rouge ja renkataan niistä pätkiä koko loppuillan.

Tietokone on pitkäaikaisin hupi. Jos käyttöjärjestelmä on uusi, ensin nuuskitaan pari päivää sen sisältöä. Sitten ihastellaan miten paljon nopeammin kaikki toimii. Kaivetaan hyllystä se vahingossa liian jykevälle masiinalle (kaksi vuotta sitten) hankittu peli, ja ihastellaan kuinka se pyörii uudella teknologialla kuin vettä vain. Keskittymis- ja odottelukyky eivät riitä mihinkään benchmarkkaukseen, mutta ohjelmien asentaminen on kivaa, joten järeimmän pelin asentamisen lisäksi asennetaan myös parikymmentä muuta peliä ja pelataan kutakin viisi minuuttia (tai katsotaan ainakin introt) ja ihastellaan niidenkin nopeutta.

Kun rituaalit on suoritettu, taivaalliset teknolelut maallistuvat ja niiden välitön taika katoaa. Puolen vuoden sisällä on jo jälleen kuolaamassa Gigantin ja OnOffin mainoksia.

Lisäedit: Monilla teknolelun käyttöönottorituaaleihin kuuluu myös manuaalien totaalinen ignorointi. Sen ansiosta saadaan aikaiseksi hauskoja tilanteita. Esimerkiksi eräs toinen kollegani, jolla on jo oma PS3, oli muutaman päivän ihmetellyt ja kiroillut, kun ohjaimessa on niin hiton lyhyt kaapeli. Manuaalista olisi selvinnyt, että piuha on oltava ohjaimessa kiinni vain kun sitä lataa.

Väsyttää

Täysin syvältä ja poikittain koko päivä. Ensin pitää tapella tekniikan kanssa tuntitolkulla vain siksi, että julkaisujärjestelmät ei ole suunniteltu ainakaan ihmisiä varten. Sen jälkeen pitää huolestua koirasta, joka on oksennellut eilisillasta lähtien.

Tietenkin juuri tänään ihmiset ovat äärettömän empaattisia ja täynnä hyviä ideoita, joten äitinikin (joka koiran itse asiassa omistaa) totesi vain kylmästi että vie lääkäriin. Tietenkin tällaisessa tilanteessa se, joka olisi halunnut vähän tukea ja kannustusta on iso paha susi, joka syyllistää ja on muutenkin kusipää, joten sille voi ihan hyvin lyödä luurin korvaan kun se pillastuu kylmäkiskoisesta asenteesta. No, eipähän tartte jatkossa hädissään enää äidillekään soitella, ettei vain häiritse kiireistä eläkeläistä ja kiireisen eläkeläisen kiireisiä menoja.

Varsinkin kun koira oli jo äskettäin lääkärissä. Mitään ei pitänyt olla vialla, vanhemmiten helposti heikkovatsaisiksi äityvät nelijalkaiset vain pitäisi laittaa kotiruualle. Ou jes söör. Se kotiruoka ei nyt sitten pysy sisällä laisinkaan.

Tosin nyt kun se ei enää pysy sisällä, niin eipä pysy enää ne tutut nappulatkaan, joista tuli aikaisemmin vain löysä vatsa ja jonka takia tähän kierteeseen jouduttiin. Pikemminkin tuntuu siltä että kiitti vitusti, tuhlataanko lisää satasia huonoihin neuvoihin kuten tähänkin saakka? Otetaanko lisää kalliita labrakokeita, jotka eivät paljasta mitään?

Alkaa mietityttää että mitähän elintavoissani, ympäristössäni tai huushollissani oikein on vikana, kun tämä on jo kolmas vanhus - peräkkäin - joka alkaa osoittaa sellaisia vatsaongelmaisuuden merkkejä, että piikille ei ole pitkä matka. Tämä viimeisin tosin on se rautavatsa, joka ei koskaan saanut ongelmia mistään. Ennen kuin sitten nyt, kun vajaassa vuodessa homma on eskaloitunut aivan mahdottomaksi - ja tuntuu että pikemminkin lääkärien toimien ja neuvojen takia eikä niistä huolimatta.

Sen verran monta tuhatta omaa ja muiden rahaa on noiden koiren vatsoihin uponnut, että alkaa olla taistelu-uupumus lähellä. Koira on 14. Minkä takia tässä taistellaan?

Yöni maksullisena naisena

Jotkut unet unohtuvat samalla hetkellä kun aukaisee silmänsä, eivätkä ne enää koskaan palaa.

Toiset taas ovat hautautuvinaan harmaiden solujen upottavaan mössöön, mutta yhtäkkiä pompsahtavatkin jälleen tajuntaan kuin trampoliinin sinkoamina.

Outo on fiilis kun muistaa yhtäkkiä, useiden päivien päästä, mitä jonain hikisenä ja huonounisena yönä on tullut pollaleffailtua. Vielä oudompi fiilis on kun tajuaa, miten oudosta unesta on kyse. Kun ei kuitenkaan muista katsoneensa mitään vaikutteita antavaa sosiaalipoliittista scifiä pitkiin aikoihin.

Näin nimittäin unta maailmasta, jossa oli miehiä, toki, sellaisia ihan normaaleja kaikki. Öö, sehän oiskin outoa, että kaikki on normaaleja. No, en tavannut kuin normaaleja. Sen sijaan naisia oli kahta eri sorttia. Oli joko tyttöystäviä/vaimoja tai maksullisia naisia. Ei mitään siltä väliltä.

Jos ei seurustellut tai ollut naikkarissa, oli siis automaattisesti maksullinen. Se oli ihan instituutio ja yleinen käytäntö. Ei toki elelty missään bordelleissa, eikä kaduilla kulkenut massiivisten sinkkunaislaumojen sutenöörejä, vaan jos esimerkiksi sinkkunainen lähti viettämään iltaa ja pokasi baarista miehen, ja sitten menivät johonkin tekemään sitä mitä naiset ja miehet mielellään tekevät, niin miehen kuului aamulla poistuessaan maksaa tietty summa. Maksamatta jättäminen johti auttamatta kahnauksiin lain pitkän kouran kanssa, ja rangaistus saattoi olla jopa linnaa.

Seurustelukin oli venyvä käsite. Ihmisillä saattoi olla vakipanosuhteita, jopa vuosikaudet, mutta sitä ei vielä katsottu seurusteluksi, ellei asiasta tehty yhteistä virallista ilmoitusta. Yksipuolisesti ei kumpikaan osapuoli voinut ilmoittaa seurustelevansa. Sekin oli rangaistavaa.

Hämärintä oli tupsahtaa uneen kuin vieraalta planeetalta. Luuli olevansa jossain nykyisen suhteen alkuvaiheen huumassa ihan omassa turvallisessa todellisuudessaan, mutta kun olin lähdössä miehen opiskelijaboksista aamusella töihin, mies tunki väkisin rahaa kouraan ja melkein suuttui kun en yhtään käsittänyt mistä oli kyse.

Tietenkin tällaisissa tilanteissa naapurin täti (unissa myös HOAS-taloissa asuu naapurin täti) aina pelastaa, sillä juuri kun olin itkuani niellen sulkemassa miehen ovea takanani naapurin täti tuli selittämään mistä on kyse ja tarjoilemaan meille lohduttavia mustikkapiirakoita.

Jos joku löytää tästä jotain symbolismia, mä jopa melkein haluaisin kuulla :-)

Niin hyvää ettei sanotuksi saa

Ei jumankekka. Nikke-herran lyhykäisistä bongattua: Rush tulee Suomeen.

Olen niin täpinöissäni, että olen mykistynyt. Menköön vaikka talo alta ja joutukoon perhe mieron tielle, mutta tonne On Päästävä.

Kerrankin.

Vihdoinkin.

Hitto.

Retro mikä retro

Heti kun pääsi Kouvolasta pois yöt kuluvat jälleen sen halvatun Zeldan parissa. Ei voi kerpele olla, että aikuinen ihminen ei osaa mennä nukkumaan.

Vahvan huhun mukaan ainakin Amerikan suunnassa Wiin Virtual Consolelle ilmestyisi tänä vuonna SNESin Super Mario RPG: Legend of the Seven Stars. Jos se siinä samalla rantautuisi vihdoinkin myös Eurooppaan, se olisi pelin ihka ensimmäinen PAL-versio. Ja taas mä en nukkuisi öisin. Sen sentään pelaa muutamassa illassa periaatteessa läpi, mutta vieläkin on suurin  osa hidden chesteistä löytämättä, ja läpipeluu on muutenkin vähän puolinaisesti hoidettu. Jälleen kerran peli, jossa on "sitä jotain", jota ei enää Mario & Luigi Superstar Sagassa ja kumppaneissa - edes Paper Marioissa - ole. Ja Poika ihastunee siihen ikihyviksi.

Juttelin kollegan kanssa ja päiviteltiin muun muassa sitä, että PS3:n myynti briteissä putosi aika radikaalisti heti julkaisuviikon jälkeen. Wiin myynti on sen sijaan koko ajan ollut tasaista. Suomessakin mennään varmaan aika pian parinkymmenen tuhannen kappaleen rajan yli, vaikka on tuntunut siltä, että vehkeitä ei saa mistään. Pikkaisen panin kollegalle kampoihin, kun se mietti konsoleiden uusien pelien julkaisujen vaikutusta esimerkiksi Wiin tulevaan myyntikehitykseen, sillä veikkaan että - kuitenkin - Wiin voima on hyvien Virtual Console -titteleiden julkaisussa. Varsinkin tärkeää on, mitä SNESin ja N64:n pelejä julkaistaan.

Kun ajattelee, että Wiin profiili on pitkälle hauskanpidossa ja koko perheelle sopivuudessa, helposti hankittavien "turvallisten" pelien saatavuus on homman A ja O. Siinä Virtual Console tukee Wiin profiilia tällä hetkellä erinomaisesti. Olen sekä itseni puolesta että jälkikasvua silmällä pitäen joiltain osin jopa kiinnostuneempi Virtual Consolen laatutasosta kuin uusien tittelien julkaisusta. Uusista titteleistäkin kiinnostavin tällä hetkellä on - mikäpä muu kuin - C64-klassikon, Mission: Impossiblen uusjulkaisu.

Pakko se on hyväksyä. Olen kalkkis. Olen sitä paitsi aika sinut sen asian kanssa. Varsinkin kun nykyiset pelitrendit suorastaan tukevat ja ruokkivat kalkkistumistani.

Ja nyt jos osaisi olla puhumatta pelaamisesta ainkin viikon. Lupaan!

Munat syöty

Tiukka pääsiäinen.

Ruokaa, ruokaa, ruokaa ja vielä kerran ruokaa. Kaikki mun anopit, appiukot, anoppipuolet ja appiukkopuolet on aika kovia joko tekemään safkaa itse tai tarjoamaan sitä jossain hyvässä syöttölässä. Saattaa huominen työpaikkalounas (nuudelia ja raejuustoa) panna mielen aika apeaksi.

Paluumatkalla Kouvolasta tuossa tunti sitten oli pakko ihmetellä, että missäs pääsiäisen paluuliikenne oikein luurasi. Hiljaista oli verrattuna edes normaaliin sunnuntailiikenteeseen.

Vanha ja ruma on kaunista ja freesiä

Ennen osattiin. Siitä on aikaa, kun jokin peli osasi koukuttaa niin kuin Wiin Virtual Console -puodista poimimani Zelda-inkarnaatio Ocarina of Time. Ei tähän ihan täysin kykene edes Wiin oma Twilight Princess hienosta ohjauksestaan sun muusta huolimatta.

Puhetta on ollut muun muassa Virtual Consolen hintapolitiikasta: liian kallista. Tai sitten ei. Jos ihan pelien hyvyydestä puhutaan, niin N64-osion pelit ovat järkiään hintansa väärttejä laadullisesti, kuten myös monet SNESin pelit.

Onko kymppi tai 8 euroa oikeasti paljon hyvästä pelistä vain siksi, että se ei ole viime vuodelta? Onko se peruste vaatia alhaisia hintoja, jos polygonien määrä alittaa tietyn rajan tai niitä ei - herran jumala - ole lainkaan? Miksi joku tyhjyyttään kumiseva uutuus saa maksaa 60 euroa, mutta vuosikymmenen iästään huolimatta tehokkaasti parin viikon yöt sabotoiva peli on saatava alle kympillä? 

DS:lle myydään jatkuvasti kamaa, joka näytää ulkonäöllisesti suoraan N64:stä ripatulta - miksi DS:n pelit saavat maksaa neljäkymppiä eikä kukaan länkytä muuten kuin ihan räikeimmissä tapauksissa?

Ainakin omalla kohdallani olen huomannut esimerkiksi SNES:in Donkey Kong Countryjen ja N64:n Zeldan & Mario 64:n kohdalla, että mitä pelattavampi peli on - mitä keskittyneempi on siihen toimintaan, mitä varten se peli ylipäätänsä on tehty - sitä vähemmän tulee välittäneeksi onko puunrunko pyöreä vai kulmikas tai heijastuuko aurinko Linkin miekasta realistisesti (tai ollenkaan).

Tasohyppelyissä kuten Mario 64 askeettinen selkeys on itse asiassa jopa hyvä asia. Esimerkiksi Cuben Super Mario Sunshinessa minulla on jo ongelmia hahmottaa asioita tietyissä kentissä, kun piperrystä alkaa olla liikaa.

Onhan se kivaa kun on hienoa ja kaunista realistista. Fantasiapeleissä toki kaiken maailman taikojen efektit on tooooosi mageita, ja sotapeleissä on aivan ältsin siistiä kun talo pölähtää tuhannen p/&(/&%llun päreiksi grandiöösisti lieskat lepattaen ja pölypilvi leviten. Mutta jos moinen on kaikki mitä pelissä on - ja sellaisia on liikkeellä aivan liian paljon - niin alle kympin pitäisi sellaistenkin sitten maksaa. Jos ei muuten, niin eräänlaisena kuluttajaa armahtavana onttoushyvityksenä.

Nyt on pakko ottaa parin päivän tauko Linkistä ja Hyrulesta. Tuskallista. Mutta öisin voisi välillä nukkuakin.

Ei tuntoa

Poika haluaa nähdä pääsiäisenä telkkarista tulevan ekan Potterin. Mikäs siinä, kyllä se eka vielä kuusivuotiaalle menettelee, kun herran lukutaitokin alkaa jo pysyä tekstityksen mukana. On tosin varmaa, että varsinkin kun Poika ei ole kirjoihin vielä tutustunut, monet asiat - varsinkin ne syvällisemmät tyttöjen jutut - menevät häiskältä leffassa aivan ohi.

Seuraavien Potter-leffojen kanssa Poika saa kuitenkin sitten odottaa. Ainakin muutama kirja pitää lukaista ensin esityöksi.

Jonkin verran kyllä ihmetyttää, että esimerkiksi edellisen kirjan julkaisuhysteriassa taas haastateltiin näitä lapsilaumoja meillä ja muualla, ja joukossa oli muun muassa 3-4-vuotiaita Potter-faneja. Vähän ihmetyttää, että mitäh, onko nää vaahtosammuttimet muka tutustuneet jo kaikkiin aikaisempiin kirjoihin - ja mitä hittoa, ne on nähneet ne uudemmatkin leffat? En kyllä vastuullisena (hahah!) vanhempana ikinä näyttäisi mitään noista Potter-leffoista kolmivuotiaalle.

Vai oonko nyt taas poikkeuksellisesti liian ylisuojeleva?

Sinänsä kyllä lämmittää mieltä, että Poika alkaa tulla siihen ikään, että voidaan katsoa yhdessä ns. Oikeita Elokuvia. Olen jätkän syntymästä saakka odottanut, että pääsen näyttämään sille alkuperäiset Tähtien sodat. Ja uuh sekä aah: vielä muutama vuosi ja Poitsu on Sormusten herra -ikäinen.

Itselläni ainakin on lämpimiä muistoja omasta lapsuudestani, kun ollaan äidin kanssa katsottu jotain leffoja teatterissa tai telkkarista. Ensinnäkin se, että on "niin Iso Tyttö, että saa katsoa Aikuisten (ainakin melkein) leffaa" ja toki myös se, että aikuisten kanssa yleensä oli erilaista katsoa leffoja kuin samanikäisten kanssa.

Aikuiset kommentoivat ihan eri asioita kuin lapset, ja aikuiselta oli aina hyvä kysyä fiksuja ja vähän tyhmempiäkin. Sitä paitsi yleensä aikuiset halusivat keskustella leffoista oikeasti niiden jälkeen, toisin kuin samanikäiset jotka lähinnä kommentoivat vain tehosteita tai muita wau-osaston asioita.

Tosin äiti osaa myös wau-osaston jutut ja ottaa niistä myös ilon irti. Sarjassamme "kun lapsi häpeää vanhempaansa" on muun muassa se hetki, kun äiti päästeli elokuvateatterissa kovaäänisesti kaboom-ääniä Jedin paluuta kuikutessa. Äidillä tosin on sukurasite, sillä isoisäni on peräti joutunut poistamaan isoäitini elokuvateatterista, kun matami on lyönyt Rooman valtakunnan tuhon täysin lekkeriksi.

Ilman äitiä olisi myös jäänyt muutama aivan loistoleffa ehkä täysin katsomatta. En penskana esimerkiksi kauheasti länkkäreistä piitannut, mutta kiero muori huiputti jollain konstilla Rio Bravon ääreen, ja elokuva jota minun ei Manic Minerin peluulta pitänyt lainkaan katsoa varastikin koko illan.

Ja koska äidillä säilyi pitkään lapsekas kyky katsoa samoja leffoja monen monta kertaa, olen/olemme nähneet Sound of Musicin sen verran monta kertaa, että tokkopa varpaatkaan riittävät laskemiseen. Harmi kyllä, en ole edelleenkään saanut puolestani äitiä huiputettua Apollo 13:n tai Moulin Rougen kimppuun, vaikka jälkimmäisessä peräti lauletaan ja siinä on Ewan McGregor.

Parhaita hetkiä ovat kuitenkin olleet ne, kun olemme katsoneet huonoja elokuvia. Kolmen viikon selkäreppureissulla Englantiin ja Ranskaan odotimme väsyneinä Plymouthissa lauttaa Roscoffiin. Tapoimme aikaa katsomalla ensin Cluen ja sitten Spys Like Usin. Olimme hervottomassa kunnossa jälkimmäisen leffan jälkeen - väsymyksellä on ollut osuutta asiaan, mutta kuitenkin.

Reissusta ja leffasta jäi eloon lentävä lause "ei tuntoa", Chevy Chasen vuorosana kohdassa jossa hän esittää kirurgia, vaikka ei sitä ole, ja yrittää kiemurrella eroon leikkauksen teosta. Kertoo kätensä vammautuneen, ja demonstroidakseen kouran tunnottomuutta hän tarraa "huomaamattaan" naista tissistä. Myöhemmin samalla reissulla päädyimme Pariisiin Louvreen asti, ja luonnollisestikin hyvän huonon leffan ansiosta repesimme tästä.

Pakkausihmeellisyyksiä, osa tiesmikä

On tietysti yksi ihmeellisyys se, miksi valmisruoka-aterian eri osaset pitää olla lokeroitu vähintään kahteen eri osakaukaloon.

Toinen ihmeellisyys on se, miksi Rainbow-merkkiset herkkusienisäilykkeet eroavat toisistaan käytettävyydessä sen mukaan onko kyseessä silvottu vai kokonainen sieni.

Rainbown pikkutölkeissä on nimittäin avaamista huomattavasti helpottava, purkinavaajan hankinnalta säästävä vetorengas, jos kyseessä on silvottu herkkusieni. Saman kokoinen tölkki kokonaisia herkkusieniä on renkaatoon tapaus, eli vaatii erillisen avaajan, jota ei tietenkään ole siinä vaiheessa, kun takaisin ofiisissa huomaa ottaneensa kaupassa väärän purkin.

Miksi? Mitä sellaista on viipaloiduissa samppinjooneissa verrattuna kokonaisiin, että ansaitsevat vetorenkaan?

Toisaalta Eldoradolla on homma ihan toisinpäin. Sekä isossa että pienessä tölkissä kokonaisia herkkiksiä on vetorenkaat. Viipaleissa ei. Hääh?

Ennen pitkää aivoni räjähtävät jos mysteerio ei selviä.

Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat?

En varauksetta kannata etätöitä, mutta joissain hommissa, varsinkin vaihteluna, ne ovat todella jees.

Tällä viikolla on ollut mahdollisuus tehdä paljon töitä etänä, ja olen ollut suorastaan yllättynyt siitä, miten tehokkaasti hommat hoituvat verrattuna siihen, jos ne olisi pitänyt hoitaa töissä.

Kun pitää suorittaa mekaanisia perushommia, töissä on turhan usein joko liian hiljaista tai vastaavasti aivan liiallinen tohina. Monissa asioissa kumpikin ääripää syö tehoja - kyllä, myös se hiljaisuus.

Kun on hiljaista, pitää olla jotain mökää ja äänellistä "seuraa". Avokonttorissa ei kuitenkaan voi esimerkiksi luukuttaa poppikonetta, koska tietenkin toisella puolellla valssaamoa on kuitenkin joku yksinäinen pakertaja, jolla on tosikko- ja tiukkapipouskohtaus juuri sillä hetkellä.

Kotona on voinut rauhassa luoda mielekkään ympäristön mekaanisia, toistuvia tehtäviä siivittämään. Hommat ovat sujuneet puolessa normaalista ajasta. Musiikki on mieleistä, seinät eivät kaadu päälle. Eikä kukaan tule rupattelemaan Santerin kakasta väärällä hetkellä.

Mutta ei tätä varmaan viikkoa kauemmin tekisi tehokkaasti. Alkaisi varmaan ns. normaali kotielämä painamaan päälle ja kiinnittämään liikaa huomiota itseensä silloinkin, kun voisi aivan hyvin olla kiinnittämättä huomiota siihen kotielämään.

Moniin hyviinkin asioihin nimittäin turtuu. Ei ole ihan tuulesta temmattua, että tietä taivaaseen ei ilman kärsimystä löydä, ja autuuden hetket ovat vain hetkellisiä. Asioiden pitää olla välillä huonosti tai vähintäänkin stressaavasti, jotta samat asiat voisivat olla myös hyvin.

Muutenkin usein tuntuu, että elämäni ei suinkaan muotoudu sen mukaan, että mitä haluaisin tai mistä unelmoin, vaan sen mukaan mitä en halua ja mikä on kamalaa. Ja se mikä on henkilökohtaisessa elämässä kamalaa tai ei-haluttavaa ei kiteydy, ellei sitä koskaan koe. Kruunu ei ehkä kirkastu, mutta ajatus sitä kannattelevan kuupan alla saattaa hyvinkin kirkastua.

Totuus on, että vaikka usein tulee maristua siitä tai tästä asiasta ja kuinka perseestä maailma on, niin ne ovat suurempaa kuvaa tarkastellessa hyvä asia, koska ilman niitä ei näkisi elämässään niitä järkeviä ja kestävää kehitystä edesauttavia asioita kuin ehkä sattumalta.

Jos asiat ovat liian hyvin, perspektiivi katoaa ja maailma vetäytyy väkisinkin norsunluutornin juurelle tietoisuuden ulottumattomiin.

Elämää odotellessa

Olispa vielä lapsi.

Lapsena oli ok jäädä ihmettelemään koko päiväksi miten asiat toimii.

Lapsena huonokin musiikki oli hyvää.

Lapsena sai murjottaa pikkuasioista.

Lapsena pystyi koskettamaan jalkapohjillaan päälakeaan.

Lapsena löysi helpommin kakkavitseille otollista yleisöä.

Lapsena jaksoi katsoa samat leffat vaikka sata kertaa uudestaan.

Lapsena tuli hyviä tv-sarjoja.

Lapsena David Hasselhoff oli kova jätkä.


Toisaalta noin 30 vuoden päästä saanen takaisin kaiken tuon muun, paitsi kyvyn koskettaa  jalkapohjilla päälakea. Ja jos otan tekarit pois, voinen koskettaa kielellä nenänpäätä, mikä korvannee moisen joogan.

Aaaaaaarghhh!

Apua! Jaana Pelkonen on luikerrellut talouteeni! Mies sanoi Zeldaa Tscheldaksi!

Päivällä radiossa sedät puhuivat Nousevan auringon maasta tulevista elokuvista, joista kuitenkin suurin osa oli Kiinasta/Hongkongista!

Sitten puhuttiin tekeleistä, väsäämisestä ja kyhäämisestä laatuleffojen yhteydessä.

Apua!

Pelastus tai lobotomia, kiitos!