Jotkut päivät vain ovat parhautta alusta loppuun.
Kun kaksi pahantapaisten seniorikansalaisten (PSK) vaikuttavaa jäsentä halusi lähteä Kangasniemelle koiranäyttelyyn kera meidän Alli-vainaan tyttärentyttären ja tyttärentyttärentyttären, lupauduin kuskiksi, koska se ei ole vain PSK:n juniorijaoston puheenjohtajan kunnia, vaan myös velvollisuus.
Jälleen kerran sitä huomasi, miten paljon elämää on myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Ja miten sitä ehkä oikeastaan osaa kunnolla arvostaa vasta nyt vanhempana. Nuorempana suomalainen peruspönde oli jotenkin ankeaa ja tylsää verrattuna johonkin Hongkongin sykkeeseen tai leveästi hymyileviin australialaisiin surfaripoikiin. Ennen täysi-ikäisyyttäni olin kolunnut suunnilleen puolet maapallosta, mutta Suomen tuntemukseni rajoittui lähinnä siihen, että osasin ostaa liput Tampereen junaan.
Sitten perheeseen tuli koira, joka muutti kaiken. Huugo-koiruuden kasvattaja velvoitti pikkuherran näyttelyihin. Ja koska herra osoitti olevansa koiramaailman vastine englantilaisen lordin ja Hugh Jackmanin ristisiitokselle, niissä näyttelyissä alettiin pärjätä aika hyvin - ja yhtäkkiä Suomi aukeni aivan uudella tavalla. Oli pakko mennä perähikiälle kiinnostavan näyttelyn takia, ja yllättäen perähikiä ei sitten ollutkaan ihan niin tylsä. Eikä se seuraavakaan. Eikä seuraava. Suomihan olikin yhtäkkiä pirun näpsäkkä mesta, ja aivan ihania ja ystävällisiä ihmisiä tuntui löytyvän muualtakin kuin Tampereelta.
Ja sama taas tänään. Kangasniemi on tosi ässä paikka. Puulajärven rannalla sijaitseva pieni, mutta kovin virkeä asutuskeskus, jossa paikallisen kennelkerhon järjestämä kaikkien rotujen koiranäyttely tuntui saavan myös monen muun paikkakuntalaisen tuen ja innostuksen.
Monissa näyttelyissä toimitsijoille ja muille näyttelytyöläisille tuntuu homma kihahtavan hattuun, mutta tuolla ei. Homma ei vain toiminut näennäisesti, teknisesti hyvin, vaan myös "hyvä mieli kaikille" tuntui olevan luonteva pyrkimys. Yhtään takakireää tai "liian kiireistä" näyttelytyöntekijää ei tuntunut löytyvän paikalta lainkaan.
Ja sitten erityiskiitos yhdelle näyttelyn sponsoreista, kangasniemeläiselle ravintola Hymykuopalle, jolle sponsorointi oli selvästi muutakin kuin vain rahallinen asia. Oli kuuma, ja meillä oli pitkä päivä, josta suurin osa odottelua. Kiitos ihanasta terassista, jolle koiramme olivat tervetulleita ja jolle ilmaantui iso vesikuppi, vaikka emme olleet edes äkänneet sellaista pyytää. Kiitos kaikesta siitä ystävällisestä palvelusta, jota sai jo ennen kuin asia oli edes pulpahtanut omaan mieleen - ja jota muualla joutuu liian usein pyytämällä pyytämään sitä välttämättä kuitenkaan edes saamatta.
Käykää oikeasti Kangasniemellä, jos Heinola-Mikkeli-Jykylä-akselilla liikutte. Järvi on ihana ja kaunis ja suuri. Kaupungissa on kaiki tähdelliset palvelut ja kivoja terasseja. Ihmiset ovat todella - todella - todella mukavia. Oikeasti ei ollenkaan pöndelä, vaan ihan varteenotettava vaihtoehto, jos joskus esimerkiksi saan päähäni hankkia kesämökin. Tosin rupesin miettimään, että onkohan siellä peräti jossain mahdollista vuokrata mökkejä. Kiinnostava ajatus.
Aijoo, miten meni? Hitsin hyvin. Nuorempi likka oli rotunsa paras ja roturyhmänsä neljäs. Vanhempi likka oli vain mukana hupilaisena, mutta silläkin meni huisin hyvin, koska lellin jälleen likan pilalle ja syötin herkkuja. Kyseinen neitonen pitäisi saada huijattua meille hoitoon ja lainaan. On kuin ilmetty isoisänsä, aiemmin mainittu Huugo-herra - ei vain ulkonäöllisesti, vaan monin osin myös käytökseltään. Huugo oli niin Suuri Persoona (tm), että muutti Miehenkin kissaihmisestä myös koiraihmiseksi (sillä selityksellä, että Huugo oli Miehen mielestä koiran näköinen kissa).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti