Nami nami, osa 2

Olen ennenkin harmitellut, että ne pienet kevyet mikrokeitot (Saarioisten, ei Jalostajan kuten aiemmin virheellisesti sanoin) olivat ennen hyviä, palkittujakin mokomat. Ja sitten suosikeistani, kanakeitosta ja jauhelihakeitosta tuli yhtäkkiä ihan luokattomia.

Nyt saa Saarioinen lisää häpeän aihetta, sillä löydettiin HK:n isoäiti-mikrotuotteista perhekokoisia, 1100g:n keittoja. Tuoteperheeseen kuuluvat jauhelihakeitto, kanakeitto ja lohikeitto kai ainakin. Pakko sanoa että kiitettävän hyviä tuollaisiksi mikroaterioksi. Jauhelihakeitossa on oikeasti jauhelihaa, kanakeitossa kanafilettä isoina biitteinä. Lohikeittoa ei olla testattu vielä, mutta varmasti testataan.

Ja kevyitä ovat, samaa luokkaa kuin Saarioistenkin keitot. Hintakin on tuon kokoisiksi eineksiksi täysin kohtuullinen.

Tällaisina viikonloppuina, kun perheenäiti luuhaa suurimman osan ajasta koiranäyttelyissä, ei tuota yhtään huonoa omatuntoa lätkäistä tollainen soppa pöytään. Kolmelle hengelle todella riittävä, varsinkin kun lätkäisee aterian kylkeen puolikkaan kuohkean sämpylän (tai yhtä hyvin sen lautasen voi myös nuolla :-).    

Nami nami

Päivän kulinaarinen kiitos menee juhannusvieraalle, joka oli unohtanut herkullisen lammasbratwurstin meidän jääkaappiin. Nam.

Viikon viihteellinen kiitos menee Codemasters-pelitalolle. Overlord on hieno, vaikka Pikmin-kopio onkin. Koska Pikmin on parhautta, kelpaa kekseliäs kloonikin mainiosti.

Voi äitiiiiiih!

Simpsons-leffa kuulemma dubataan Suomeksi. Katsokaa nyt tätä:
Homer: Markku Toikka
Bart: Rinna Paatso
Lisa: Kiti Kokkonen
Marge: Eija Vilpas

EIJA VILPAS ON MARGE?!?!?!! Aaaaaargh...

Siis anteeksi, mitäh?! Luullaanko että se on lastenleffa? Ei herranjestas. Simpsonien kaltaista leffaa ei pitäisi dubata, ja syitä on ainakin kolme:

1. Tv-sarjaakaan ei dubata, joten vuosikaudet sarjaa seuranneille hahmoilla on jo syvälle katsojan tajuntaan juurtunut ääni.
2. Ei mikään pienten lasten elokuva. Dubbaus houkuttelee paikalle myös dorkavanhemmat vaahtosammuttimineen.
3. Ja koska ei ole lastenelokuva, mutta silti joku vaahtosammutin päättää kinuta sitä katsomaan, hyvä rajoitin on se, että pitää olla riittävän iso kyetäkseen lukemaan tekstityksen.
   

Yhtään hyvää dubbausta puoltavaa syytä ei yksinkertaisesti ole. Me emme ole Saksa tai Ranska, meillä ei mitään muitakaan aikuisten elokuvia dubata. Niin, ja vaikka teidän Jukka-Maarittinne ja Jonna-Petterinne, 3 v,  ehkä Simpsoneita katsoo, se ei silti tarkoita sitä, että se olisi lastensarja.

Perkele! Pyhäinhäväistys!

Myöhempi edit: FS-Film on kuulemma saanut hirveästi palautetta Simpsoneiden dubbauksesta. Niinpä kun Simpsonit pärähtävät Suomessa ensi-iltaan 80 kopiolla, niistä vain 15 on Suomeksi dubattuja. Hyvä niin. Mutta olishan niiden pitänyt tämä jo etukäteen arvata. Sieluni käpristelee kärsivänä jo siitä tiedosta että ylipäätänsä joku dorka on saanut päähänsä koko dubbausajatuksen. Eiköhän tolla dubbausporukalla olisi ollut töitä muutenkin. Jos itse oisin dubbausprojektien kanssa tekemisissä, en haluaisi tulla muistetuksi tyyppinä, joka oli mukana raiskaamassa Simpsoneita.

Kalorisokeus

Anteeks että vielä pikkaisen länkytän näistä painonhallinta-asioista, mutta tuli tuossa mieleen, että kuinka niin monen painonhallintaprojektiin ryhtyvän ensimmäinen suursavotta on ihan perusruoka-aineiden kaloritaulukoiden kahlaaminen, opetteleminen ja sisäistäminen. Ja sitten kun sen on tietyissä perusruuissa oppinut, niin miten vaivatonta jopa lonkalta arviointikin on (siis jopa niin, että osuu suhteellisen oikeaan).

Ja siitä syntyi ajatus, että kalorit on vähän kuin rahan arvon ymmärtäminen.

Olen käsittänyt että esimerkiksi joillakin autismin kirjoon kuuluvilla ryhmillä tai myös downin syndroomaisilla on usein vaikea käsittää rahan arvoa ja arvioida mitä esimerkiksi jokin ruokapakkaus maksaa, jos se ei ole just se tietty merkki, jota he joka päivä ostavat - vaikka olisi muuten sisällöltään samaa kamaa. Samaan tapaan esimerkiksi euroon siirtyessä varsinkin vanhoilla ihmisillä katosi taju tuotteiden hinnoista aiva kuten monien minun isovanhempieni ikäisillä, kun markasta otettiin aikoinaan muutama nolla perästä pois.

Suurin osa ihmisistä ymmärtää rahan arvon, mutta on kaloriosastolla aivan pihalla lähes samaan tapaan kuin autisti rahan arvon kanssa. Siltä ainakin minusta ensin tuntui - kaikki oli minulle vain kasa numeroita ja arvoja joiden yhteyttä en lainkaan kyennyt hahmottamaan, vaan vain orjallisesti ostin Niitä Tiettyjä Tuotteita, koska ne vastasivat yhteiskäytöllisesti itselleni asetettuja päivärajoja.

Kirosin miksi näistä asioista ei koskaan puhuttu koulussa kunnolla. Ei taloustöissä, ei terveystiedon tunneilla. Tiesin kyllä, että ei kannata paneskella ilman kortsua eikä pomppia keittiössä kun pullataikina nousee, mutta en tiennyt konkreettisesti ja mahdollisimman monikäyttöisin työkaluin miten en syö itseäni hengiltä.

Ruokaympyrää kyllä tyrkytettiin sekä köksässä että terveystiedossa. Mutta hei, ihan rehellisesti, kuinka käytännönhyödykäs on piirakkakaavio, jossa on kuva leivästä, retiisistä, kalasta, maitolasista ja lihaklöntistä? Meitä ei opetettu millään lailla käsittelemään oikeita lukuja.

Sanottiin että juokaa maitoa, tytöt varsinkin, mutta ei mitä lajia eikä paljonko yhdessä maidossa on kaloreita tai rasvaa. Ei varsinkaan että älä juo koko litraa päivässä. Tehtiin hienoja aterioita köksässä, varsinkin hienoja herkkujälkiruokia joissa ei rasvaa eikä kermaakaan säästelty - tietenkin vailla minkäänlaista summittaistakaan arviota siitä, minkälaisia energiamääriä ne sisälsivät.

Jos meininki kouluissa on edelleen läheskään sama kuin 20 vuotta sitten, niin ei mikään ihmekään, että teinit on nykyään pulskia - nehän on mitä todennäköisimmin kalorisokeita siinä missä minäkin vailla mitään käsitystä suklaapatukan suhteesta raejuustopurkkiin, eli myöskin vailla mitään todellista luontaista kykyä arvioida syömistensä yhteismäärää ja vaikutuksia.

Terve terve!

Jesh! Olen terve! Todella terve. Siis oikein malliesimerkkiterve. Labrakoetulokset olivat lähes esimerkillisen hyvin.

Kannatti laihduttaa. Kannatti laihduttaa tavalla jolla olen laihduttanut. Tai siis kun en ole laihduttanut. Vaan muuttanut tapani. Terkkaritäti kehui, että olen tehnyt kaiken oikein. Vain Becelin syöntiä saisi kuulemma jopa vähän lisätä, jotta hyvän kolesterolin määrä nousee hyväksyttävästä erinomaiseksi.

Ja kun ei se ollut edes vaikeata. Edes ihmiselle, joka rakastaa kaikenlaista epäterveellistä.

Niin monessa asiassa suuri sudenkuoppa on "ei ikinä enää". Heti jos päättää, että sitä tai tätä en ikinä enää syö tai juo, on aivan varma, että vaarantaa oman onnistumisensa. Kyse ei ole siitä, että syö tai ei syö jotain, vaan siitä että poistetaan optio täysin. Omalla kohdallani ainakin kaiken maailman typerä ahmiminen on jäänyt pois, koska mitään ei ole kielletty. Minulle optio herkutella on sittenkin tärkeämpi psykologinen tekijä kuin itse se herkuttelu.

Olen oikeasti ihan hiton onnellinen. Mitään upeaa kaunotarta minusta ei koskaan saa, mutta terve voin silti olla. Eikä se tarkoita edes mitään langanlaihuutta. Enää neljä kiloa normaaliin painoindeksiin. Se tullee vastaan ennemminkin kuin huomaankaan. Terveen paperit on vähintäänkin yhtä hieno juttu kuin että vaatteet mahtuvat päälle.

Itse asiassa luulen, että tästä lähin käyn vaa'alla enää kerran-pari kuussa tarkistamassa että käyrä ei nouse. Pitkään aikaan ei ole enää edes tarvinnut juuri miettiä että mitä voin syödä ja mitä en ja kuinka paljon.

Tää toimii. Pidetään tää! Seuraavaksi pitää opetella liikkumaan, jotta en muutu ns. laihaksi läskiksi.

Verta, nappeja ja huvipuistoja

Puran edelleen viikonlopun lehtisumaa, ja jossain viikonloppuliitteessä osui esiin juttu Saksan Europa-Parkista. Sain tuossa jokin aika sitten paskahalvauksen Ilona-läpyskän Tokion Disneylandia käsittelevästä jutusta, joka oli aukeamallinen silkkaa informatiivista tyhjyyttä ja kirjoittajan ylenpalttista oman äänensä/kirjoittamisensa rakastamista. Tämä Europa-Park-juttu sen sijaan oli oikein iloinen yllätys.

Tietenkin mihinkään viikonloppuliitteen aukeamaan ei voi tunkea kauheasti tavaraa, mutta silti jutussa oli kiitettävästi oikeaa informaatiota muun muassa hotellien hintahaarukasta, saapumisohjeet, kohtuullinen yleiskatsaus siitä mitkä ovat puiston kohokohdat jne. Lisäksi asiallisesti mainittiin myös tyypilliset ongelmat kuten jonojen pituus. Näin. Juuri näin. Näin herätetään ihmisen kiinnostus ja annetaan riittävästi informaatiota, jotta matkaan voisi lähteä lähes ilman lisätietoa. Itse asiassa nyt tekee kovasti mieli mennä.

Muita päivän positiivisia asioita oli käynti työterveysasemalla luovuttamassa litroittain (siltä se aina tuntuu) verta labratutkimuksiin. Enkä edes pyörtynyt matkalla takaisin töihin. Rutiinihommahan se, osa perustyöterveystarkastusta, firma huolehtii, jee. Tällä kertaa todella kiinnostaa, että näkyisikö jossain verenkuvissakin se, että olen karistanut tuota elopainoa jonkin verran. Jos vaikka ois kolesterolit (edelleenkin) aisoissa.

Ja jos vaikka vihdoinkin saisi puhuttua ihan perusteellisesti siitä, että sen sijaan että krooniseen virtsatietulehdukseen aina vain tyrkytetään lisää nappeja, niin voitaisko kerrankin ehkä tutkia mahdollisia syitäkin? Tähän asti homma on vain koko ajan ollut tyypillistä "no kattellaan nyt vielä vähän". Se "vielä vähän" on kuitenkin toisinaan yllättävän pitkä aika, minun kohdallani ollaan jo pitkälle toisella vuosikymmenellä ilman tutkimuksia.

Pidän siis tällä kertaa peukkuja.

Dorka on kuollut, kutsukaa Darwin!

Juhannus on parhaimmillaan kun ei seuraa lehtiä eikä uutisia. Niinpä sitä onkin sitten arjen saapuessa aivan urpona, kun ihmiset töissä päivittelevät keskikesän juhlan aikaan syntyneitä raatoja ja naureskelvat viikonloppuliitteiden uutisille.

Juhannuksen kuuma peruna näytti tällä kertaa olevan teltoissaan grillailevat festaridorkat. Pelastuslaitoksen setää voi hyvin ymmärtää, kun hän totesi että eipä ole oikein tullut mieleen edes valistaa teltassa sisällä grillailun vaaroista, koska asiaa on pidetty itsestäänselvänä.

No niinpä. Alan hiljaksiin kallistua siihen, että luonnon pitäisi antaa tehdä tehtävänsä. Jos olet niin pirun ääliö, että savustat itsesi hengiltä teltassa, niin miksi muiden pitäisi kärsiä asiasta esimerkiksi kiristyneinä kieltoina tai muuna pikkujäynänä, jota väistämättä syntyy, kun yhteiskunnan henkisesti vähävaraisimpia yritetään pitää hengissä muun yhteiskunnan kustannuksella.

Eniten hämmästyttää, että nämä itsensä hautaan grillanneet tyypit olivat varusmiehiä. Siis henkilöitä, joiden kaiken järjen mukaan olisi jo pitänyt saada intissä valistusta muun muassa telttakamiinan vaaroista. Jos on niin pälli, ettei osaa vetää yhtäläisyysmerkkiä kamiinan ja pallogrillin olennaismpien riskien väliin, niin sietääkin saada ansionsa mukaan. Toivottavasti eivät olleet ehtineet lisääntyä.

Kännykkäni, elämäni

Sitä aina naureskelee kuinka alaston olo on, jos on unohtanut puhelimen kotiin. Ei osaa olla, tuntuu että koko maailma tietysti yrittää saada kiinni juuri sillä hetkellä kun puhelin ei ole messissä jne.

Mutta tarkemmin ajatellen, vaikka puhelinta usein ajatteleekin vain välineenä, jolla itse on kontaktissa maailman kanssa, niin se on muodostonut paljon muuksikin.

Kaverilta varastettiin puhelin viikonloppuna. Rupesin miettimään mitä se tarkoittaisi minulle, jos oma puhelimeni vietäisiin. Päädyin siihen, että rinnastaisin sen melkeinpä raiskaukseen. Ihmisillä on puhelimessaan niin paljon henkilökohtaisia asioita - sinänsä mittavien puhelinnumerovarastojen lisäksi - että puhelimen vieminen ei ole enää pelkkä irtaimeen omaisuuteen kajoaminen, vaan törkeä yksityisyyden loukkaaminen.

Jos puhelimeni vietäisiin, kajottaisiin samalla muistoihini - valokuviin, musiikkiin, tv-sarjoihin - eli siihen mitä minä olen, mistä pidän, keitä tunnen, mitä olen muiden ihmisten kanssa kokenut. Se olisi raiskausta nöyryyttävämpää siinä tapauksessa että kaikki kännykkävarkaat ymmärtäisivät mitä ihmisiltä vievät - yleensähän on kyseessä vain joku rahahne nisti, joka näkee foonissa vain seuraavan piikkinsä.

Koskaan en rakasta lompakkoani niin kuin kännykkääni. Siksi vaikkapa taskuvarkaan viemä lompsa vain ottaa aivoon, sillä korttien kuolettaminen on ärsyttävää puuhaa. Kännykän pöllintä sen sijaan syö palan elämää.

Väsy

Tukka kipiä. Keittiössä on kattava kokoelma tyhjiä oluttölkkejä. Vuosikausia kaapissa lojuneet epämääräiset brandyt ja muut oudot tökötit vihdoinkin onnistuneesti juotettu jollekulle, joka osasi niitä arvostaa (tai oli muuten vain riittävän humaltuneessa tilassa).

Wii Sportsin nyrkkeily oli ilmeisen kova hitti. Jos en olisi kovin hyvätapainen ihminen, laittaisin Youtubeen pätkän, jossa nuoret hikiset miehet huitovat pää punaisena ilmaa. Taustamusiikiksi sopisi hyvin jokin Barry White -pornofunk.

Juhannus siis ilmeisesti vietetty suhteellisen onnistuneesti. Talokin on vielä pystyssä ja kaikkea.

Siivousraivohulluus, missä olet?

Mukavia ja leppoisia nämä juhannukset, kun ei ole painetta lähteä minnekään. Varsinkaan mihinkään tien päälle tappamaan itseään joko ruuhkastressiin tai rekan alle.

Huomenna tosin grillaillaan urakalla ja porukalla. Sää ilmeisesti suosii, mutta siitäkin huolimatta jossain vaiheessa porukka siirtynee myös sisälle, vähintäänkin hyttysiä karkuun. Tarkoittaa että pitäisi ehkä vähän siivota. Edes vähän.

Missä on siivousraivohulluuskohtaus kun sitä oikeasti kaipaisi? Sunnuntaina olisi tarkoitus mennä taas Ikeaan, joten tietysti se kohtaus alkaa vasta sen jälkeen.

Noh, ei tässä nyt oikeasti mitään ihan megaraivattavaa ole. Mutta sekin vähä tuntuu ihan mahdottomalta. Jos joisi vielä pannullisen kahvia, odottaisi vähän aikaa, ja sitten saisi keskellä yötä jonkun kohtausta muistuttavan? Niinhän se aina menee, ei päivisin mitään aikaiseksi saa.

Dementia iski

Ongelmallista. Kun on ollut alkuviikosta reissussa, ja loppuviikosta käytännössä koko muu duuniporukka on lomilla ja ylityövapailla, syntyy omituinen dilemma: onko mulla aamulla työpäivä vai ei?

Tiedustelu lähimmältä esimieheltä tuotti tuloksen: ei sekään tiedä. :-)

No, tarkempi tarkastelu osoittaa, että liitto on viime neuvottelukierroksella tuttuun tapaansa hommannut minulle juhannusaaton vapaaksi. Kiva juttu, olisikin muuten tullut kiire hoitaa ruokaostokset.

Näinhän tää oikeasti on joka vuosi, mutta aina mulla on sama muistikatkos. Yleensä en myöskään muista onko jouluaatto tai uudenvuodenaatto vapaa. Tietenkään en esimerkiksi enää muista edes että olinko viime jouluaattona tai juhannusaattona töissä vai en.

Jossain yhden palkollisen orjatyöpuljussa olisin ainakin jonkin aikaa unelma-alainen, kun tulisin varmaan hajamielisyyksissäni välillä viikonloppunakin töihin.

Uni ja valve paiskaavat kättä

Kävi sitten klassiset. Panin herätyskellon soimaan aamuksi, mutta unohdin kääntää sen Suomen aikaan. Lopputuloksena päivä täysin häränpyllyllään ja elämä kaksi tuntia kaikesta myöhässä.

Sain sentään autettua ystävää hädässä, ja eiköhän tämä tästä. Vähän höntti fiilis kummiskin.

Lontoon reissusta ottamni kuvasatsi näyttää olevan aika köyhää. Vähän London Eyeta, Big Beniä, herra Nelsonia ja Erosta.

Piccadilly Circusilla käveli vastaan kuitenkin näkymä, joka on pieni palanen unimaailmani Helsinkiä. Unimaailmani Helsingissä Rautatientorin ympäristö on Helsingin Rautatientori, niin kun pitääkin. Mutta kaikki sen ympärystä on outoa, ahdasta ja hullua. Varsinkin Kaisaniemenkatu kohti Hakaniemeä on ollut aina outo, kaartuu väärään suuntaan jne. Vihdoinkin löytyi täydellinen replika. Ilmeisesti kun olen penskana tämän ensimmäisen kerran nähnyt, se on heti rekisteröitynyt alitajuntaani ja muuttunut osaksi uni-Helsinkiäni. En tiedä miksi.

Ilmankos Lontoo tuntuu niin kotoisalta.

Tykkään myös Crackdown-pelistä osaksi uniympäristöni takia. La Mugren saaren arkkitehtuuri on suoraan kuin unestani, jokin Helsingin (tai ehkä Vantaan) lähiön unimaailmavastine. Ihan värimaailmoineen kaikkineen.

Välillä miettiikin, että onkohan olemassa jotain universaaleja muotoja, jotka kummittelevat ihmisten alitajunnoissa niin, että kun niihin valvemaailmassa yllättäen törmää, niin hätkähtää oikein kunnolla ja luulee tulleensa hulluksi. Pidän esimerkiksi kovasti meksikolaisesta pueblo-henkisestä arkkitehtuurista, se tuntuu tutulta ja "turvalliselta". Ja näin sellaisista unta jo pienenä, ennen kuin olin ensimmäistkään kertaa mistään kuvasta sellaisia nähnyt.

Että kotonakin vihdoin...

Jahah. Lento oli sitten 4 tuntia myöhässä. Ja koko se neljä ylimääräistäkin tuntia istuttiin siellä koneessa. Suurimman osan ajasta lähtövalmiudessa, eli edes vessaan päässyt.

Koneessa tietysti myös Englannin poispilatuimmat kersat, jotka ensin riekkuvat ja loppuvaiheessa huutavat kurkku suorana. Englantilaisvanhemmille ei ilmeisesti ole kerrottu, että kandeis antaa sitä purkkaa tai tutti suuhun laskeutumisen ajaksi.

Ja selän taaakse tietysi osui pari adhd-teiniä, joilla ei jalat tuntuneet pysyvän paikallaan hetkeäkään.

No oliskin muuten ollut turhan hyvin mennyt reissu. Ei sentään osunu viereen hikistä ylipainoista äijänkörilästä, joka selailee pornolehtiä koko reissun ajan. Sellaistakin on kuulemma tapahtunut, ei onneksi minulle.

Kaikki olisi ollut toisin, jos kone ei olisi myöhästynyt ensimmäisestä lähtöikkunastaan. Oltais juuri ehditty myrskyn alta pois. Mutta minkäs teet, kun lähtöporttisiipeen oli pystytetty yllättäen ylimääräinen turvatarkastupiste.

Kun Heathrowlla on muutenkin täysin älytön käytäntö, että lennon portti ilmoitetaan vasta 30 minuuttia ennen lennon lähtöä, ja portti periaatteessa suljetaan 20 minuuttia ennen lennon lähtöä, niin tuskin on vaikea arvata missä kaikki matkustajat olivat 20 minuuttia ennen lennon lähtöä.

Ja voi näitä turvatarkastuksia. Jotenkin ei jaksa enää kuin naureskella sille, että ei ole kovinkaan pitkä matka siihen, että kaikki kävelevät munasillaan läpi sekä metallinpaljastimesta että läpivalaisukoneesta. Ja toisella puolella vielä kaiken päälle kaikki pyllistävät kumihanskakätisille virkailijoille.

Nyt jo joudutaan ottamaan pois takit, kengät, vyöt, rillit ja esittelemään julkisesti minigrip-pussissa kaikille nesessäärinsä sisällön. Ja silti vielä, housujaan kannatellen metallinpaljastimen läpi käveltyäänkin joutuu kopeloitavaksi. Yhtä hyvinhän sitä voisi kekkuloida nakuna. Pari rääsyä päällä tällaisessa karjanajossa on silkkaa sievistelyä.

Londoniumin Sanomat tiedottaa

(Huom! Skandivammanappiksella taottua, koitakaa kestaa)

Huh! Urakan rankin vaihe ohi. Olen ollut aamuvarhaisesta pystyssa tekemassa viela viime hetken taustatyota ja sulattelemassa aamiaista, jonka heviytta piti kylla kiroilun jalkeen myos kiittaa, koska ensimmainen ruokailumahdollisuus sitten aamuisen oli vasta asken.

Jalat on ihan maksat. Tallaiset junketit menevat niin, etta sataa toimitajaa pidetaan koko paivan pienessa huoneessa, jossa on vain viisi tuolia. Lisaksi on tietenkin sikamaisen kuuma, ja haastattelut on ripoteltu niin, ettei syomaan ehdi. Hyva jos edes tupakille uskaltaa, koska haastatteluryhmia saatetaan siirrella eri aikaslotteihin tai ryhmien ihmisia vaihtaa toisiin ryhmiin hetken varoitusajalla. Hallittu kaaos. Tai ainakin toivon etta joku sita hallitsi.

Ja sitten voi kayda niin ettei saa haastista lainkaan. Kuten en sitten Criminal Mindsin Shemar Moorelta saanut, kun jossain oli joku jotain ryssinyt. Noh, sain kuitenkin nelja viidesta. Ja vaikka olikin vain usean toimittajan round-tableja, otin heti harskeista italialaistoimittajista mallia ja papatin omia kysymyksia valiin sen kun kerkesin.

Perkele, huomasin juuri, etta saneluvehje sitten ryssi bittitaivaaseen Ellen Pompeon puheet. Voi persposki. Onneksi on kunnon muistiinpanot, toivottavasti saan harakanvarpaistani selvaa.

Jos katsoisi tuollaista junketia alienin silmin, niin siina olisi avaruusolennolla ihmeteltavaa. Muutaman tyypin ymparilla pyorii hirvea koneisto ihmisia koordinoimassa etta viela isompi lossi imisia saa kysya nailta muutamalta tyypilta esimerkiksi mita ne katsoo televisiosta.

Ja joitain naisia (ja ehka mustasukkaista Miesta) saattaa kiinnostaa se seikka etta Lostin Desmondilla on upottavan ruskeat silmat. Ja kun se puhui mulle, se katsoi herkeamatta suoraan silmiin. Ja mina katsoin takaisin. Ja sitten paiva olikin hiljaksiin pulkassa, tulin hotelliin ja vaihdoin pikkuhousut.

Nyt relaan hetken ja sitten menen leffaan. Teatteriin kurjemmatkin liput olivat sen verran kalliita etta oli valittava halpa (hah!) leffa. Ei paljon taman jalkeen kylla enaa Suomessa kehtaa leffalippujen hinnoista valittaa. Ocean's 13:n lippu 13,5 puntaa. You do the math.

Perillä!

Tajusinhan mä että hotelli on taktisesti hyvässä paikassa, mutta tämä on jo kiusallista. Olen keskellä teatterialuetta. Viulunsoittaja katolla soi naapurissa ja concierge yritti jo kaupata lippuja Spamalotiin. Pikkaisen hapokasta kukkarolle kyllä, mutta kiusaus on suuri. Jos vaikka yrittäisin rauhoittua, käydä etsimässä lähimmän Subwayn ja vaikka katsoa vähän Britain's got talentin after partyja telkkarista. Ehdin juuri sopivasti hotelliin näkemään kun Paul Potts vei (odotetusti?) voiton. Ihan kiva Nessun Dorma, ja kivat Paulille, mutta aikasteen amatööri kuiteskii. Häiskä on kyllä kovasti symppis.

Kaikenlaista...

Sarjassamme idiotiaa:

Sytyttimen tai tulitikut saa ottaa mukaan matkustamoon - taskussa. Ei käsimatkatavaroissa. Ja ero oli?

Lyijytäytekynän saa ottaa matkustamoon, metallista virkkuukoukkua ei. Arvatkaa kumpi on vaarallisempi.

Puisen sukkapuikon saa ottaa matkustamoon, metallista ei. Tiesittekö että ennen vanhaan metsästettiin myös ilman metallisia kärkiä nuolissa tai keihäissä?

Miten mieleeni väkisin purskahtelee sana "mielivaltaa"?

T minus 6 hrs

Pitäisi sinne Lontooseen muutaman tunnin päästä. Saan näppylöitä näistä lentojen tavararajoituksista. Koska en todellakaan halua raahata mitään ruumaan menevää kamaa mukanani, vaan haluan pärjätä yhdellä kevyellä käsikollilla, varsinkin tuo kosmetiikkaosasto tuottaa harmaita hiuksia.

Miksi kukaan ei ole saanut päähänsä myydä kaupassa valmiita "lentopakkauksia" kosmetiikkaa ja toilettituotteita? Minituubi hammastahnaa, minituubi kosteusvoidetta, minituubi sitä ja minituubi tätä, niin ettei tartte kuin kentällä rojauttaa höskä ilman mitään arpomishässäkkää siihen minigrip-pussiin, johon se varmasti menee, ja sillä selvä.

Mutta sehän olisikin liian helppoa. Nyt olen joutunut taiteilemaan itse kaiken maailman viritelmiä. On puhdistusliinoja, joissa on kosteusvoide mukana. On kynämallinen huulipuna, itse asiassa paksu huultenrajauskynä, mutta siitä on kevyeksi huulipunaksi sellaisenaan. Jätän kaikki rakastamani voidemaiset luomivärit himaan ja tyydyn tavallisiin kakkumalleihin.

Olen uittanut itseäni itseruskettavissa niin, etten tarvitse meikkivoidetta lainkaan, vaan pärjännen pelkällä puuterilla. Sääret on nyt ajettu niin suurennuslasin kanssa, ja ajan vielä kertaalleen, ettei tartte mitään hyveliäkään mukaan ottaa. Hammastahnan alennun ostamaan kentältä. Hiuskiinnetäkään ei tarvitse, sillä olenhan raikas ja luonnollinen tuulitukkatuulahdus pohjoisesta, eh eh.

Mut perkele, mascara. Sitä ei voi korvata millään. Taidan sittenkin joutua minigrip-sulkeisiin.

Perhanan turvallisuusvouhotus. Olen jo aika monesta lähteestä kuullut, että ne nestemäiset räjähteet pitäisi itse kuljettaa valmiina mukanaan, jos sellaisia aikoisi käyttää -  eikä se onnistuisi todellakaan missään mascaratötsässä - koska valmistamiseen tarvittaisiin vähintään 8 tunnin lento, laboratorio-olosuhteet ja kaikille matkustajille pyykkipoika nenään.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Kaikkein järkyttävintä koko tässä matkahommassa on huomenaamulla hotellin aamiaishuoneessa kaikuva pekonin ja makkaroiden seireenin kutsu.

Myynti- ja hinnoittelupolitiikkaa

Käväisin tänään pelikaupassa, ja ensimmäisen kerran näin ihan käytännössä että ikärajapolitiikkaa peleissä ilmeisesti noudatetaan. Joukko pikkunappuloita yritti ostaa Grand Theft Auton jonkin inkarnaation, oisko ollut Vice City. Myyjä ei myynyt.

En halua kuvitella, että johtui vain siitä, että Miehen kanssa keskustelimme hetkeä aikaisemmin poikien kassalle menon nähdessämme että näinköhän ikärajapolitiikkaa noudatetaan.

Kassalta tyhjin käsin poistuessaan kuultimme natiaisten juttelevan keskenään, että tullaan myöhemmin yrittämään uudestaan. Eli päivänä jolloin on toinen myyjä? Ikävää, jos homma menee noin.

Peliaiheesta jatkaakseeni: yllätyinpä todella, kun tajusin vihdoin ihan ajatuksella että maanmainion Katamari-sarjan uuden osan, Beautiful Katamarin onkin napannut käpäliinsä myös Microsoft, eli se tulee myös Xbox360:lle. (Mainitsevat Wikipedia-artikkelissa myös Wii-version, mutta se on kai
sittenkin vielä ainakin jonkin verran jäissä erilaisen ohjaussysteemin
takia.) Olin jotenkin automaagisesti olettanut, että se tulee vain Pleikkari kolmoselle, koska aikaisemmat Katamarit ovat olleet tiukasti vain Sonyn konsoleille, PS2:lle ja PSP:lle.

Hyvä niin, koska edelleenkin hirvittää ajatus satsata rahaa PS3:een, vaikka se ehkä olisikin ihan sen väärttiä. Se on kuitenkin peräti sen 12 täyshintaisen pelin hintainen, siinä missä Xboxin ostaja selviää puolella siitä.

Tosin täysihintaisissa peleissä jonkin asian mittaaminen on silleen hämäävää, että 50-60 euroa pelistähän on kyllä hävyttömän paljon. Oli taas pakko vähän kauhistella siellä pelikaupassa. Toki joistain peleistä voi melkein sanoa, että ovat sen arvoisia, esimerkiksi Crackdown, josta riittää pelattavaa ja puuhailua vielä pitkälle jengien tappamisen jälkeenkin. Mutta valitettavasti valtaosasta on todettava, että elleivät olisi työn puolesta tulleet testiin, niin en kyllä panisi sellaista summaa rahaa niihin. Ale-laarista sitten ehkä, niin kuin usein tulee omien hankintojen kohdalla tehtyä.

Viimeisin pettymys on Shadowrun, joka sinänsä systeemiltään on hauska, mutta jos ei mukaan viitsitä lykätä edes auttavaa yhden pelaajan kampanjaa, niin 60 euroa on silkkaa kusetusta.

Tietysti moninpelaaminen on hienoa ja silleen, mutta  pelistä joka suunnataan vain moninpelaamista varten, pelaaja maksaa paljon enemmän kuin sen kuusikymppiä - ei se tässä tapauksessa moninpelaamiseen vaadittava Xbox Liven kultajäsenyys nimittäin suinkaan mitään ilmaista hupia ole.

Jos ei viitsitä panna mukaan mitään yksinpelaajaa palvelevaa kamaa, niin ainakin pitäisi olla mukana vähintään kuukauden, mielellään kahden, ilmainen kultajäsenyys, jottei homma menisi aivan rahastuksen puolelle.

Sovituskoppirapo

Menin sitten sinne vaatekauppaan - ja sovituskoppiin itkemään.

Ilosta.

Kuvitelkaa tunnetta, kun ottaa tangolta varovasti sen normaalia norsukokoaan numeron verran pienemmän vaatteen. Ja toisen. Ja kolmannen. Ja sovituskopissa huomaa, että vaikka peilistä edelleenkin tuijottaa se vanha tuttu maitovalas, niin kaikki sovitettavat vaatteet ovat Aivan Liian Isoja ja pitää panna omat vaatteet takaisin päälle ja aloittaa koontikierros aivan alusta.

Viime kerralla tilanne oli päinvastainen. Kaikki norsukoon vaatteet oli liian pieniä, ja jouduin tippa linssissä pukemaan kerta toisensa jälkeen uudestaan päälleni ja etsimään niitä valastytöille tarkoitettuja kyllikkivirolaisriepuja puodin synkimmästä nurkasta.

Nytkin kostui silmäkulma. Luulivat varmaan viereisessä sovituskopissa, että siellä se mamma yrittää itkien ahtaa itseään johonkin teinityttöjen makkarankuoreen. Vähänpä tiesivät.

Myyjätyttö, sellainen hoikka, kirpunkokoinen, oli avulias ja etsi kanssani ihkuhameeseen sopivaa yläosaa ja taisi omasta kirppukoostaan huolimatta ymmärtää miten onnellinen olin etsiessäni vaatetta IHAN MISTÄ TANGOLTA VAIN! Siis kelatkaa - mulle löytyi ihan mitä vain! (No okei, ei ihan pissiskamaa sentään löydy, mutta nyt puhutaankin aikuisten ihmisten siisteistä vaatteista.)

Kyllä mulla edelleenkin on muheva ahteri, se tuli huomattua, eikä itsekritiikillä varustettu ihminen esimerkiksi mun reissilläni pukeudu leggingseihin ikinä - mutta kyse ei ole enää siitä, että niitä kuteita ei itsekritiikittömyyskohtauksen iskiessä olisi tarjolla.

Paitsi hyvin istuvia jakkumallisia takkeja. Edelleenkään. Puoli vuotta sitten jos sopivat vyötäröltä, olivat hartioista liian isot. Nyt kun sopivat vyötäröltä ja hartioista, niin tissit kinnaa vastaan. Paskapuhetta, että ryntäät kutistuu laihtuessa.

Löysin kuitenkin yhden. Punaisen. PUNAISEN! Stop the press! Pakon sanelemana lähinnä mustaa suosiva valastyttö osti värillisen vaatteen! Tuossa kuvassa olevan, tosin tuo versio oli liian iso. Ja se mekkokin siinä alla oli liian iso. Eikä siitä ollut pienempää kokoa. Takista sentään oli.

Mutta, summa summarum, valmistajasta ja vaatteen mallista riippuen olen kutistunut 2-4 vaatekokoa. Siitä ilosta tuhlasin summan, jota en kehtaa Miehelle kertoa.

Lontoossa todennäköisesti siis kannattaa katsella vain ilmaisia nähtävyyksiä, eikä uskaltautua lähellekään vaatekauppoja, tai tulee huutia. Kun tuhlaa päivärahojensa verran pätäkkää hepeniin jo ennen reissua, niin pitää kärsiä seuraukset. Huokaus :-)

Rakas ystävä

Löysin eilen vatsani. Emme olleet nähneet moneen vuoteen. Se oli ollut piilossa rasvakerroksen alla. Katsoimme toisiamme hymyillen ennen kuin kääräisin sen persiistä roikkuvien farkkujeni sisään. Sillä oli ilmeisesti hyvä olla, sillä se ei pyrkinyt lainkaan karkuun housunkauluksen yli.

Komeita miehiä, slurp

Rouva Courteney Coxilla ei sit ookaan sitä aikaa. Ja Emilie de Ravin päätti mieluummin tehdä jonkun elokuvan kuin tavata mut. Omapahan on häviönsä. Pöh!

Ei se mitään. Mä kuolaan sitten lähietäisyydeltä Lostin Lockea ja ruudun seksikkäintä perulais-skotlantilaista, Lostin Desmondia. Musta tuntuu, että mä voitin, kun ei tarvitse käyttää aikaa pimatsuihin, vaan voin tuhlata kaiken energiani raavaisiin miehiin.

Pitää tosin varmaan muistaa ottaa mukaan varapikkuhousut. Ensimmäinen hymy Henry Ian Cusickilta skottiaksenttisella läpällä höystettynä, niin olen valmista tavaraa.

Aijoo pitäisi kai käyttäytyä ammattimaisesti. Ei saa kirkua, vihellellä ja olla muutenkaan kauhean ihqudaapissix. Mutkun hei, kuola valuu suupielistä jo nyt.

Kevyt kuin keijukainen

En oo viikkoon-puoleentoista puntarilla käynyt. Yhtäkkiä se vaaka näyttää ihan höpöjä. Tavoitteeseen onkin matkaa enää vain kuusi kiloa eikä kymmenen. Tuntuu aivan hullulta. Näin kevyt olen viimeksi ollut joskus... 10 vuotta sitten?

Ns. ihannepainoon olisi kai muka matkaa vielä sellaiset 10-15 kiloa, mutta mulle riittää pelikästään se alle 25:n painoindeksi ihan mainiosti, kiitos.  Pitäis kyllä varmaan ruveta harrastamaan jotain kiinteyttävää jumppaa (yäk, mammat ja mummut käy _jumpassa_), koska joka paikka roikkuu.

Huomenna ois palkkapäivä. Jokohan mulle mahtuis uusia vaatteita? Jos vihdoinkin onnistuisi sovitus niiden kelmeiden lamppujen alla ilman itkua ja itseinhoa?

Huonot käyttöliittymät

Xbox 360:n käyttöliittymä on joiltain osin suorastaan raivostuttava. Esimerkiksi jos pelaa Live Arcadesta ostettuja pelejä, pelin pelaamisen päätettyään ei joudukaan takaisin pelilistaan, vaan valikkoon ENNEN sitä. Miksi ihmeessä?

Jo billgeitsilän ammoisessa MS-DOSissa totuin siihen, että kun suljen ohjelman ja palaan promptiin, olen siinä hakemistossa mistä ohjelman käynnistin. Tosin silloinkin raivostukseni oli suuri, kun jotkut .bat-fileet sijaitsivatkin eri kansiossa kuin itse .exe, ja ohjelman sulkeuduttua olikin päätynyt hakemistoon jossa se .exe sijaitsee eikä sinne missä .batin ajoi.

Vai olenko vain poikkeava ja muut suorastaan NAUTTIVAT siitä, että ovat jälleen arcaden päätasolla eivätkä pelilistassa pelin lopetettuaan? Varsinkin kun tulee imettyä viiskytykstoista demoa, joita käy läpi (ja heittää pois suurimman osan), niin todellakin alkaa kyrsiä, että sitten pitää taas erikseen klikata itsensä pelilistaan. Ja kun ei se konsoli nyt kuitenkaan NIIN nopea ole, ettäkö homma sujuisi silmänräpäyksessä.

Ihmistenkin käyttöliittymä ketuttaa. Jokaisella on erilainen, eikä mikään niistä tunnu toimivan niin kuin luulisi.

Mikähän siinä on, että Pojan päiväkoti on nyt kaksi vuotta torunut, rukoillut, pyytänyt ja uhkaillut lapsien vanhempia, että älkää ajako autoilla portin eteen. Kun se on kiellettyä, kun se EI ole sallittua, kun se on kävelytie, kun siinä on kaksikin parkkipaikkaa kivenheiton päässä. Niin ei. Ei mene jakeluun.

Ja varmaa on, että jos seuraavan kerran vanhempainillassa päiväkodinjohtaja saisi primitiivireaktion ja alkaisi huutaa suoraa kurkkua että mikä PERKELE siinä on, ettei viitsitä noudattaa liikennesääntöjä ja tarhan pyyntöjä, niin arvatkaa vain ottaisiko joku herneen nenäänsä ja pian olisi päiväkodinjohtaja kortistossa. Todennäköisesti herneen vetäisi nenäänsä just ne tyypit, jotka sen autonsa väärään paikkaan jättävät.

Niin se on työpaikoillakin. Pahiten pomojaan ja työkavereitaan selkään puukottavat ja juonivat just ne tyypit, joiden sietäisi eniten katsoa peiliin sillä hetkellä, kun sadannen kerran pyydetty sama asia ei jälleen kerran mene jakeluun, ja pomo tai kollega saa paskahalvauksen silkasta frustraatiosta.

Huonosti suunniteltuja koko sakki.

London Calling

Lähden kuulemma Lontooseen piipahtamaan viikon päästä. Siellon jotain tyyppejä jostain sarjoista.

Hitto että tuli lusmuiltua edellisen komennustarjouksen kanssa, meni sitten aikailun takia sivu suun. Olis päässyt kuolemaan (käsivarsille)... siis kuolaamaan Bill Paxtonia käsivarren mitan päästä. No kai mulle joku Courteney Coxikin kelpaa paremman puutteessa, vaikka en voikaan sille enää mitään, että siitä tulee heti mieleen Nelly Furtado, josta tulee mieleen hassusti koikkelehtiva Monica Bing - ja pian jostain hyökkää kuitenkin Chandler Bing tekemään niitä kainalopieruja. Kuitenkin. Väistämättä.

Sitä ennen jälleen viikko, jolloin on aina kiire ja koko ajan hoppu. Tekee hyvää dietille kun ei ehdi syödä.

Lööppikatsaus

Mikäänhän ei piristä toimittajan päivää kuin se, että saa huvitella lööppiä tehdessä. Edes pikkaisen. Jos ei muuten niin näköharhaan luottaen.

Tämän päivän Metron lööppi lienee jonkin sortin huvittelun tulos. Yläosassa on iso kuva Teemu Selänteestä pitelemässä Stanley Cupia päänsä yläpuolella iso virne naamalla. Tekstinä on suurin kirjaimin VIHDOINKIN!

Alaosassa pelkkänä tekstinä, paksuin kirjaimin on teksti, joka meni osapuilleen näin: "Gradun kopiointi toi potkut yliopistosta" (sanamuoto ei ihan varma, muisti pätkii auringossa, viesti on kuitenkin tuo).

Lienee ilmeistä, että kun otamme yhden kappaleen kirkkaan päivän sokaistamaa työmatkalaista, joka matkaa pimeään metrotuubiin ja ohittaa ilmaisjakelulehtien ständin, vaikutelma on seuraava:
"Mörkö riehuu pelottava ilme päällä ja uhkaa heittää jollain. VIHDOINKIN joku on saanut potkut yliopistosta gradunsa kopioimisen takia. Liekö tuo riehuva mörkö lipaston rehtori, joka on saanut tarpeekseen akateemisesta epärehellisyydestä."

Eihän tuo nyt ihan ole "J.R:ää ammutaan, Reagan ei ehdi hautajaisiin"-tasoa, mutta menettelee.

Vain nenu punoittaa

Että väsyttää edelleen. Kaaduin eilen illalla kuin kuolleena sänkyyn, nukuin sellaiset 12-13 tuntia, ja edelleen tuntuu siltä ettei mikään korvien välissä toimi kuin puoliteholla - jos silläkään.

Kupliva olo kuitenkin. En edes polttanut itseäni eilen pahasti, vähän vain nenu punoittaa - kitos rantateltan. Puolikkaan kupolin muotoinen avonainen lököilykatos on äärettömän kätsy vehje näyttelyhommissa. Pystyttäminen ei kestä kuin hetken, ja se onnistuu alustalle kuin alustalle. Mukana on toki vaarnat maakiinnitystä varten, mutta hyvin pysyy paikoillaan ilmankin, kun lastaa romppeensa teltan pohjalle.

Kun tuollaisen saa parhaimmillaan muutamalla eurolla Lidlistä tai Biltemasta, on moisen hankkimattomuus turhan halpa tekosyy ihosyövän saamiselle.

Ensi kerralla pitää tosin muistaa ottaa mukaan myös retkipatja. Asvalttialustalla otetuista tunnin nokkaunista tuli ruoto vähän kipeäksi.

Koiramainen Suomi

Jotkut päivät vain ovat parhautta alusta loppuun.

Kun kaksi pahantapaisten seniorikansalaisten (PSK) vaikuttavaa jäsentä halusi lähteä Kangasniemelle koiranäyttelyyn kera meidän Alli-vainaan tyttärentyttären ja tyttärentyttärentyttären, lupauduin kuskiksi, koska se ei ole vain PSK:n juniorijaoston puheenjohtajan kunnia, vaan myös velvollisuus.

Jälleen kerran sitä huomasi, miten paljon elämää on myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Ja miten sitä ehkä oikeastaan osaa kunnolla arvostaa vasta nyt vanhempana. Nuorempana suomalainen peruspönde oli jotenkin ankeaa ja tylsää verrattuna johonkin Hongkongin sykkeeseen tai leveästi hymyileviin australialaisiin surfaripoikiin. Ennen täysi-ikäisyyttäni olin kolunnut suunnilleen puolet maapallosta, mutta Suomen tuntemukseni rajoittui lähinnä siihen, että osasin ostaa liput Tampereen junaan.

Sitten perheeseen tuli koira, joka muutti kaiken. Huugo-koiruuden kasvattaja velvoitti pikkuherran näyttelyihin. Ja koska herra osoitti olevansa koiramaailman vastine englantilaisen lordin ja Hugh Jackmanin ristisiitokselle, niissä näyttelyissä alettiin pärjätä aika hyvin - ja yhtäkkiä Suomi aukeni aivan uudella tavalla. Oli pakko mennä perähikiälle kiinnostavan näyttelyn takia, ja yllättäen perähikiä ei sitten ollutkaan ihan niin tylsä. Eikä se seuraavakaan. Eikä seuraava. Suomihan olikin yhtäkkiä pirun näpsäkkä mesta, ja aivan ihania ja ystävällisiä ihmisiä tuntui löytyvän muualtakin kuin Tampereelta.

Ja sama taas tänään. Kangasniemi on tosi ässä paikka. Puulajärven rannalla sijaitseva pieni, mutta kovin virkeä asutuskeskus, jossa paikallisen kennelkerhon järjestämä kaikkien rotujen koiranäyttely tuntui saavan myös monen muun paikkakuntalaisen tuen ja innostuksen.

Monissa näyttelyissä toimitsijoille ja muille näyttelytyöläisille tuntuu homma kihahtavan hattuun, mutta tuolla ei. Homma ei vain toiminut näennäisesti, teknisesti hyvin, vaan myös "hyvä mieli kaikille" tuntui olevan luonteva pyrkimys. Yhtään takakireää tai "liian kiireistä" näyttelytyöntekijää ei tuntunut löytyvän paikalta lainkaan.

Ja sitten erityiskiitos yhdelle näyttelyn sponsoreista, kangasniemeläiselle ravintola Hymykuopalle, jolle sponsorointi oli selvästi muutakin kuin vain rahallinen asia. Oli kuuma, ja meillä oli pitkä päivä, josta suurin osa odottelua. Kiitos ihanasta terassista, jolle koiramme olivat tervetulleita ja jolle ilmaantui iso vesikuppi, vaikka emme olleet edes äkänneet sellaista pyytää. Kiitos kaikesta siitä ystävällisestä palvelusta, jota sai jo ennen kuin asia oli edes pulpahtanut omaan mieleen - ja jota muualla joutuu liian usein pyytämällä pyytämään sitä välttämättä kuitenkaan edes saamatta.

Käykää oikeasti Kangasniemellä, jos Heinola-Mikkeli-Jykylä-akselilla liikutte. Järvi on ihana ja kaunis ja suuri. Kaupungissa on kaiki tähdelliset palvelut ja kivoja terasseja. Ihmiset ovat todella - todella - todella mukavia. Oikeasti ei ollenkaan pöndelä, vaan ihan varteenotettava vaihtoehto, jos joskus esimerkiksi saan päähäni hankkia kesämökin. Tosin rupesin miettimään, että onkohan siellä peräti jossain mahdollista vuokrata mökkejä. Kiinnostava ajatus.

Aijoo, miten meni? Hitsin hyvin. Nuorempi likka oli rotunsa paras ja roturyhmänsä neljäs. Vanhempi likka oli vain mukana hupilaisena, mutta silläkin meni huisin hyvin, koska lellin jälleen likan pilalle ja syötin herkkuja. Kyseinen neitonen pitäisi saada huijattua meille hoitoon ja lainaan. On kuin ilmetty isoisänsä, aiemmin mainittu Huugo-herra - ei vain ulkonäöllisesti, vaan monin osin myös käytökseltään. Huugo oli niin Suuri Persoona (tm), että muutti Miehenkin kissaihmisestä myös koiraihmiseksi (sillä selityksellä, että Huugo oli Miehen mielestä koiran näköinen kissa).

The machinist

Kone ja koneet.


(Valokuvatorstain 50. haaste: Kone)

Tähtäimessä

Tulee jotenkin aina tosi vainoharhainen olo, kun huomaa jonkun päätyneen tänne googlaamalla nimeäni. Vielä pelottavampaa on se, että tänne tosiaan päätyy nimelläni, vaikka se ei ole koskaan täällä missään ollut.

Noh. Niin kauan kuin googlaajana ei näytä olevan joku supo, maahanmuuttoviranomaiset tai uusnatsit, niin kaipa tässä vielä uskaltaa kaduilla liikkua.

Ja tietysti kaikenmaailman huippufirmojen kykyjenetsijät ja massiiviselle palkankorotukselle kohdetta etsivä toimitusjohtaja saa googlata ihan vapaasti, koska siis mähän olen yksinkertaisesti vain paras. Kaikessa.

Prince of fuckin' dorkness

Pni jo tuossa hieman tiedusteli. Ja kyllä juu, pikkaisen rahastukselta tuntui. En nyt ole mikään Ozzy-ekspertti tosiaankaan, joten tuomioni on kovinkin subjektiivinen sun muuta. Mutta seurueeseen liittyi myöhemmin henkilö, jolla on kokemusta erinäisistäkin herran keikoista, joka totesi että aika keskinkertainen.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen käynyt todellakin erittäin pienellä kourallisella konserttikeikkoja, joten otanta on aivan liian kurja todetakseni että olipahan köyhä pituus Ozzyn keikalla. Lyhyin keikka ikinä millä olen ollut, jos ei festareita lasketa.

Herrahan siis nimittäin jaksoi sitten heilua jopa peräti puolitoista tuntia (ja lauloi ehkä joka kymmenennen nuotin edes jonnekin lähelle oikeaa, but hey, who's counting, it's Ozzy!) Onko tämä paljon vai vähän hevikonsertille tai edes "hevikonsertille", en tiedä, mutta itsestä tuntui kyllä aika vähältä. Joskus nuoruudessani olen yleissivistänyt itseäni jollain Iron Maidenin keikalla, mikä oli huomattavasti pitempi setti. Kuten myös eräätkin Scorpionsin (nimi muutettu) keikat joilla olen (persoona muutettu) tullut olleeksi.

Tosin, kun ottaa huomioon, että valtaosa yleisöstä näytti olevan kännissä, niin kaipa puolitoista tuntia on enemmän kuin riittämiin. Eihän jengi pysy tolpillaan sen pitempään.

No, kyllähän rahalleen vastinetta sai, sillä parkkihallista ulos jonottaminen kesti melkein yhtä kauan kuin itse keikka. Eli tuli ihan täysi ilta. Ja takapenkillekin istutettiin kahden kauniin nuoren miehen väliin. Ei voi valittaa.

And then to something completely different

Erilaisilla luovan kirjoittamisen kursseilla ihmisillä usein teetetään kaikenlaista sellaista, mitä he normaalisti eivät tekisi. Olen kuullut haikeita muistoja muun muassa Tampereella pidetyistä viikon kursseista, joissa porukka (enimmäkseen keskiäkäisiä urheilunvastustajia) on raahattu muun muassa jääkiekkomatsiin kannustusvälineiden kera. Tai bingoon.

Pointtina on siis ollut se, että aina välillä pidää tehdä jotain itselleen outoa, jotta aivo pysyy riittävän kurittomana ja luomisvimmaisena.

Vaalittuani ensin lomallani luonteelleni täysin vierasta siivousviettiä aion nyt seuraavaksi mennä Ozzy Osbournen konserttiin. Kannustusvälineisiin en kyllä törsää, Mythbusters-paita saa luvan kelvata.

1984

Joskus sitä oikein tyrmistyy miten erilainen käsitys ihmisillä voi jostain asiasta olla. Kyse ei aina ole edes mistään sävyeroista, vaan siinä missä yhdelle musta on mustaa, muille se voi olla vaikkapa punaista - tai peräti valkoista.

Ehkä mustaa ei edes ole. Tai siis ei edes ehkä. Vaan sitä ei ole. Tai on. Mutta sillä ei ole merkitystä, koska yleinen mielipide päättää mitä se on. Raskas on sen osa, jolle musta on vain mustaa. Vielä raskaampi sen osa, jolle sillä värillä on merkitystä.

Arvofilosofia vetää usein vakavaksi. Varsinkin silloin kun sitä joutuu pohtimaan. Autuaita ovat ne, jotka voivat vain kohauttaa olkiaan maailman kummallisuuksien edessä ja jatkaa asioiden tekemistä niin kuin itse haluavat ilman sen kummempaa filosofointia.

Mutta mitä enemmän maailma yhteisöllistyy ja julkistuu ja läpinäkyvyystyy - mitä enemmän yksilön pitää olla yhteisölle mieliksi - sitä pienemmäksi oma minä käy ja sitä vähemmän ihmisellä on rauhanomaisia tapoja ottaa oma elintilansa. Sitä vähemmän on varaa kohautella olkiaan.

Mielenterveys, oikea käytös tai "normaalius" ovat huutoäänestyksen tulos. No, eihän harvinaisempi piirre olekaan "normaali". Mutta miten "epänormaaliuteen" sitten suhtaudutaan sen huutoäänestyksen jälkeen, se on mielenkiintoista - ja surullista. Useimmiten se onkin syy kasata kaikki muukin paska päällesi sen sijaan, että asioita yritettäisiin ymmärtää - tai peräti nähdä niiden arvo. Sillä "epänormaalin" ja "väärän" väliin vedetään sen kummemmin asiaa miettimättä yhtäläisyysmerkit samoin kuin "normaalin" ja "oikean". Ja sitten pidetään kiinni periaatteesta maailman tappiin asti, koska kun on enemmistön puolella, on aina normaali ja oikeassa.

Se on pelottavaa. Samalla kun yhdellä kädellä yksilöltä otetaan pala palalta pois oikeus olla itsensä muualla kuin neljän seinän sisällä, komerossa, valot poissa päältä, toisella kädellä yksilölle annetaan suuri valta vaikeuttaa muiden elämää omien mieltymystensä mukaan - kunhan saa muut mukaan. Ja kouraan annetaan päivä päivältä suurempi valikoima työkaluja, koska yksilökeskeisessä massakulttuurissa melkein mikä tahansa on rikos muiden yksilöiden yksilöyttä ja henkilökohtaisia mielipiteitä vastaan, jos vain haluaa nähdä asian niin.

Ja aina löytyy se joku, joka haluaa. Jos ei muuten, niin aikansa kuluksi - ja oman elintilansa kasvattamiseksi.

Pian takaisin lomalle?

Kokouksen tupakkatauolla kuuntelimme Teuvo Lomanin levyttämän Karin. Olen mykistynyt.

Paha intternett syö lapsesi munuaisen!

Että jaksaa rassata tämä turvalukukortin käyttöön pakottaminen verkkopankissa. Vähänkö olisi ollut vaikeata tehdä järjestelmä esimerkiksi niin, että pelkän saldon katsomiseen ei vielä vaadittaisi turvalukua, mutta jos haluaa ns. "pääjärjestelmään" oikeasti tekemään jotain tähdellistä, niin sitten lukua esiin.

Mutta ei, nyt pitää ääliönä kannella tätä turvakorttia mukana silloinkin kun ei oikeastaan tarvis, koska ei voi tietää milloin tulee taas ties missä tarve käydä verkkopankissa tarkistamassa saldo... Sillä neuroottisena ihmisenä teen sen kuitenkin lähes päivittäin. Siinä turvalukua kuluu, sano.

Pian varmaan joutuu antamaan turvaluvun jo uloskirjautuessaankin:
- Kirjaudu ulos
- Anna turvaluku
- ****
- Haluatko varmasti poistua verkkopankista, kyllä/ei?
- Kyllä
- Anna turvaluku
- **** *huokaus*
- Olet nyt poistumassa verkkopankista. Anna turvaluku.
- No perkele ****! Siinä sulle ja tuosta saat ja tuosta!

Seuraavat uudistukset lienevät kypärä- ja suojuspakko laskuja maksaessa.

Ja mitä saamme tästä syyttää? Pahaa pahaa intternettiä tietysti. Mitenkään ei olisi todennäköisempää se, että jotkut ihmiset nyt vain ovat tyhmiä, eiksjoo, joten "paha intternett"-tekosyyllä saarretaan kaikki asiakkaat turvakaarilla ja konttauskypäröillä. Myös ne ei-tyhmät, jotka vetävät pian ranteensa auki frustraatiosta.

Ja todisteeksi tästä "paha intternett"-salaliitosta esitän seurvaanalaisen kysymyksen: joudutteko pankkiautomaatilla käyttämään turvalukukorttia, hä?

Lomavälitodistus

Jotkut etukäteen epäilivät että noinkohan mahtaa toimia, että pilkon kuuden viikon kesälomani kolmeen osaan. Eihän kaksi viikkoa riitä muka mihinkään.

Väitänpä ainakin toistaiseksi että riittää. Tiistaina on hyvä fiilis mennä töihin. Olen saanut aikaiseksi kaikenlaista, vaikka pitikin vain laiskotella, ja on todella levännyt sekä energinen olo - varmaan juuri sen takia, että teinkin omaehtoisesti ja spontaanisti kaikenlaista produktiivista, joka piti vireänä ja josta tuli hyvä mieli - ja joka jotenkin kevensi sellaista näkymätöntä selkäreppua, jota "ei kiireellisillä trivialiteeteilla" kuitenkin on tapana täyttää ihan huomaamatta.

Voi olla, että neljä tai peräti kuusi viikkoa "ei mitään" passivoisi ihan eri tavalla. Siinä saattaisi ehkä jäädä loman pitkän keston hämäämänä jumittamaan ihan totaalisesti niin, että on vaikea sanoa onko se lomailua vai pikemminkin koomausta. Ei koomailusta muutu kuin zombiksi, jonka ensimmäinen reaktio loman loppuessa on pakokauhu, koska korvien välinen mössö on alkanut kasvaa sammalta, eikä mikään luonnistu.

Nyt veikkaan että luonnistuu. Väistämätön työperäinen vitut... stressi on onnistuneesti poissa, ja vähäksi aikaa kaikki "mun jutut" on tehty. Seuraava loma on heinäkuussa, joten sinne ei ole edes pitkä matka. Eli ei synny äkillistä pakokauhua siitäkään, että joutuisi odottelemaan ensi vuoteen seuraavia vapaita.

Aiemmin olen vakaasti ollut sitä mieltä, että Suomen laissa pitäisi vakavien sanktioiden uhalla taata kaikille vähintään neljän viikon yhtäjaksoinen kesäloma, mutta enpä olekaan enää niin varma asiasta.

Lomavälitodistuksen arvosana siis erinomainen plus plus.

Koivuniemen herra, tule takaisin!

Äh, joskus tuntuu että olisi pitänyt tehdä toinen kersa vain siksi, ettei se ainokainen ala luulla liian vahvasti, että maailma pyörii vain hänen ympärillään.

Toisaalta tämähän ketuttaa minua vain siksi, että itse ainoana lapsena olen sitä mieltä, että maailman toki kuuluu pyöriä vain minun ympärilläni.

Simon sez

You scored as Simon, the Doctor, Simon Tam, a former well-to-do young surgeon and bachelor extraordinaire.You gave up everything to help your sister, which I respect. However, you are also pompous and talk too much, which I also respect. Simon, the Doctor 75% Inara, the "Companion" 69% RiVER 56% Kaylee, the Mechanic 56% First Mate Zoe 56% Captain Malcolm Reynolds 50% Jayne Cobb, resident bad-ass 50% Shepherd Book 38% Wash, the Pilot 25% FiREFLY QUIZ created with QuizFarm.com

(via)

Savustusta

Mä en ihan käsitä tätä tupakointikiellon voimaan astumisen ympärillä pyörivää hössötystä. Kertoisko joku mulle?

Monissa suosimissani paikoissa (esim. Teerenpeli, Juttutupa, oma koti) ei ole aikoihin tai missään vaiheessa saanut tupakoida sisällä, ja niissä on vähintäänkin pitänyt mennä johonkin koppiin tai ulos (jolloin toki mieluummin menen ulos, kun kerran perseen joutuu penkistä kuitenkin nostamaan).

Onpa ihan kauheata mennä pariksi minuutiksi ulos tai koppiin. Voi voi. Saattaa vahingossa tulla jutelleeksi jonkun kanssa, joka ei kuulukaan seurueeseen. Sosiaalistuu. Hyi hitto. Eikä tule polttaneeksi tupakkaa ihan ketjussa. Sus siunakkoon.

Kyllä nyt ihan sääliksi käy meitä tupakoitsijoita.

Kaukana raaka todellisuus

Hesarin peruskoulutestin mukaan olisin ollut suhteellisen kiltti hikipinko (kaukana totuudesta, varsinkin se kiltteys), joka ei tiedä kotitöistä mitään (totta), eikä ole lukenut Kalevalaa eikä Juhaa (sekin totta, ruotsinkielinen peruskoulu).

Neuleblogaamisen aloittamiseen näemmä yllytetään jälleen. Ei käy, ennen pojan syntymää (lähes seitsemän vuotta sitten) aloittamani vauvanpeitto on edelleen kesken. Se on kyllä hieno sitten kun valmistuu. Lapsenlapsilleni.



Vallan mainioon nostalgiahetkeen minut johdatteli esimerkillään Nikke.

Lintsirapo

Tulipa taas leikittyä videoeditointivälineillä.