Katso, kenguru loikkaa!

Hohoo. Mun duunipöydän viereen on ikkunalaudalle ilmestynyt iso patteri, joka hohkaa lämpöä. Enää ei vedä käteen.


Ikkunatkin tilkitään jossain vaiheessa. Kannatti saada
korvatulehdusoireita ja kollegan poimia itselleen jännetupentulehdus.
Onhan se ihan hyvä että otetaan vakavasti jo puolimatkassa hautaan eikä
sen reunalla.

Haudoista tuleekin luontevasti mieleen
eilisilta sängyssä. Makasin puolikoomassa odottamassa itseään
odotuttavaa unta ja katsoin maanmainiota Digiviihde-kanavaa. Olin
hetken aikaa pettynyt, ettei tullut huonoa hydrauliikkaa. Sen sijaan
tuli peli-tv.

Jengi pelaa sotamättöfps:ää, ja selostajat
selostavat mitä tapahtuu. Mikä idea, mikä toteutus. Siinä Anssi
Kukkonen kalpeni. Aikani pelaajien ukkeleiden hyppelehdintää
seurattuani aloin yhtäkkiä miettiä, miten vapauttavia sotapelit ovat.
Sillä sotapeleissä ei tarvitse vain luikkia, vaan voi tosiaan loikkia
luoteja karkuun.

Elävässä elämässä pari singon panosta ja
täyspakkaus selässä ei loikita. Ei ainakaan tuollaisia
puolitoistametrisiä pomppuja. Eikä niillä intissä ole edes omaa
parkour-pataljoonaa.

Toivottavasti ei sitten tule armeijassa teineille yllätyksenä.