Nunnia ja konnia

Eilen ehkä päässyt elokuviin, mutta tänään sentään korvattiin kotikatsomossa asia vieraiden kera.

Sound of Music on ehkä joidenkin mielestä maailmankaikkeuden ja aikain parhaimmistoon kuuluvia elokuvia, mutta pakko sanoa, että nuoruuden kullatut muistot värittävät aika lailla tätäkin leffaa.

Olen nähnyt tämän musikaalien kulmakiven noin viiskytykstoista kertaa, ihan leffateatterissakin varmaan tusinan kerran verran, ja kyllä se nyt oli pitkästä aikaa katsottuna aika kornia kamaa. Suorastaan pelkään tulevaisuudessa mitä tapahtuu, jos katson taas My Fair Ladyn. Siitä en haluaisi, että hyvät muistot osoittautuisivat vain hyviksi muistoiksi.

Illan musikaali-double feature huipentui Jesus Christ Superstariin. Oli se hyvä. Ainakin kolmessa kaljassa. Olin suorastaan yllättynyt. En nimittäin tosiaankaan tätä merkkipaalua ole aiemmin nähnyt. Ehkä hyvä niin. Joskus 15-20 vuotta sitten en olisi välttämättä osannut arvostaa.

Olen Ricen ja Lloyd Webberin musiikillisten tuotosten ystävä jossain määrin, mutta nuorempana JCS kuulosti lyhyiden katkelmien perusteella vähän liian 70-luvulta, vähän liian siltä, että pitäisi olla tuhdeissa tötsyissä että edes voisi ylipäätänsä katsoa. Mutta nyt musiikki yhdistettynä kuvaan oli hieno kokemus. Jeesus Öljyvuorella teki suuren vaikutuksen. Pidin myös siitä näkökulmasta, että kaikki olivat vain pelinappuloita - oli se Jumala aika konna kyllä. Jesse&Julle-aatelanseerauksesta olisi varmaan kuka tahansa business-droidi aika kade.

Pitäkää tunkkinne

Hemmetin lomat. Kaupunkihan oli tupaten täys. Ei edes lippuakaan saanut päivällä leffaan. Eikös keskellä päivää pitäisi aikuisten kuskata vain niitä taaperoitaan johonkin Rottatouilleen? Mitä hemmettiä tekee jo ekasta näytöksestä asti I Am Legend loppuunmyytynä? Ei ei ei. Menkää kouluihinne, teinit, ja töihinne, aikuiset!

Jos kokeilis vaikka maanantaina uudestaan, kun jengi on jo puoliltapäivin vetämässä päätään täyteen ja puhkomassa silmiään tulitteilla.

Alan muuten tottua pimeään.Näin kävi viime vuonnakin. Eikä toi +6 astettakaan ole yhtään huono asia. Pakkanen ja lumet saattaisivat suorastaan ottaa päähän sitten kun tulevat. Valitettavasti kuitenkin ennemmin tai myöhemmin tulevat.

Jotta lievä ärsyyntneisyyteni olisi täydellinen: GH-kitaran punainen nappi pätkii. Tana! Irrotettava kaula oli niiltä ehkä typerin keksintö ikinä.

Pakon sanelemana

Se on hyvä, että elokuvateatterien vapaalipuissa on voimassaoloaika. Tulisi varmaan käytyä vielä vähemmän, jos ei tulisi kiire käyttää lippuja ennen kuin menevät umpeen. Toukokuussa saadut liput menevät umpeen maanantaina. I Am Legend saattais olla ihan hyvä.

Tuli lisäksi pitkästä aikaa sellainen tunne, että voisi pelata ihan tietokoneella. Rollercoaster Tycoonia.

Väärät housut

Kun jonkin kanssa elää vuosikaudet, se muotoutuu niin osaksi itseä, että suorastaan hätkähtää kun asiat ovat toisin - vaikka ne olisivat olleet toisin jo jonkin aikaa.

Otin narulta puhtaat farkut ja katsoin kauhuissani, että nämähän ovat kutistuneet ihan liian pieniksi. Silmä väitti vanhasta tottumuksesta jotain, mikä ei ole ollut enää puoleen vuoteen totta. Farkut mahtuivat jalkaan, eivät edes kinnanneet persiistä.

Saman tyyppinen ilmiö on, kun katsoo itseään peilistä piilarit päässä. Se en ole minä. Vaikka olenkin. Kun on käyttänyt laseja 30 vuotta, lasiton pärstä näyttää epämuodostuneelta. Mittasuhteet ovat väärät, silmät ovat silmiinpistävän eri kokoiset, posket näyttävät jättimäisiltä. Liekö yksi suurin tekijä siinä, etten vieläkään ole edennyt silmäleikkausajatuksen kanssa milliäkään sitä ajatusta pidemmälle.

Ensi viikolla pitäisi tehdä lisää asioita, joihin ei ole oikein tottunut, jotka vähän hirvittävät.

Muutosvastarintaisuutta on helppo ymmärtää. Vaikka tietoisesti sitä vastaan taistelee ja yrittää nähdä muutosten hyvät puolet, törmää itsessään tähän sisäänrakennettuun reaktioon. Näinkin yksinkertaisissa asioissa kuin farkkujen koon määrittelyssä. Evoluutiollakin ovat asiaa viisaat selittäneet - liian nopeasti muuttuja on aivan yhtä suuressa vaarassa kuin hidas dinosauruskin.

Liekö mikään ihme siis, että vakavammissa asioissa ihmisillä on tapana panna aika voimakkaasti vastaan.

Mutta milloin pitää antaa periksi?

Joulu suoritettu

Oli ihan hyvä oiva joulurupeama anoppilassa. Jouluruokaa sopivasti, mutta ei niin että alkaisi pursuta korvista ulos, ja jouluruuan loppuessa normaalia hyvää ruokaa. Silti kyllä pitäisi saada perinteinen joulunloppu-snägärihampurilainen. Olen harkinnut huoltamolla käyntiä...

VR:n ruuhkaliikenteessä liikkuessa tuli tehtyä pari ikuisuushuomiota, kuten se, että kun lemmikin kanssa liikkuvia on niin paljon, että osa joutuu seisomaan väliköissä elukoidensa kanssa, niin miten ihmeessä VR:llä on otsaa myydä ja jengillä otsaa ostaa lemmikkivaunupaikkoja ilman että on lemmikkiä?

Yksinään lemmikittä liikkuvat ovat ehdottoman nounou, mutta kyllä jonkin verran ottaa pattiin myös pariskunnat ja kaveriporukat, joilla on se yksi piskuinen miuku siellä laatikossa, ja sen varjolla koko halvatun porukka valtaa ison osan pienestä lemmikkivaunusta. Ei vain mahdu kaaliini. On se kumma ettei sitä napanuoraa raaskita katkaista edes muutamaksi tunniksi junamatkan ajaksi.

Toinen ikuisuushuomio on irrallaan juoksentelevat lapset. Siis pitkin junaa. Varsinkin sen lemmikkivaunun läpi, jossa on täysinäisyyden takia suhteellisen levoton meno välillä muutenkin. Yksi sana: leikkivaunu. Pitäkää ne vekarat siellä tai sitokaa ne penkkeihinsä kiinni. Tai vahtikaa niitä edes.

Sen sijaan erinomaista on oikorata. Ei ettäkö vajaan parin tunnin Kouvolan matka olisi ennenkään persausta kauheasti puuduttanut, mutta nyt tuntui siltä, että hyvä että sen persauksensa oli kunnolla ehtinyt edes penkkiin istuttaa, niin oltiin jo melkein perillä. Joskus se on pienestä kiinni. :-)

Joulua itse kullekin säädylle

Nyt keskityn keskiviikko-iltaan asti ahkeraan syömiseen. Vatsa tosin ei kestä punkkua vieläkään. Hyvää ja antoisaa joulua kaikille teille, olkoon pukki suopea ja jääkaappi täysi!

Me ollaa pissixii

Suomessa on yksi ainoa musiikkikanava, eikä sen nimi ole Music Television. Sen nimi on Voice. Toki sekin on joutunut sortumaan MTV:n lailla rahastukseen, kuten rakkausmittareihin, chatteihin sun muihin virityksiin, jotka pyörivät samalla ruudulla musavideoiden kanssa, mutta sentään suurin osa kanavan audio-osastosta on edelleen musiikkia ja liikkuva kuva musiikkivideota.

Yksi ärsyttävimmistä rahastusjutuista on itse asiassa se ainakin öisin pyörivä chatti, jossa tekstiruutu on vaakasuunnassa melkein puolet koko ruudusta. Ei näin, ei todellakaan näin. Jos jotain riistomeininkiä pitää ruudussa pyörittää, niin ruudun voisi aivan hyvin jakaa omiin ikkunoihinsa, joissa kama pyörii vähän pienennetyssä koossa, mutta kuitenkin kokonaan näkyen. Tämä tuskin olisi musiikkifirmojenkaan mielestä huono asia.

Mutta se ei itse asiassa ollut pointtini, vaan se, että joskus ns. added content on ihan hupaisaakin. Esimerkiksi musavideo-"karaoke", eli sanat pyörivät videon kanssa tahdissa ruudun alareunassa. Joissain tapauksissa se on suorastaan mukavan informatiivista

Ja toisissa tapauksissa huumoria riittää. Blingbling-ökyhopparin pelleys jotenkin iloisella tavalla korostuu, kun ruudun alalaidassa pyörii "sanoituksia", joiden sisältö on vapaasti suomeksi kääntäen osastoa "Ja me tiätsä mentii diskoo ja niinku nähtii pari misuu, ja mä olin tota noin niin kova jätkä, et ne kävi muhun tyyliin heti iiiihan kuumana. Ja sil toisel oli vitun isot bosat. IhQuu."

Miksei kukaan koskaan aiemmin kertonut minulle, että hopparit on oikeasti pissiksiä?

Joulu voi melkein alkaa

Vein alakerran radioasemalle jouluhyvää, joka koostui muun muassa viinipullosta. Paikalla oli yksinäinen työntekijäparka toimiston puolella, toinen studiossa hikoilemassa. Poistuttuani ja oven kiinni saatuani sieltä toimiston puolelta alkoi kuulua hirveä, ehkä riemukkaaltakin kuulostanut huuto. Pelkäänpä että sitä viinipulloa ei koskaan kukaan muu työntekijä edes nää kuin nuo kaksi. Ainakaan täytenä.

Koska yritän pakonomaisesti kehittää tällä viikolla joka asiasta ongelman kompatakseni niitä, jotka ovat oikeasti stressaantuneita, pähkäilen tällä hetkellä miten saan viikon aikana työpaikalle kertyneen joulukrääsän kuskattua kotiin. Fiksu ihminenhän veisi himaansa (tai söisi ja joisi) heti sen mitä saa, mutta koska en ole fiksu ihminen, työpisteeni on hävityksen kauhitus. Siis vielä normaaliakin enemmän hävityksen kauhistus.

Lahjaksi saatu pahviääninen retroradio saa luvan jäädä ikkunalaudalle. Se on osoittautunut hyväksi pilailuvälineeksi. Tein siitä tietokoneen lisäkaiuttimen. Nyt koneen äänet kuuluvat täysin eri suunnalta kuin missä kone on, ja pahaa-aavistamattomat kollegat hätkähtävät joka kerran kun tulevat kuikuamaan olkani yli ja kone sanoo bling. Ja jos totta puhutaan, on ihan jees, että on jotain millä luukuttaa musiikkia. Näin ypöyksin valtaisassa maisemakonttorissa käkkiessäni tuntuu typerältä istua luurit korvilla.

Ja koska ahdistusta pitää vielä väkisin keksiä, olen paniikissa, sillä kännykälläni ei pysty pelaamaan Traviania. Idioottimainen selainpeli, jossa on niin miljoona täysin turhaa kikkaretta, että ei pääse edes sisään kirjautumaan. Piru. Millä mä nyt pääsen anoppilasta päivittämään, hä.

Valtakunta liitännästä

Duuni- sun muilla kavereilla on pahoja joulustressin merkkejä - yksi on ollut kuin myrskyn merkki koko viikon, toisella on päällekkäin kaiken maailman räkätaudit, kolmas on metsästänyt puhuvia Teletappeja... jne jne.

Olen taputellut itseäni selkään, että onneksi mulla ei ole. Minähän en stressaa mistään. Lahjoja keksin ostaa jos keksin. Jos en, niin se on voivoi. Ja varsinkin kun yhtäkkiä vajaassa vuorokaudessa on jo läheisimpien ihmisten lahjat joko kasassa jo valmiiksi, tai ainakin tiedossa, niin mikäs tässä ollessa.

Ja silti selkä on yhtäkkiä jumissa. Jokin selvästi kaikertaa. Asiaa ei ehkä auta, että itselleni alkuvuodeksi junailemat vapaapäivät ennen loppiaista eivät sitten toteudukaan, kun ei olekaan riittävä miehitys paikalla.

Eikä auta se, että miten himskatinpimpskatinhelvetissä saan kuulokkeet kiinni telkkariin/kotiteatteriin, että voin pelata mun Guitar Heroa iltaisin. Perhana, naisen pitää saada rentoutua, kuulokkeet on pakko. Tämä on naurettavaa, mutta tämä on silti myös ongelma. Olen sen verran kuuro ihminen, että jopa päiväsaikaan häiritsee se, millä volalla täytyy luukuttaa sitä Guitar Heroa, jotta strummerin typerä kolkutus peittyy - ja mielellään muunkin maailman hälyäänet.

Auttakaa rakkaat hifistit. Löytyykö mistään päin maailmaa jokin viritys, jolla voisin käyttää esimerkiksi tölöviission optista ulostuloa hyväkseni? Yksinkertaista olisi tietysti liittää xboxin rca-audiopiuhat kuulokepiuha-adapteriin, mutta sitä varten pitäisi aina repiä ne audiopiuhat kotiteatterin perseestä irti.

Niin, kotiteatterissakaan ei ole kuulokeulostuloa. Muodikas optinen ulostulo toki siinäkin. Saatana tämän nykyajan kanssa. Ollaan niin digitaalista, niin digitaalista, mutta ei yhtään ajatella, että ihmiset haluavat käyttää kuulokkeita muidenkin kuin niiden naurettavien iPodiensa kanssa.

iPodeille ja muille kannettaville on kyllä vaikka mitä härpäkkeitä. Tää on pian yks iEarth koko hemmetin maapallo. Viimeisin tuttavuus on joululahjaksi saatu, pahviääninen retroradio, johon saa kyllä kiinni sen aipoudin, mutta radioksi siitä ei juuri ole.

Olenko ihan pihalla vai hä?

Iltapäivälehdissä revitään lööppejä siitä kuinka kaksi nuorta miestä on kadonnut kuukauden sisällä vierailtuaan Kotkan Onnelassa. Asiat annetaan ymmärtää niin kuin Kotkan Onnela olisi tässä jonkin sortin avainasemassa.

Pakko kysyä että anteeksimitähä? Jos olen käsittänyt oikein, niin Kotkan Onnela on kuin mikä tahansa Suomen maan Seduloista, eli siellä käy viikon aikana varmaan vähintään puolet lähitienoon 18-30-vuotiaista. Lienee kai paljon epätodennäköisempää se, että jos 18-30-vuotias Onnela-kaupungissa juhlija katoaa, että ei olisi sattunut käymään siellä Onnelassa. Varsinkin jos on kyse kaupungista, jossa nuorison "trendikkäitä" ryyppyrysiä ei ole ihan yhtä paljon tarjolla kuin pääkaupunkiseudulla.

Saattaisin olla vähän vähemmän ihmeissäni, jos kyseessä olisi keskimäärin 30 kantiksen syrjäinen kulmakuppila jossain takatyrnävällä. Mutta nyt liikutaan luvuissa, joiden pohjalta olisi aivan yhtä "fiksua" yhdistää kaksi katoamista toisiinsa sillä perusteella, että kummallakin kadonneella on siniset silmät.

Noh, olisihan siinä voinut käydä näinkin...

Saamattomuuden voitto

Telkkaripöytä tuli eilen. Arvatkaa onko koottu? Arvatkaa onko kellari siivottu, jotta saa kamat pois alta, jotta pöydän voi koota ja vanhat laitteet sijoittaa makkariin?

Älkää nyt vielä sanoko että pitäis joulusiivotakin.

Edit klo 03.00: Tarvitaan vain porkkana, niin alan huseerata - vaikka sitten keskellä yötä.

Guitar Heroa viritellessä huomasin kauhukseni, että uudessa töllössähän ei ole kuulokeliitäntää. Kaikki muut liitännät toki tajusin ostohetkellä tarkistaa, mutta en sitä. Sillä hei, niin kauan kuin minä muistan, telkkareissa on ollut kuulokeliitäntä! Graah. Onko mun nyt hankittava joku optisen liitännän päähän kytkettävä härpäke, johon saan kuulokkeet kiinni? Tylyä.

Aikani kiroiltuani totesin, että ei näin voi elää - kyllähän muovikorviketta pitää voida hipelöidä öisinkin ilman että naapurit alkavat valittaa. Ennen kuin olohuoneen kuulokeongelma jollain tavalla saadaan ratkaistua korvikkeeksi riittää pleikkari-Herokin. Siispä vitutuksen voimalla alkoi kummasti huushollissa tapahtua.

Nyt on sitten telkkaripöytä pydessä. Ja vaikka tiedän, että rakas Ikeani luo minuun pahan katseen, niin olihan tuota Maskun pöytää aika ilo kasata. Laadukas tanskalainen tuote, joka painaa kuin synti ja jonka kaikki reiät olivat prikulleen kohdallaan. Ei huono viidenkympin mööpeliksi.

Ei Ikeakaan ole ollenkaan niin laaduton kuin monet kasaamista muutenkin vihaavat ihmiset väittävät, mutta yksi helmasynti Ikea-kasattavissa on: useimpien pöydänjalkojen ja pyörien kiinnitys. Yleensä pintaan on pistetty vain matalat pienet neulanpistot niihin kohtiin, joihin sitten lihasvoimalla pitäisi ruuvata kiinni kolmisenttinen ruuvi kantaa myöten. Sellaisen urakan jälkeen yleensä sekä Miehellä että minulla on kourat ruvella ja vesikelloilla.

Olikin ilo ruuvata nimenomaan tuon Masku-mööpelin pyöriä. Isot kunnon reiät ruuveille. Olisi luonnistunut heikommillakin näpeillä.

Pitääkin pitää tuo Masku korvan takana, ainakin jos on aikaa odotella ostoksiaan 3-5 päivää. Viimeksi kun tein syntiä Ikean selän takana - silloin Sotkan kanssa - lopputulos oli aivan katastrofi. Mööpelissä ei ollut käytännössä ainutkaan ruuvin ja tapin paikka kohdallaan, ja huonekalua (tv-pöytä silloinkin) kasattiin usean ihmisen voimin pari päivää.

Kirjaongelma

Voih ja oih. Terry Pratchettilla on altzheimer. Jotenkin kurjaa, että ihminen, jolla on niin luova ja vikkelä mieli saa ristikseen tuollaisen.

Sinänsä mies on tehtaillut Discworldeja jo sellaisen kasan, etten ole enää aikoihin jaksanut pysytellä kärryillä, mutta alkupään tuotanto oli aikanaan perin rakasta lukemistoa.

Nykyään on jotenkin vaikea ryhtyä lukemaan. Normaalista "perus-Hietamies-proosasta" en välitä tuon taivaallista - minua ei jaksa kiinnostaa "tavallisten" ihmisten "tavalliset" asiat ainakaan, jos pitäisi käyttää aikaa niistä lukemiseen kirjamuodossa. (Blogit ovat toki asia erikseen, niissä jutut tulevat rosoisesti pienissä palasissa, eikä niitä tarvitse metsästää niska hiessä kirjakaupasta takakansitekstejä tavaillen ja miettien että oisko tää nyt hyvä vai ei. Blogeista tietää heti.)

Onkin oikeastaan vain yksi nimi, jota käyn akateemisen scifi- ja fantasiahyllystä tsekkaamassa silloin kun tuntuu että voisi ehkä lukea jotain: Iain Banks. Sitten katselen niitä kirjoja siinä hyllyssä, pari on lakematta, ja mietin, että ostanko vai enkö. Ja useimmiten en osta, kun ei sittenkään ole inspistä. Selkeät Culture-kirjat hankin aina, mutta niitä muita vierastan - kunnes sitten hankin ja ihmettelen, että miksi en hankkinut jo aikaisemmin. Scifi-kirjailijana Banks ei petä.

Mutta jotain muutakin pitäisi olla. On täysin sietämätöntä, että entisenä kirjatoukkana en ole tänä vuonna lukenut kuin viimeisen Potterin. Vai luinkohan sen Alastair Reynoldsin Pushing Icen (ei huono) tänä vuonna? En vain tiedä mitä ostaisi.

En välitä dekkareista, en kotimaisesta kirjallisuudesta (kotimaisten kirjailijoiden maailmankuva ei vain jaksa kiinnostaa - ei edes Hotakainen). Lievästi fantasia- tai scifi-elementtejä sisältävä jännäri ja toiminta menettelevät, kauhukirjallisuus joo, puhdas scifi ja fantasia varmaan ovat sydäntäni kaikkein lähimpänä. Toisaalta koska ei ehdi seurata alan liikehdintää ja uutisia, siellä hyllyjen välissä seilailu on kovin päämäärätöntä, ja välillä jopa tulee arvioitua kirja pelkkien kansien perusteella.

Vuosia sitten luin valtavasti kivaa scifiä ja fantasiaa, koska lainailin niitä ystävältä jolla näytti olevan erinomainen haju siitä mistä saattaisin pitää. Mutta koska vuodet vierivät ja ihmiset vuosien mukana, yhteydet ovat viimeisen 10 vuoden aikana jääneet lähinnä satunnaisiin lounaisiin kerran parissa-kolmessa vuodessa. Olen kirjallisella tuuliajolla.

Paljon lienee vaikutusta silläkin, että aika on mukamas jotenkin kortilla. Ja rahat myös. Enää ei tule kaupan hyllyillä helposti päälle mikään seikkailumieliala, jolloin ottaa vain sokkona etäisesti hyvältä näyttävien kirjojen läjästä yhden. Pitäisi olla jo etukäteen jokin varmuus siitä, että tämän kirjan hahmoista pidän ja tapahtumat ovat varmasti riittävän kiinnostavia.

Kirjojen hahmot itse asiassa ovat se tärkein ominaisuus - vähän samaan tapaan kuin telkkariohjelmissakin. Luen sujuvasti, jopa lämmöllä, esimerkiksi David & Leigh Eddingsiä, vaikka tarinat ovat periaatteessa hirveätä klisesoppaa, koska edes hahmot ovat pidettäviä ja juttelevat mukavia. Kyseinen pariskunta on vääntänyt tähän mennessä viisi kirjasarjaa ja yhden erillisen teoksen, joiden kantava idea ja rakenne on periaatteessa aivan sama kaikissa - ja minä ostan sen joka kerran, tietoisesti. Koska tiedän saavani sankareita ja lurjuksia, jotka nälvivät toisiaan paljon ja tekevät sitä suhteellisen älykkäästi ja huumorilla.

Ja toisaalta siten kun jonkin hyvän itselleen uuden tuttavuuden löytää, niin käykin niin ettei tyypiltä löydy muuta tuotantoa kirjakauppojen hyllyiltä (koska Akateeminen ja Suomalainenkin ovat menneet turhan pahasti ns. Anttila-linjalle, eli hyllystä ei välttämättä löydy kuin uutuudet ja aina myyvät klassikot).

Amazonista tietysti saisi - mutta kun tässä asiassa olen liian hypistelijätyyppi. Miten voin kuvitellakaan tilaavani mitään netistä, kun en pääse ensin hypistelemään itse kirjaa - katsomaan sen kansia, lukaisemaan ehkä jostain keskivaiheelta paria sivua saadakseni kuvan yleisestä meiningistä, tekemään konkretiaan perustuvaa ostopäätöstä?

Ja toisaalta, jos olen päättänyt ostaa kirjan, haluan sen käsiini heti. Haluan kävellä ulos Akateemisen ovesta nenä jo valmiiksi kirjassa kiinni, suunnata lähimpään ruokaravitsemusliikkeeseen ja tarjota itselleni ja kirjalleni häiriöttömän mahdollisuuden tutustua toisiimme. Näin teen kaikkien kirjojeni kanssa. Olen sillä tavalla vanhanaikainen herrasmiesnainen, että uutta suhdetta on liehiteltävä ruokatreffeillä.

Mutta nainen, joka on tottunut Iain Banksin, David Brinin, Alastair Reynoldsin ja jo edesmenneiden Philip K. Dickin ja Arthur C. Clarken kaltaisten hienojen miesten seuraan, mistä hän löytäisi uusia seuralaisia, kun nämä herrat eivät ole saatavilla?

Palvomme televisiota

Nuin. Nyt on ilta uudella televisiolla leikitty. Tosiaankin, voi herranjestas mitä skeidaa suomalaisen digitelevision laatu on. Onkohan Ylellä luultu surkeita päätöksiä tehdessä, että ihmiset käyttävät putkitöllöjä vielä seuraavat 20 vuotta, niin ettei kuvan todellista kurjuutta huomaa niin pahasti.

Suomessa kaistassa lisäksi pihtaillaan kai oikein erityisesti - Ruotsin digitelevisiolähetysten laatu on huomattavasti parempi.

Mutta se suomalaisesta yleisradiotoiminnasta. Sen sijaan mun pelit näyttää nyt niin ihkuihkuhyviltä! Kyllä Full HD:tä minuakin hanakammin kannattaneella ja HD Readya ikävänä kompromissina pitäneellä Miehelläkin alkoivat silmät kovasti tuikkia, kun Xbox lätkäistiin käyntiin, ja laitteen natiivireso käännettiin päälle. Voi sitä terävyyttä ja värien sopusointua. Peleistä alkoi yhtäkkiä löytyä yksityiskohtia, joita niissä ei ennen ollut tajunnut olevankaan.

Yksi hieno piirre uuden tölsyn ja Xboxin sopusoinnussa oli myös se, että Xboxin ja Wintoosa-pc:n tiedostonjako-ominaisuudelle tuli ihan käyttöä. Nimittäin ihan tavalliset valokuvat näyttivät tölsyn ruudulta jopa paremmilta kuin suhteellisen hyvältä tietokoneen monitoriltani. Kuvia tulee toisinaan otettua aikamoiset määrät, mutta sitten ne lojuvat kovalevyn uumenissa keräämässä digitaalista pölyä ilman että niitä tulee kauheasti katseltua - ei kukaan jaksa roikuskella tietokoneen ympärillä monitoria tihrustamassa. Sohvalla mukavasti hyvältä näytöltä katsellessa tulee ihan vanhat diaprojektoriajat mieleen. Tuli kelattua taas Pojan vauvakuvat läpi, ja mukavaa oli.

Pitäisi varmaan hankkia komponenttikaapeli myös tolle Wiillekin, vaikka onkin ollut ajatuksena, että sen siirtäisi makuuhuoneeseen. Ehkä pitää suunnitella jotain portaabeleja ratkaisuja, niin että noita pikkukonsoleita voisi näppärästi siirrellä huoneiden välillä. Ehkäpä sinne makkariin siirtykin ensimmäisenä pleikkari, ja Wii jää oleilemaan yleisiin tiloihin ainakin toistaiseksi. En usko, että uskollisesti pari-kolme kertaa viikossa Wii:n Everybody Votes -kanavan äänestyksiin vastailemaan ja kahvia juomaan saapuva äitini suostuu äänestämään makuuhuoneessamme.

Se on tosin uudessa televisiossa sellainen ikävä puute, että HDMI-reikiä on parikin kappaletta, mutta komponenttiliitäntöjä vain yksi. Jakaja voisi olla hyvä idea, mutta ne pirulaiset heikentävät signaalia.

Itse tölsystä vielä pitää sanoa, että yllätyin siitä miten siistit ja yksinkertaiset tölsyn oma menu ja digiboksivalikko ovat. Kaiken maailman kökköä näkee varsinkin digiboksipuolella, joten ihan mukavaa että kerran näinkin. Ja kanavan valinta on varsin nopea. Tekstitelkkari käynnistyy ja sulkeutuu jostain syystä vähän hitaasti, mutta muuten se on nätti ja nopea sekin. Tuote on siis LG:n 26LC45, eli hintaluokkaa huokea (500 euroa). Meidän olkkarimme perusvalaistuksessa kuva on sävykäs, odotettua kontrastikkaampi ja valovoimainen. Olen nähnyt erinäisten puotien näyttelytiloissa paskempiakin kuvia kaksi kertaa tuota hintavammissakin tölsyissä.

Olen vuosien varrella tullut siihen tulokseen, että kovahintaisissa merkkituotteissakin löytyy iso määrä roskaa, sutta ja savea. Sen sijaan LG:hen on alkanut varovasti luottaa. High-end-osastolla eivät välttämättä pärjää Sonyille sun muille, mutta tuossa perustaviksen kukkarolle sopivassa säästöluokassa peittoaa kilpailijansa yllättävän usein.

Ihan kestäviäkin ovat, ainakin meille hankitut tuotteet. Perheessä on paritkin LG:n videot, jotka hankittiin parisuhteen alkuaikoina, ja hyvin ovat kestäneet ja toimineet. Oman koneeni monitori on erittäin halpis LG:n CRT-näyttö, jossa on kuva pysynyt tarkkana ja hyvänä nyt viitisen vuotta. Jossain perheen tietokoneista taitaa edelleen olla kiinni täysin moitteettomasti vuositolkulla toiminut LG:n kirjoittava dvd-asema.

Ehkä yksi asia noissa huokeiden hintaluokkien tuotteissa on se vanha viisaus, että mitä vähemmän ominaisuuksia, sitä vähemmän rikkimentävää. Eritoten vanhoissa, ei kovin tietotekniikkaa pursuavissa tuotteissa motto piti erinomaisesti paikkansa. Ja kyllä se joiltain osin pitää paikkansa edelleen. Kannattaakin miettiä tarkkaan mitä laitteelta tosiaan haluaa. Miksi hankkia, ja varsinkaan maksaa, pilleistä ja kelloista joita ei todellakaan tarvitse.

Suurempi ongelma voi tosin olla se, että niitä hienoja ominaisuuksia tungetaan tuotteisiin puoliväkisin - markkinat tursuavat keskikallista, kiljoonalla ominaisuudella (joita ei ikinä käytä) maustettua tuotetta, mutta halpaa perusmallia saa välillä jopa ihan metsästää.

Ei ole olemassa väärin tehtyä kotiruokaa

Reagoin asioihin aika hitaasti, mutta reagoin kuitenkin.

Turisti puhui jo aikapäivät sitten siitä kauhistuksesta, että einesruokamössön kulutus sen kuin kasvaa. Kulutusjuhlassa puolestaan kommentoitiin sitä, että ihmiset antavat itsestään aina kyselyissä paljon hyveellisemmän vaikutelman kuin mitä totuus loppujen lopuksi on.

Olen tässä vähän mietiskellyt sitä, että ruokaohjelmia pukkaa ja koko aihe on tosi hottis ja in, joten miten ihmeessä ihmiset silti syövät moskaa.

Tuli vain mieleen, että voisiko itse asiassa koko ruokaohjelmavillityksen sun muun suurin ongelma olla, että ne eivät välttämättä niinkään innosta suurta massaa, vaan pikemminkin aiheuttavat alemmuudentunnetta. Voisiko olla, että ruuanlaitossa voi olla samaa ilmiötä kuin perinteisessä "tytöt ja matematiikka"-asetelmassa?

Ihmiset kuvittelevat että ruuanlaitto on jonkinlaista salatiedettä ja vaatii aina jotain nypertämistä ja vähintään mausteilla sörsselöintiä. Ruokaohjelmassa tai kokkikirjassa yksinkertaisinkin viiden minuutin munakas nyperretään täyteen maustetta ja finessiä, eikä "emmä osaa laittaa ruokaa"-puolue saa moisesta kuin vain lisää vettä myllyynsä.

Viime kädessä lannistaa se hervoton fiilis, että kun kokki x rutinoitunein ottein pyöräyttää viiden ruokalajin päivällisen näennäisesti minkäänlaista tiskimäärää synnyttämättä (koska suunnilleen pesee ja huuhtelee heti vasemmalla kädellä astian, jota oikealla kädellä käsitteli), niin itsellä on röykkiö likaisia kasareita tiskipöytä täys jo suunnilleen munan keitosta.

Ihmisillä on harhakäsitys siitä, että on jokin "oikea tapa" laittaa ruokaa, ja on kardinaalimokia, joiden tuloksena ruoka on vääjämättä epäonnistunut ja pahaa. Kokit usein myös hanakasti ylläpitävät sitä illuusiota, ja ruokaohjelmat peesaavaat.

Totuus on toisenlainen: hyvä ruoka on sitä mistä itse pitää. Sen kun pitää mielessä, ruuanlaitto helpottuu ja pelkistyy usein huomattavasti. Mausteet? Mitkä ihmeen mausteet? Pitääkö ruuassa olla sellaisia? Kuka niin väittää? Kokitko? Älkää kuunnelko niitä! Juoksettuiko kastike? Maistuuko se silti ihan hyvältä? Mitä väliä siis!

Kun on kyse kotikokkauksesta, ainoa makutuomari olet sinä itse ja perheenjäsenesi. Kun opetat jälkikasvun ajoissa siihen, että pasta on ihan yhtä hyvää mössönä kuin "oikeaoppisena" al dentenä, ja melkein minkä tahansa mokan voi korvata turauksella ketsuppia, niin olet suhteellisen kuivilla.

Kun poistaa kaikki epäonnistumisen pelot päättämällä, että kokit ovat vähän niin kuin huippu-urheilijoita verrattuna leppoisiin sunnuntaisauvakävelijöihin, eli sinuun, alkaa jossain vaiheessa syntyä jo ruuanlaitollista seikkailumieltäkin. Ja se on taivahan tosi, että suurin osa kotiruuasta syntyy itsekseen, ilman että tarvitsee vieressä seistä vahtaamassa.

Seuraavana perusharjoitus, joka ei vie edes täysääliöltä 10 minuuttia kauempaa, eikä hommaa onnistu mokaamaan oikein millään:

• Leikkaa saksilla paloiksi pari broilerifilettä.
• Kärtsää oliiviöljyssä.
• Lisää pikkupussillinen maissia.
• Heitä sekaan pari pilkottua tomaattia - leikkaa vaikka saksilla, jos et jaksa nysvätä veitsen kanssa.
• Lisää tilkkanen vettä ja anna muhia vaikka sen verran, että käyt tupakalla tai lätkäiset viikon likaiset kalsarit pesukoneeseen pyörimään.
• Sitten vain syömään.
• Tarjoile tuoreen kurkun ja jäävuorisalaatin kanssa. Tai pilko ne saksilla sekaan, jos syöt suoraan pannusta.
• Jos ei perusta maidosta ruokajuomana, voi lätkiä sekaan vielä raejuustoa maun mukaan.

Ja hyvää on. Minun suussani ainakin. Muusta en piittaa.

Tuon pystyy lisäksi toteuttamaan kajoamatta oikeastaan mihinkään todella pahaan ja maailmaa tuhoavaan puolivalmisteeseen. Maissit ovat vähän siinä ja siinä, mutta raja on vedettävä johonkin.

Onnellisesti kasvanutta luomubroiskua saa toki etsimällä etsiä, mutta pelkästään terveysaspekteja ajatellen riittää että on marinoimaton. Valmiiksi suikaloitua jämälihamössöä on turha hankkia, ei se kokonaisen rintapalan pilkkominen vie kuin minuutin. Ja niiden saksiminen tuntuu lisäksi hauskalta.

Kotimaisia kasviksia saa kaupasta kuin kaupasta. Kallista kuin fan, varsinkin talvella, mutta hakkaa kyllä useimpien kökkökakkaeinesten todelliset kilohinnat - varsinkin jos haluaa hinnoitella myöt omat eineksistä syntyvät vyötäröihrat (ja varsinkin niistä eroon pääsemisen).

Melkein pimeyden ytimessä

Yllätyin eilen illalla. En ollut käynyt vaa'alla varmaan 2-3 kuukauteen. Oletin, että olen saattanut pahimmassa tapauksessa poimia pari kiloa, kun on siistin elämän lisäksi tullut kuitenkin harrastettua myös vähän suklaata ja makkaraa ja suklaata ja...

Vaaka näytti vielä vähemmän kuin kesällä, jolloin olin jo päässyt reippaasti tavoitteeseeni. Pari hassua kiloa, ja paino alkaa numerolla, jonka lienen viimeksi vaa'assani nähnyt joskus 80-luvulla. Ottaen huomioon, että parin viikon päästä alkaa tuo Ahmimisen Avoin Grand Slam -turnaus, niin eipähän tarvitse ainakaan kauheasti huolehtia. Aion vailla minkäänlaisia omantunnontuskai hankkia Fasun tryffeleitä - ihania kaakaossa pyöritettyä kökkäreitä, joiden syömistä ei voi koskaan jättää vain yhteen.

Elämän ilot ovat pieniä ja pienestä kiinni. Syöminen, nukkuminen, palkitseva päivä koiranäyttelyssä (tänään, ERI-automaatti antoi ERIn), pelaaminen, ehkä seksi. Periaatteessa ne riittävät. Ja välillä kun joulu lähestyy ja verokarju makselee lainaamiaan rahojaan takaisin, on todella joulu, pääsiäinen ja juhannus samassa paketissa.

Silti näin synkimpänä aikana huomaa välillä ajattelevansa aika synkkiä - esimeriksi nikotiinipitoista hartaushetkeä yksin suorittaessa, varsinkin kun parvekkeen valo paloi. Sitä ajattelee joulua, kivoja hetkiä, ja tuntee hetkittäistä katkeruutta siitä, että ne ilon hetket ovat niin vähäiset - ja vaikka esimerkiksi sitä rahaa on hetkellisesti vähän enemmän, ei sillä saa läheskään kaikkea sitä, mitä toivoisi.

Tuntee kateutta kaiken maailman hyväosaisia kohtaan, jotka lentelevät harvase viikonloppu Lontooseen ja Pariisin shoppailemaan ja muuttavat kirjansa Sveitsiin ja Monacoon, ettei heidän vahingossakaan tarvitse antaa takaisin mitään sille kansakunnalle, joka heidät alkuun auttoi.

Tuntee katkeruutta siitä, miksi kaikki ilon hetket aina ovat niin lyhyitä, ja miksi yleensä perustalliainen aina joutuu kohtaamaan sen itkun pitkästä ilosta. Elämä on yhtä puurtamista sunnuntai-ahdistuksesta seuraavaan perjantaihin, paljon itsestään antaa, vähän itselleen saa - arvostusta yleensä kaikkein vähiten.

Tuntee huvittuneisuutta siitä, että ihminen on joskus saanut päähänsä puijata muita ihmisiä uhkakuvista helvetin tulesta ja ikuisesta tuskasta. Aika naurettava ajatus varsinkin siihen maailman aikaan, jolloin promille kansasta alisti kaikkia niitä loppuja, joiden elämä oli lyhyt, tuskaisa, köyhä, rupinen ja usein perin väkivaltainen. Mihin tässä enää helvettiä muka tarvitaan?

Ei mikään ihmekään, että näillä leveysasteilla monen tekee mieli tarttua pertuskaan ja kumauttaa sillä joko itseään tai jotakuta muuta.

Onneksi omat epätoivon hetkeni yleensä hälvenevät pimeältä parvekkeelta takaisin sisään saapuessa. Siitäkin huolimatta, että varsinkin sunnuntaisin tuntee tekevänsä työtä, jolla ei ole merkitystä ja elävänsä elämää, joka ei oikein johda mihinkään. Paitsi hautaan. Tosin sinne sen kai on tarkoitus johtaakin.

Onneksi elämä on oikeasti aika mukavaa. Uusi televisiokin tulee ehkä jo keskiviikkona. Kuka väitti ettei onnea voi ostaa?

Mööpeliä odotellessa

Ikea on oikeasti hyvä paikka, sanokaa mitä sanotte. Ainakin Ikea on viime vuosien aikana onnistunut pilaamaan minut ihan täysin siihen mukavuuteen, että saa olla aika iso ja erikoinen tuote, ettei sitä saa heti ostaessaan mukaansa.

Kävin tänään Lanternassa ostamassa telkkaripöydän uudelle tölsylle, ja vaikka joillain puodeilla siellä varastot onkin, niin ei kaikilla - eikä kaikista tuotteista. Jotenkin turhauttavaa joutua odottelemaan torstaihin asti, että voin hakea tilaamani pienen pöydän puodista - sillä kotiinkuljetuksesta en 50 euron pöydästä maksa toista 50 euroa.

Aikamoisen kuljetushinnan selittää hintaan kuuluva kokoamispalvelu ja roskien poisvienti. Muutan kiva, mutta minä oikeasti tykkään rakentaa huonekaluja. Eikä jätteitäkään synny niin, etteikö niitä saisi tuohon 20 metrin päässä olevalle roskikselle.

Lisäksi kotiinkuljetuspalvelut eivät koskaan toimi niin kuin pitäisi. Graafikkotyökaveri osti uuden kirjahyllyn ja sai niin törkeää kotiinkuljetuspalvelua, että todellakin saisi saada itsestään irti reklamoinnin verran.

Ensinnäkin ihmisparka odotti koko illan, ja lopulta iltakymmenen maissa puhelin soi, että missä sä nyt oikein asuitkaan - ja onko tämä nyt ihan pakko tuoda tänään. Tietenkään kuljetustyyppi ei puhunut juuri lainkaan Suomea.

Koska ystävä oli koko illan varta vasten odotellut hyllyään saapuvaksi, seuraavalle päivälle siirtäminen ei todellakaan enää käytynyt päinsä, ja lopulta myrtynyt kirjahyllylähetti löysi tiensä oikeaan osoitteeseen. Lastasi kamat ulos autosta, ja jätti ne siihen. Kotiinkuljetus sisältää asuntoon sisään kantamisen, paitsi ei tämän lähetin mielestä.

Ja kyseessä oli Iskun/Askon kaltainen ns. perinteikäs ja mukamas hyvämaineinen mööpeliafääri. Että näin. Mieluummin sitä kantaa itse kamat kotiinsa suoraan kaupasta kuin maksaa paljon rahaa siitä, että muut hoitavat asiat miten sattuu.

Mutta ylipäätänsä ärsyttää odottaa torstaille. Ihan kuin sen töllön odottamisessa ei olisi jo riittämiin odottamista. Jos olisin jaksanut Ikeaan asti, olisin päässyt nyt heti puuhastelemaan kasaamisen kanssa. Mutta Ikeassa ei tällä kertaa olisi ollut tarjolla sopivaa, mikä on toki yllättävää sinänsä.

No kaipa rakkaani Ikeani antaa minulle anteeksi tämän pienoisen syrjähypyn Maskun kanssa, kunhan pikapikaa keksin jotain asiaa Vantaalle kuvitteellisten huonekalutarpeideni pyhättöön. Jos en muuta niin syömään lihapullia ja käyttämään lasta leikkihuoneessa.

Toisaalta tänään on neljä Guitar Hero high score tournamentia, joten ehkäpä huvittelua on luvassa riittämiin jo muutenkin.

Vapaapäivä (ansaittu)

Onni on vapaapäivä, ja vielä ilman krapulaa. Olisikohan ensimmäinen kerta ikinä, kun olen a) ollut riittävän fiksu hankkiakseni ja b) riittävän hyvässä tilanteessa saadakseni vapaapäivän työviikkoa tarpeettomasti kampittavan pakkovapaapäivän jälkeen. 

Koska totuus on, että eihän minkään torstaivapaan jälkeen perjantaina töistä tule yhtään mitään. Parempi lojua kotona tankkaamassa akkuja, kuin lojua töissä tumput suorana saamatta aikaiseksi tuon taivaallista, mutta silti kuluttamassa niitä akkuja.

Onpahan tullut ladattua. Lienee ihan soveliasta herätä vähän ennen kuin lapsi pitää hakea tarhasta.

Odottelen televisiotani. Ensi viikkoon menee, se oli selvä jo ostohetkellä, mutta odotan silti. Olen kahden vaiheilla sen kanssa että koppaanko lapsen tarhasta ja vien sen väkisin Lanternaan katsomaan telkkaripöytiä, vai maltanko huomiseen ja koppaan koko perheen kainaloon ja vien väkisin Ikeaan. Mmmmm... Ikea...

Vielä pitäisi kahdelle lomapäivälle keksiä tuhlauskohde. Ärsyttävää kun niitä yrittää käyttää, niin niitä tulee vain lisää. Alan työehtosopimuskin määrää joulun takia jotain ylimääräisiä vapaita. Pitää kuulemma pitää puolen vuoden sisällä. Milloin, mä kysyn vain? Osuukos loppiainen johonkin keskelle viikkoa?

Yksittäisten lomapäivien sijoittelu on tarkkaa puuhaa.

Näköradionainen is so HD Ready

Koska tapanani ei ole aikailla, kun on mahdollisuus tuhlata rahaa, ostin sitten eilen sen töllön.

No, onhan tätä toki tullut henkisesti pähkäiltyä jo pitempään. Lopputuloksena tein valinnan ostaa halvimman mahdollisen suhteellisen siistilaatuisen töllön, joka ei ole merkiltään aivan jotain no-name-osastoa tyyliin Thomson.

Vakaana aikomuksena on tulevaisuudessa sijoittaa kunnolla siihen Full HD:hen kun niitä alkaa mahdollisesti parin-kolmen vuoden sisällä saada sekä ihmisten hinnoissa että kokoluokissa. Sitä ennen pitää kuitenkin joku nykyaikaista edes etäisesti muistuttava tölsy jo pelaamisenkin takia olla. Eli televisioon ei halua tuhlata mielettömiä summia rahaa, jos joka tapauksessa meinaa parin-kolmen vuoden sisällä ostaa sen "hienon hyvän kalliin näköradion".

Kestävää kulutustahan tällainen ei ole, mikä tietysti hävettää jonkin verran. Mutta annettiinko minulle vaihtoehtoja? Eipä annettu. Yksi mahdollisuus olisi ollut tietysti tuottaa itselle sopivin vaihtoehto Saksasta, mutta en minä nyt siinäkään näe mitään järkeä.

Nyt on sitten olkkariin muuttamassa 26-tuumainen karvalakki-LG. Kontrastisuhteessa olisi toivomisen varaa, eikä toisaalta kiitettävän hyvää valovoimaa taida saada alle tonnilla minkään merkin tölsyistä, mutta vasteaika on pelaamisen kannalta suhteellisen jees (3ms), filttereitä löytyy muutama, ja liitännät ovat suhteellisen monipuoliset. Kaiuttimet ovat kököt, mutta nykypäivän kotiteatteriaikakaudella hyvistä telkkarikaiuttimista maksaminen on sulaa hulluutta.

Niin vannoin, että putkitöllöstä siirryn suoraan Full HD:hen, mutta näin siinä nyt kävi, että piti sortua halveksumaani HD Readyyn.

Seuraavana vuorossa onkin makkarin ja olohuoneen siivous ja uudelleenjärjestely. Makkariin tulee nurkkaus vanhalle töllölle ja sen tukemille pelikoneille eli Wiille ja edellisen sukupolven konsoleille. Tulevat hukkaneliötkin käyttöön - kerrostalokartanomme master bedroom kun on suunnilleen yhtä iso kuin olohuonekin, ja olen aina ihmetellyt, että mikä järki siinä oikein on.

Pitää varmaan käydä ostamassa vanha telkkua varten sinne nurkkaukseen joku 15 euron halpistelevisiopöytä Anttilasta, Ikeasta tms.

Olenhan mä siis niin moraalisesti närkästynyt siitä, kuinka mut pakotetaan ostamaan puolivillaista. Mutta vähänkö on juhlaa se hetki, kun uuden töllön tultua ensimmäisen kerran lätkäisen PGR4:n päälle ja näen pikkupiiperrystekstitkin kunnolla, eikä värit leviä yli ääriviivojen. Onhan se melkein 500 euron väärtti fiilis.

Kyllä se muuten ON koosta kiinni

Veronpalautuspäivä. Pelkkä asian ajattelukin saa sormet syyhyämään ja vähäiset, valtiolla lainassa olleet roposet polttelemaan pankkitilillä majailevaa taskunpohjaa.

Pitäisi kai periaatteessa säästää kaikki - sitä Disneyland-reissua varten. Silloin ei tarttisi käytännössä lainkaan säästää muuten, kun samanlainen laaki ennakonpidätysprossalla keinoteltuja säästöjä napsahtanee tilille ensi vuonnakin. Mutta silti.

Pitäisi saada televisio. Vanhasta, vaikka sinänsä suhteellisen uudesta, putkitöllöstä katsoisi kyllä töllöä, silloin kun sitä ehtii katsoa. Mutta eihän nämä nykypäivän pelikonsolit, ja varsinkaan niiden pelit, tue enää 50 hertsiä juuri lainkaan. Xbox360:n pelit ovat järkiään 60 hertsiä huutavia, ja sen tuo putkitöllö osaa vain vaivoin (värit leviää).

Taulutelevisio on siis ostoslistalla. Taulutelevisio on kyllä käsitteenä todella vitsi. Vain murto-osassa tulee seinäkiinnityshärpäkkeet mukana. Ja ainakin uudempien kerrostalojen seinät ovat sellaista kananpaskaa, ettei niihin kiinnitä edes ilmoitustaulua saatika 30 kilon töllöä.

Yksi asia on vielä sitten että mitä siihen töllöön pitäisi sijoittaa? Järkihän sanoisi, että saman tien sitten kunnon Full HD -osastoon. Aika kallista, ja elämä on. Mutta jos se raha olisi, niin kaipa se olisi sen väärti. Vielä kun niitä sitten löytäisi - ja vieläpä muussa kuin megakoossa.

HD Ready -osastoa kyllä löytyy melkein tuumakoossa kuin tuumakoossa, mutta mikä siinä on ettei vielä harvinaisempaa Full HD -kamaa viitsitä tuoda kauppoihin kuin varastohalliolohuoneille tarkoitetuissa kokoluokissa? Luulisi, että ihmiset olisivat valmiimpia sijoittamaan kunnon töllöön, jos sellaisia löytyisi myös ahtaasti asuvan city-perhelauman olohuonekokoihin suhteutettuina.

Vanha putkitöllö on 28-tuumainen, eli oikeasti vastaa katselupinta-alaltaan osapuilleen nykyisiä 26-tuumaisia lättytöllöjä. Se on juuri oikean kokoinen olohuonetilaamme ja silmän havaintoaluetta ajatellen.

Valmistajat kyllä valmistavat sellaisiakin, mutta kotimaiset kauppiaat tarjoavat eioota - mutta osta toki tällainen 60 tuuman kokoinen plasmatöllö, siinä on HD, ja se on niin iso, että voisit muuttaa sen sisään asumaan (koska et mahdu enää asuntoosi, eikä sinulla sitä paitsi ole enää varaa vuokraankaan).

Haloo. 60 tuumaa? Se painaa tonneja, ei mahdu sisään ovesta, se täytyy tuoda rekalla! Läpi katosta!

Teksasissako kauppiaat luulee että asun?

Hintakin on tietysti noissa isoissa sitten sen mukainen. En minä halua kuudella tonnilla Suomen Suurinta TV:tä. Tonnilla itselleni sopivan kokoisen, hyvän karvalakkimallin ehkä ottaisinkin. Onko se liikaa vaadittu?

Pitäis varmaan ruveta basistiksi

Mulla on selvästikin taas BB:n jälkeinen henkinen krapula. Ajatuksenpuolikkaita pyörii päässä vino pino, mutta mistään ei oikein saa otetta. Periaatteessa olisi sanottavaa erinäisistäkin asioista, mutta mikään ei oikein muotoudu - kitetyttämisen kyky on hetkellisesti täysin kateissa.

Kyllä tämä kai tästä. Ainakin pitäisi harrastaa ei-elämää sen verran, että ottaisi selville millä ihmeen kippaskonstilla vedetään Guitar Herossa sikapinnat biisistä, joka perusvirheettömällä nappisuorituksella ja tasaisella star powerin käytöllä antaa sellaiset 150-160 kilopistettä.

Tuli nimittäin ensimmäistä kertaa osallistuttua GH3:n tournamentiin. Tavoitteena paras highscore Cliffs of Doverissa, mediumilla. Pari tuntia pusattuani satuin tarkistamaan tilanteen: parhaimmalla sellaiset 300k pistettä. Kyllä on ihmisen ongelmat vähissä, kun kuluttaa illan pähkäillessä ja kiukutellessa miten homma oikein tehdään.

Teknisesti väitän olevani sen verran hyvä (en tässä asiassa enää edes kehtaa kainostella, olen lakannut olemasta täysin paska) ettei medium-tasolla ole ongelma eikä mikään vetää virheetöntä suoritusta biisissä kuin biisissä. Mutta sitten astuvat mukaan pelitekniset asiat - eli tuo star powereilla kikkailu sun muu - ja minun strateginen silmäni asustaakin näemmä ahterissani eikä päässäni. Erilaisia yhdistelmiä on kokeiltu. Star powerin varastointia erilaisin määrin, star powerin kuluttamista heti kun sitä saa. Mutta ei. Edes 200 000 pisteen raja ei lähene. Saatika nyt sitten tuo 300k.

Jos olen näin tyhmä, etten itse kykene keksimään miten homma menee, niin pitäis varmaan ruveta basistiksi. Kunhan vessan lattia on suorassa, niin osaan jo suvereenisti kusta kummallekin puolelle pönttöä.