Talk talk

Kaavamainen kommunikointi on hupaisaa. Kun esimerkiksi ilmoittaa tarhaan, että lapsi on sairaana taudissa xxxx, niin vastaushan on toki aina että "sitä on liikkeellä". Siitäkin huolimatta että 200 lapsen sulatusuunissa se pitäisikin useimmiten paikkana, olisi niin piristävän erilaista, kun tarhan täti sanoisikin, että jaa-a että sitä ei kyllä nyt ole ollut liikkeellä. Pitäisköhän joskus ilmoittaa, että pojalla on vaikka pilkkukuume ja katsoa meneekö kaavavastausautomaatti sekaisin?

Noh, kaavathan on ihmisiä varten, jotka kokevat hiljaisuuden epämiellyttäväksi, eli on pakko sanoa jotain, mutta ei sinänsä keksi että mitä. Sää on se ilmeisin tietysti, mutta on muitakin, ja hävettää aina kun sortuu itse moiseen. Koska, niin, kammoan hiljaisuutta, mutta vain harvan ihmisen kanssa onnistun luovan vapautuneesti hölisemään hiljaisiin kohtiin mitä sattuu ilman että hetkeksikään jäisin miettimään, että mitähän sitä nyt oikein tuli sanottua ja mitähän toi toinen oikein ajattelee.

Monet maneerit ja vakiovastaukset saattavat toki mennä vastapuolesta läpi, jos ne ovat jotain vähän omintakeisempia ja harvinaisempia, mutta silti hävettää joka kerran kun saa itsensä sellaisesta kiinni. On siinä toisaalta jotain huvittavakin, varsinkin kun katsoo kokeneiden kaavakommunikoijien keskustelevan keskenään. Kokonainen 10-15 minuutin kohtaaminen saattaa sisältää pelkästään kaavaa, on kuin katsoisi kahden koneen juttelevan toisilleen. Samalla miettii, että tajuavatko ne sen itse, eli tekevätkö ne sitä tahallaan. Mitä kulkee heidän mielessään? Onko siellä sisäinen paniikki ("aaaarghhh mitä tohon nyt kuului sanoa, mitä mä nyt sanon?") vai pikemminkin välinpitämättömyys ("mä heitän nyt tohon tän jutun, ettei tartte olla ihan läsnä, voi paska kun ton nyt piti jäädä tohon mulle juttelemaan")?

Vai onko tässä esimerkiksi joku sukupolviero? Nimittäin yleensä todella pro-kaavakommunikoijat ovat vanhempia ihmisiä. Onko se nyt sitä kohteliasta kanssakäyntiä, jota 40-luvun kulttuurisivistyskodissa kasvettu ihminen harrastaa, koska niin vain kuuluu puhua, oli kyseessä sitten tuttu vai tuntematon - riippumatta siitä miten ilmeisen (välillä suorastaan kiusallisen) keinotekoista se on?