Strangers in the night

Parin tunnin päästä pitäisi olla abi-luokan luokkakokouksessa. Oikeastaan vähän jännittää, koska siinä missä 15 vuotta tekee tutuistakin vieraita, minulla ei ole oikeastaan edes sitä 15 vuoden takaista tuttuuslähtökahtaa alla.

Lukiohistoriani on nimittäin aika tilkkutäkkimäinen. Koska en ole koskaan viitsinyt tehdä mitään koulumenestykseni eteen, perskoulun päästötodistuksella olisi kyllä päässyt useaankin kaupungin lukioon, mutta ei niihin missä kaverit olivat. Niihin kuitenkin täysin epärealistisin odotuksin hain, enkä tietenkään päässyt.

Niinpä aloitin iltalukiossa. Se oli kiva paikka, edistyksellinen, minkä ansiosta tentin vuosikursseja jopa kokonaisina. Siksipä vuoden lukion käynnin jälkeen minulla oli kasassa jo reippaasti yli puolet lukion oppimäärästä. Ja sekös nousee pienen teinin päähän. Mitäpä pieni teini teki? Meni töihin kuvitellen, että loput lukiosta sujuvat helposti työssä käynnin ohella. Teini jätti aivan rauhallisesti ottamatta huomioon oman laiskan luonteensa.

Siispä teini teki töitä enemmän kuin kävi koulua. Ja lopulta ei käynyt koulussa lainkaan. Niinpä jossain vaiheessa oli pakko ottaa itseään niskasta ja ilmoittautua päivälukioon. Sen jälkeen kun on jo puolet lukiosta käynyt on itse asiassa helppo mennä melkeinpä mihin lukioon haluaa. Siispä sitten pääsin sinne missä vähäiset kaverit olivat, toiselle puolelle kaupunkia, vaikka olisin voinut valita lähempääkin.

Olisi pitänyt valita lähempää, sillä kun koulumatka kestää aamuisin puolitoista tuntia, olin aina myöhässä, enkä usein jaksanut mennä ollenkaan. Kun kirjoitukset koittivat, kursseja oli vielä suorittamatta ja suorittelin niitä siinä sitten vielä keväällä jälkikäteen. Kaikesta häröilystä ja laiskottelusta huolimatta sain painaa valkolakin kutreilleni silloin kuin pitikin eli kaksi vuotta ikäluokkaani jäljessä, loistavin YO-ravi-arvosanoin, mutta niin huonolla keskiarvolla, ettei rehtori kehdannut sanoa sitä edes ääneen.

Kun itse opiskelu ja paikallaolo on niin sporadista kuin ylläolevasta voitte päätellä, myöskin tutustuminen muihin kuin entuudestaan tuttuihin koulutovereihin jäi aika laihaksi. Asiaa tietysti kampitti vielä luokaton lukio, eli ainevalinnoista ja kurssivalinnoista johtuen ryhmissä oli milloin kukakin. Vaikka normaalisti muistan ainakin naamat, vaikkei nimiä muistaisikaan, on rehellisesti todettava, etten muistaisi nähdessäni abivuoden kouluaikalaisistani varmasti puoliakaan.

Itse asiassa tilannetta kuvaa hyvin se, että olen ollut samalla luokalla erään ihmisen kanssa, jota näkee aika paljon televisiossa. Tajusin asian vasta, kun kutsu luokkakokoukseen tuli. Olin toki aina ihmetellyt telkkaria katsoessani ja alan karkeloissa häneen törmätessäni, että miksi hän on niin tutun oloinen, mutta oletin vain, että kaikki alan ihmiset näyttävät tutuilta koska niitä näkee useammin kuin omia kavereitaan. Kun totuus lopulta valkeni muistin toki heti tämän oppituntien huulenheittäjän. Mutta siis aika noloa kuitenkin. Onneksi kyseinen henkilö ei ole koskaan muistanut minuakaan, joten ei ole syntynyt noloja tilanteita, joissa toinen puhuu jostain asiasta kuin luulisi toisen muistavan.

Koska olen ollut niin outsideri, osaksi toki omasta syystäni, olen toki ihmeissäni että muistivat edes kutsua. Mutta koska jostain kumman syystä muistivat, niin pitäähän sinne mennä. Vaikka jännittääkin aivan pirusti. Edes ekaan blogimiittiin meno ei ollut näin kova paikka. Näen toivottavasti pitkästä aikaa erittäin hyvän nuoruudenystäväni, johon en ole ollut kymmeneen vuoteen yhteyksissä (häpeällistä). Toisen hyvän ystäväni (johon en ole ollut kymmeneen vuoteen yhteyksissä) kanssa naimisiin menneenä häneltä on kiva saada tuplamäärä kertomisia menneen dekadin tapahtumista.