Verenperintöä?

Lapsi istuu ruokapöydässä. On ilmeisen väsynyt: tuijottaa kaukaisuuteen - ei kuule, ei nää, ei haista mittään - ja kieputtaa hiussuortuvaa sormensa ympärillä.

On kuin omaa 30 vuoden takaista itseään katsoisi. Häiskä on edelleen vielä niin itseni näköinenkin.

Minäkin olen pienestä pitäen räpeltänyt hiuksiani, varsinkin ajatuksissani ja väsyneenä - juuri tuota suortuvan kiepsutusta. Eikä kuurosokeana kaukaisuuteen tuijottaminenkaan ole vieras asia. Monena kouluaamuna äiti löysi minut vegetoimasta sängynlaidalta tuijottamassa seinään ja noin puolitiehen pukeutuneena (toinen käsi poolopaidan hihassa, toinen jumittunut johonkin matkalle) - hereillä, mutta ei kuitenkaan.

Mistä nämä asiat opitaan, vai opitaanko? Vai asuvatko ne jossain geeneissä?

Samaa ihmettelee koirissakin. Eri huusholleissa asuvilla saman suvun jäsenillä saattaa esimerkiksi olla aivan samanlainen nuotti haukussa (oman kotikennelin erikosuuutena hylkeeltä kuulostavat koirat), samanlainen tapa käydä aina kaulapantaan hampailla kiinni kun pitäisi mennä ulos - tai samanlainen tapa ottaa hellästi sormista kiinni kun pitää saada rapsutusta tai muuten vain yritetään kertoa jotain.

Samassa huushollissa asuvat voisi tietysti selittää sillä, että oppivat toisiltaan, mutta kun aina ei ole edes niin, vaan samat tavat on suvun eri vesoilla vaikka eivät olisi toisiaan tavanneet.

Poikakin ON saattanut poimia hiusten kiepsutuksen esimerkistä. Se on tapa, josta en ole vielä tähän päiväänkään asti saanut itseäni vieroitettua. Mutta kun ollaan puolikatatonisessa tilassa ja tuijotetaan kaukaisuuteen, tuntuu oudolta että silloin tehtäisiin mitään mikä olisi opittua, vaan nimenomaan valahdetaan johonkin, joka on sisäsyntyistä.