Apua, taas nostalgiakohtaus

Alan ilmeisesti todellakin tulla vanhaksi. Tänä vuonna ei ole tuntunut juuri olevan viikonloppua, jolloin en haikaile jonkin asian perään josta tykkäsin lapsena/teininä/parikymppisenä.

Tänä viikonloppuna kaivoin esiin musiikin ja muistot villistä vaiheestani noin vajaana kaksvitosena, jolloin pyörin klubbaajien, pousaajien ja t-paitanörttien iloisessa sekamelskassa. Lienee selvää, että kuuluin t-paitanörtteihin.

Kaveripiiri oli klubimusiikillisesti valveutunutta, ehkä jopa hieman elitististä, mutta vaikka yritinkin olla cool ja näytellä kiinnostunutta milloin mistäkin uudesta ja hienosta suuntauksesta, todellisuudessa en vuosien saatossa kauheasti paheksunut vanhojen konkareiden kauhisteleman mainstream-hyökkäyksen tuomia teinityttölaumoja ja kikkelitrancea. Kiksu oli kevyttä, aivotonta ja siinä aivottomuudessaan hiton vapauttavaa kivaa. 

Jo paljon ennen kiksua tykkäsin kaikesta helposta ja keveästä ja tyttömäisestä - kaikesta siitä, joka sai minut tuntemaan itseni pieneksi, hikiseksi, (seksikkääksikin?) perhoseksi siellä tanssilattialla (kaikkien niiden oikeiden pienten hikisten pousaajaperhosten keskellä).

Näin vanhempana ei enää edes tarvitse hävetä junttiuttaan, vaan voi vain muistella hymysuin Westbamia, Marushaa, Raver's Naturea, Members of Maydayta ja muuta kevyttä kokoelmalevykamaa. Tai kuumia mutta kuulaita loppukesän pimeiden öiden metsäbileitä alati jyskyttävän psytrancejumputuksen (Hallucinogen!) keskellä.

Se oli aikaa joka oli. Voisihan sitä edelleenkin mennä, mutta se ei olisi enää sama asia. Se olisi jo koettu ja siitä hakisi liikaa jotain, joka meni jo vuosia sitten. Tai ainakin se pitäisi kokea yllättäen ja ehdoitta, suunnittelematta, yht'äkkiä.

Kotona omassa pikku nurkkasyvennyksessään voi kuitenkin hetken verran hymyillä ja muistella. Näin harmaana syyslauantaina on taas hetken verran kesä.