Miksi en aikaisemmin?

Elokuvien katseluni tuntuu nykyään olevan loputonta "miksi en ole katsonut tätä aiemmin"-leffojen sarjaa. Moni leffa jää lojumaan epämääräiseksi ajaksi, vaikka tietäisikin sen hyväksi. Efekti on vielä voimallisempi, kun katsoo vihdoin jonkin leffan, jota on haukuttu ja onkin itse sitten aivan eri mieltä (näin kävi esimerkiksi Stranger than Fictionin kanssa).

Viimeisin "miksi olen roikottanut tätä" on ensin mainittua sorttia, hyväksi jo tiedetty Children of Men. Ja hyvähän se oli. Kameratyö varsinkin välillä pakahduttavan hienoa. Tippa linssissä katsoin. Loppu oli klisee, mutta matka sinne asti oli hieno kokemus. Ja Clive Owen voisi pian saada Oscarin jostain, kiitos.

Kuin varkain yhtäkkiä vihdoinkin myös ymmärsin miksi brittipoppi kuulostaa siltä miltä se kuulostaa. Ja koska noin yleisesti ottaen joko vihaan tai vähintäänkin suhtaudun väheksyen brittipoppiin, se oli aika elähdyttävä kokemus. Vastedes oma tulkintani on, että ns. perinteinen brittipoppi (joksi miellän Beatlesin ja kaikki Beatlesin perilliset kuten Blurin, Oasiksen ja kumppanit) mielestäni kuulostaa siltä, miltä englanti sekä kamalimmillaan että kauneimmillaan näyttää. Rupuinen ja rakas työläiskortteli, nokinen paskaläjä joka on kuitenkin koti. Ja vähän nummia, sumua ja lämpöistä pubia (jossa saa vielä polttaa) sekaan.

Lopputekstien Jarvis Cockerin biisi Running the World kuulosti yhtäkkiä aivan helvetin hienolta.