Ja sitten veivataan ranne rentona

Mies ja Poika ovat poissa huomisiltaan. Olisi pitänyt tajuta oma mielensä heikkous ja olla tarttumatta jo kolmatta iltaa putkeen Guitar Hero -skebaan. Jos edes harvinaisena täysin vapaana iltana olisi tehnyt jotain muuta kuin jamittanut tuntitolkulla. Ei ollut edes ketään paikalla ottamassa raflaavia pousauskuvia. Eipä sitten tullut tehtyä mitään muuta, hyvä minä. Ilmeisesti en kykene uskomaan, että tuon vimpaimen kanssa ei ole olemassa mitään "mä vain ihan pari biisiä"-moodia, vaan "ja vielä, ja jos vielä yks, ja vielä kerran yks"-mieliala pukkaa päälle lähes saman tien, eikä sille tule loppua.

Ja kaikki on oikeastaan vain sen vika, että julkaisivat täysin tyhjänpäiväisen 80's-lisäosan. Kun sen soitti kertaalleen läpi ja joutui totemaan että todella plääh, missä ovat ne kaikki oikeasti kovat biisit, tuli vahingossa kaivettua esiin se ensimmäinen alkuperäinenkin. Se on kova se. Ja aamulla kun jälleen kivistää rannetta, se on Ozzyn vika. Halvatun Bark at the Moon. Se, että minulla on kapellimestarin rytmitaju korostuu jo medium-vaikeusasteella. Lähes yhtä nöyryyttävä kokemus kuin ensimmäinen pelikerta - 100 ihmisen nenän edessä.

Nyt koira pihalle ja nukkumaan.

Tai jos kerran vielä...