Koukkuunjäämisvaara

Blogit ovat tietysti ihan oma juttunsa ja tutustun mielelläni niiden kautta ihmisiin. Sen sijaan olen aina hieman vierastanut ns. yhteisöllisyyttä nettipalvelumuodossa. Oli toki hassua aikoinaan leikkiä irc-gallerialla ennen kuin kaikki ei-irkkaavat pikkutytöt olivat edes löytäneet sen, mutta siitäkin touhusta lopahti into jo ajat sitten. En minä oikeasti halua tutustua ihmisiin jonkun irc-gallerian välityksellä. Ei minua edes kiinnosta selailla mitään herutuskuvia.

Omalaatuisesta epäsosiaalisuudesta huolimatta tietenkin tulee aina tehtyä tunnuksia erilaisiin palveluihin. Sitä kai jotkut kutsuvat nimensä varaamiseksi sun muuksi - tehdään vakionimimerkille tunnus, jottei joku muu tee sitä. Itse en ole ehkä sitä niin ajatellut, vaan ollut lähinnä utelias katsomaan mistä on kyse, ja sitten olen vähäisen vilkaisun jälkeen todennut että ei ole mun juttu. Tunnus on silti jäänyt sinne.

Last.fm on ollut lähes se ainoa, jota olen todella käyttänyt ja jossa olen suorastaan löytänyt iloa siitä, että se on myös yhteisöpalvelu. Youtubeakin käytän, mutta siellä itse yhteisöulottuvuus on mielestäni aika yhdentekevä. Mutta, nämä ovat poikkeavia kummatkin, ihmisten pärstien selailu ei ole niissä itseisarvo.

Jos tarkastelee ihan näitä yhteisö-yhteisöjuttuja, pärstienselailusaitteja, niin MySpace? Voi herranjumala, yäk. Miten jokin voi olla niin ruma, sekava ja toiminnoiltaan jotenkin täysin vastoin omaa sisäistä logiikkaani. Tajuntaani tunkee väkisin mielikuva mainosmiehestä huutamassa "tervetuloa pissikset ja emot!"

Mutta, sitten, toisaalta. Facebook. Pelkään oikeasti jääväni siihen vielä kiinni. Miten paljon vaikutusta voi olla sillä, että ulkoasu on rauhallinen ja selkeä ja toiminnot jotenkin minun logiikkaani oikein järjestelty. Sehän on oikeasti ihan samanlainen pärstienselailuturhake kuin MySpacekin. Ja silti... Silti... Nyt voisin lisätä sinne tuollaisen iTunes-härpäkkeen...

Pikapaluu hiekkalaatikolle

Janne sanoo Just Sopivasti -blogin kommenttilaatikossa näin:

Noista blogien tylsyydestä sen verran, että monelle taitaa digitaalinen
julkaiseminen olla niin vierasta, että siltä odotetaan samaa
viihteellisyyttä tai journalistisuutta kuin perinteiseltä medialta on
totuttu saamaan.

Nyt vaan media ei ole passiivisesti
seurattavaa, vaan siihen tulee osallistua. Ei voi vain istua alas ja
käskeä blogeille ja bloggaajille "Viihdyttäkää minua!". Tulee
osallistua itse mediaan ja tulla osaksi sitä. Aika monelle tällainen
aktiivisuus on aivan liikaa.

Televisiolla tulee olemaan maassamme vankka asema vielä vuosia. Sen verran laiskaa kansaa täällä taitaa asustaa.

Näin. Juuri näin.

Vieläkö jollakulla on pokkaa ihmetellä miksi muun muassa Janne on niitä valtamediassa näkyneitä blogaajia antamassa kommentteja blogaamisesta?

Ja voisivatko blogeissa haaskalla käyvät ammattijournalistit sun muut elitistit panna sordiinon vinkunaansa?

Mun hiekkalaatikko!

Karilta huomasin, että hän oli huomannut, että blogimaailman kansalaisjournalismin huonosta tasosta/puutteesta ininä alkoi taas.

Mikä helvetti teitä elitistejä vaivaa? Lukekaa jumalauta lehtiä, jos alkaa ärsyttää. Ettehän te kulje ympäriinsä valittamassa siitäkään, että maailman webisivuista osa on myös pelkkiä kotisivuja eikä pelkästään verta, pornoa ja propagandaa.

Sinä päivänä kun sorrun kansalaisjournaliseeraamaan niin voisiko joku ystävällisesti lyödä minua napakasti takaraivoon? 

Apua, taas nostalgiakohtaus

Alan ilmeisesti todellakin tulla vanhaksi. Tänä vuonna ei ole tuntunut juuri olevan viikonloppua, jolloin en haikaile jonkin asian perään josta tykkäsin lapsena/teininä/parikymppisenä.

Tänä viikonloppuna kaivoin esiin musiikin ja muistot villistä vaiheestani noin vajaana kaksvitosena, jolloin pyörin klubbaajien, pousaajien ja t-paitanörttien iloisessa sekamelskassa. Lienee selvää, että kuuluin t-paitanörtteihin.

Kaveripiiri oli klubimusiikillisesti valveutunutta, ehkä jopa hieman elitististä, mutta vaikka yritinkin olla cool ja näytellä kiinnostunutta milloin mistäkin uudesta ja hienosta suuntauksesta, todellisuudessa en vuosien saatossa kauheasti paheksunut vanhojen konkareiden kauhisteleman mainstream-hyökkäyksen tuomia teinityttölaumoja ja kikkelitrancea. Kiksu oli kevyttä, aivotonta ja siinä aivottomuudessaan hiton vapauttavaa kivaa. 

Jo paljon ennen kiksua tykkäsin kaikesta helposta ja keveästä ja tyttömäisestä - kaikesta siitä, joka sai minut tuntemaan itseni pieneksi, hikiseksi, (seksikkääksikin?) perhoseksi siellä tanssilattialla (kaikkien niiden oikeiden pienten hikisten pousaajaperhosten keskellä).

Näin vanhempana ei enää edes tarvitse hävetä junttiuttaan, vaan voi vain muistella hymysuin Westbamia, Marushaa, Raver's Naturea, Members of Maydayta ja muuta kevyttä kokoelmalevykamaa. Tai kuumia mutta kuulaita loppukesän pimeiden öiden metsäbileitä alati jyskyttävän psytrancejumputuksen (Hallucinogen!) keskellä.

Se oli aikaa joka oli. Voisihan sitä edelleenkin mennä, mutta se ei olisi enää sama asia. Se olisi jo koettu ja siitä hakisi liikaa jotain, joka meni jo vuosia sitten. Tai ainakin se pitäisi kokea yllättäen ja ehdoitta, suunnittelematta, yht'äkkiä.

Kotona omassa pikku nurkkasyvennyksessään voi kuitenkin hetken verran hymyillä ja muistella. Näin harmaana syyslauantaina on taas hetken verran kesä.

Oho, ei sattunutkaan!

Mää olen ihan hääpnaadilla lyöty.

Olen ollut pitkään katsomatta Til.tv:tä, vaikka periaatteessa pitäisi. Mutta koska jos Pelkosen Jaana ei osannut olla mankeloimatta suomea, niin seuraajansa Jalkasen valintakriteeri lienee ollut nimenomaan se, että mankeloi suomea vähintään yhtä pahasti. Ja on muutenkin kuin seipään niellyt. Ei sitä voinut kestää, ei vain voinut.

Mutta pitihän sitä nyt sit lopulta ottaa lusikka kauniiseen käteen ja katsoa onko tästä uudesta tytöstä, Kristiina Wheeleristä mihinkään.

Ja muhun ei sattunut yhtään! Likka puhuu yllättävän luontevasti, eikä ole tekopirteä, muttei liian flegukaan. Kristiinaahan voisi melkein kestää. Ihanaa. Vihdoinkin Tiltiä voi taas katsoa.

Pysykää kotona?

Törmäsin taas kerran vanhaan marinaan siitä, kuinka ympäristön nimissä ihmisten pitäisi rajoittaa etelänmatkojaan ja muuta luksusreissaamista.

Olen periaatteessa samaa mieltä - lentomatkustus on saastuttaja lähes vertaansa vailla. Aika paljon saa vuodessa yksityisautoilla jotta onnistuu puksuttamaan ilmaan saman määrän jätettä kuin yhdellä edestakaisella Kanarianlennolla.

Mutta toisaalta. Matkustamisen, myös huvikseen matkustamisen, rajoittaminen haraa ajatuksena todella mieltäni vastaan. Mielestäni vapaa liikkuvuus ja sen tuomat edut ovat ihan tärkeä ja oleellinen osa jokseenkin vapaan länsimaisen immeisen elämää, eikä siihen pitäisi kovin helposti kajota. Ihmisiä ei ole hyvä sulkea sumppuun pienille alueille.

Harmittaakin se, että ihmisille toitotetaan lomamatkojen karsimisesta, kun suurempi ongelma on se, että lentäminen on tehty liian varteenotettavaksi vaihtoehdoksi muihin matkustusmuotoihin verrattuna. En puhu vain säästetystä ajasta, vaan myös hinnasta.

Perusajatukseni on, että mitä nopeammin pääset perille, sitä kalliimpaa matkustamisen pitäisi olla. Maailma ei kuitenkaan ole samaa mieltä kanssani, vaan järkiään bussilla ja junalla liikkuminen on huomattavasti kalliimpaa kuin lentäminen. Se ei vain oikei mene tajuntaani. Siinä ei ole mitään järkeä. Se ei ole ympäristöllisesti kestävää kehitystä.

Toisin oli ennen. Vielä teini-iässäni oli huomattavasti halvempaa päräyttää Helsingistä bussilla Lontooseen kuin hankkia lentoliput, varsinkin sesonkiaikaan. Nykyään Helsingistä ei enää edes mene bussia Lontooseen. Tai paljon mihinkään muuallekaan maan rajojen ulkopuolelle.

Ihmisten kiirehenkisyydestä ja mukavuudenhalustahan moni asia on kiinni. Matkanteko itsessään ei tunnu olevan enää elämys juuri kenellekään, vaan sitä pidetään vain epämukavuutena joka pitää minimoida - ja perhana kun bussilla tai junalla pitäisi osata vielä odottaa puoli vuorokautta tai parikin perille pääsyä! Vaikka totuus on, että ei se päivystäminen siellä lentokentän transit-hallissa lennon ollessa jo 12 tuntia myöhässä ole yhtään sen mukavampaa.

On tietysti totta, että jos lomaa on vaikkapa vain viikko, ei kukaan halua kuluttaa koko viikkoa pelkästään johonkin pääsyyn ja sieltä palaamiseen. Mutta on myös paljon "turhaa" lentoliikennettä. Jo ihan täällä kotimaassakin. Miksi menisin junalla Ouluun, vaikka olisikin aikaa, jos junaliput ovat kolme kertaa kalliimmat kuin lentolippu?

Paljon turhaa taivaalla pörinää saisi koko Pohjois- ja Keski-Euroopan alueella karsittua toimivalla ja kukkaroystävällisellä pintaliikennöinnillä - ja varsinkin toimivilla pakettiyhteyksillä. Todella ottaa pattiin, että nykyään esimerkiksi bussimatkustajan pitää ensin jotenkin omin nokkineen hoitaa itsensä joko Ruotsiin tai puoleen väliin Baltiaa ennen kuin alkaa löytyä sopivaa pitkän matkan bussiyhteyttä Atlantin rannan suuntaan.

Sillä varsinkin perheellisestä ihmisestä tulee todella helposti mukavuudenhaluinen lentokoneen orja, jos matkustaminen pesueen kanssa tehdään mahdollisimman hankalaksi jo ihan logistisessa mielessä. Kyllähän minä yksin vielä vaeltaisin jonnekin Saksaan tienposkeen kyttäämään dösää Bretagneen tai Roomaan, mutta tekisinkö sen kuusivuotiaan kanssa? En, jos en saisi hommaa kunnolla sumplittua jo kotimaasta lähtiessäni.

Sillä mieluummin minä kuitenkin näyttäisin pojallenikin sen Reinin laakson (jota en itse nähnyt, koska luin Sormusten herraa silmä kovana) siitä junan tai bussin ikkunasta kuin lentokoneen ikkunasta. Tuntuu vain usein että minun ei edes toivottaisi tekevän niin: ottakaa breederit turisticharter tai pysykää kotona - tarkemmin ajatellen, pysykää kotona.

34 years old malt

Mä oisin niinku tällanen, toi Kervå-beibe mut testaamaan houkutti.

What Kind of Drink Are You?

You are a Whiskey on the Rocks. You are tough and you know it. It takes a long time for people to get to know you but you wouldn't have it any other way. You don't care what people think, but sometimes that turns people off of you.


Se mitä testi siis yrittää sanoa on se, että kaikki toi keltainen neste on mun korvieni välissä.



Sä voit ite kans testailla nesteesi määrää ja sijaintia täällä.

YT-veteraani

Viikko sitten saatiin tieto että alkaa YT-neuvottelut. Lupasin ensin itselleni että en huolestu asiasta enkä friikkaa enkä stressaa, koska kävi miten kävi, niin käy kuitenkin ja asiaa ei vatsahaavan hankkiminen paljon auta. Itse asiassa en friikkaa enkä stressaa vieläkään, mutta silti jotenkin ahdistaa. Tai ehkä pikemminkin suututtaa.

Suututtaa se, että yrittää nykypäivän työelämän ehtoopuolen edustajana (korkeintaan 10 vuotta markkina-arvoa jäljellä, jos on työtön työnhakija) pitää itsensä rauhallisena samalla kun 15 vuotta nuoremmat sinkut ja/tai lapsettomat panikoivat ja mankuvat.

En tarkoita etteikö nuoriakin saisi ahdistaa elämän epävakaus, mutta silti jotenkin ottaa päähän, että parikymppiset eivät osaa arvostaa omaa nuoruuttaan ja nähdä omaa etulyöntiasemaansa tämän päivän työmarkkinoilla. Alppipuiston blogitapaamisessa tulikin todettua vanhojen pierujen joukolla, että nuoruus menee nuorissa hukkaan.

Tai ehkä kyse on vain siitä, että tämän kävi ajatustasolla läpi jo vuosi sitten edellisten YT-neuvottelujen aikaan. Ja nyt tilanne on omalla kohdalla jopa huomattavasti paremmin kuin silloin, koska ei ole rahareikiä kuten leasing-auto, josta ei ennen leasing-ajan umpeutumista pääse eroon ilman huomattavia sanktioita. Eikä ole asuntolainaa, eikä kulutusluottojakaan eikä muuta turhaa. Rahat on toki aina tiukilla, mutta eipähän ole naimisissa kuin oman aviomiehen kanssa.

Ja ehkäpä tämän ikäisenä on myös suorastaan hyvä asia, että joutuu jälleen pysähtymään ja miettimään mikä elämässä on hyvää, mikä huonoa - olisiko työpaikan menettäminen jopa jossain mielessä siunaus, jos nyt vaikka olisikin se hetki että vaikka saisi päähänsä vaihtaa alaa tai muuten vain tehdä Jotain Aivan Muuta. Avoimia työhakemuksia oikealle ja vasemmalle lähettäessä tulee väkisinkin mietittyä Mitä Minä Todella Haluan eikä pelkästään mukavuudenhaluisena sitä, että Voi Kun Mikään Ei Koskaan Muuttuisi.

Uskon siihen, että jos näkee kaiken aina vain negatiivisena ja ahdistavana, elämäkään ei paljon muuta tarjoa kuin surua ja ahdistusta. Jos taas uskoo selviävänsä hengissä, kävi miten kävi, todennäköisesti selviää ilman suurempia henkisiä kärsimyksiä vaikka vyötä joutuisikin kiristämään. Maailma on toki aika paska paikka, ja raha puhuu joka asiassa aivan liikaa, mutta onni on silti edelleen aika pienistä asioista kiinni kunhan ei anna itsensä syrjäytyä.

Ja jos nyt kuitenkin kävisi niin onnellisesti, että minulla on vielä loppuvuonnakin töitä, niin siinähän alkaa jo miettiä, että kelpaisiko moinen CV:hen. Okei, vitsailen, ja toisaalta en. Miettikää: ei mene vuotta etteikö kymmenet ja taas kymmenet firmat pane porukkaa pihalle, joten YT-kierteen henkiinjääneet voisivat aivan hyvin ruveta markkinoimaan itseään läpikäymiensä (ja "voittamiensa") YT-neuvottelujen määrällä - palkatkaa minut, olen XX:n YT-kierroksen veteraani!

Joku työvoimatoimistotaho voisi pitää maan laajuista tulostaulua, josta firmat voisivat kätevästi poimia TOP-10:n porukkaa leipiinsä. Näin olisi jälleen yksi hyvä peli keksitty :-)

Mitä ajattelin tänään

Tehdäänpä tälleen muodikkaasti myöhässä tämä tämän viikon Viikkovitonenkin, jonka vapaa assosiointi paljastaa salakavalasti jotain, tai sitten ei.

Nimeä yksi väri, miksi juuri se?
Tiilenpunainen. Työpisteen ikkunani ulkopuolella on nätin värinen katto. Se ei näytä kurjalta edes talvella.

Nimeä yksi nainen, miksi juuri hän?
Ohari. Tekisi mieli lähteä Tampereelle.

Nimeä yksi biisi, miksi juuri se?
Secret Gardenin Prayer. Törmäsin vastikään sen ei niin hyvään cover-versoon videopelin Endless Ocean trailerissa.

Nimeä yksi maa, miksi juuri se?
Japani. Ainoa maa, jossa suurkaupunki ja väenpaljous ei ole ottanut päähän tai ahdistanut.

Nimeä yksi mies, miksi juuri hän?
André Wickström. Näin lehdessä kuvan, jossa sillä oli viikset ja hassu amisparta. Aika outo, ei oikein Andrén näköinen ollenkaan. Oikeastaan varsin söpö.

Jalat ristiin, osa 2

Selaan viikoittain aika lailla juoru- ja akkainlehtiä meiltä ja muualta. Varsinkin kun ulkomaisia starojen tyylijuttuja katsoo, niin väkisinkin pistää silmään, että onko näillä tähtösillä joku vaiva?

Joka toinen poseeraa punaisella matolla kolttuaan esittelemässä jalat tanakasti ristissä. Onko niillä pissahätä? Jännittääkö ne niin, että on lirahtaa housuun? Mikä tää juttu on?

Ymmärrän kyllä, että jossain päin maailmaa, esimerkiksi Japanissa, on nimenomaan hienoa se, että naiset kulkevat ja varsinkin seisovat jalkaterät huomattavasti sisäänpäin käännettyinä - länsimaissahan terien pitää olla suorassa tai hieman ulospäin - mutta tällä Tena Ladyn mainosasentoa muistuttavalle poseerausjutulle mä en löydä edes oikein mitään kulttuuritaustaa.

Rupeaa itseäänkin pissittämään kun noita katsoo.

Micro$oftin per$een$uristin

Koska Overlordin PC-version näppis+hiiriohjaus on mahdottoman tönkkö, sorruin sitten ostamaan tuon mötikän tuossa ohjaimen vieressä. Kulkee nimellä Xbox 360 Microsoft Gaming Receiver for Windows.

Toimiiko? Ei.

Toimiiko päivitetyllä ohjaimella? Ei.

Toimiiko vaikka renkuttaisin vehjettä läpi kaikkien USB-porttien? Ei.

Toimiiko vaikka seisoisin päälläni, kiroilisin sanskriitiksi ja uhkaisin Bill Gate$ia sillä että sen peenix kutistuu rusinaksi, jos ei vimpain ala toimia?

Ei.

Lituskan geishakuulan näköinen vimpain on kuin venäläinen perseensuristin konsanaan. Ei surise eikä mahdu perseeseen, ja varsinkaan ei suostu pariutumaan kummankaan 360:n ohjaimen kanssa. Ei vaikka rukoilisin. Anna nyt!

Ei se anna.

Löytyykö ongelmasta dokumentaatiota vaikkapa Mikkisoftin knowledge basesta? No ei tasan löydy mitään käyttökelpoista. Ainoastaan osastoa "tarkista ohjaimen patterien lataus ja oikea suunta". Jes, niin tyhmähän just olenkin.

Eikä oikein löydy käyttäjien keskuudestakaan vastauksia, tai sitten tyhmyyteni piilee siinä, etten keksi oikeanlaisia hakusanoja. Tuotteen nimi plus "won't connect" "won't pair" jne. eivät tuota tulosta. Edes satavarma "please help!!!!!!!!!!!!!!!!!!!" ei auta :-)

Langattomien hiirien ja näppisten (varsinkin jos ovat Logitechin) käyttäjillä on ollut ongelmia, mutta siinä kaikki. Mainita kai pitää, että hiireni ja näppikseni ovat langallisia. Eikä edes Logitecheja.

Hintaa 22.90 erkkiä verkkokaupassa. Hieman kallis perseensuristin, huomenna kiikutus takaisin.

Toimimattomuutta enemmän pattiin ottaa kuitenkin pähkäilyyn kulutettu kokonainen ilta, ylimääräisistä hermosauhutteluista puhumattakaan. Saatan saada rahani takaisin itse tuotteesta, mutta kuka korvaa menetetyn ajan ja kalliin askin tupakkaa?

Raitsikka-wannabe

Huomasin tänään syyllistyneeni törkeään pyöräilijöiden epätasa-arvoistamiseen.

Olen aina pitänyt ympärilleen katsomattomia, tielle paukkaavia jalankulkijoita vain sokeina ja ajattelemattomina dorkina, mutta sen sijaan olen solvannut ajoradalla miten sattuu toikkaroineita pyöräilijöitä mitä mielikuvituksellisimmilla nimillä. Esimerkiksi koska luulevat olevansa aina etuajo-oikeutettuja, olen nimittänyt heitä raitiovaunu-wannabeiksi, kumit pois ja kiskoille!

Mutta onhan se törkeätä solvaamista. Sillä kaikkihan me olemme vain ihmisiä - todennäköisesti nämä toikkaroivat fillaristit ovat vain ihan sitä samaa sokeaa ja ajattelematonta dorkakansaa kuin ne päätäpahkaa ajoradalle paukkaavat jalankulkijatkin. Joku on vain antanut niille pyörät alle.

Hittiveikkaus

Odotan toki loppuvuodesta ilmestyvää Mario Galaxya. Odotan toki myös hieman syyskuussa ilmestyvää uutta Super Paper Mariotakin. Wii Fit on myös naurettavuudestaan huolimatta kiinnostava (olenhan painoani tarkkaileva keski-ikäinen, laiska nainen). Naurettavuudesta puheenollen, tämä parodia on niin hyvä, että pakkohan tähän on rahansa tuhlata :-)

Mutta yksi jäi E3:ssa vähemmälle: De Blob. Ilmestyy helmikuussa Wiille ja ilmeisesti myös DS:lle. Jos nyt kerran puhutaan casual gamingista ja siitä mikä voisi olla leppoisaa kivaa, niin tämä näyttää kovastikin täyttävän tunnusmerkit.




Jos tämä todella toimii niin kuin pitää ja tehtävät eivät toista liikaa toisiaan - ja maailma on riittävän laaja - tämä saattaa olla ensi vuonna yllärihitti.

Peli on alun perin opiskelijatyö. Pelin PC-demo on ladattavissa täältä. Olen antanut itselleni kertoa, että Wii-versio on kovinkin erilainen ja paljon pelattavampi. Konsepti on silti mitä mainioin. Ihan samaan tapaan kuin PS3:n hypnoottisen ihana fl0w - ei sen tarvitse olla niin monimutkaista.

Kirsin suvipursi, 2-3 hengelle

Otetaan naapurin tädiltä saatu halvatun iso kesäkurpitsa (varmaan parikiloinen).

Halkaistaan, koverretaan yksi puolikas. Sekoitetaan kurpitsan koverrettu sisälmys 250 g naudan vähärasvaisen jauhelihan kanssa, paistetaan pannulla. Maustetaan piri pirillä, paprikalla, tai-mikä-nyt-mieleen-tuleekaanilla.

Kun jauheliha on mukavan rapsakkaa ja kurpitsamössö on pehmeää, lisätään iso ruokalusikallinen creme fraichea. Annetaan porista vielä hetki.

Tällä aikaa uuni on lämmitetty 175 asteeseen.

Kaadetaan mössö koverrettuun kurpitsanpuolikkaaseen. Voidellaan päälle lisää creme fraichea. Veneen kanneksi höylätään emmentalsiivuja (huom, ei raastetta, vaan siivuja),

Lätkäistään koko komeus uuniin ensin 15-20 minuutiksi. Sen jälkeen käännetään uunin volanappia 250 asteeseen ja pannaan grillivastus päälle. Annetaan olla vielä 5-10 minuuttia.

Annetaan uunista tulon jälkeen jäähtyä pikkaisen ja pätkäistään sitten kahteen-kolmeen osaan ja ahmitaan pilsnerin kera.

Sitten kun ahmimiselta kyetään, viipaloidaan kilo perunoita ja kesäkurpitsan toinen puolikas.

Paistetaan kurpitsapaloja 550 g rasvattoman naudan jauhelihan kanssa kunnes liha on mukavan rapsakkaa ja kurpitsan pehmeitä. Lisätään 500g valkosipulimaustettua tomaattimurskaa, puoli litraa vettä ja purkista yli jääneet creme fraichet. Annetaan hautua 10 minuuttia.

Lätkitään jauheliha-kurpitsamössö ja perunaviipaleet kerroksittain vuokaan, niin että viimeinen kerros on mössöä. Höylätään lisää emmentalia pinnalle.

Nakataan 175-asteiseen uuniin (joka ei ollut vielä ehtinyt edes jäähtyä edellisestä tempauksesta) ja annetaan olla niin kauan kunnes perunat ovat pehmeitä, tai vähän enemmänkin (jolloin lämpötilaa voi pudottaa 125 asteeseen).

Annetaan jäähtyä ja lätkitään pakasterasioihin, jotka luonnollisesti mätkäistään pakkaseen odottamaan päivää jolloin ei ole näin ahkera olo.

Naps naps

Tuli kuin varkain sitten nysvättyä tollasia saksikkaita. Sen ymmärtää kyllä, että tätä tulee harrastettua vain sen kerran vuodessa. Koska vielä seuraavanakin päivänä sormet haisee niin karsealta, että vanoo ettei syö rapuja enää ikinä.

Jalat ristiin!

Oli sitten suosikkiradiojuontajalleni käynyt housuonnettomuus. Tai kasarinostalgiakohtaus. Joka tapauksessa ihan kivan näköiset kalsarit ja karvainen reisi pilkahtelivat farkkujen persauksen palkeenkielestä.

Kyllä, tuijottelen miesten takapuolia. Se on jotenkin vähemmän riskaabelia kuin miesten etumuksien tuijottelu. Siitä saattaisi jäädä kiinni. Se voisi olla jotenkin noloa.

Tuntisi astuneensa ilman lupaa miesten valtakuntaan, sillä miestenhän kuuluu tuijotella naisia - noin 20 senttiä leuan alapuolelle. Ja jäädä siitä kiinni.

Noin, onpahan sekin synti tunnustettu. Seurassani kannattaa silti myös istua jalat ristissä.

Déja vù

Tuntuuko teistä koskaan siltä, että elämänne kiertää samaa kehää koko ajan ja että aina tasaisin väliajoin tapahtuvat samat, yleensä ikävät, asiat? Joo, niin minustakin.

Toisaalta herkuttelu on hyvä lääke kaikkeen - löysin siihen todella hyvän tuotteen! Friggsin sour cream & onion -makuiset riisikakut. Vähän kuin sipsejä söisi, ja ne täysin mauttomat ja kammottavat laihduttajien sipsit, elikkäns noi maissisuikerot häviävät ihan kuusinolla.

Saattaisin tänään ansaita myös kaljan. Tai kaksi.

Son of a &)/)(&%#/&¤/&%¤/!

Lostin kolmas kausi alkaa Suomessa tällä viikolla.

Juomapeliäkin voi harrastaa vaikka laskemalla kuinka monta kertaa rannan poika Sawyer sanoo...

Asemalla soitellaan ja svengaillaan

21 vuotta sitten, kesällä 1986 nuoren elämäni jännimpiä hetkiä oli tuhlata äidin kanssa Lontoossa leijonanosa matkakassasta musikaaleihin. Cats oli tietysti yleissivistystä, mutta suuremman vaikutuksen teki Starlight Express - vetureiden kilpa-ajoista kertova musikaali.

Musiikki oli ihan vetävää, poppia, rokkia, oldies-osastoa, kaikkea mahdollista, mutta erikoisuutena oli se, että kaikki esiintyjät olivat rullaluistimilla. Junien kilpa-ajo-kohtaukset toteuttiin katsomon sekaan rakennetuilla rampeilla, ja lopputulos oli 13-vuotiaan silmin varsin vaikuttava.

Kokeilin vajaat kymmenen vuotta myöhemmin, syksyllä 1994, vieläkö taika kestää. Starlight Express oli muuttunut The New Starlight Expressiksi. Esiintyjät olivat luonnollisestikin moneen kertaan jo vaihtuneet, ja musiikkia oli päivitetty jonkin verran. Mutta taika oli hieman päälle parikymppisen silmin ja korvin päätelleen edelleenkin tallella, kokonaisuus pelasi edelleen. Valot välkkyivät, lujaa mentiin, ja klassinen & kliseinen "vanhassa vara parempi" viehätti ja hymyilytti tarinana edelleen.

Kuin varkain oli silmieni ohi päässyt se tieto, että junat ovat lähteneet tien päälle kiertämään maailmaa. Ja tulevat viiden näytöksen ajaksi Helsinkiin 22.-25.11. Onkohan taika edelleenkin tallella, vaikka jenkkilässä ei ihan ollakaan lämmetty?

Miksi en aikaisemmin?

Elokuvien katseluni tuntuu nykyään olevan loputonta "miksi en ole katsonut tätä aiemmin"-leffojen sarjaa. Moni leffa jää lojumaan epämääräiseksi ajaksi, vaikka tietäisikin sen hyväksi. Efekti on vielä voimallisempi, kun katsoo vihdoin jonkin leffan, jota on haukuttu ja onkin itse sitten aivan eri mieltä (näin kävi esimerkiksi Stranger than Fictionin kanssa).

Viimeisin "miksi olen roikottanut tätä" on ensin mainittua sorttia, hyväksi jo tiedetty Children of Men. Ja hyvähän se oli. Kameratyö varsinkin välillä pakahduttavan hienoa. Tippa linssissä katsoin. Loppu oli klisee, mutta matka sinne asti oli hieno kokemus. Ja Clive Owen voisi pian saada Oscarin jostain, kiitos.

Kuin varkain yhtäkkiä vihdoinkin myös ymmärsin miksi brittipoppi kuulostaa siltä miltä se kuulostaa. Ja koska noin yleisesti ottaen joko vihaan tai vähintäänkin suhtaudun väheksyen brittipoppiin, se oli aika elähdyttävä kokemus. Vastedes oma tulkintani on, että ns. perinteinen brittipoppi (joksi miellän Beatlesin ja kaikki Beatlesin perilliset kuten Blurin, Oasiksen ja kumppanit) mielestäni kuulostaa siltä, miltä englanti sekä kamalimmillaan että kauneimmillaan näyttää. Rupuinen ja rakas työläiskortteli, nokinen paskaläjä joka on kuitenkin koti. Ja vähän nummia, sumua ja lämpöistä pubia (jossa saa vielä polttaa) sekaan.

Lopputekstien Jarvis Cockerin biisi Running the World kuulosti yhtäkkiä aivan helvetin hienolta.

Alppipuistorapo

Erinomainen blogaajien ja bloggaajien ja blogittajien ja ainakin yhden kommenttilurkkerin puistolojunta Helsingin Alppipuistossa päättyi minun osaltani poistumoon viimeisten bussien lähdön takia, kun suurin osa näytti vielä jäävän huvittelemaan.

Sitä ennen oli ehditty muun muassa Marinadin, Sun Äiteen, Junakohtauksen, Niken, Veeran, pni:n, Salon Timpan, Helenin, olikomuitavarmastinytunohdankenen (anteeksi, olen aika humalassa myös) ja kumppaneiden viettää loistavan helteistä aikaa siellä Alppipuistossa, jonka jälkeen siirryttiin kahdessa aallossa legendaariseen räkälöiden helmeen, Aleksis Kiven kadulla sijaitsevaan Populukseen laulamaan karaokea.

Useat uskalsivat kuuntelun lisäksi myös laulaa, ja erityismaininta menee Niken tulikuumille pallosille ja kommenttilaatikostani toisinaan löytyvän, mutta Blogilistaa kaihtavan Jiin kauppaopiston naikkosille. Itsekin tartuin känniääliömaineelleni uskollisena mikin varteen ja imitoin vaihtelevin tuloksin niin Tuula Amberlaa kuin Anneli Saaristoa. 

Muuten illan aikana muun muassa tehtailtiin omalaatuisia valokuvia (viiksillä ja ilman), ihmeteltiin journalismin ja mainosmaailman lainalaisuuksia, samankaltaisuuksia ja poikkeavuuksia, paheksuttiin emo kidsejä, ihailtiin vanhempia naisia, juotiin Sun Äidin tuomaa Camparia (jota en valitettavasti sittenkään saanut alas edes mehublandiksesta huolimatta) ja puhuttiin myös polttarijäynistä. Päivän epäviralliset sankarit, vastikään kihlautunut kyyhkyspari, eivät kuitenkaan vielä paljastelleet kuinka kauan meillä oikeastaan on aikaa juonia polttareita. Sillä niitähän toki juonitaan.

Illan saldoa ovat myös totuus kuten "aikuisuus on lapsia varten keksitty kusetus" sekä sosiaaliselle konventiolle "miesten kuuluu hävetä tissien tuijottelua ja naisten kuuluu kauhistella sitä" räkäisesti nauraminen.

Yö on ihanan lämmin edelleen. Harmillista että piti poistumani niin aikaisin hyvästä seurasta. Nämä ovat juuri niitä parhaita aikoja, pimeät ja kosteankuumat elokuiset yöt. Vähän kuin Mombasa. Vaikka tyttörakkaus jäi tänä iltana normaalia vähemmälle.

Edit: Onneksi on SÄ:n rapot, joista eivät ihmiset unhoitu liiallisen alkoholin nauttimisen ja muun riekunnan takia, eli mukana olivat tokikin myös Tristan, Oopa, Väriaalto ja TIETENKIN Raisa. Hävettää reikäpäisyys, Trisin tapauksessa varsinkin, kun nimenomaan tyytyväisenä panin merkille, että on niin mukavaa että ihmiset jatkavat toistensa löytämistä lämpimissä merkeissä.

Puuduttavia uutisia

Iltalehti kertoo:
Epiduraalipuudutus on lisääntynyt nopeasti. Vuosina 2004-2005 sen sai 43 prosenttia kaikista alakautta synnyttäneistä. Yliopistollisissa sairaaloissa ja ensisynnyttäjillä prosenttimäärät ovat korkeampia.

Ihmekö tuo, kun joissain sairaaloissa epiduraalia tyrkytetään käytännössä lähes väkisin, ja esimerkiksi kohdunkaulan puudutukseen voisi henkilökunnan suhtautumista kutsua jopa torjuvaksi ja väheksyväksi.

Näin ainakin omat fiilikset aikoinaan Helsingin kätilöopistosta.

Odotetaan että synnyttäjä on riittävän kipuisa ja ilokaasutokkurassa, ja sitten alkaa painostus - voi kuule, kohdunkaulan puudutuksen mahdollisuus meni jo (ai kiitos, vittu olisitte aikaisemmin voineet varoittaa) ja kyllä nyt olisi parempi että pystyisit vähän lepäämään, kun ei ole paikatkaan auenneet kuin vasta seitsemän senttiä.

Eivätkä lopeta, ennen kuin antaa periksi. Saavat itsekin uskomaan että parempihan se on, vaikka on etukäteen ollut voimallisesti epiduraalia vastaan ja myös sen etukäteen ilmoittanut ja toivonut nimenomaan vaihtoehtoisia puudutusmuotoja.

Epiduraalissa on aivan liian paljon riskejä (jotka sitten valitettavasti itsekin piti kokea) jotta kannattaa antaa hoitohenkilökunnan painostaa, jos on etukäteen epiduraalia vastaan muutenkin. Kannattaa muistaa, jos joku mahdollinen ensisynnyttäjä tätä sattuu lukemaan. Olkaa tiukkana, ottakaa riski vain jos olette jo etukäteenkin valmiit ottamaan sen. (Sopikaa kantanne ajoissa myös synnytykseen mukaan tulevan miehen tai ystävän kanssa, jotta mahdollisen painostuksen alkaessa tukihenkilö ei tietämättään käänny painostajien puolelle.)

Murre sanoo mur mur

Siellä sun täällä olen törmännyt hauskaan bleemiin, jossa pitää sanoa esimerkkilauseet omalla murteella. Toisaalta hieman kadehdituttaa, kun törmää oikein kunnon rehevään murteeseen.

Itse puhun outoa sekakieltä: synnyin Tukholmassa, opin puhumaan suomea Turussa, kävin koulua välillä hyvinkin paksusti Sipoon ruotsia vääntävien kersojen seurassa, vastaanottavaisimmasta teini-iästä asti olen viettänyt aikaani laiskasti toisesta suupielestä sönköttävien "helsinkiläisten" (jostain maalta nekin oikeasti on) kanssa, aviomies on Kymenlaaksosta, äidillä on juuret Kangasalla.

Lopputuloksena on laiskaa sitäsuntätää, voiko sitä edes murteeksi sanoa?

1. Siskoni punainen mekko mahtuu myös minulle.
Se systerin punane mekko mahtuu mulle ja

2. Tarvitsetko apua kirjoitustehtävässä, jonka maantiedonopettaja antoi?
Tarttetsää apuu siin kirjotushommelissa, jonka maantieonmaikka anto?

3. Hyvä on, tehdään niin kuin sinä ehdotit. 
Oke, tehää sit niinku sä sanot.

4. Isäni äiti kertoi hakevansa meidät noin kello 17.45. 
Mummi sanos et se hakee meiät joskus varttii vaille kuus.

5. Matkustinkin Helsinkiin linja-autolla, koska myöhästyin junasta.  
Juna meni nenä eestä, ni mä tulin stadiin dösällä.

6. Oletko nähnyt missään isoveljeni matkapuhelinta?  
Ootsä nähny broidin kännyy?

7. Ostitko sen hameen, jonka näimme viime viikolla Hennes&Mauritzissa?
Ostitsä sen henkkamaukan hameen joka me nähtiin sillo viime viikolla?

Pikalokalisaatio!

Xbox Live Marketplace palvelee sinuakin äidinkielelläsi!

" ehjä heittää -lta Super Puzzle Fighter II Turbo HD Remix johtua jotta sinun Xbox360(tm) kotona nyt kuluva herättäen Aine! Avulla nyt kuluva hauskuus - täpötäysi asento -lta kuvastaa polveutua jokainen edistää hämäännyttää rampa you'll aina hankkia hävytön jengi -lta aakkonen kotona peli jotta elatus te firma."

Kiinnostavan kuuloinen tuote, ihan pakko ostaa!

Verenperintöä?

Lapsi istuu ruokapöydässä. On ilmeisen väsynyt: tuijottaa kaukaisuuteen - ei kuule, ei nää, ei haista mittään - ja kieputtaa hiussuortuvaa sormensa ympärillä.

On kuin omaa 30 vuoden takaista itseään katsoisi. Häiskä on edelleen vielä niin itseni näköinenkin.

Minäkin olen pienestä pitäen räpeltänyt hiuksiani, varsinkin ajatuksissani ja väsyneenä - juuri tuota suortuvan kiepsutusta. Eikä kuurosokeana kaukaisuuteen tuijottaminenkaan ole vieras asia. Monena kouluaamuna äiti löysi minut vegetoimasta sängynlaidalta tuijottamassa seinään ja noin puolitiehen pukeutuneena (toinen käsi poolopaidan hihassa, toinen jumittunut johonkin matkalle) - hereillä, mutta ei kuitenkaan.

Mistä nämä asiat opitaan, vai opitaanko? Vai asuvatko ne jossain geeneissä?

Samaa ihmettelee koirissakin. Eri huusholleissa asuvilla saman suvun jäsenillä saattaa esimerkiksi olla aivan samanlainen nuotti haukussa (oman kotikennelin erikosuuutena hylkeeltä kuulostavat koirat), samanlainen tapa käydä aina kaulapantaan hampailla kiinni kun pitäisi mennä ulos - tai samanlainen tapa ottaa hellästi sormista kiinni kun pitää saada rapsutusta tai muuten vain yritetään kertoa jotain.

Samassa huushollissa asuvat voisi tietysti selittää sillä, että oppivat toisiltaan, mutta kun aina ei ole edes niin, vaan samat tavat on suvun eri vesoilla vaikka eivät olisi toisiaan tavanneet.

Poikakin ON saattanut poimia hiusten kiepsutuksen esimerkistä. Se on tapa, josta en ole vielä tähän päiväänkään asti saanut itseäni vieroitettua. Mutta kun ollaan puolikatatonisessa tilassa ja tuijotetaan kaukaisuuteen, tuntuu oudolta että silloin tehtäisiin mitään mikä olisi opittua, vaan nimenomaan valahdetaan johonkin, joka on sisäsyntyistä.

Herkullinen tilanne

Oletteko joskus olleet kateellisia jollekulle siitä, että sille sattui jotain kurjaa/rasittavaa/mälsää? Aika omituinen ajatus, mutta kerrankin minä olen.

Kas nimittäin kävipä niin, että henkilö X päätti myydä autonsa ja hankkia uuden. Menipä sitten autoliikkeeseen ja luovutti vanhan kaaransa myyjälle koeajettavaksi. Myyjä kaartaa autolla ulos parkkipaikalta - ja samantien menee ja vahingossa mällää auton!

Siis aivan loistava tilanne! Onko parempaa kaupanhierontakumppania, kuin ihminen, joka on niin nolo mokailustaan, ettei varmasti kehtaa enää yrittää kusettaa, tinkiä tai muuten vain olla nuiva?

Myös vakuutusyhtiössä oli virkailija naureskellut, että johan on, ei tällaista tilannetta ole tullut koskaan vielä vastaan.

Varmaa on, että nuori automyyjäparka saa kuulla tästä työpaikallaan vielä vuosienkin päästä (ellei satu saamaan potkuja, mikä olisi toki ikävää).

Nyt sitten henkilö X ajaa autoliikkeen hienolla autolla sillä aikaa kun myydyksi aiottua korjaillaan autoliikkeen laskuun. Hymyilyttää kovasti.

Huh, otti koville

Katottiin sitten tosiaan ne Sormusten herrojen extendedit putkeen. Aamuun asti meni. Ei tätä ihan joka päivä harrasta, mutta on sanottava että LOTR kestää tuon aika hyvin. Ja kolmanteen leffaan päästyä on jo sen verran nuutunut, että tippakin tulee linssiin oikein mukavasti kaikkien herkkishetkien aikaan edelleen samaan tahtiin kuin ekalla katsomiskerrallakin.

Pakostakin rupesi miettimään että mitähän muita kivoja leffasarjoja oisi, jotka saattaisivat kestää putkeen katsomisen "festarihengessä"? Alkuperäiset Tähdien sodat on tietysti ihan ilmeinen vaihtoehto, mutta kai sitä nyt vähän vähemmänkin ilmeisiä juttuja ois. Komedioita ei ehkä kannata, koska niihin turtuu.

Sitten kun kaikki Potter-leffat on valmiit, nördet varmaan istuu hyvinkin nopeasti kaikki 7 putkeen. Sitä en kyllä aio itse tehdä. Varsinkin kun tuo viides leffakin oli todella pettymys.

Soitannollista riemua?

Jos luulette, että en ole päivittänyt, koska minulla olisi esimerkiksi elämä, niin olette pahasti erehtyneet.

Viikko raivokasta Guitar Heron tahkoamista. Alkaa tuntua hartioissa. Hyvää minusta ei saa millään. Edelleenkin tuntuu, että käsi repeää, jos pitää yrittää venyttää etusormea tai pikkurilliä yhden napin yli. Onkohan toi skeba suunniteltu enemmän poikien lapiokäsille kuin tytöille. Toisaalta pianoa soittaessa ei koskaan ole ollut kädenvenytysongelmia. Hmmm... Yksi Piano Hero tilattu, kiitos? Pianoa olen kyllä kaivannut jo kymmenisen vuotta. Rentouttava vimpain, varsinkin nykyään kun sitä ei tarvitsisi enää soittaa "pakosta".

Kaipa kunnon soittimen puute on yksi syy tän hetkiselle feikkikitaran näpyttelyvilitykselleni, vaikka olisi ns. oikeitakin pelejä rästissä. Ei se ole edes mikään nostalgiavillitys, vaikka toki muistelenkin välillä kaiholla ja rakkaudella entistä Mignon-merkkistä pianoani, jonka edellinen omistaja oli ollut Leif Wager (ja joka ei ihan täysin halunnut pysyä vireessä hieman kosteailmastoisen vanhan rivitalon olohuoneessa). Oikea piano tänne ei mihinkään oikein kuitenkaan mahdu. Pitäisi hankkia sellainen clavinova, mutta nepäs ovatkin pikkaisen hintavia, kun taas vanhan baaripianon saisi parilla satasella.

Minun nuoruudessani käytiin soitto- ja laulutunneilla - silloinkin kun oli ilmiselvää, että se on täysin rahanhukkaa. Nykypäivän laulu-, tanssi- ja soittopelit saattavatkin olla  oikeastaan hyvä rahansäästökeino. Sävelkorvaton, rytmitajuton ja lauluäänetön olmiameebajälkeläinen voi onnellisena ilmaista itseään musiikillisesti ilman että se ajaa vanhemmat vararikkoon - heidän ei pelin lisäksi tarvitse investoida kuin kunnon Peltoreihin.

Nyt pitäisi siivota. Sen jälkeen aion turmella, apujoukkojen kera, yhden viattoman Tolkien-leffa-neitsyen: kaikki Sormusten herra -leffat (extended version) putkeen. Ihan hyvä vain ettei ehdi pelata - tuosta soitinta ilkkuen matkivasta muovinpalasta on vaikea päästää irti.

H3y 5700p1d!

Forza 2 Motorsportiin tuli sitten viimein jotain lisäherkkuja Xbox Liveen.

Pelissä itsessään on sellaiset 300 autoa, joista puoliakaan ei ole vielä ehtinyt kokeilla - ja kolmisenkymmentä rataa, jotka perheen kuski on ajanut puhki kyllästyksiin asti.

No mitä ovat sitten Liven lisäherkut?

Autoja.

Hohhoijakkaa. Ei lupaavasti ala.

Ja sitten veivataan ranne rentona

Mies ja Poika ovat poissa huomisiltaan. Olisi pitänyt tajuta oma mielensä heikkous ja olla tarttumatta jo kolmatta iltaa putkeen Guitar Hero -skebaan. Jos edes harvinaisena täysin vapaana iltana olisi tehnyt jotain muuta kuin jamittanut tuntitolkulla. Ei ollut edes ketään paikalla ottamassa raflaavia pousauskuvia. Eipä sitten tullut tehtyä mitään muuta, hyvä minä. Ilmeisesti en kykene uskomaan, että tuon vimpaimen kanssa ei ole olemassa mitään "mä vain ihan pari biisiä"-moodia, vaan "ja vielä, ja jos vielä yks, ja vielä kerran yks"-mieliala pukkaa päälle lähes saman tien, eikä sille tule loppua.

Ja kaikki on oikeastaan vain sen vika, että julkaisivat täysin tyhjänpäiväisen 80's-lisäosan. Kun sen soitti kertaalleen läpi ja joutui totemaan että todella plääh, missä ovat ne kaikki oikeasti kovat biisit, tuli vahingossa kaivettua esiin se ensimmäinen alkuperäinenkin. Se on kova se. Ja aamulla kun jälleen kivistää rannetta, se on Ozzyn vika. Halvatun Bark at the Moon. Se, että minulla on kapellimestarin rytmitaju korostuu jo medium-vaikeusasteella. Lähes yhtä nöyryyttävä kokemus kuin ensimmäinen pelikerta - 100 ihmisen nenän edessä.

Nyt koira pihalle ja nukkumaan.

Tai jos kerran vielä...

Part Troll

Hyvät naiset ja herrat, Bill Bailey.

Suosittelen lämpimästi.

Maistakaa toki vielä toinen. Ja miksei kolmaskin. Ei meillä lasketa.