Pieniä voittoja

Edellisen kirjoituksen kommenttilaatikosta tuli mieleen lottovoitto. Sellaisen kun saisi, pienen.

Itse asiassa iso lottovoitto olisi ongelma. En osaisi suhtautua. Mitä sillä tekisi? Ostaisi jonkun omakotitalon? Ei ikinä. No ehkä jonkun ison asunnon.

Ei ikinä. En halua omistaa asuntoa. Olen jo naimisissa miehen kanssa. En halua olla naimisissa asunnon kanssa. Kaksinnaiminen on paha, rynkkaaminen on suntia.

Lisäksi todella iso summa rahaa vaatisi oikeasti vaivaa ylläpitotoimiin, ettei verottaja ala nakertaa reunasta.

Ei, ei oo mun juttu, vaikka eihän muutaman millin omistaminen varmaan hirveän onnettomaksi tekisi.

Sen sijaan jokin pienehkö voitto olisi hienoa asia. Kymppitonnin kun voittaisi, niin tietäisin heti mitä sillä tekisin.

Kolmen tonnin peesee itselle, kahden tonnin peeseet pojille (ai miten niin vain parasta vain mulle :-). Yli jäisi vielä kolme tonnia Kunnon Reissuun osapuilleen tuonne maapallon vastakkaiselle puolelle.

Sinänsä rasittavaa, kun tehopeeseen tarve on jatkuvasti päällä. Pelien vaatimukset laukkaavat ärsyttävää vauhtia kohtuuhintaisten peeseiden edellä.

Maksoin aikoinaan, yli 10 vuotta sitten, kuutisen tuhatta mummoa ensimmäisestä pentiumistani. Se oli aikaan nähden tehokas, ja jaksoi olla sitä itse asiassa hyvin pitkään - pelit alkoivat vaatia uutta puhtia vasta kolmen-neljän käyttövuoden jälkeen.

Aivan eri tahti tänä päivänä. Vuosi sitten ostamani kohtuutehokas mylly, aikaansa nähden noin samantasoinen ja hintainen kuin se ensimmäinen koneen, alkaa olla jo nyt ihan raasku. Vaatisi vähintäänkin prosessoripäivityksen ja lisää muistia - sen jälkeen toisaalta myös PALJON tehokkaampaa jäähdytystä.

Ei siis ehkä sittenkään oikeastaan mikään ihme, että kun loipulta päätin rakastua pelikonsoleihin, rakastuin niihin täydellä teholla. Ei tarvitse olla jatkuvasti lukemassa pakkauksen takakannesta onko rakkineesta pelin pyörittämiseen vai ei. Wiin myötä ehkä vihdoin myös tulee enemmän niitä pelejä, joita olen tähän mennessä tottunut pelaamaan peeseellä, koska konsolilla ne eivät yksinkertaisesti toimi.

Taas toisaalta. On pelejä, jotka eivät yksinkertaisesti tunnu "oikeilta", ellei niitä istu nenä kiinni monitorissa ja käsi hiirellä tahkoamassa ja nysväämässä. Kaikki kunnia FPS-peleille, mutta vaikka konsoliversiot eivät olisikaan ohjaukseltaan kömpelöitä, niin ei niitä siltikään pelaa konsolilla, koska se nenä-kiinni-monitorissa-kuola-suupielestä-valuen-fiilis puuttuu. Sama juttu RTS-naksujen tai simulaatioiden kanssa.

Peeseestä ei siis voi valitettavasti luopua. Seuraavat pelit tyyliin Neverwinter Nights tai Rollecoaster Tycoon tuskin tällä koneella enää pyörivät edes detaljit minimillä. Mutta sen sijaan että aina hankkisi sen tonnin vehkeen, jolla pysyy mukana kisassa sen vuoden, niin voi kun voisi kerralla upottaa sen 3-4 kiloeuroa vehkeeseen, jolla pärjäisi peräti kaksi-kolme vuotta.

Työnteolla ei minun ammatissani rikastu, joten moinen jäänee haaveeksi. Mutta siksi pieni lottovoitto olisi ehkä jopa suurempaa mukavampi.