VoivoiPod

Törmäsin mielenkiintoiseen dilemmaan, joka vahvisti sitä käsitystäni,
että jos joskus olenkin unelmoinut iPodin omistamisesta, niin en tee
sitä enää.



Pari kuukautta vanha iPod lakkasi yhtäkkiä, todellakin aivan kesken
kaiken, toimimasta emo-peeseensä ja emo-iTunesinsa kanssa. iTunes
huuteli kytkettäessä jatkuvasti vain että ole hyvä ja palauta
tehdasasetukset, kun soittimessa on jotain häitsää. No palautetaan.
Palautettiin. Jee, mitä sanoo iTunes? Että iPod on edelleen jossain
ihmetilassa ja että palauta tehdasaetukset. Ja uudestaan ja uudestaan
ja uudestaan. Olo oli kuin ruotsalaisen ikiliikkujan äärellä
(paperilappu, jonka kummallakin puolella lukee "vänd").



Mutta neronleimaus, mullahan on tässä tämä macci, kytketään se siihen.
Näin teimme. Eikä ongelmia. Ei minkäänlaisia. Kama saatiin siis
tungettua iPodiin takaisin ottamalla peeseen iTunesin sisällöstä
varmuuskopiot ja ajamalla ne macin iTunesin kautta iPodiin.



Kaikki toiminnee siis hienosti ainakin siihen saakka kunnes vain pc:n
omistava iPodin omistaja haluaisi omalla koneellaan synkronoida kamat
(esimerkiksi hankkiessaan lisää musiikkia). Onneksi asiaa ei tarvitse
pariin viikkoon miettiä.



Sitä iPodia siinä hypistellessäni toki pohdiskelin, että oishan tällainen kyllä magee. Mutta hitto mikä vaiva.



Että olen tyytyväinen soitinpuhelimeeni. Muistia ei ole sitä
pariakymmentä gigaa, mutta riittävästi kuitenkin niin pelaamiseen,
musan kuunteluun kuin telkkariohjelmienkin katsomiseen. Ja hei, sillä
voi myös soittaa puheluita! Ja hei, se toimii hiton hyvin. Ei ihme,
että SonyEricsson nostaa tulostaan.



Ennen kaikkea puhelimeni ei ole naimisissa yhden ainokaisen
härpäkeohjelmiston kanssa, jonka nikottelu johtaa siihen, että itse
vehjekin on käyttökelvoton, sillä tottakai tehdasasetusten palautus
tietysti myös tyhjentää iPodin sisällön. Näppärää!

Ei taas!

Ensin Juice. Ei kauhean yllättävää. Sitten Kirka. Aika yllättävää.
Kumpikin syntynyt vuonna 1950. Eivät ehtineet nähdä 57-vuotispäiväänsä.



Kuka seuraavaksi? Tuomari Nurmio?



Vai onko Tanssii tähtien kanssa -hömpän yllä kirous. Ensin viime vuonna
Kristiina Elstelää kohtasi perhetragedia kesken kilpailun. Nyt Kirka ei
ehtinyt edes ruutuun asti, vaikka oli mukana kisassa.



Ensi vuonna susien kanssa tanssimaan vain yli kahdeksankymppisiä, jotka
ovat jo täyden elämänsä eläneet, ja joilla ei ole alle eläkeikäisiä
sukulaisia?



Vakavammin ajatellen, vaikka itse lähetykset eivät ole alkaneet, niin
tulin miettineeksi, että jokohan tanssiharjoitukset kuitenkin ovat
olleet täydessä käynnissä? Tollanen vajaa kuusikymppinen mies on
riskiryhmää riippumatta siitä onko lopettanut juomisen ja tupakoinnin.
Tanssiharjoitukset ovat rankkaa puuhaa. Koska yksityiskohtia
äkillisestä sairauskohtauksesta ei ole kerrottu, tekee kovasti mieli
laskea 1+1=2.



Viime vuosina Kirkan pärstän näkeminen ja hyväntekeväisyysjeesustelu
ovat tällaisessa nuorehkossa ämmässä herättäneet lähinnä vitutusta,
mutta onhan miehellä merkittävä ura, ja varsinkin sitä nuoruuden kamaa
ei käy dissaaminen.



Lähipäivinä odotettavissa olevien juhlakuolan ja muistelusiirapin
edessä oli myös mukavaa, että Njassa haastatteli Hectoria radiossa
Kirkasta ihmisenä, ja miehet jutustelivat tavalla, joka oli asiallinen,
valaiseva, ei liian suitsuttava, ja monen mielestä aikamoisen shokin
keskellä myöskin hauska. Kiitos siitä, sillä odotan jo kauhulla
lähipäiviä.

Juupas-eipäs

Ja niin Tietäjä ei olekaan plagiaatti. Kyllä puolueeton ammattilaisraati tietää. Ja kyllä periaatteessa tietääkin. Teknisesti perusteet ovat ihan jees, mutta tulee väkisinkin mieleen että mennään kirjaimen eikä hengen mukaan. Vähän sama kuin myisi Märäböö-suklaata, jossa on viisi prosenttia vähemmän kaakaota ja maitoa kuin siinä Maraboussa. Ei o sama tuote, ei.

Ei sen puoleen, ottakaa vain ja lähettäkää tuo tuulettimeen ujellus kv-finaaliin, niin kyllä se huuto käydään sitten uudestaan sen jälkeen - Euroopan laajuisesti. Ammattilaiset eivät loppupeleissä sitä plagiaattileimaa päätä, vaan tavikset - äänestäjät. Ja jos niitä häiritsee, niin niitä häiritsee. Ja ottaen huomion äläkän Suomessa, niin tuskin se asiasta häiriintyminen on pienempää manner-Euroopassa, jossa Within Temptationin tunnettuus ja suosio ovat vielä muutamaa kertaluokkaa suurempia kuin meillä.

Hollannissa ainakin revittäisiin pelihousut saman tien, ja riippumatta tästä esitutkinnasta, tutkintapyyntö tehtäisiin jälleen kerran, jolloin raadissa istuisivat muutkin kuin suomalaiset riippumattomat ammattilaiset - ja saattaisivat katsoa myös muuta kuin teknistä puolta.

Edellisessä viisupostauksessani mainitsema belgialaisviisun lainauskin oli periaatteessa sellainen, että jos ihan teknisesti ottaen kuuntelee Lisa Del Bon ja Friendsin biisejä, niin ihan yhtä lailla eroja löytyy. Mutta kun tekijät uhkasivat oikeustoimilla ja korvausvaatimuksilla, niin ei ollut enää Friendsin biisin tekijöillä pokkaa lähteä lakitupaan. Kömpelöllä valheella on lyhyet jäljet, minkä Thomas G:son ja kumppanit ilmeisesti tajusivat ja jättivät leikin sikseen.

Tuntuu tajuavan Asikainenkin, koska miksi muuten olisi ilmaissut harkitsevansa "muutaman nuotin muuttamista". Vain umpirehellinen (tai mestarivedättäjä) olisi pysynyt tiukasti kannassaan, enkä kaupallisen musiikin liukuhihna-ammattilaisista oikein osaa uskoa kumpaakaan.

Rakas kanssakoiranomistaja

On mukavaa, että koulutat sitä isoa mustaa monsteriasi, kovaäänisestikin tarpeen vaatiessa.

Sitä varten on kuitenkin paikkansa. Ja myös aikansa.

Ensinnäkään se paikka ei ole kotitaloni ulkopuolella, ihmisten ikkunoiden alla.

Eikä se aika ole kello yksi yöllä, jolloin viimeiselle yökusetukselle tulevat elukkani saavat saatanallisen ja kovaäänisen slaagin irtiolevasta (ja sitä tottelua vielä vasta oppivasta) mustasta monsteristasi.

Olen toki kiltti ihminen, enkä ajattele heti ihan suoraan, että mistä ihmeen kiven alta olet ryöminyt.

Sen sijaan ryhdyn nopeasti ajattelemaan niin, kun ei edes sanominen auta, vaan karjuskelet taloni ulkopuolella ja pidät vasta tottelua oppivaa mustaa monsteriasi irti vielä tullessani ulos toisenkin kerran.

Ja kolmannen.

Oikeasti ei edes kiinnosta, minkä kiven alta olet ryöminyt.

Se ei ole minun pihallani oleva kivi.

Ole ystävällinen ja ryömi takaisin.

Ja pysy siellä.

Salainen perversio

Subtv:ltä (kuten niin monelta muultakin mailman kanavalta) tulee öisin muun muassa nolohkoja "eroottisia" ohjelmia. Pakko myöntää, että yksi niistä viihdyttää minua. Ashley Hamesin juontama Alaston maailma (Sin Cities) on salainen perversioni.

Syykin on selvä. Piiskausfetissinen Ashley muistuttaa samaan aikaan sekä meppi Alexander Stubbia että yhtä kolleegaani. Se jaksaa hihityttää minua joka kerran.

Tutkittu juttu: Loma auttaa sittenkin

Mitä ihmettä? Joko nyt on perjantai? Mihin tää viikko meni. Ja miksi ei kyrsinyt yhtään?

Kertaakaan ei joutunut olemaan äärettömän pettynyt omaan työsuoritukseensa, ja silti pääsi ihmisten aikoihin kotiin melkein joka päivä.

Ilmeisesti loma toimi sittenkin.

Vanha suola janottaa

Suosikkisarjojeni ikuisuudelta tuntuvan joulutauon aikana löysin Stargaten (Tähtiportin)
uudelleen. Pakko sanoa, että Maikkari teki kyllä törkeän tempun
jättäessään pihiyksissään sarjan näyttämisen kesken.

Olen nyt päässyt kaudelle kahdeksan, eli kohtaan, jossa alkoi samanaikaisesti myös Stargaten sisarsarja Stargate Atlantis,
ja edelliset pari kautta ovat olleet todella jees. Suomessa viimeiseksi
jäänyt kausi ei ollut kovin hyvä, enkä osannut alkuvitutuksen jälkeen
sarjaa kauheasti kaivata, joten lisäpotku seuraavilla kausilla oli
todella iloinen yllätys.

Nyt sitten harmittaakin kaksin
verroin Stargaten loppuminen täällä. Kun tuo Atlantiskin vaikuttaa ihan
mukiinmenevältä, niin on todella harmin paikka että suomalaisesta
televisiosta uupuu kunnon pitkäkestoinen scifi. Ja siis todella
pitkäkestoinen. Stargate hakkasi taannoin Star Trek the Next
Generationin pisimmän scifarin ennätyksen.

Neloselta onkin
kulttuuriteko uskaltaa ottaa ohjelmistoonsa edes Taisteluplaneetta
Galactica, jonka suosio maailmalla vain kasvaa kasvamistaan - eli joka
toisin sanoen ei ole halpa, koska se lopetettiin kesken, niin kuin
monet maikkarin hankinnat.

On tosin todettava, että halpa ja kesken jäänyt ei onneksi aina ole huono. Esimerkiksi Firefly, Hyvin salainen agentti ja jopa Näkymätön mies olivat erittäin nautinnollisia sarjoja lajissaan, vaikka niiden tie ei pitkä ollutkaan - Fireflyn varsinkaan.


Toisaalta todella pitkään jatkuneissa sarjoissa on usein tapauksia,
jotka olisi pitänyt tappaa jo kausi tai kaksi aiemmin. Esimerkiksi
Teho-osasto ja NYPD Blue ovat jo pitkään maanneet pakettina
letkuissa.  NYPD Blue onneksi ansaitun eutanasian saikin, ja
viimeisiä korinoita seurataan juuri Suomen töllöissä.


Stargate Atlantis jatkaa, mutta itse emo-Stargate loppuu myös. Sarjan
meneillään oleva kymmenes kausi jää viimeiseksi. Ja ehkä hyvä niin -
jos vaikka sarjan saisi pian ale-hinnalla Suomalaiseen telkkariin.

Miten olis, Nelonen?

Koira yrjösi yöunet!

(xkcd)



Onpas ihmiset viime päivinä nähneet unia. Jopa sellaiset, jotka eivät
normaalisti raportoi yöllisistä näyistään. Todella monissa blogeissa
raportoidaan hätkähdyttävistä hallusinaatioista.



Alkaako jo nyt valoa olla niin paljon enemmän kuin normaalisti, että ihmisten korvienvälin herkkä tasapaino järkkyy öisin?



Itsekin näin poikkeuksellisesti viime yönä poikkeuksellisen outoja
unia. Ja toisaalta vaarallisen tavallisia unia. Pelottavimpia unia ovat
ne, joissa tekee jonkin asian, joka oikeastikin pitäisi tehdä, ja
sitten luulee että se on tehty. Myöhemmin seuraavan päivänä huomaa
mokanneensa raskaasti, koska asia onkin edelleen tekemättä, vaikka
olisi kuinka elävät muistikuvat asian tekemisestä. Näin kävi tänään.
Olisi ehkä pitänyt hälytyskellojen huutaa siinä vaiheessa, kun asiaan
liittyi ihminen, joka ei ole ollut meillä töissä enää muutamaan
vuoteen.



Voi kyllä olla, että minun uniini ei vaikuta niinkään lisääntyvä valo,
vaan anaalivaivoja poteva koira. Tai niissä anaalivaivoissa vielä
mitään, mutta kun muuten täysin leväperäinen elukka on päättänyt ryhtyä
siivousraivohulluksi.



Ensin se tyhjentää anaalit keskellä yötä, ja koska eihän nyt
makuuhuoneessa yllättäen saa olla mitään sotkua niin se... Enpäs
sanokaan, jos vaikka syötte kun luette tätä.



Tämä Alli-rouvan syömiseen liittyvä toimenpide johtaa sitten siihen,
että tavara poistuu lika systeemistä tällä kertaa myös yläpäästä, eikä
vain alapäästä.



Tekohan olisi kunnioitettava, jos kyseessä olisi vaikkapa poliitikko.
Makuuhuoneessa keskellä yötä  homma ei kuitenkaan oikein iske, ja
unen laatu kärsii jonkin verran.



Voisinkohan syyttää koiraa mokatuista hommista klassiseen "koira söi kotiläksyt"-tyyliin?

Voihan viisu!

Kun ei itse osaa, on helppo arvostella toisia. Ja se on kivaa.



Koska Idols on luikerrellut huusholliin seurattavaksi kuin käärme
paratiisin puutarhaan, päätin sittenkin kiinnostua myös euroviisujen
esikarsinnoista, vaikka ensin alkuun artistien nimeämisten aikaan
tulikin sellainen fiilis, että paskalta ja Suomen nolaamiselta ei
tuttuun tapaan kv-mittelöissä tänäkään vuonna vältytä. Sillä viime
vuosihan oli poikkeus vain siinä mielessä, että paska ja nolous iski
tuulettimeen vastakisojen jälkeen, kun Suomen kansa osoitti että on
liian epäkypsä pärjäämään edes euroviisuissa.



Viime viikonlopun karsinta oli niin infernaalista jööttiä, että ruutua
tuli tuijotettua katse harittaen ja suu silleen aavistuksen ammollaan
järkytyksestä kuten Asko Kallosella Idolsissa aina kun vastassa on
jotain oikein surkeaa.



Jo silloin kun Lordi voitti, kirosin sitä, että se tarkoittaisi tämän
vuoden karsintoihin rockimpaa yritystä valitettavasti enemmän pahassa
kuin hyvässä. Enkä ollut väärässä. Eniten surettaa, miten nolosti sitä
potkua yritetään saada aikaiseksi.



Thunderstone nyt sentään jopa on oikeahkoa purkka-stratovariusta, mutta mitään omaa se ei esittele, ei hyvässä eikä pahassa.



Mutta ensi viikonloppuna kuultava Katra tuo jo itkun silmään. Täysin
lainatun konseptin varassa täti ulisee biisejä, jotka on melodioidensa
perusteella ilmeisesti tarkoitettu Arja Korisevalle. Kun ei kelvannut,
niin ilmeisesti päätettiin panna vähän kastroitua munaa taustalle ja
markkinoida kama puunhalaaja-gooteille.



Tähänkö on menty? Ei edes viitsitä miettiä lajityypillisiä melodioita,
vaan otetaan se annemattilaarjakoriseva-perussetti ja sovitetaan vain
uusiksi? Ja tämä vielä Risto Asikaiselta, joka  - toki itseään
toistaen - onnistui taikomaan ihan kohtuullista kertakäyttöpoppia
Naikkareille ja Gimmelille - nimenomaan ilman, että se kuulosti
humppalavoille tarkoitetulta. Häpeä Risto!



Tähän nyt sitten vielä ne Lovexit sun muut nolot kopiot päälle, niin ei
voi kuin hakata päätään seinään. Kukaan ei tunnu oikein käsittävän,
että Lordi voitti pikemminkin musiikkityylistä huolimatta eikä sen
ansiosta, sillä asenne ja elkeet olivat kohdallaan.



Taktisesti kunniallinen liike Suomen äänestävältä kansalta olisikin
tänä vuonna pyrkiä jonnekin mahdollisimman kauas Lordista. Ei herra
paratkoon, en tarkoita Jukka Kuoppamäkeä, joka kyllä sinänsä olisi ihan
hyvä esimerkki  kieroutuneesta suomalaisesta huumorintajusta.
Mutta koska suomalainen kieroutunut huumorintaju on muiden
eurooppalaisten mielestä käsittämätöntä, niin ei ehkä kannata.



Sen sijaan, miten olisi Kim Heroldin luotsaama Humane? Se rauhallinen biisi.
Yksinkertainen, pienieleinen. Vielä vähän kornia oopperaakin loppuun à
la Tozeurin junat. Siinä olisi pesäeroa Lordiin ihan kunniakkaasti.



Olen muuten ihan yllättynyt siitä, miten Suomesta voi löytyä malli -
kyllä, malli - jonka laulajanura ei ärsytäkään. Yhtään. Pikemminkin
tulee sellainen fiilis, että kiva kun poika keksi jotain oikeita hommia
ettei tartte enää kalsareissa kekkuloida kaiken kansan nähden.

Harrastuksena puuhailu

Sanotaan että lapsella pitäisi olla mielekkäitä harrastuksia. Toki
samaan hengenvetoon, kuin syyllistysmentaliteetti tiedostaen, todetaan,
että tärkeintä on perheen kiireetön ja paineeton yhdessäolo. Hyvä niin,
sillä  mulla on vähän ongelmia tän harrastamisasian kanssa. Tai
siis ylipäätänsä koko harrastus-käsitteen kanssa.

Mitä ihmettä harrastaminen oikeastaan on?


Harrastanko minä itsekään mitään? Kysymys on joskus ollut vähän kiperä
jossain työhaastatteluissa ja vastaavissa. Valehtelenko tietämättäni,
jos sanon etten harrasta mitään, vai valehtelenko törkeästi, jos heitän
lonkalta jotain peruskauraa musiikin kuuntelusta lukemiseen? Jotain on
työhaastatteluissakin pitänyt henkensä pitimiksi kuitenkin heittää,
ettei vaikuta lötköltä.

Mutta silti harrastaminen on jotenkin
epämääräinen juttu. En oikein osaa mieltää mitään puuhiani
harrastamiseksi, vaikka joskus on tullut sellainen fiilis, että
esimerkiksi ystävät tai duunikaverit (joiltain osain sama ryhmä)
mieltävät jotkut puuhani nimenomaan harrastamiseksi. Aina kun niin käy,
yllätyn ja olen melkein sanoa, että en mä nyt oikeastaan sitä harrasta,
kunhan vähän puuhailen.

Onko tämä blogaaminenkaan
harrastamista? Turhamaisuuden ilmaisu kyllä (onks blogi hyvin, näkyyks
kommentit?), mutta harrastus? Hmmmm...

Sinänsä Wikipedian määritelmä harrastamiselle on aika lempeä:

Harrastus
voi olla mitä tahansa vapaa-ajan toimintaa. Harrastuksia tehdään
kiinnostuksen ja nautinnon takia, ei sen takia että niistä saisi
rahallista palkkiota. Esimerkkejä ovat keräily, nikkarointi, askartelu, urheilu
ja aikuiskoulutus. Harrastaminen voi johtaa jonkin hyödyllisen taidon,
tiedon tai kokemuksen hankkimiseen. Kuitenkin päätarkoituksena on
mielenkiinto.
   Asiat, jotka ovat toisille harrastuksia,
ovat toisille työtä: tietokonepelien testaaja voi nauttia ruuanlaitosta
harrastuksena, kun ammattilaiskokki taas voi pitää pelaamisesta (ja
virheiden etsimisestä). Yleisesti ottaen ihmistä, joka tekee jotain
siksi että pitää siitä, ei palkan takia, kutsutaan amatööriksi (tai
harrastelijaksi) erotuksena ammattilaisesta. Sana amateur (amator rakastaja) on peräisin latinan verbistä amare, rakastaa.
  
Monissa harrastuksissa tärkeä piirre on yhteisöllisyys - yhteisen
harrastuksen kautta syntyy tiivis yhteisö, jonka jäsenet usein jakavat
tietoa ja auttavat toisiaan hyvin epäitsekkäästi.
  
Tärkeä määritelmä harrastuksen ja ammatin välillä on ehkäpä se, miten
helppo sillä on tienata elantonsa. Harva voi elää postimerkkien
keräilyllä, kuitenkin monet ihmiset pitävät siitä. Siksi se katsotaan
yleisesti harrastukseksi.

Silti määritelmä on jotenkin
epämääräinen, liian oman harkinnan alle jäävä asia. Olen kiinnostunut
erinäisistä asioista, puuhailen niiden parissa silloin kuin siltä
tuntuu, mutta suhtaudun niihin mielestäni jotenkin niin löysästi ja
kausiluontoisesti, jotta perfektionistin sieluni sallisi minun pitää
mitään niitä asioita harrastuksina. Harrastus kalskahtaa sanana
korvaani liian omistautuneelta toiminnalta vapaaehtoisuudesta
huolimatta - rakkausavioliitolta, joka on kuitenkin sitoumus, vaikka
sen rakkaudesta tekeekin.

Usein tulen huvittaneeksi itseäni
jollain puuhalla vain siksi, että satuin istumaan paikkaan x, jonka
ulottuvilla on toiminnot y, z ja niin edelleen. En mieti tekemistäni,
vaan vain teen.

Ehkä ainoa todellinen harrastukseni onkin
puuhailu, amorfinen ja epämääräinen asioihin tarttuminen ja niistä
irtipäästely täysin määrämättömin aikatauluin tai ennakkoaikein? Sitä
ei ole kieltäminen, ettenkö nauttisi puuhastelustani. Toisinaan
nautinnon lisäksi hyödyn siitä myös ammatissani, koska
puuhastelullanikin on toki tiettyjä, suhteellisen selkeitä
suuntautumistendenssejä.

Angloilla on kiva käsite "to dabble". Se tuntuu hyvältä.

Silmät ristissä

Rupee noista poikain leikeistä öögat verestään.

Miksen ole jo nukkumassa, kysyn vain?

Irrationaalista sadattelua

Oisko mitenkään mahdotonta saada maitohyllyyn niitä pieniä pillillisiä tetramaitoja muunakin kuin hylana. Voi hitto hyi. Jos on laktoosi-intolerantti, niin ei juo maitoa eikä tuhoa meidän oikeiden maidonjuojien maitohyllyä ihmetuotteilla, *tana. Meninkin ostamaan maitohimoissani. Ei ikinä enää.

Asiaan sopivasti:

Maanantaikatsaus

Hohoo, töihin pääsyhän on ihan jees. Aamu oli kankea, mutta tässähän tämä.



Vielä kun saisi aikaiseksi jotain kunnon töidenkin tekoa. Olen nyt
aloittanut viiskytykstoista asiaa, mutta ainoat mitä olen saanut
valmiiksi ovat pari kirjatilausta ja uhkailuilla höystetty
keittiölaitteiden käyttöopas toimiston jääkaapin oveen.



Kuinka viikossa onnistuukin vieraantumaan maailmasta. Ja varsinkin
Blogistaniasta. Tuntuu, että sitä mukaa kun kahlaan lukemattomien
blogien listaani ajantasalle, niin uutta pukkaa. Perhana, vetäkää nyt
vaikka illaksi kännit ja pysykää poissa näppikseltä, että pääsen
ajantasalle.



Tosin oikeasta maailmasta vieraantuminen on ehkä selitettävissä muutenkin kuin pelkällä reissaamisella.



13-vuotias jäi olkapäätään myöten kiinni juoma-automaattiin, ja
iltapäivälehti lähinnä raportoi ystävien pelastusyrityksiä ja saatuja
vammoja. Ei tule mieleen sanoa, että sai mitä ansaitsikin? Jos jää olkapäätään myöten kiinni automaattiin, niin tuskin on ollut kunniallisissa puuhissa.



Tai entäs sitten: "Victoria Beckham näyttelee ruumista". Miten niin näyttelee?



"Ibi Love selvisi Idols-karsiutumisesta ilman raivaria." Enteileeköhän tämä maailmanloppua?



Itse asiassa tarkoitukseni oli yrittää sivuuttaa Idols ihan täysin,
mutta jostain kumman syystä töllö on ollut auki lähetysten aikaan.
Onhan siellä pari kohtuullista, ja kohtuullisen hyvä ohjelmien leikkaus
on säästänyt piinallisen pitkiltä myötähäpeän hetkiltä.



Tosin ainahan nuo alkukarsinnat menee. Kunnon piina alkaa vasta siinä
vaiheessa, kun jengiä pudotellaan välierissä ja ne esitykset joutuu
kuuntelemaan kokonaan. Sitä nuotin vieressä olevaa tyhjää tilaa
reilusti hyväkseen käyttänyttä kaksospoikaakin piti viime kerralla
kestää loppuun asti.

TISSIT!

Okei. Olen haukkunut miehille suunnattua maikkarin MAX-kanavaa ihan suotta.

Olen törkeästi aliarvioinut sitä, varsinkin sen miehille suuntautuneisuutta.

Muutamaa hassua ohjelmaa lukuunottamatta olen pitänyt sitä totaalisena kurana, maikkarin kylkiäisostosten matonalusena.

Otan sanani takaisin.

Olen ollut väärässä.

En tajunnut, että sieltä tulee World of Big Boobs.

Herran jumala, pian pissin housuihini ellen lopeta käkättämistä.

Krapulasta ja viisaudenhampaista

Matkaltapaluukrapula. Aivan selkeä.

Ensinnäkin loma oli just niin hyvä, ettei tullut töitä ajatelleeksi lainkaan. Lisäksi loma oli niin hyvä, että paluu töihin tuntuu suorastaan epämielyttävältä. Ei siksi, että töissä olisi ikävää, mitä siellä ei suinkaan ole, vaan siksi, että mieluummin olisi sielä Ranskassa edelleen.

Eli nää viimeiset päivät kotona lööbatessakaan ei ole oikeastaan kivaa, vaan vain... lööbausta. Päämäärätöntä. Roikkumista.

Ymmärrän kyllä niitä, joille toi Disneyland-hömpötys jää päälle. Amerikkalaisen tuttavan aviomies on täysin hommaan hurahtanut, ja pariskunta viettää pallokorvalandiassa niin paljon lomia kuin mahdollista.

Niin taisi käydä minullekin. Kaipa kyse on siitä, että hyväksyy hypen kympillä, jolloin hauskaa on läpi korva- ja kurkkusärynkin, koska on täysin aivopessyt itsensä haluamaan että on hauskaa. Ja kun mikään ei kuplaa puhkaise, niin siinä sitä ollaan - Disneyland-refloissa. Ja nyt ymmärtää Poikakin miksi kohkasin viikkotolkulla ennen reissua.

Pitäisi nyt vain keksiä joku hyvä 12 askeleen toipumisohjelma, muuten kevät on varmaan aivan helvettiä.

Viisaudenhampaat voisi alkajaisiksi poistattaa.

Vaikka suuvärkki ei jomota eikä oireile millään lailla, niin elämässäni melkein täysin korvatulehduksilta säilyneenä (vain kerran oli joskus lapsena) ihmisenä tuntuu äärimmäisen epätodennäköiseltä, että korva naksuisi ja lotkuisi ja olisi ilkeä pelkän korvatulehduksen takia. Ei, vaikka tulenkin aina lentokoneessa kipeäksi.

On näitä tapauksia ennenkin nähty, että ihmiset on aikuisiällä korva- ja ontelotulehduskierteessä kunnes joku työterveysarvaaja, jolla ei poikkeuksellisesti olekaan aivan tuhottoman kiire, tajuaa kysyä onko viisaudenhampaat revitty. Ja siihen loppuu kierre.

Jos katkaisisi kierteen ennen kuin se edes alkaa. Siihen meneekin varmaan nykyisillä julkisen hammashoidon jonoilla suurin osa tästä vuodesta. Ihan hyvä projekti sinänsä. Jos sattuu tasaisin väliajoin, oikein tahallaan aiheutettuna, niin se on varmaan ihan hyvä vastapaino töissä olemisen mukamas kurjuudelle.

Oikeasti olen vain sairaan katkera ja kateellinen, kun yksi duunikaveri lähtee Espanjaan hommiin. Hemmetti, siellä on lämmin. Ja sieltä on halvemmat lennot Pariisiin.

Disney-finaalirapo

(Huom! Tähän tulee pian kuvat, pitää vain kahlata sellaiset 402+155. Kännykuvista tuli melkein pitkin matkaa parempia kuin oikealla kameralla otetuista. Olen tumpelo :-)

Miten viisi päivää meneekin hujauksessa. Seuraavalla kerralla pitää olla ehkä hieman pitempään. Sillä kun tehokasta peliaikaa on neljä päivää, niin oikeastaan siihen väliin tarvitsisi yhden lepopäivän, jos sen neljää päivää meinaisi painaa täysillä.

Yllätys oli, että kun kahdessa päivässä koluaa kohtuullisen hyvin pääpuiston, niin voisi kuvitella että huomattavasti pienemmän Walt Disney Studiosin kiertäisi yhdessä. Näin homma ei kuitenkaan ole, sillä Studiosissa lähes kaikki huvitukset ovat näytösajallisia, yli puolikin tuntia kestäviä pläjäyksiä. Lisäksi esimerkiksi stunttishowssa on säävaraus. Napakan tuulen takia jäikin sitten se kokematta, mikä on lievä sääli.

Studiopuisto on ehkä aavistuksen karu, tosin sehän onkin olevinaan kuvausalue studioineen, back lotteineen kaikkineen. Mutta Studio on selvästikin vielä kehityksen alla, eli ensi vuonna tulee lisää nähtävää Disneyland Parisin 15-vuotisen taipaleen kunniaksi.

Herkkunsa Studioissakin kuitenkin on. Esimerkiksi Cinemagique-leffaesitys, jossa Martin Shortin esittämä häiskä seikkailee eri elokuvissa, on todella viehättävä. Tietenkin myös puistokaksikon ehdottomasti paras menopeli Rock'n'Rollercoaster on ihan kokemisen arvoinen, sillä se on parempi kuin pääpuiston Discoverylandissa sijaitseva Space Mountain, joka on loppujen lopuksi aika keskinkertainen.

Pään sekoittaminen on kuitenkin oikeastaan aika toissijainen juttu, sillä pääpuiston puolella aika kuluu rattoisasti vaikka vain maleksiessa. Itse asiassa ensimmäisenä päivänä puistossa oli tullut vietettyä pari tuntia ennen kuin edes tuli mentyä mihinkään härveliin. Tai no, ajoimme puiston ympäri höyrypuksuttimella, mutta sitä ei oikein lasketa. Kaikenlaista pientä puuhaa, tutkittavaa ja ihmeteltävää on kuitenkin niin paljon, että jos todella yrittäisi katsoa läpi kaiken mahdollisen, niin liekö viikkokaan riittävä aika.

Pointti on kuitenkin se, että vanhakin tosiaan nuortuu ja ajaa mielellään kaiken maailman penskojen "katsotaan nukkeja"-ajeluissa ja talsii läpi pitkiäkin kävelyreittejä, koska ne on oikeasti aika makeita. Esimerkiksi Swiss Family Robinsonin kotipuu oli kiipeämisen arvoinen ja Kapteeni Koukun laivan kupeessa olevan kallion sisässä ollut labyrintti tarjosi oivaa harhailua. Ylipäätänsä puiston teemapuoli on huolella toteutettua, eikä mitään köppäistä lasikuidulle vasemmalla kädellä roiskaistua halpista. Jokainen "maa" on selkeästi toisistaan erottuva ja helposti suunnistettava, ja kaiken kruunaa Main Street USA, joka, siitäkin huolimatta että koostuu lähinnä vain koreista kaupoista, on mitä herkullisin pikkukaupunkinäkymä.

Pesunkestävää kyynikkoahan mikään tämä ei hämää, mutta on mukavaa huomata ettei itse ainakaan ole pesunkestävä kyynikko.

Kallistahan tuolla on. Perushampurilaisbaaritason kama 10-11 euroa per ateria, tiskiltähakuruoka oikeilla lautasilla 20 euroa per ateria ja pöytiintarjoilu sieltä 30 eurosta ylöspäin. Halvemmissa hotelleissa (ainakin Cheyenne ja Santa Fe) on vain buffetit (noin 20 euroa). Disney Villagessa saatetaan tarjoilla pöytään jo sillä 20 eurolla (Anette's Diner). Alustava budjetti ruokaan 30 euroa per nekku päivässä kuitenkin pysyi erittäin hyvin, sillä hotellin vieressä oleva Esso oli varsin hyvin varusteltu, eli iltapalaleivät hankittiin sieltä ja syötiin huonessa telkkarin ääressä.

Hotelli oli hintaansa nähden erittäin hyvä ja viihtyisä. Huone ei ollut koolla pilattu, mutta eipä siellä tullut juuri muuta tehtyä kuin nukuttua. Telkkarista näkyi erinäinen valikoima Disney Channeleita plus muita keskieurooppalaisia kanavia.

Lähtöä suunnitelessa arvottiin kahdesta samanhintaisesta halvimmasta hotellista, vierekkäin olleista Cheynnesta (villi länsi) ja Santa Festa (Uusi-Meksiko), ja Santa Fe voitti lähinnä siksi, että oli lähimpänä huoltamoa.

Ehkä seuraavalla kerralla mennään joen toisella puolella olevaan Cheynneen, joka ei ainakaan talvisin ole yhtä suosittu kuin Santa Fe. Aamiaisella ja puiston ja hotellien välisissä (ilmaisissa) dösissä sen nimittäin huomasi, että "hiljaisesta" talvikaudesta huolimatta porukkaa oli nimenomaan Santa Fessa.

Vilske oli päärakennuksella aikamoinen myös iltasella, kun taas Cheynnen puolella käydessämme vaikutti hyvinkin rauhalliselta. Cheynnen yleiset tilat ovat ehkä myös jotenkin kodikkaammat, vaikka Santa Fekin oli ihan viihtyisä, ja hotellialueessa minuun iski ihan kympillä eräänlainen "New Mexico meets neuvostolähiö".

Kuten puistoissa, myös hotellialueilla oli omat hauskat yksityiskohtansa, kuten esimerkiksi Santa Fen pudonnut lentävä lautanen tai tulivuori. Cheynnen puolella jokainen asuintalo oli nimetty kuuluisten lännenhahmojen mukaan, ja alueelta löytyi niin hirttolavaa kuin juottokaukaloita jne.Parempaan kastiin kuuluvan, Disney Villagen vieressä sijaitsevan New York Hotelin pihalla oli kaikille avoin luistinrata.

Disney Village oli vielä oma lukunsa. Vieri vieressä kauppaa ja syöttölää sekä Gaumontin IMAX-leffateatteri. Jos olisi ollut ilman lasta liikenteessä, olisi sielläkin saattanut kulua tovi jos toinenkin puistojen sulkeuduttua. Nyt kävimme vain päällisin puolin hieman pällistelemässä ja siellä Anette's Dinerissa, joka oli kuin suoraan jostain Onnen päivistä. Ruoka oli oikein hyvää.

Jos jotain huonoa haluaa hakea, niin lintuja on joka paikassa. Siis myös sisällä. Linnunkakkaakin on siis esimerkiksi ruokasalissa. Ei ehkä ihan påp.
Myös Villagen ja puistojen välisellä aukiolla hilluu ilta-aikaan "vapaita yrittäjiä" kauppaamassa rihkamaa, mistä tulee hieman kiusaantunut olo.

Ja sitten se apteekkijuttu. Alueella ei siis ole missään apteekkia. Ei edes juna-asemalla. Pitäisi ajaa junalla pysäkinväli Val D'Europeen. Turha myöskään luottaa että lentokentän apteekki olisi auki edes kahdeksaan illalla. Eilinen olikin lievää tuskaa kunnes koneessa sai panadolia nassuun. Kannattaa siis varautua etukäteen, ellei halua harrastaa maakuntamatkailua.

Ja jos sattuu tupakoimaan, niin turha olettaa että ainakaan näissä halveimmissa hotelleissa missään sitä myytäisiin. Tuhkakuppeja on kyllä viiden metrin välein.

Kuljetus kentältä Disney Resortille on erittäin kätevä, mutta kallis kuin fan (16 euroa aikuiselta ja 13 euroa lapselta suuntaansa). Jos ei saavu tai lähde kovin typerään aikaan eikä ole miljoonaa pussukkaa ja nyssykkää matkassa, kannattaa ehkä kokeilla pientä junamatkailua Pariisin kautta. Siinä nimittäin säästää pitkän pennin, eikä häviä ajallisesti kovinkaan paljon. Junaa joutuu vaihtamaan Chateletissa, mutta laiturit ovat kätevästi vierekkäiset.

Ja Charles de Gaullen lentokentän ykkösterminaali on suoraan Sieltä Ja Poikittain. Sanat eivät riitä kuvailemaan sitä epäkäytännöllisyyttä ja alkeellisuutta. Kauppojen valikoimasta on turha uneksia - sitä ei ole, oikeastaan sitä ensimmäistäkään. Ja jos tekee sen virheen, että tulee menneeksi turvatarkastuksesta läpi lähtöportille odottelemaan ennen kuin on käynyt vessassa, niin saa hoitaa koko läpivalaisumeiningin uusiksi jos ei kykene pidättelemään koneeseen asti. Voi herranjestas.

Säiden kannalta meitä onnisti, eli neljästä kokonaisesta päivästä kaksi ensimmäistä olivat täydellisiä, eivätkä ne kaksi jälkimmäistäkään olleet pahoja, vaikka tuuli oli paikoin kova ja vettä ropsahteli pari pisaraa. Suhteellisesti ottaen oli kuitenkin koko ajan varsin lämmintä, vähintään vajaat 10 astetta. Villapaidalla ja tuulenpitävällä anorakilla pärjäsi mainiosti.

Ja koko komeuden hinta tähän aikaan vuodesta? Kahdelta aikuiselta ja yhdeltä kuusivuotiaalta lennot Blue1:lta 500 ja rapiat, hotelli sunnuntaista torstaihin sisältäen pääsyliput puistoon kaikiksi päiviksi 440 euroa.

Tjäreborg ehdotteli reissun hinnaksi 500 euroa kalliimpaa hintaa "paremmalla" lentoyhtiöllä (Air France), mutta paljon typerämmillä lentoajoilla, eli olisimme hävinneet yhden kokonaisen päivän puistossa koska Air Francen lento olisi lähtenyt torstaina jo puoliltapäivin siinä missä Blue1 lähti vasta illalla. Tjäreborgin hintaan ei myöskään kuulu kuljetuksia kentän ja hotellin välillä.

Lentojen kyttääminen itse ja hotellin varaaminen netistä todellakin siis kannattaa, eikä ole edes pätkääkään vaivalloista. Päin vastoin.

Matkakassaa olimme varanneet alustavasti 600 euroa. Siitä on vielä kuutisenkymppiä jäljellä, vaikka rahasta on maksettu kuljetukset kentältä ja kentälle (yht. n. 80 euroa), auton säilytys Helsinki-Vantaan parkkitalossa (38 euroa) ja myös vino pino Disney-hintaista krääsää ja tuliaista. Eikä tunnu, että olisimme köyhäilleet millään lailla syömisten ja ostosten kanssa. Eli kaikkea hankittiin mitä haluttiinkin ja elettiin jopa "leveästi" Villagessa yhtenä iltana ja syötiin viimeisenä päivänä Studiosin vähän paremmassa raflassa.

Kuulostan jo joltain yleiseltä markkinoijalta, mutta jos yhtään tekee mieli lähteä tuonne, niin todellakin kannattaa. Eikä talvi ole mikään este. Jouluksi ei välttämättä kuitenkaan kannata tähdätä, eikä viikonlopuksi, koska silloin tuolla on väkeä kuin pipoa.

Meidän olisi nyt ehkä kannattanut mennä tammikuun viimeisellä eikä toiseksi viimeisellä viikolla, koska pari juttua oli tosiaan huollossa, mutta olisivat auenneet taas ensi viikoksi. Hinnassa ei olisi ollut eroa hotellien osalta, mutta lennot olivat nyt hieman halvemmat, eroa tosin ei ollut ensi viikon lentoihin kuin muutama kymppi.

Disney-rapo 3

Itse asiassa Opera Mini päätti kaatua kesken rapon kirjoituksen ja viedä Communicatorin alas mukanaan, joten nyt hatuttaa. Mutta sanonpa että Pojalle tulee tylsät seuraavat 20 pituussenttiä. Täällä kyllä pääsi paikan pahimpaan vetkuttimeen mutta ei pääse Tykkimäen Idän Pikajunaan jossa paniikkihäiriöisinkin mummeli nukahtaa tylsyyteen. Huomenillalla kotiin, ei haluis. Tosin kurkku ihan hillittömän kipeä, taitaa olla kuumetta ja nieleminen sattuu. Ja särkylääkkeet alkaa loppua. Mental note: Disney-alueella ei ole ainuttakaan apteekkia, vaan pelkän särkylääkkeenkin perään pitäisi matkustaa junalla viereiseen kylään. Aika outo juttu paikassa jossa vierailee vuosittain miljoonittain porukkaa.

Disney-rapo 2

On talvessa toki huonotkin puolensa. Ihan kaikki ei ole auki. Ravintoloiden osalta ei haittaa, mutta myös jotkin laitteet ja nähtävyydet nukkuvat talviunta joko kokonaan tai osittain. Mitään ei ole koettu menettävämme - paitsi Pirates of the Caribbean on tietenkin juuri tämän viikon huollossa. Todella ikävä takaisku. Aukeaisi jo lauantaina, mutta se ei tietenkään meitä hyödytä. Kaikki muu tähdellinen ajelupuoli on kuitenkin toiminnassa kuten kummitustalo, joka on jäänyt voimallisesti mieleen jo sieltä 20 vuoden takaiselta Tokion Disneyland-keikalta. Viihdyttävä on edelleen ja siihen piti päästä vielä toisenkin kerran.

Pääpuisto saatiin tänään suoritettua loppuun hyvässä järjestyksessä, ja on ollut mielenkiintoista huomata miten aika muuttaa ihmistä. Yleensä, silloin 20 vuottakin sitten, olen lähinnä pää kolmantena jalkana syöksymässä laitteesta laitteeseen, mutta nyt todella nauttii maleksimisesta. Ympäristö vain on niin mukavaa katseltavaa. Eihän esimerkiksi Suomessa juuri teemapuoleen panosteta, vaan meillä huvipuistot ovat aika karuja, joten tällaiseen silmäkarkkiin suhtautuu pakostakin suopeasti vaikka olisi kuinka laskelmoitua rahat pois -meininkiä.

Ja sama meno jatkuu myös puiston ulkopuolella, eli puiston ulkopuolella oleva ravintoloiden ja kauppojen rypäs Disney Village tarjoaa samaa hyvää mieltä kunnon teemameiningin muodossa. Illastimme 50-luvun amerikkalais-dineria jäljittelevässä ympäristössä ja ei siinä voi olla hymyilemättä kun tarjoilijat panevat tanssiksi.

Huomenna on sitten Studio-puiston vuoro. Katsotaan saako Miehen huijattua puistokaksikon hurjimpaan vuoristorataan, vaikka Space Mountainistakin oli jo tulla vomppa.

Disney-rapo 1

Enpä ollutkaan ennen lentänyt pimeällä Saksan/Ranskan yllä täysin kirkkalla ilmalla. Upea näky, aivan Tronia. Mutta mitä ovat isot todella keltaisena kirkkaat neliöt ja suorakaiteet? Kasvihuoneita?

Ensimmäinen kokonainen päiväkin "suoritettu". Ilman mitään kiirettä vähän yli puolet pääpuistosta tutkittu. Jonottelua ei juuri tarvinnut harrastaa, sillä täällä on "hiljaista" - vain 10 000 kävijää päivässä, kun vielä viikonloppuna ja jouluna on porukkaa käynyt 70-80 tontullista per päivä. Tämän osasi kertoa suomalainen työntekijä Ansa, joka on viettänyt täällä jo 4 kk.

Suomalaisia käy kuulemma todella vähän, ollaan ekat pariin kuukauteen joihin Ansa tai hotellin ruotsalainen respatyttö ovat törmänneet. Kummatkin olivat iloisia saadessaan puhua äidinkieltään. Voin kuvitella, että täällä kaiken kivakivan keskellä voi työläisellä tulla välillä aika ikävä kotiin.

Kun ottaa huomioon miten loistavan helppoa tänne oli tulla, niin kumma ettei suomalaisia näy enemmän. Varsinkin näin talvisin kun on halpaa. Ei täällä ole millään lailla kylmä kun vertaa normaaliin Suomen talveen, ja muutenkin on oikeasti todella hienoa. Just silleen kitschisti, mutta huolella tehdyn kitschisti.

Paitsi että Skull Rockissa tuoksui uriini. Tosin näkymä on niin makea, että voisin minäkin kuvitella laskevani vesiä laulellen ja pääkallon silmistä maisemaa katsellen.

Jos olisin siis mies. Jota siis en ole. Joko kerroin että punaviini on petollisen hyvää ja halpaa ja sitä saa viereiseltä 24h-huoltamolta.

Täpinöissä, mehuissa, jipoissa

Tätä päivää on tullut odotettua jo muutaman viikon. Viimeinen työpäivä ennen loman alkua, ja sitten sinne pallokorvalandiaan. Jee! Jee! Hip Hip! IhQua!

Tosin tässä vaiheessa iskee myös se täysin irrationaalinen fiilis, että jokin menee pahasti vikaan. Olen ottanut hotellihuonevarauksesta kiljoona kopiota, lentolipputositteesta toiset kiljoona kopiota. Ettei vain huku.

Olen tutkinut lentoyhtiön koneen kaiken maailman eksperttisivuilta, huolestuttavan takapainoinen vehje, mutta potkua riittää.

Charles de Gaullen lentokentän ykkösterminaali vaikuttaa huolestuttavan monimutkaiselta härdelliltä, ja vielä remonttikin päällä. Tärkeää on löytää pallokorvalandiaan menevän bussin pysäkki. Aikataulut on tietysti myös jo usealla printillä.

Ensimmäistä kertaa lennän Blue1:lla pohjoismaiden ulkopuolelle. Pohjoismaiden sisällä pysyttäessä, mutta ei Suomen sisäisillä lennoilla, sämpylän käntty on jostain syystä kuulunut lentolipun hintaan, mutta nyt pitemmälle lähdettäessä ruoka maksaa. Pitää varmaan tankata etukäteen. On tosin todettava, että yllättävän halpaa toi niiden safka, jos vertaa vaikka huoltoasemahintoihin tai VR:n tarjontaan.

Alan olla ihan megajipoissani. Aivan mehuissani. Huvipuistohullu Poika on jo pari viikkoa ilmaissut tyytymättömyytensä kohkaamiseeni, että älä nyt äiti taas aloita. Miestä huvittaa, mutta vaivaantunut sekin on.

Minkäs sitä voi kun on ihan lapsi. Ja kyllä se Tokion Disneyland silloin yli 20 vuotta sitten oli aivan Sairaan Kova Juttu. Jopa huvipuistoja jokseenkin vihaava äitini viihtyi, eikä olisi lähtenyt kulumallakaan. Hyvä etteivät sulkemisaikaan joutuneet väkisin heittämään portista ulos.

Silloin jo päätin, että jonain päivänä vietän jossain pallokorvalandiassa enemmän kuin päivän - ja myös asun tiluksilla. Nyt se päivä alkaa olla käsillä, joten totta hitossa olen aivan sekona. Varsinkin kun ei tarvinnut matkustaa ihan toiselle puolelle maailmaa.

Tartu hetkeen, Sinikka!

Harmainkin päivä kirkastuu tällä huomattavasti. Varsinkin meihin sosiaalisesti puutteellisiin tämä vetoaa. Ranuan kummit -neitsyet on yleensä tehokäsitelty juuri tällä sketsillä, jonka jälkeen heidät on yleensä kerätty lattialta.

Edit: Vaihdoin oikeaa kuvasuhdetta olevaan versiuuniin. Ja onhan siellä nyt se (turha) epilogikin.

Kalasatama

Kalasataman metroasema on ollut käytössä vuoden alusta. Eilisilta oli
ensimmäinen kerta, kun oikeasti huomasin, että metro pysähtyy siinä,
vaikka olen alkuvuonna jo useasti taittanut tuubilla taipaleen Itä-Helsingistä keskustaan ja
takaisin.



Aiemmin olin ihmetellyt ääneen Miehelle, että eikös asema ole jo auki,
että miksi juna ei pysähdykään siinä, ja Mies katsoi minua epäuskoisena
että onkos eukko nyt lopullisesti seonnut.



Pitää ilmeisesti siis olla pienessä hiprakassa, että huomaa ympäristönsä
muutokset. Huppelin kävin hakemassa Kampin Rotterdam-juottolasta, jossa
tapasin muun muassa Suomessa vierailevan /mekin, josta ei ole
turkulaisuus karissut edes pissisten pääkaupungissa.



Kun olin nuori ja kaunis ja hoikka (ja ette kai te nyt moista oikeasti
usko), kavereilla oli bändi nimeltä Kalasatama. Nyt kavereilla on
asunto-osakkeet, autot ja lapsia. Ei loppujen lopuksi huono
vaihtokauppa.



Kaikkea sitä pienessä sievässä tuleekin mieleen.

Koiria ja ihmisiä

On se kumma, että jos itseä vaivaa jokin tauti tai vaiva, niin tuleeko
mentyä lekuriin? Yleensä ei. Polvi on reistaillut nyt jo puolisen
vuotta, mutta koska haitta vaivaa vain portaita alas laskeutuessa, niin
ei ole viitsinyt reagoida.



Mutta annas olla, kun lemmikki on huonona, niin piipaapiipaa. Alli
aloitti huonoilun perjantaina, näytti piristyvän, mutta sitten huononi
taas. Kyseessä ei ollut sen enempää kuin tyhjennyksen tarpeessa olleet
anaalirauhaset, mutta kun kyseessä on jo 14-vuotias vanharouva, niin
huoli on suuri joka kerran, jos tuntuu olevan jotain vaivaa.



Toisaalta historia varmaan vaikuttaa. Ihmisperheessäni ei juuri koskaan
olla kipeitä, ei nykyisessä, ei lapsuudessani. Pientä kröhää tai
polvikipua ei siis ota vakavasti - eihän meillä koskaan mitään ole,
vaan me vain vanhetaan ja näivetytään, saadaan tutisevina
seiskavitosina sydänkohtaus ja kuollaan pois.



Sen sijaan lemmikkien kanssa on ollut näennäisistä rautaisista
fysiikoista huolimatta pari ongelmallista tapausta. Oma lordi Peter
Wimseyni monokkeleineen ja imukkeineen, Huugo-koira, oli kuivasilmä -
lopulta silmää lääkittiin muun muassa syklosporiinilla, joka
vanhemmiten rapautti herran terveyden niin että raukka romahti kahdessa
viikossa. Poikansa Riku oli maailman tervein koira, kunnes vatsa alkoi
rikeerata - ja muuten täysin terveen ja voimakkaan oloinen 12-vuotias
oli lopulta pakko päästää kivuistaan, koska vika ei selvinnyt ja herra
oli jo kertaalleen melkein ripuloinut itsensä tuskaisesti hengiltä.



Sellainen jättää jälkensä, joten Alli, joka ei virtsakiviä
lukuunottamatta ole oikeastaan koskaan ollut kipeä, tuntuu vanhemmiten
tikittävältä aikapommilta. Tarkkailen jokaista poikkeamaa. Huolestun
siitä, jos korvat kaljuuntuvat, stressaan kun kuulo tuntuu likalta
menevän. Pelkään sitä, että yhtäkkiä maailman tervein koira murtuu
muutamassa päivässä kuten Huugo aikoinaan - tai tapahtuu jotain
selittämätöntä kuten Rikulla.



Se olisi liian julmaa. Se tuntuu jotenkin väärältä. Ehkä se johtuu
ihmisen elinkaarikäsityksestä, jossa vanhetaan ja kuihdutaan pois -
tietysti tapaturmat poislukien. Saman pitäisi tapahtua lemmikillekin -
yhtäkkistä romahdusta ei hyväksy eikä käsitä.



Ai miten niin en hyväksy maailman epäreiluutta?

Hurraa haittaverolle!

Lounasta hakiessani näin miehen, joka olisi voittanut Lee Marvin -näköiskisan mennen tullen.


Eikä siinä vielä kaikki. Alepan hyllyjen välissä risteillessäni ja
pääni puhki syötävää miettiessäni huomasin hurravani sille ajatukselle,
että vahingollisten ruokien verotusta kiristettäisiin ja terveellisten
safkojen veroa puolestaan höllennettäisiin.

Ihan oikeasti,
totta hitossa otan sen Saarioisten roiskeläpän sen sijaan että ostaisin
tomaatteja ja kurkkua. Kurkku varsinkin on aivan törkeissä hinnoissa,
eikä kauhean siedettävä edes kesällä. Siinä on vedellä kilohintaa.


Terveellisyysongelma on todella suuri varsinkin silloin, kun pitäisi
sitä lounaspurtavaa poimia. Viikonlopuksi koko perheelle shopatessa voi
ostaa suuremmissa erissä fiksuja juttuja, mutta työläisen ns.
sinkkuannos on lähes järkiään epäterveellinen, jos haluaa pitää
päiväannoksen hinnan alle viidessä eurossa ja valmistamiseen kuluvan
ajan ja vaivan minimissä.

Varsinkin kun
valmistusmahdollisuudet on aika ankeat. Ei ole leikkuulautoja ja
valmistuskippoja, ei uunia. Vain mikro ja pari hassua syvää lautasta.
Siinä sitten kiireessä arvot - ja päädyt mikroateriaan, koska ei ole
aikaa eikä halua ruveta pusaamaan 10 neliösentin työtasolla.


Fiksu tekisi kotona eväät. Fiksu ei vain koskaan muista asiaa
edellisenä iltana. Fiksun pitäisi oppia tekemään kotonakin vähän
terveellisempää ruokaa.

Pieniä voittoja

Edellisen kirjoituksen kommenttilaatikosta tuli mieleen lottovoitto. Sellaisen kun saisi, pienen.

Itse asiassa iso lottovoitto olisi ongelma. En osaisi suhtautua. Mitä sillä tekisi? Ostaisi jonkun omakotitalon? Ei ikinä. No ehkä jonkun ison asunnon.

Ei ikinä. En halua omistaa asuntoa. Olen jo naimisissa miehen kanssa. En halua olla naimisissa asunnon kanssa. Kaksinnaiminen on paha, rynkkaaminen on suntia.

Lisäksi todella iso summa rahaa vaatisi oikeasti vaivaa ylläpitotoimiin, ettei verottaja ala nakertaa reunasta.

Ei, ei oo mun juttu, vaikka eihän muutaman millin omistaminen varmaan hirveän onnettomaksi tekisi.

Sen sijaan jokin pienehkö voitto olisi hienoa asia. Kymppitonnin kun voittaisi, niin tietäisin heti mitä sillä tekisin.

Kolmen tonnin peesee itselle, kahden tonnin peeseet pojille (ai miten niin vain parasta vain mulle :-). Yli jäisi vielä kolme tonnia Kunnon Reissuun osapuilleen tuonne maapallon vastakkaiselle puolelle.

Sinänsä rasittavaa, kun tehopeeseen tarve on jatkuvasti päällä. Pelien vaatimukset laukkaavat ärsyttävää vauhtia kohtuuhintaisten peeseiden edellä.

Maksoin aikoinaan, yli 10 vuotta sitten, kuutisen tuhatta mummoa ensimmäisestä pentiumistani. Se oli aikaan nähden tehokas, ja jaksoi olla sitä itse asiassa hyvin pitkään - pelit alkoivat vaatia uutta puhtia vasta kolmen-neljän käyttövuoden jälkeen.

Aivan eri tahti tänä päivänä. Vuosi sitten ostamani kohtuutehokas mylly, aikaansa nähden noin samantasoinen ja hintainen kuin se ensimmäinen koneen, alkaa olla jo nyt ihan raasku. Vaatisi vähintäänkin prosessoripäivityksen ja lisää muistia - sen jälkeen toisaalta myös PALJON tehokkaampaa jäähdytystä.

Ei siis ehkä sittenkään oikeastaan mikään ihme, että kun loipulta päätin rakastua pelikonsoleihin, rakastuin niihin täydellä teholla. Ei tarvitse olla jatkuvasti lukemassa pakkauksen takakannesta onko rakkineesta pelin pyörittämiseen vai ei. Wiin myötä ehkä vihdoin myös tulee enemmän niitä pelejä, joita olen tähän mennessä tottunut pelaamaan peeseellä, koska konsolilla ne eivät yksinkertaisesti toimi.

Taas toisaalta. On pelejä, jotka eivät yksinkertaisesti tunnu "oikeilta", ellei niitä istu nenä kiinni monitorissa ja käsi hiirellä tahkoamassa ja nysväämässä. Kaikki kunnia FPS-peleille, mutta vaikka konsoliversiot eivät olisikaan ohjaukseltaan kömpelöitä, niin ei niitä siltikään pelaa konsolilla, koska se nenä-kiinni-monitorissa-kuola-suupielestä-valuen-fiilis puuttuu. Sama juttu RTS-naksujen tai simulaatioiden kanssa.

Peeseestä ei siis voi valitettavasti luopua. Seuraavat pelit tyyliin Neverwinter Nights tai Rollecoaster Tycoon tuskin tällä koneella enää pyörivät edes detaljit minimillä. Mutta sen sijaan että aina hankkisi sen tonnin vehkeen, jolla pysyy mukana kisassa sen vuoden, niin voi kun voisi kerralla upottaa sen 3-4 kiloeuroa vehkeeseen, jolla pärjäisi peräti kaksi-kolme vuotta.

Työnteolla ei minun ammatissani rikastu, joten moinen jäänee haaveeksi. Mutta siksi pieni lottovoitto olisi ehkä jopa suurempaa mukavampi.

Ei näin

Puhelinmyyjistä on tullut kyllä varsinaisia kieroilijoita.

Sain puhelun firmasta x henkilöltä y, joka tiedusteli onko minulla aikaa osallistua mielipidekyselyyn koskien tiettyjä lehtiä. Mielipidekyselyt ovat vielä jees. Jostain syystä tykkään gallupeista ja kuulun parinkin gallup-firman vakiovastaajiin.

Siispä sitten vastailin kysymyksiin, ja kun kysymykset olivat ohi, sain kuulemma valita palkinnoksi ihan mistä tahansa aiheena olleista lehdistä ilmaisen tilauksen.

Hälytyskelloni alkoivat soida. Ja olivat oikeassa.

Kun ilmaisin kiinnostukseni lehteeen z, niin sieltähän se tuli: saan kahden vuoden tilauksesta vuoden ilmaiseksi. Sen jälkimmäisen. Tietenkin.

Ei näin. Ei todellakaan näin.

Miesten vuoro

Dodii. Kun pääsimme naisten listaamisesta, nyt on sitten SusuPetalin tahdittamana miesten vuoro.

Kuten pelkäsinkin, tämä tehtävä oli siihen toiseen suuntaan vaikea. Naisten kanssa ongelmallista oli edes sen viiden kasaan kaapiminen. Miehissä taas hyvää jätkää tuuppaa ovista ja ikkunoista. Olen kuluttanut tuntitolkulla YouTubessa, vaikka piti katsoa Stargåteja.

Bubbling under -osastoon oli pakko jättää muun muassa Ismo Alanko, Robbie Williams, Freddie Mercury, George Harrison, Jarkko Martikainen, Ola Salo ja Seal.

Sitten kärkiviisikkoon, josta totesin, että ovat kaikki nuorena olleet hieman toistensa näköisiä. Vain alitajuntani sen tietää mistä tämä perversioni johtuu, joistain näistä tyypeistä kun olen (vannon!) pitänyt jo ennen kuin edes tiesin miltä näyttävät (tai ovat näyttäneet).

Kuten naislaulajalistassakin, lauluäänellä on olennainen merkitys yli lähes kaiken muun. Ja kun miehistä kerran on kyse, niin onhan sen äänen oltava seksikäs. Mä mikään rikiidi oo.

Siispä.

5. Dave Gahan. Mies, joka on kuin ihmeen kaupalla edelleen hengissä ja käsittääkseni jopa kuivilla. Depeche Moden sielu, vaikka Martin Gore muutaman hyvän tunnelmakipaleen on vuosien varrella väliin heittänytkin. Dave on myös virkeän parisuhdese...öö...liikunnan varma alkuunpanija.


4. Chris Cornell. Soundgardenin sielu, Audioslaven sielu, mutta yllättäen Chris on mielestäni parhaimmillaan ihan omalla soolotuotannollaan, jolla mies on selkeästi päässyt kosketuksiin feminiinisen puolensa kanssa.


3. Peter Gabriel. Taisin menettää hallikonserttineitsyyteni tälle miehelle. Tiedostavan, lebensangstisen sonnin mylvintä lienee lähin kuvailu minkä miehen äänelle löydän, mutta paljon saa anteeksi kun on tunnetta mukana. Ja hyvät biisit (ne vanhat varsinkin). Peter-setä sitä paitsi lahjoitti minulle jälleen tilaisuuden liittää vähän Miyazakia mukaan tähänkin bleemiin.


2. Mike Patton. Mr. Bungle ja Peeping Tom. Ja Faith No More. Ja miehellä riittää skaalaa. Ääni joka osaa olla samaan aikaan sekä pehmeä että raaka, sekä hellä että tyly. Kyllä, kutsukaa Freud.


1. Ian Anderson. Elämäni Dionysos, Bacchus, Pan ja pari muutakin tyyppiä. Sanat eivät riitä kuvailemaan tätä Jethro Tullin nokkahahmoa. Peter-sedän lisäksi yksi niitä harvoja minut live-konserttiin houkuttelijoita. Bäkkärillä käsipäivää ja tuhma vitsi. Kannatti mennä.

Katso myös tämä, tuo, ja se. Ja nämä, nuo ja ne. Ois vielä lisääkin, mutta kai rajansa kaikella?

Mut pannaan bonus. Muutkin tuntuu harrastavan. Tätä miestä ette varmaan miellä suoranaisesti laulavaksi tapaukseksi. Mutta kuitenkin:

Ja olipa kerran myös Oingo Boingo.

Kaikkea ei tartte tehdä kimpassa

Olen väsynyt, mutta tyytyväinen.

Uusi duunisysteemi, jossa vuoroviikoin toinen tekee kaiken sillä aikaa kun työpari relaa, tuntuu aika hyvältä. Olen ollut selkeästi ahkerampi, skarpimpi ja aivan eri tavalla ajan tasalla kaikesta kuin ennen. Ja jos jokin menee vikaan, niin se on oma vikani niin että myös tiedän miksi - eikä esimerkiksi varmaan jokaiselle tutun "mä luulin et sun piti hoitaa"-sössimisen vika, joka ärsyttää kympillä riippumatta siitä kuka sössi. Ei tarvitse luulla, pitää vain tietää, se on mukavaa.

Ensi viikolla on sitten minun vuoroni puuhailla omiani, tehdä kaikkea pientä rästihommaa ja vaikka blogata työajalla (ooh!). Hirveä vuori peliarvosteluja odottaa myös kirjoittamista. Toivon vain, että työpari arvostaa uutta järjestelyä yhtä paljon kuin minä. Menihän se vanhakin tapa, mutta tämän uuden pyörteissä hengittää jotenkin paljon vapaammin.

Ryhmätyökykyisyys on autuaaksi tekevä hyve, jolla lapsia rääkätään jo tarhasta asti, ja on tietysti synti ja häpeä olla pitämättä moisesta touhusta. On silti helpottavaa, kun kerrankin tajutaan, että joitain asioita ei kannata väkisin vääntää ryhmätyöksi. Tämä homma on selvästikin yksi niistä.

If it's Tuesday, this must be Belgium

Olen ihan sekaisin päivistä. Olisi voinut luulla, että välipäivinä
olisi mennyt kuuppa sekaisin, mutta yllättäen vasta uuden vuoden uudet
kujeet sekoittivat systeemini täysin.



Eilen kiiruhdin pää viidentenä jalkana myöhässä töihin. Pomolle
anteeksipyytelevä viesti vielä hötäkässä matkaan. Vastauksena tuli,
että mikäs hätä tässä, älä ressaa.



Vasta töissä tajusin, että ei ollutkaan torstai, vaan vasta keskiviikko.



Tänään sama juttu. Eilisestä en mitään oppinut, vaan elin töihin lähtiessä perjantaita.



Hulluinta on, että kellonhan pitäisi olla sekaisin aivan toiseen
suuntaan. Koska maanantai oli vapaa, päänhän pitäisi luulla, että
esimerkiksi nyt olisi vasta keskiviikko.



Ihan outo fiilis. Ei voi syyttää pimeyttä, koska viikko sitten oli
vielä pimeämpää. Ei voi syyttää valoisuutta, koska ei siitä
talvipäivänseisauksen pakanajuhlasta vielä niin pitkä aika ole.



Selkeästi loman tarpeessa. Vielä kun muutaman päivän kestäisi. Sitten
voi olla vapaasti mikä maa mikä valuutta mikä päivä pallokorvien seassa.



Pitääkin ruveta ajoissa tarkistelemaan mitä saa ja ei saa ottaa mukaan
koneeseen. Pian homma varmaan menee siihen, että alasti koneeseen passi
teipattuna rinnuksiin.

Chick music!

SusuPetal kylvi vastustamattoman bleemin siemenen: "Löydä Youtubesta tai muualta viisi mielestäsi kovinta, lahjakkainta ja unohtumattominta naisartistia (joo, ei ole helppoa, siis vain viisi, mutta kuka on sanonut, että pitäisi olla helppoa -pääasia, että on hauskaa...)"

Sinänsä Sami saattaa olla oikeassa siinä, että me naiset diskriminoimme naismusiikkia, sillä haaste oli yllättävän vaikea. Ylipäätänsä kuuntelen todella vähän naisten tekemää musiikkia. Ja sekin vähä on aika pitkälle jokseenkin tyhjänpäiväistä kuten PMMP:tä, Madonnaa, Naikkareita ja muuta harmitonta sirkustelua.

Tosin sitten kun löysin ne viisi, niin tietysti löytyi se kuudeskin. Kate Bush. En edes linkkaa, on niin ilmeinen, ja kuitenkin tässä muussa porukassa se selkeä kuudennelle sijalle putoaja.

Vaikka YouTube on ihan käsittämättömän tahmea nykyään - sitä se hypetys teettää - niin kaikki pätkät ovat toki sieltä.

Esiyhteenvetona voisi todeta, että vaikka jossain kommenteissa onkin puhuttu progehippiydestäni, niin se lienee maskuliinisen puoleni ilmentymä. Heti kun kajotaan naisiin, olen täysi romantikko ja ääni- & etnofriikki. Ja hörhö.

Tässä siis ne viisi:

5. Dalbello. Kanadalainen vihainen täti jolla on mitä seksikkäin ääni. Panisin. Ehkä femakointa kamaa mitä olen koskaan ryhtynyt kuuntelemaan ja selvinnyt ilman vaivautumista ja myötähäpeää. Video-otos ei missään nimessä parhaimmasta päästä, vaikka ihan kiva. Suosittelen levykolmikosta Whomanfoursays, She ja Whore varsinkin ensin mainittua.



4. Ofra Haza. Rauha hänen sielulleen. Ihan liian aikaisin riistetty. Jumalainen ääni, taipuisa kuin pajunvitsa. Jostain olen lukenut, että arvostettu varsinkin varhaisempina vuosinaan jemeniittilauluperinteen vaalijana. Tiedä häntä. Jumaloin vain ääntä. Ja toki myös sitä perinteistä kamaa. Yemenite Songs on rakas levy. Jos ei alla oleva nappaa, niin onhan Ofralla ollut myös hauskoja yhteistyöprojekteja.



3. Natacha Atlas. Oman soolouran lisäksi vaikuttaa myös Transglobal Undergroundissa. Äänen tahdissa taipuvat myös lanteet. Ranskaksi, arabiaksi, englanniksi... Arabialaista poppia, konemusiikkia ja ties mitä samassa sopassa tarpeen vaatiessa. Natachan aluevaltaukset ovat ihailtavan moninaiset.



Seuraavasta kahdesta pyydän etukäteen anteeksi, koska ovat pikkaisen vastoin alkuperäistä bleemin asettelua, mutta en raaskinnut laittaa ns. alkuperäisiä tähän sivulle paraatipaikalle näytille. Tykkään näistä kahdesta "alternatiivisesta" pätkästä enemmän. Musiikki on toki ehtaa tavaraa. Näitä fanittajien "musavideoita" on todella paljon, ja osa niistä miellyttää ainakin minun silmääni jopa enemmän kuin alkuperäiset.

2. Loreena McKennitt. Kelttiheikkous. Need I say more? Ihqu ääni, sopivan siirappinen tarpeen vaatiessa, mutta myös kuulas ja kaunis. Tehnyt pitkän uran - ja mielestäni musiikillisesti kiinnostavamman ja monipuolisemman kuin esimerkiksi Enya, jolla on ne kaksi biisiä: nopea ja hidas.


Visuaalinen puoli on iki-ihanasta Henkien kätkemästä. Loreenan versio tässä.

1. Imogen Heap. Yksinään tai Frou Froussa. Olen aivan myyty. Tässä naisessa on tunnetta, kykyä ja ääni kuin lohduttava kaakao tuulen piiskaamana pakkasaamuna. Saa minut tirauttamaan. Ei hassumpi temppu naiselta. Visuaalista valintaa saattaa ainakin Llama arvostaa, jos Final Fantasyn pelaamiseltaan ehtii blogeja lukea :-)


Frou Frou saattaa itse asiassa olla monille tutumpi. Kai.

Litteä Ritke

Arki koitti ja alennusmyynnit jatkuvat.

Sitä vain
ihmettelen, että jos niitä superduperhyper-laajakuvatöllöjä demotaan
joka paikassa, niin mikä siinä on, että ei osata demota edes oikein.
Kuvasuhde on aina persiillään.

Se syö sielua - ja myyjän
uskottavuutta. Eikä homma rajaudu edes töllömyyjiin. Jos ostarissa
törmää vaikka pelidemoon - tai leffan puffaajiin, niin annas olla,
varmasti on lyhyenläntiä ihmisiä ruutu täys. Ei voi olla niin vaikeaa?


Ihmisten kodeissa vieraillessa on sama juttu. On hankittu hieno
laajakuvatöllö kaiken maailman herkuilla, mutta ei sitten kuitenkaan
oikeasti välitetä siitä kuvan mallista ollenkaan.

Jos sen
4:3-kuvan katsominen oikeana 4:3-kuvana on niin kauheaa (iik, mustat
palkit!!!) niin käyttäisivät nyt edes sit sitä feikkilaajakuvaa, joka
vääristää kippaskonsteilla 4:3-kuvasta laajan.

No, jos ihmiset on niin sokeita/välinpitämättömiä, niin kaipa ne ansaitsee sen palikoituvan ja kurjan digitelevisionsa.


Sovitaanko että ruvetaan puhumaan HD:stä vasta sitten, kun ihmiset ovat
oppineet käyttämään televisioitaan ja vaatimaan Ritkeltä ja Prookelta
edes normaalit mittasuhteet?