Pissit housussa

Perheen sarjasuosikeista alkavat jaksot uhkaavasti huveta. Siispä ryhdyimme ex-tempore katsomaan stand-up-komiikkaa.



Satsissa on tyyppejä, jotka ovat periaatteessa ihan kohtalaisia, mutta
silti jokin mättää, vaikka jutut olisivat freesejä ja jokseensakin
hauskojakin.



Esimerkiksi Dave Attell tai Jim Breuer. Kai suhteellisen suosittuja,
mutta ei jaksa iskeä. Jossain määrin jopa Robin Williamsiinkin turtuu,
jos show venyy yli tunnin.



Ja toisaalta sitten on tyyppejä, joille jaksaa nauraa aivan kippurassa
vaikka olisi kuullut jutut jo noin kiljoona kertaa aikaisemmin.



Tällaisia ovat muun muassa Denis Leary, Greg Rogell, Jim Gaffigan ja
Lewis Black.  Learyn No Cure for Cancer -pätkän voisin katsoa
vaikka kuinka monta kertaa. Tasaisin väliajoin, varsinkin syys- ja
talvipimeillä, se soi pipodiskossa työmatkoilla ja saa minut julkisissa
kulkuvälineissä vaikuttamaan avohoitopotilaalta. Myös Lewis Blackin
selitys sille miksi soijamaitoa ei saa kutsua soijamaidoksi saa minut
kurottelemaan inkontinenssilääkkeitä joka kerran (selitys muuten on,
että koska ei ole olemassa soijatissiä).



Stand-upissa ei selvästikään ole kyse pelkästään materiaalista vain
nimenomaan ulosannista. Ilman kunnon deliveryä ja varsinkin ajoituksen
tajua floppaa hyvälläkin matskulla jo ensimetreillä.



Näitä katsoessa ryhtyy automaattisesti harmittelemaan, että vaikka
stand-up-scene on Suomessa viime vuosina ollut kovassa nosteessa,
yleinen suomalaisten lavakoomikkojen taso on edelleen aika huono.
Nimenomaan delivery ja ajoitus sukkaavat joka toisella. Jotenkin asiaa
alleviivaa hyvin se, että André Wickström on hyvä omalla
äidinkielellään, mutta suomeksi esitys kärsii pahasti.



No, enpä ole onneksi vielä huonoa Jaakko Saariluoman esitystä nähnyt,
ja sillä pärjää jo pitkälle. Siinä on taas esittäjä, jonka ulosannin
takia tututkin jutut iskevät pissit housuun kerta toisensa jälkeen.



By the way, voisko joku kertoa onks Jaakolla veli jonka nimi on Lauri?