Ei vaieta yhdessä

Kun ei ole mitään asiaa, olen helposti hiljaa. Kiusaannun silti
kiusallisesta hiljaisuudesta ja  saatan ruveta esittämään
mielipiteitäni silloin kun niitä ei kysytä.


Kiusallisen hiljaisuuden multihuipentuma on esimerkiksi tarhan
vanhempainilta. Lastentarhanopettaja papattaa omat juttunsa, pitää
välillä selkeästi taukoja, jotta joku vaikka kysyisi jotain. Kaikki
ovat hiljaa. Ope saa sanottavansa sanottua ja kysyy onko kysymyksiä.
Kaikki ovat hiljaa. Alkaa open kiusallisen hiljaisuuden kestämisen
mittaaminen - suusta alkaa valua jo kerrottujen asioiden
laventamisyrityksiä, ettei ilta kutistuisi varttiin.


Lopulta huomaan väkisin kaivavani kysymyslaariani ja tekeväni tikusta
asiaa, ettei myötäkiusaantuminen ja oma kiusaantumiseni aiheuttaisi
pääni räjähtämistä. Jälkeen päin huomaan lähes syyllisen oloisena
miettiväni, että taasko piti olla suuna päänä niin ettei kukaan uskalla
sanoa mitään. Mutta kun ei ne olisi siitä huolimattakaan mitään
sanoneet.

Tänä vuonna on kyllä ehkä ihan erityisen hiljaista
vanhempiporukkaa. Vuosi sitten keskustelu oli alkukangertelun jälkeen
hyvinkin vilkasta ja mielipiteitä oli moneen suuntaan. Tietysti joku
porukasssa on aina se yksi tyyppi joka tietää kaikesta kaiken ja on
istunut siinä sun tässä lautakunnassa ja on muutenkin ärsyttävä (ja sen
lapsia käy sääliksi), mutta mieluummin sekin kuin kasa aikuisia, jotka
kiemurtelevat istuimissaan eivätkä saa sanotuksi mitään paitsi
pakotettuna korkeintaan "joo ihan kivahan se on".

Ei sitä
aina tule ajatelleeksi että ei ole pelkästän tärkeää se, että lapset
tulevat toimeen keskenään. Vaan hyvä olisi, jos vanhempainillassa
syntyisi myös joku käsitys lasten vanhemmista, kun penskat alkavat
vierailla toistensa luona. Ujona ihmisenä kun kuitenkin ehdotan
molemminpuolisia penskavierailuja mieluiten niille vanhemmille, jotka
ovat vaikuttaneet puheidensa perusteella suhteellisen selväjärkisiltä
ja joviaaleilta tyypeiltä.

Tietäispä lapsi, miten oudoilla perusteilla vanhempansa hänen sosiaalisia suhteitaan suosivat. :-)