Go with the flow

Vuosikymmen lähenee loppuaan. Hätäheikit juhlivat sen loppua liian aikaisin jo vuosi sitten, mutta me nipottajat tiedämme miten asia oikeasti menee. Asiasta on ehkä kuitenkin parempi nipottaa täällä blogissa kuin esimerkiksi uutenavuotena kello neljä aamuyöstä snagarijonossa.

Töissä kuittailimme tänään toisillemme vuosikymmenen viimeisestä maanantaista ja myös vuosikymmenen viimeisestä työpäivästä. Nyt alkaa kolmen päivän mittainen lauantai, ja tekee mieli ottaa vähän aikaa ihan rennosti ja kuvitella, että vuodenvaihde on se suuri Mooses, joka muuttaa kaiken ja johdattaa parempaan maailmaan. Vaikkei se niin teekään, vaan kaikki alkaa maanantaina alusta. Niin kuin kaikki aina alkaa maanantaina alusta. Mutta onpahan joku porkkana.

On mielenkiintoista miten ihminen elää porkkanoilla, joista monet ovat vain päiviä kalenterissa. Toki odotettavissa voi olla palkintoja kuten muutama vapaapäivä tai kivat bileet, mutta periaatteessa vaikka jotain odottaakin kuin kuuta nousevaa, niin eihän se kuu siellä taivaalla ikuisuuksia koskaan pysy. Odottaessa kuitenkin on aina se kutkuttava fiilis, ja tilanteen ollessa päällä koitaa muutamaksi tunniksi se maaginen hetki, kun aika pysyy hetken paikallaan ja maailma on sekä hyvä että kaunis. 

Ja mikäpä siinä. Minulla ei ole koskaan ollut suuria suunnitelmia mistään asiasta - sehän tarkoittaisi että ne pitäisi pyrkiä toteuttamaan, ja olen sellaiseen aivan liian mukavuudenhaluinen - joten elämäni on porkkanoiden keruuta, sarja pieniä pyrähdyksiä eteenpäin. Niiden välissä on tasaista puurtamista, ehkä vähän rassaavaa ja ilotontakin aikaa, mutta aina jostain tulee se uusi lupaus nousevasta kuusta. Ja elämä kulkee jälleen jonkin aikaa eteenpäin vähän kevyemmin.

Pyrähtelyjen lomassa kaikenlaista tapahtuu, ja yhtäkkiä sitä huomaakin tehneensä aika lailla jutskahommeleita - jopa yllättävän paljon - ja myös asioita, joita ei koskaan kuvitellut tekevänsä. Siis siitäkin huolimatta ettei suunnittele yhtään mitään, eikä kai siis periaatteessa myöskään kuvittele asioita mitä tekee tai ei tee.

Viimeisen vuosikymmenen aikana olen yllättäen mennyt naimisiin, perustanut perheen, kohonnut urallani sen verran korkealle että välillä päässä vähän huippaa (minähän en ole uraihminen) ja muutenkin solahtanut tyytyväiseen keskiluokkaiseen turpeuteen, jota edeltävän vuosikymmenen hippivuosinani sekä halveksuin että pelkäsin tajuamatta että se on vain valinta siinä missä mikä tahansa muukin, eikä tarkoita että sitäkään pitäisi silti valita samalla tavalla kuin muut. 

Kun katson mennyttä vuosikymmentä, se yllättää minut itsenikin. Siinä on ollut hyvin vähän asioita, joita en halua. Sen sijaan kyllä hirvittävästi asioita joita en odottanut. Koska en suoranaisesti koskaan ole tiennyt mitä haluan, on ehkä todettava että olen hyvin tyytyväinen siihen mitä olen saanut. Kun miettii miten monet tekevät vuosikaudet töitä sen eteen, että saisivat haluamansa, eivätkä silti onnistu, niin olen kai aivan helvetin onnekas. 

Tai ehkä vain vanha viisaus siitä, että mitä kiivaammin haluaa, sitä vähemmän saa, pitää loppujen lopuksi paikkansa. Kun kulkee virran mukana ja ihmettelee vastaan ajelehtivia juttuja, saattaa nenän eteen lillua niitäkin asioita joilla on jokin merkitys. Tietenkin niihin pitää osata tarttua ennen kuin lipuvat ohi, mutta kaipa sitten olen osannut. Hamsteri kun olen, niin poimin kai kaiken. 

Tuleva vuosikymmen on osaltani aivan yhtä suunnitelematon kuin edellinenkin. Olen edelleen mielestäni 16-vuotias, enkä varmaan koskaan kasva aikuiseksi. Enää se ei kuitenkaan ole häpeä tai epävarmuutta tuottava tunne, vaan voimavara jolla itseä naurattaa silloinkin kun kaikki menee päin peetä. Tai ehkä se onkin se ainoa seuraavan kymmenen vuoden suunnitelmani, pitää sisäisestä 16-vuotiaastani huolta. Ainakaan en enää ole niin yksinäinen kuin ennen. Virran mukana on ajautunut muitakin kypsään ikään ehtineitä 16-vuotiaita, jotka eivät ole osoittaneet kovaa kiirettä räpiköidä kauemmas eivätkä naura reikäisille uimahousuilleni. Tiedätte kyllä keitä olette ja tykkään teistä kovasti. 

Nyt aion pelata neljä vuorokautta putkeen Guitar Heroa, sillä taidot ovat suht kiireisen vuoden aikana ehtineet rapistua ja hermoradat vaativat muistinvirkistystä. Kankeutuneet sormet nolottavat etenkin pelikaupan demokonsolilla parveilevien, ihailevien kahdeksanvuotiaiden edessä soittaessa. 

Siispä hyvää uuttavuotta, olkoon se sellainen kuin toivotte tai ainakin jotain muuta kuin mitä ette halua.

Tvkaistapäistä

Kävipä niin jännästi, että joulu ei mennyt ehkä ihan niin strömsöläisittäin kuin olisin toivonut. Aika paljon vietin aikaa itsekseni iPad kourassa. Siinä sitten viihdyttäessäni itseäni ostelin kaiken maailman appeja, ja tulipa sitten otettua TVkaistankin appi. Ei mikään ihan ilmainen. 

No ajattelinpa siinä yöllä kello sata että katsotaan nyt sitten viime päivien ohjelmia. Mutta eipä katsotakaan, koska en muistanut salasanaani. No, aplikaatiokin sanoo että menepä www.tvkaista.fi:hin jos ei salasana muistu mieleen. No meninpä. Mutta kas, eipä anna ei mobiilille eikä ipadille muuta kuin login-sivun. Sen optimoidun. Sen, jossa ei ole todellakaan mitään muuta linkkiä. Ei edes sitä, että perkele tästä apua jos olet unohtanut salasanasi.

Se on sitä optiomointia katsokaas. Ei mitään ylimääräistä. Ei edes asiakaspalvelua. Ei edes ihmisille jotka maksavat suhteellisen ison hinnan siitä, että voivat katsoa ilmaisia kanavia muualtakin kuin töllöstä ja omalta kovalevyltään.

Ei mahdu logiikkaani tämä tällainen ei. Minulla on mobiililaite, jotta ei tarvitse olla läppäriä tai pöytärohjoa. Minulta kuitenkin vaaditaan pöytärohjo tai läppäri, jotta voisin itsekseni hoitaa niinkin yksinkertaisen asian kuin salasanan recoveroinnin. 

Ah, mutta kuten näsäviisas TVkaistan edustaja Twitterissä ehdotti, ainahan voin kirjoittaa mailia asiakaspalvelulle, joka on kuulemma kovin nopea vastaamaan. Varmasti, mutta tuskin kello neljä yöllä. Eikä kuitenkaan yhtä nopea kuin recover-automaatti.

Mitään todellista syytä olla laittamatta sitä recover-linkkiä mobiilioptimoituun sivuun ei tunnu olevan - paitsi ultraoptimointi pelkän optimoinnin takia. Siis tätä recover-linkkiä tässä (ottakaa talteen, mobilistit), jonka raskaus mobiilioptimoidullakin sivulla olisi about minimaalinen ja joka myös toimii aivan moitteettomasti mobiililla, kunhan osoitteen ensin jostain saa ongittua tietoonsa.

Tokkopa sitä linkkiä mobiilioptimoituun TVkaista-sivuun kuitenkaan edelleenkään tulee, sen verran ylimielinen oli TVkaista-twitteröitsijän asenne. Yhtä hyvin olisi voinut suoraan haistattaa vitut, selkeästi näki että mielensä teki.

Ikävää toki firman kannalta sinänsä, sillä on minulla parempaakin käyttöä rahoilleni. Ja kun miettii missä kaupallisten kanavien ajamassa lakiteknisessä pinteessä lafka on, niin tuskinpa heillä on ihan hirveästi varaa menettää asianajokustannuksiensa maksajia. Tai ystäviä.

Hajatelmia joulun alla

Katsoin eilen vahingossa muutaman minuutin Jope Ruonansuun ohjelmaa. Outo olo tuli sillä hetkellä, kun paljastui, että yksi lauluesitys oli aivan vakava.

---

En tiedä mitä ajattelen siitä, että Vesa-Matti Loiri laulaa tunteella Samuli Edelmannin lauluja. Itse asiassa en haluaisi ajatella asiaa lainkaan.

---

Poikani salailee minulta jotain. Ilmeisesti sitä ettei usko enää joulupukkiin, sillä ei suostu sanallakaan pukahtamaan mitä haluaa joululahjaksi. 

---

Joulu tulee, ja ympäri maailman vastuuntuntoiset pariskunnat lupaavat toisilleen, ettei tarvitse muistaa lahjoilla. Hapatusta ne, turhaa. Krääsää. Jostain syystä nämä ihmiset kuitenkin löytävät itsensä ajettuina väkisin kaupungille - tai komeroon - sillä aikaa kun kumppani tekee jotain salamyhkäistä. 

---

Ostin itselleni joululahjan. Liki 24-tuumaisen MSI:n kosketusnäyttö-PC:n. Kun se tulee Verkkokaupasta, minulla on isompi lääpimisruutu kuin kenelläkään ipadistikaverilla. Kuinka nopeasti tämä johtaa kilpavarustelusotaan, ja joku ilmoittaa hankkineensa Microsoftin big-ass tablen, on vain arvailtavissa. Mitä nopeammin sen parempi, koska hyvät naurut on aina hyvät naurut.

---

Tänään on vuoden pimein päivä. Enää on matka ylöspäin.

Hyvää joulua murmelit!

Pillejä ja kelloja

Vuodatuksen uusi mainospolitiikka imee ja kusee ja on muutenkin syvältä ja poikittain. Toivottavasti te kaksi ja puoli lukijaa käytätte rss-lukijaa, ettei tätä Vuodatuksen alamäkeä tarvitse nähdä läheltä.

Mihinköhän sitä muuttaisi, vai jättäisikö blogaamisen sikseen.

Idealistihippi horisee

Ja sitten taas jotain vakavampaa.

Pelko. 

Ymmärrän ja en ymmärrä sitä. Pelkäänhän minäkin kamalasti asioita, kuten tulipalloa jossa varmasti kuolen, jos lentokoneeseen astun. Tai sitä vääntynyttä metallinpalasta, jossa makaan tohjona tienposkessa, jos en itse ole auton ratissa.

Ymmärrän kuitenkin mistä kaikki pelkoni melkein johtuvat. Kontrollin katoamisesta. Koska näen sen, puistattaa aina, kun maailmalla tapahtuu jotain ja ihmiset alkavat säntäillä vähintäänkin henkisesti kuin päättömät kanat. Kun asiat pitää saada kontrolliin ottamalla kantaa - mielellään, niin että on mukana siinä suurimmassa mahdollisessa turvaa antavassa joukossa. Riippumatta siitä kuinka mielettömän idioottimaisia mielipiteitä niillä on (siis minun mielestäni).

Tämä taas tuli mieleeni kun Tukholmassa vähän kosahti. En tiedä kumpi leiri minua ärsyttää enemmän, avoimesti hysteeriset vai näennäisen rationaaliset tuomitsijat. Taivastelijat. Vihaajat. Kiviniemi.

Tulee kylmä olo, kun moraliteetit puristetaan kriittisillä hetkillä niin kapeaan tunneliin, että ei siitä enää tunge läpi hobittiakaan. Kun on vain oikea ja väärä, ei mitään siinä välissä, ja oikea haetaan vielä niin konservatismin kautta että on vaikea uskoa elävänsä 2000-luvulla. Olen jo vuosia nähnyt punaista, kun kahvipöydissä ihmetellään miten "hirviöterroristista" on joku uskaltanut sanoa, että hän oli kovin pidetty perhepiirissään tai miten näistä "kahjoista" ei kukaan muka näe päälle mitä ne ovat. Mutta eihän niitä näe, kyllähän sen kaikki tietävät, ja se on kai se kaikkein pelottavin asia. Ja siksi tuomitaan ja nähdään jopa asioita joita ei ole. 

Tuomitseminen on usein vielä niin epäjohdonmukaista. Juutalaisia keskitysleirille tuominnut natsisikahan on muka hirviö. Ja vielä hirviömäisemmäksi hänet tekee tieto siitä, että hän oli silti rakastava perheenisä. Eihän sellaista voi olla, sehän on luonnotonta ja pelottavaa. Koska se on käsittämätöntä. 

Mutta kun ei se ole.

Ei se ole sen kummempaa kuin se rakastava perheenisä ja aviomies, joka kohtelee työpaikalla alaisiaan kuin sontaa. Ei hän silti välttämättä ole lainkaan hirviö, ainakaan sen perheensä ja ystäviensä mielestä. Kun on kyse tavallisesta ihmisestä, joka ei suoraan tai välillisesti (ainakaan tietoisesti) sekaannu ihmishenkien menetykseen, silloin yhtäkkiä ymmärretäänkin että on tilanteita ja sitten toisenlaisia tilanteita - ja kaikkihan me olemme vain ihmisiä.

Tietysti on aina niitä jotka tuomitsevat myös ihan lähimmäisensäkin, mutta tässä tapauksessa heitä on kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin niitä natsisikahirviön tuomitsijoita.

Kun katsoo vaikkapa homoseksuaalisuuskysymystä, niin sitten taas katoaa se ymmärrys. En nyt väitä olevani mikään Räsäskän suuri fani, mutta en epäile hetkeäkään etteikö hän olisi rakastava vaimo ja äiti ja piirissään pidetty ihminen. Samaan aikaan hän on kuitenkin monien mielestä tunnustusta kaipaavaa ihmisryhmää kohtaan täysi hirviö. Hän saa osakseen tappouhkauksia ja solvauksia - aivan kuin olisi natsisikahirviö. Ei saa ymmärrystä, jos tietyt moraliteetit eivät osu yksiin.

Meissä asuu niin monta eri ihmistä, joten välillä masentaa miten itsepintaisesti se halutaan kieltää aina kun vähän pelottaa tai hämmentää tai suututtaa. Aina kun joku toimii niin, että tulee epävarma olo. Ja miten moniin asioihin se vaikuttaa ihan yksityiselämästä lähtien aina yhteiskunnallisiin asioihin asti.

Mustasukkaisuus, vallanhalu, ahneus, tuomitseminen, kateus... Olisi jännä nähdä mitä noille ilmiöille kävisi, jos vähän aikaa kaikki pelkäisivät toisiaan ja tunteitaan vähän vähemmän ja vaikkapa hyväksyisivät pari itselleen outoa asiaa lisää.

Tiedän, olen ihan kamala hippi. Sori. 

Lisää listoja

Jotkut vanhat blogaajat ovat pitkään olleet kirjoittamatta, mutta yksi jos toinenkin on kaivautunut koloistaan, perustellut uusia blogeja jne. Tietenkin ongelma on, että into saattaa taas laantua alkuunsa, jos ei keksikään sen ensimmäisen pyrskäyksen jälkeen mitään sanomista.

Mutta jos elämässä vanha viisaus on "when in doubt, fuck" niin blogimaailmassa se lienee sitten "when in doubt, fuck with everything". Tähän sopii esimerkiksi listat. Kuten tämä. Katsokaa, ihan myös linkkailin. Ja laitoin isot animetissit heti alkuun.

 

Parhaat pelimusat top 5

5. Main Theme (Valkyria Chronicles)

 

4. Tour of Venice (Assassin's Creed II)

 

3. Finale (Halo 3: ODST)

 

2. Greatest Journey/Flood Rising/Halo Finale (Halo 3)

 

1. Prologue - To the Ancient Land (Shadow of the Colossus)

 

Jep, ei ainuttakaan Mariota, Zeldaa, tms. Onhan ne ikonisia ja silleen, toki, mutta kuitenkin sellaisia... rallatuksia. Sori. Olen enemmän dramaattisemman osaston ystävä. Grooveshark on muuten tosi ystävä, Spotifyn pelimusiikkitarjonta on aika ankea.

Pelien seksikkäät miehet

Pelien beibeistä on vaikka mitä top-listoja. Mut miehistä? Hei miksei miehistä?

 

Top femma

5. Gordon Freeman (Half-life 2) Miten rillien värillä voikaan olla suuri merkitys. Mustat = hot! Siniset = Mikko Alatalo.

4. Nathan Drake (Drake's Fortune) Renttu. Need I say more?

3. Auron (Final Fantasy X) Vähäpuheinen Jeff Golblum, pitääks edelleenkään sanoa mitään muuta?

2. Master Chief (Halo 1-3) Luotan siihen, että tällä miehellä on kypärä päässä. Aina.

1. Ezio Auditore da Firenze (Assasin's Creed 2, AC Brotherhood) Hän on... neuvokas... ja... ööh.... ketterä... Mmmmm... ketterä. <3

Ei ny me mun jakeluun

Paavo Arhinmäki on tyrmistynyt, kun avopuolisoille ei haluta antaa samantyyppisiä oikeuksia kuin aviopuolisoille. Niin tyrmistynyt, että tulkitsee avoliiton olevan epähyväksytty parisuhdemuoto.

En ymmärrä.

Toki minäkin olen aina luullut, ja tuskin luulen edes väärin, että on täysin normaalia että asutaan yhdessä myös ns. susiparina. Mutta on myös ihan normaalia elää ilman erinäisiä vakuutuksia. Eikä se ole väärin.

Mutta se on valinta.

Avosuhde on kahden ihmisen valinta elää ilman parisuhteellisia juridisia velvotteita ja oikeuksia. Aivan samaan tapaan kuin koti- tai henkivakuutuksen ottamatta jättäminen on valinta maksaa omasta pussista jos jotain tapahtuu.

Nyt kuitenkin siis avokkien pitäisi saada kompensaatiota, oma panoksensa pois, jos toinen on tullut hyötyneeksi yhteistaloudesta enemmän kuin moraali sallii. Minä vain kysyn, että miksi evät menneet naimisiin? Kukaan kun ei sitä naimisiinmenoa todellakaan estä. Vakuutus voi jäädä saamatta jos on vastuuton ja ylisairas, mutta maistraattiin voivat kävellä oikeasti ketkä vain, jotka eivät ole serkkua lähempää sukua. 

Jos avioliiton vieroksuminen on jokin aatteellinen juttu, niin kyllä siitä pitää olla sitten valmis jotain maksamaankin. Miksi riskin otto pitäisi maksattaa jollakulla muulla? Eihän kukaan kehtaa vakuutusyhtiöltäkään rahaa vaatia, ellei omista sitä vakuutusta.

Kyse ei ole siitä mitä esim. 20 vuoden avosuhteen jälkeen osapuolet ansaitsevat uhrauksistaan. Toki varmasti oikeasti ansaitsisivat moraalisesti erinäisiä asioita. Mutta valinta on myös ollut heidän alusta alkaen. Ja he ovat päättäneet valita oikeuden ja velvollisuuden hoitaa asiat keskenään ja vain keskenään, jos tulee ero tai kuolema. Miksi heidän valintaansa pitäisi halventaa tai ruveta holhoamaan?

Kysehän ei ole mistään syrjinnästä tai vainosta, jonka takia epätasa-arvoista asemaa pitäisi oikeasti korjailla. Ainoa epätasa-arvo olisi se, että ei annettaisi mennä naimisiin tai rekisteröityyn parisuhteeseen. Ja sitähän ei ole sen jälkeen kun seksuaalivähemmistötkin saivat oikeuden sanoa tahdon.

Musta tuntuu

Oon tässä nyt yli vuoden päivät ollut esimieskoulutuksessa. Ja vielä jatkuu.

Se on hämmentävä prosessi.

Etenkin minulle tuottaa vaikeuksia tunnejohtamisen käsite.

Samaan aikaan meitä opetetaan olemaan ihmisiä ihmiselle, mutta toisaalta myös manipuloimaan muita ihmisiä. En oikein osaa nähdä sitä muuten. Siitä tulee lievästi jakomielinen olo. Toisaalta pitäisi myötäelää mutta kuitenkin silti käyttää samaa tunnevastetta kaupallisesti hyödyksi. Pitäisi joko huijata itsensä uskomaan, että vuorovaikutus on aitoa tai sitten pyrkiä vaimentamaan otsalohkossa jomottava hälytyskello, joka alkaa soida heti kun alan empata jotain, jota en hyväksy vaikka periaatteessa ymmärränkin. Näkemykseni mukaan moinen ei aidosti luonnistu kuin ehkä sosiopaatilta.

No, ovathan yhtiöt rakenteeltaan aika sosiopaattisia ympäristöjä. 

Toki uskon siihen, että hyvät tavat ja silleen ja lisäksi pitää ymmärtää että aina ei osata ihan olla repeilemättä nahoista. Mutta senkin jälkeen taas hyvät tavat ja silleen. Ja puhutaan homma läpi miettien miten voisi välttää tulevat ryöpsähdykset tai ohjata asia jotenkin toisille laduille. Ja jos ei sillä selviä, vaan syynä on lapsellisuus kuten kateus, kyttäily, sluibaamisen oikeuttaminen tai muu keppihevostelu, niin kylmästi muistutus että tämä on ammatti-ihmisille tarkoitettu työpaikka eikä leikkikoulu ja oman egon jatke. Ei ehkä noin jyrkästi, mutta pääpiirteittäin näin kuitenkin.

Kaikki muu tuntuu fuulalta, koska jos vastapuoli ei ymmärrä mitä teen, käytän häntä härskisti hyväkseni. Ja jos ymmärtää, koko kanssakäynti on rituaalimaista näytelmää, jossa kumpikin tietää viitekehyksen ja mihin ollaan menossa, mutta silti pitää toistella niitä laimeita vuorosanoja. 

Jos äskeinen vaikutti epäselvältä, niin leikitään hetken heteromiestä.

Kuvitelkaa olevanne kolmansilla treffeillä tyhmän naisen kanssa. Olette ensin syömässä, ja tyttö on oikeasti hirvittävän otettu siitä, että maksatte safkat, ostatte ohimennen ruusumyyjältä tytölle kukan, hymyilette kannustavasti kun kuuntelette hänen juttujaan asioista jotka eivät oikeasti kiinnosta pätkään. Päämääränä on kuitenkin vain saada tyttö tyytyväiseksi, jotta saa illalla pesää. Hyvällä lykyllä alkaa saada vakipesää.

Kuvitelkaa sen jälkeen olevanne kolmansilla treffeillä fiksun naisen kanssa. Jo päivällispöydän yli olette saaneet osaksenne katseita ja kommentteja, joista käy yhä ilmeisemmäksi se, että kumpikin pelaa toista. Käydään läpi perinteiset kuviot ja kohteliaisuudet, mutta kaikki tuntuu samaan aikaan sekä oman ja toisen älykkyyden loukkaamiselta että äärimmäisen epäaidolta. Mitä pitemmälle ilta kuluu, sitä epävarmempaa on heruuko pesää lainkaan, edes kertaluontoisesti, ellei lopeta sitä pelleilyä alkuunsa ja ala puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Mutta siinä piilee se ongelma, että työelämässäpä ei saakaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä - todella oikeilla nimillä - jottei altista itseään ja firmaa riskitekijöille, jotka voivat myöhemmin iskeä takaisin. Tunteista voi toki puhua ja aistia, mutta koska niistä puhutaan päämäärätietoisesti, ei lopputulos ainakaan minun tuntemuksieni mukaan voi olla aitoa rakkautta vaan vain pelkkä pano. Ja koska totuuksien edessä on koko ajan poliittisen korrektiuden verho ja sumutuksen tuntu, on jossain määrin veteen piirretty viiva milloin se riiaus muuttuu raiskauksen yritykseksi. 

Tämä lienee se syy, miksi siviilissäkin perinteiset "romanttiset temput" herättävät minussa lähinnä epäuskoista naurua. Se vain on niin kiusallisen ilmeistä - vaikka olisi kuinka tosissaan päämäärästä. Aivan kuten nämä nykypäivän tunnejohtamisen aakkoset, jossa tunnetaan, tiedostetaan ja ymmärretään niin maan perusteellisesti sekä itseä että muita, että eihän nyt jumalauta kukaan edes vähäisellä älykkyydellä varustettu ihminen pysty ottamaan edes itseään vakavasti jos pitäisi sen johtamisen lisäksi tehdä myös oikeita töitä. Niin kuin joutuu.

Musta nyt tuntuu että mä olen tänään vähän ahdistunut. Musta tuntuu että joko pelaa tai tulee pelatuksi. Musta tuntuu että se on ihan perseestä. 

Scifin todellisuudesta taas jälleen

Suomi ei ole kovin scifi-ystävällinen maa. Suorastaan ihmetyttää että Lost upposi kansaan niinkin hyvin kuin upposi. No, siitä puuttui avaruus, ehkä se selittää. Sillä sitten kun avaruus tulee mukaan peliin, eikä kyseessä ole Star Wars, yleisö kaikkoaa sen verran pahasti, että hyvä kun hyviä scifareita edes saadaan Suomeen saatika nähdään ikinä loppuun. Ainakaan millään ilmaisella kanavalla.

Se on harmi. Nykypäivänä kun tehdään muutakin kuin avaruusoopperaa.

Nelonen jätti Galactican ensin vuosiksi heitteille kunnes kaikessa hiljaisuudessa hautasi sen jonnekin Kinoteeveensä perukoille. No, sen saa sentään antennihuusholliinkin, toisin kuin MTV3 Scifin, johon maikkari on säilönyt kaikki Star Trekit. Stargate Sg-1 on dumpattu Subille, joka sai vihdoinkin aikaiseksi peräti kuudennenkin kauden esittämisen. Tulevista kausista ei tietoa, vaikka tämäkin television pitkäikäisin scifisarja loppui jo yli kolme vuotta sitten.

Stargate Atlantiksesta on varmaan turha edes unelmoida. Tämänhetkisestä Stargate Universesta puhumattakaan.

Viimeksi mainittu vain parantaa kuin sika juoksuaan. Uuden Galactican jälkeen parasta mitä mainstream-scifissä on taas vähään aikaan tapahtunut. Se, että scifiä ei tässä realismifiksoituneiden salkkarifriikkien maassa ymmärretä on ehkä juuri Galactican ja SG Universen kohdalla suuri sääli, koska ne oikeastaan eivät ole varsinaisesti scifiä, vaan varsin hyviä ihmis- ja yhteiskuntatutkielmia.

Galactica kommentoi varsin selkeästi amerikkalaista suurvaltapolitiikkaa, viime vuosien terrorismin vastaista sotaa ja uskonnollisia konflikteja sekä toiseuden ongelmaa. SG Universe on puolestaan välillä aivan loistavaa työelämän ryhmädynamiikan ruodintaa. Kuten Galacticassakin, SG Universen tapahtuminen jossain muualla kuin maapallolla on täysin sivuseikka paitsi siinä, että se riisuu häiriötekijät pois tärkeän asian ympäriltä.

Olen tässä jo reippaasti yli vuoden ollut esimieskoulutuksessa ja kilttinä hikarina myös omalla ajallani imenyt jonkin verran asiaan liittyviä tieteellisiä artikkeleita. Asiaan tietenkin vaikuuttaa muutenkin pienestä pitäen kiehtonut kysymys miksi ihmiset käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Siltä pohjalta SG Universe välillä todella tyydyttää. Klassista lineaarisen ja kompleksisen organisaation yhteentörmäystä.

Galacticassa ei oikeastaan koskaan kunnolla sekoitettu näitä kahta, sillä armeijan lisäksi myös siviilihallinto oli loppujen lopuksi varsin diktatuurinen ja kumpikin mahti oli riittävän voimakas elääkseen toisesta erillään (ja pullistellakseen toisilleen). SG Universe sen sijaan puitteiltaan asettaa siviilit ja sotilaat kirjaimellisesti samaan veneeseen, ja vaikka armeija onkin nimellisesti "projektin" johdossa, siviilien suhteellisen suuren määrän ja jokaisen kynnelle kykevän käsiparin tärkeyden takia armeijan organisaatiomalli ja käskytysperinne eivät yksinkertaisesti toimi. Eivät etenkään, kun käytännössä elintärkeä tiedemies on tunnevammainen, sooloileva salailija ja vastuunsa alla useasti luuhistuva eversti on tunnevammainen ja loppuunpalanut. Suurimmaksi osaksi kaikki muut ovat muuten vain loppuunpalaneita, peloissaan ja/tai pihalla.

Muutospaineisissa, kriisiin ajautuneissa yhtiöissä tilanne ei itse asiassa hirveästi tuosta eroa, vaikka kyseessä eivät kirjaimellisesti olekaan ihmishenget. Selviytymistaistelua se on silti, ja haasteet ihmisten yhteistoiminnassa ovat aika pitkälle samat. Käsikirjoitettuna simulaationa SG Universe onkin Galactican lailla hyvin ajatuksia herättävää katsottavaa. Avaruudessa kun ei voi antaa potkuja, ellei potkaise tyyppiä ilmalukkoon tai jätä oman onnensa nojaan vieraalle planeetalle. Ei etteikö sitäkin olisi kokeiltu - ja opittu että se iskee ennemmin tai myöhemmin omaan nilkkaan. Ja valheilla on lyhyet jäljet.

Ihmissyöjälampaat

Oonpa tässä taas mietiskellyt ja ihmetellyt maailmaa. Se on aivan aikuisten oikeasti naurettava, viihdyttävä, hauska, vaikka sen viihdyttävyysarvoa minulle tuossa jälleen epäiltiin. Toki se on myös ärsyttävä, vituttava, pelottava ja ahdistava, mutta hauskuus ja mielenkiintoisuus poistavat usein etenkin sen pelottavuuden ja ahdistavuuden.

Mietin miksi näin on, viihdyttävyys, vaikka monet asiat tosiaan ovat vakavia ja etenkin pelottavia ja ahdistavia. Mutta kun niiden lisäksi kaikessa on aina myös jotain hassua tai muuten vain absurdia. En kykene keksimään asiaa, joka ei olisi vähintäänkin mielenkiintoinen vaikka ei olisikaan suoranaisesti hersyvän hauska tai hillittömän absurdi. Tylsää minulla tämän ansiosta onkin oikeastaan vain silloin, kun ympärillä on niin kova meteli tai kaaos, etteivät ajatukset pysy koossa.

Maailma onkin minun näkövinkkelistäni eräänlainen ratashärdelli. Se raksuttaa ja toimii, mutta osasia on niin miljoonakiljoona, ettei niistä saa tolkkua Erkkikään. Paitsi että saa, ainakin joiltain osin, jos keskittyy. Niiden setviminen tuottaa hieman sitä samaa mielihyvää kuin viisivuotiaana transistoriradion purku ja kokoaminen niin, että palasia ei jää yli ja radio edelleen toimii. Se onnistuu kun keskittyy eikä anna periksi. Hauskaa, palkitsevaa, toisinaan hyvinkin produktiivista.

Sovellan samaa elävän elämän ongelmiin. Jos asioihin keskittyy, niihin tulee jokin tolkku. Kun keskittyy vähän lisää ja tutkii palasia vähän tarkemmin, ymmärtää mikä se on se mekanismi, jolla se tolkku syntyy. Jos sen sijaan herpaantuu ja alkaa kiipeillä seinille, homma menee vituralleen. Siksi kaihdan vaikkapa tunteen palossa tehtyjä ratkaisuja, koska niillä on tapana olla mustavalkoisia ja ylihelppoja - purkkavirityksiä, jotka laukeavat ennen pitkää omalle naamalle. Hosumalla ei tule kuin kusipäisiä kakaroita.

Ja maailmassa hosutaan mielestäni ihan liikaa. Kun ongelmiin pitää liian usein saada nopeita ratkaisuja, jotta närkästyneet massat eivät velloisi kaduilla ja intterneteissä aivan yli äyräiden, päätetään, ettei niiden ratkaisujen tarvitse toimia kunnolla, kunhan toimivat edes jotenkin tai edes näyttävät siltä että saattaisivat toimia. Loppu jätetään pr- ja kapulakielikoneiston viimeisteltäväksi.

Moinen ilmeisesti pöyristyttää minua hataruudessaan sen verran, etten aina osaa pitää turpaani kiinni vaikka vastassa olisi satapäinen lauma verenhimoisia ihmissyöjälampaita jotka näkevät heinäpaalin ja maajussin, mutta eivät hahmota maajussin ja heinäpaalin välistä yhteyttä, vaan ainoastaan sen, että kummatkin ovat ruokaa riippuen siitä onko aamiainen vai lounasaika.

Ja sitten minua alkaa huvittaa ajatus verenhimoisista ihmissyöjälampaista.

Onhan asenteeni ilmeisesti jonkinlaista äärimmäistä idealismia, vaikkei minulla kuitenkaan mitään unelmaa upeasta täydellisestä maailmasta ole. Uskon silti vakaasti, että aina välillä joku herää ajattelemaan jotain asiaa ihan itse asian eikä oman navan tai kavereiden hyväksynnän takia ja ymmärtää, etteivät hommat oikein hoidu käsien heiluttelulla ja taivastelulla. Käsien heiluttelu ja taivastelu luovat toki helppoa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja antavat kivan illuusion siitä, että kyllä tämä tästä. Mutta jos käsien heiluttelu tosiaan riittäisi, emme tarvitsisi lentokoneita.

Tai ehkä juuri se on minimalistinen unelmani täydellisestä maailmasta. Se, että osattaisiin vaikeista ja kipeistäkin aiheista ajatella yksityiskohtia rauhallisesti ja ilman suuria tunteita. Otettaisiin ne riittävän pieniin osasiin ja ymmärrettäisiin, että mikään niistä palasista ei ole merkityksetön tai ylimääräinen. Ja etenkin saataisiin iloa ja tyydytystä siitä ratkomisesta, jolloin paineet helppojen purkkaviritysten tekemiseen vähenisivät.

Myönnän toki, että unelmani on aivan yhtä epärealistinen kuin missien toiveet maailmanrauhasta ja kukkahattutätien visiot siitä, että kaikki olisivat kilttejä toisilleen ja panisivat vasta aviossa ja vain vastakkaisen sukupuolen edustajaa. Voin kuitenkin ehkä lohduttautua sillä, että loputtomalla tiellä joko helvettiin tai taivaaseen minulla on jo nyt kivaa eikä vasta myöhemmin, kun mahdoton unelma on saavutettu.

Ja vaikka viihdytänkin itseäni tässä vemppaamalla kädettömillä rinnastuksilla (ja edelleenkin hihitän ajatukselle ihmissyöjälampaista) on minulla eittämättä poliittisesti epäkorrektina ja sosiaalisesti rajoittuneena ihmisenä silti kuitenkin myös yleviä, vakaviakin periaatteita. Kuten että etenkin yhteiskunnallisten ongelmakohtien edessä on mielestäni hyvin epäsopivaa ja haaskalintumaista maleksia kuin ketjukolarin äärelle kerääntynyt yleisö, joka haluaa nähdä verta sekä järkyttyäkseen että kiihottuakseen siitä. Heilutellaan niitä käsiä ja lepatetaan omalle pihalle kaakattamaan. Hus!

Hitler-kortti

Ex-opettaja selostaa julkisuudessa, että osa kiusatuista tullee kiusatuiksi koska ovat huumorintajuttomia ja yliherkkiä.

Syntyy kuhina, joka menee pääpiirteiltään niin, että joukko entisiä kiusattuja ja samanmielisiä komppaajia muodostaa verbaalisen lynkkausjoukon, johon ei ole väliin menemistä tai tulee turpaan.

Pannaan kädet korville, silmät kiinni ja huudetaan väärinväärinväärin samalla kun lyödään vyön alle jokaista jolla on jokin muu näkemys. Kaikki keinot ovat sallittuja: sanojen vääristely, perättömät olettamat, henkilökohtaisuuksiin käyminen, syyllistäminen, tappouhkaukset... Koska kiusaaminen on väärin ja jokin maailmassa menee pahasti vinksalleen, jos kaikki eivät toista Virallista Mantraa tai vähintäänkin hymistele mukana.

On jännää, että kiusatuksi joutuminen tai kiusattujen syvä emppaaminen oikeuttaa kollektiivisesti aggressiiviseksi muuttumisen, ilman että kenelläkään soi mikään kello. Vai onko se vain sitä, ettei uskalleta kuunnella kellon sointia, jottei saa turpaansa niiltä joita ei edes kiinnosta soiko vai ei.

No, fasismihan on onneksi aina jees kun ollaan Oikealla Asialla.

Onneksi kaikelle voi ja pitää nauraa. Tällä vauhdilla minulla on kuuskymppisen naururypyt ennen kuin täytän edes neljäkymmentä.

Vihaan poliittista korrektiutta

Olen kurkkuani myöten täynnä poliittista korrektiutta.

Kun Åttå drinkero halvensi ruotsalaisia (stereotyyppisesti homoja blondeja eli ns. miespissiksiä), suomalaiset ääliöhomot nousivat lakatuille varpailleen, katsoivat itsensä loukatuiksi ja nostivat metakan. Koska onhan se nyt ihan väärin, että heidän tasa-arvopyrkimyksiään ei kunnioiteta myöntämällä erivapauksia kuten pilkatta olo.

Eikös se ole tasa-arvoa, että kaikkea pilkataan. Niin kuin pilkataankin. Ja kaikella myydään, miksipä ei.

Aikoinaan kun Lola, silloinen Odusoga ja nykyinen Wallinkoski mainosti jotain maskusotkajyskiä kauniilla rinnuksillaan, niin eikös tullut huuto. Olikin hieno vastalause puljulta pukea Lola seuraavaan mainokseen niin peittävään kurapilkkikalastushaalariin kuin mahdollista, niin että hyvä kun nenä näkyi. 

Kuitenkin vähän aikaisemmin oli kritisoitu miten Lolaa voi edes näyttää telkkarissa, kun sillä on niin kauhea se ärrävika. Ja taas pääsee amatöörit ruutuun pelkästään tisseillä.

Saatana tissikateutta sanon minä. 

Poliittinen korrektius ei ole muuta kuin lyömäase niille, jotka etsivät jotain mistä loukkaantua silloin kun tekee mieli pikkumaisesti loukkaantua.

Raivohullu poliittinen korrektius yrittää siivota näkösältä kaiken mahdollisen, jottei kenenkään vain tarvitsisi ajatella. Samaan aikaan huudetaan kouluisa medialukutaidon perään. Päättäkää nyt saatana kumpaa haluatte.

Jos nimittäin jälkimmäistä, niin luottakaa nyt siihen taitoon sitten kans ja haistattakaa ainakin näille urpoille, jotka yrittävät pölliä itselleen muiden stereotypiat ajaakseen omaa tasa-arvoasiaansa epäreiluin keinoin.

Minua ei muuten ruotsalaisena ollenkaan ottanut päähän Åttå drinkero. Ruotsalaisvittuiluhan on rakkautta.

Miksipä mikään muuttuisikaan

Eivätköhän kaikki elämänsä aikana ainakin kerran ole joutuneet siihen tilanteeseen, että sovitaan yhteisesti jotain, josta luvataan pyhästi pitää kiinni. Sitten on sinisilmäisesti toiminut niin kuin sovittu ja joutunut huomaamaan olleensa se ainut hölmö, joka pyrkii toimimaan sovitusti. Olo on kuin firman ainoalla, casual fridayna farkut jalassa töihin tulleella duunarilla.  

Yleensähän yhteisiä jaloja sopimuksia tehdään, koska kaikki haluavat jotenkin hyötyä. Mutta jostain syystä joillain hymy hyytyy, kun se hyötyminen edellyttääkin myös ponnisteluja ja huomioonottamista, ei vain rusinoiden poimintaa pullasta. Siinä yleensä käy sitten niin, että sinisilmäiset typerykset ponnistelevat kiltisti, sovitusti, samalla kun kauniisti hymyilevä rusinanpoimijoiden joukko jatkaa samaa vanhaa linjaansa, eikä mikään oikeasti, todellisesti muutu.

Hetkellisesti, sopimisvaiheen hurmoksessa yhteiset jalot suunnitelmat nostavat mielialaa ja sitouttavat. Jossain vaiheessa kuitenkin koittaa se arki, kun sinisilmäiset puurtajat unohtavat ruusunpunaiset lasit aamulla kotiin. Se on yleensä jokin tällaisen harmaan syksyisen päivän aamu, kun mieliala ei pysy plussalla pelkällä hybriksellä tai rusinanpoimijoiden pahoitteluilla ja puolivillaisilla selityksillä.

Juuri tällaisina harmaan syksyisinä päivinä mieli on omalaatuisen kirkas ja muisti pelaa liiankin hyvin. Ajatuksissa pyörivät kaikki ne kerrat kun rusinavarkaissa on jo aiemminkin käyty, vaikka on pyhästi yhteisesti sovittu, ettei niin enää tehdä. Mieli ei pääse irti siitä toivottomasta ajatuksesta, että mikään ei koskaan muutu.

Mutta miksipä mikään muuttuisikaan, kun meitä kilttejä typeryksiä kuitenkin riittää. Etenkin syksyisin kun ei energia riitä asioista kinaamiseen.

Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti

Ragnaria oli painanut se jo pitkään. Hän oli koko elämänsä tiennyt olevansa vähän erilainen, mutta hän oli yrittänyt elää valheessa ja toimia niin kuin muutkin. Vaikka hän oli tunnustanut asian jo itselleen, vuosikaudet hän oli kantanut salaisuutta sisällään peläten muiden reaktioita jos totuus tulisi ilmi.

Ragnar kyllä tiesi, ettei asia voi odottaa ikuisesti. Vanhemmat todennäköisesti ainakin aavistivat, jos eivät olleet aivan varmoja. Ragnarista itsestäänkin tuntui, ettei hän kovin hyvin kyennyt pitämään asiaa salassa. Hän oli aivan varma, että jos joku hiljaa sivusta tarkkailisi häntä pitempään, ei hänen normaali arkikäytöksensä varmastikaan onnistunut peittämään hänen todellista minäänsä. Ragnar pyrkikin välttämään pidempiä katsekontakteja ja yritti muutenkin toimia töissä mahdollisimman vähäeleisesti, jottei häneen kiinnitettäisi sen enempää huomiota.

Salaisuuden piilottelu haittasi myös Ragnarin yksityiselämää, ja hänen ihmissuhteensa olivat enimmäkseen sekä pinnallisia että usein hyvin lyhytkestoisia, koska Ragnarilla oli vaikea päästää ketään lähelle. Hän olikin jo muutamaan otteeseen ollut terapiassa ja ollut pari kertaa masennuslääkityksellä. 

Eräänä päivänä Ragnarin mitta lopulta täyttyi, koska olo tuntui niin yksinäiseltä ja epävarmalta. Orastava uusi ihmissuhdekaan ei voisi koskaan kukoistaa, ellei hän olisi kaikille rehellinen. Niinpä hän keräsi rohkeutensa ja kutsui vähäiset läheisensä koolle tunnustaakseen todellisen minänsä.

Hetken koittaessa Ragnar sai takellellen asiansa sanottua välttäen visusti katsomatta ketään silmiin. Hän pelkäsi jäätävää hiljaisuutta, mutta sitä ei tullutkaan, vaan taputukset ja lämpimät halaukset. Sivussa seissyt miesystävä hymyili leveästi onnen kyyneleet silmissä.

Tunnemyllerryksen keskellä Ragnar oli loppujen lopuksi hyvin huojentunut siitä, että tarvitsi vain sanoa se ääneen - harvalle hänelle tärkeälle henkilölle tuli minään yllätyksenä, kun hän lopulta tunnusti avoimesti olevansa täysin urpo. 

Työpaikallakin asia oli tunnistettu jo vuosia sitten.

Kermaperseilyä

Ei pitäisi provosoitua kun provosoidaan. Ei myöskään pitäisi lukea lehtien ja blogien kommenttilaatikoita. Jukka Relander, mielestäni usein varsin jalat maassa tarpova, selkopuheinen ja pohdiskeleva mies, otti ja päivitteli monilapsisen perheen elämää rajoitteineen. Eikös heti ensimmäinen kommentti (miksi luin, miksi miksi) ollut käytännössä kermaperseeksi haukkumista.

Suoraan sanoen vituttaa kaikki nykypäivän vertaamiset johonkin viime vuosisadan alkupuolelle ja jeesustelu siitä, kuinka poispilattuja nykypäivän ihmiset ovat. Ennen jaksettiin 10 penskaa ilman sähköjä ja lähikauppaa ja siivottiin siinä työn sankarina navettakin itse. Jes, jes. Ja hiihdettiin 30 kilsaa kouluun kesät talvet sudet kannoilla ulisten. Jes, jes, ooh! Samaan hengenvetoon kuitenkin usein myös taivastellaan, kuinka lapsista pitää välittää ja kun ei sitäkään kunnolla nykyään tehdä.

Ihan vain muistutuksena sinne 80 vuoden taakse. Lapsen arvo ei siihen maailman aikaan ollut puoliakaan siitä kuin nykyään. Penskoja tehtiin 10, jotta edes osa selviäisi aikuisiksi. Siellä ne pyörivät navetan lattialla mamman lypsäessä, joko keskenään toisiaan vahtien tai jos ikää oli jo jonkin verran, niin hyppyset utareissa itsekin tai pankkoa siivoten. Lapsia myös myytiin ja ostettiin. Siinä teille sitä vanhan hyvän ajan huolenpitoa.

Väitän, että silloin ennen vanhaan oli nimenomaan helpompaa, koska ei tarvinnut kärsiä kaiken maailman kyylien ja kukkahattutätien jatkuvasta jeesustelusta ja kyttäämisestä. Penskat ajettiin pihalle pois tieltä, eikä niitä siellä kukaan vahtinut. Jos tekivät pahojaan, saivat remmistä. Jos olivat poissa silmistä ja pahan teosta mahdollisimman pitkään, sen parempi, jäipähän aikaa tehdä kotitöitä. Ei tarvinnut raahailla mihinkään harrastuksiin ja kouluihin. Ovi oli auki, siitä vaan ulos harrastamaan mitä mieleen juolahtaa. Ja kouluun kuljettivat ihan omat jalat ihan ilman vieressä paapomista. Itsekeskeistä, kuritonta pikkupirua sai tirvaista jos siltä tuntui, eikä naapurin eukko kuin nyökytellyt hyväksyvästi päätään: lapset kuriin.

Nykyään lapsia ei voi tuoda työpaikalle nuohoamaan lattioita. Heitä ei voi panna hommiin heti kun jalat kantaa. Ei voi piiskata vaikka mieli tekisi. Ei voi panna pienestä pitäen päiväksi pihalle omin nokkineen, tai naapuri soittaa sossulle. Ei voi jättää pakottamatta harrastamaan (ja kuskata harrastuksiin), ettei aleta pitää huonona vanhempana. Jos kiusataan koulussa, ei saa sanoa että oma vikasi kun olet nenäkäs ja itsekeskeinen, ettei tule traumoja ja sossun täti. Jos itse kiusaa koulussa, pitää ymmärtää että kiusaaja onkin uhri, eikä saa antaa remmistä tai tulee traumoja ja sossun täti. Ei saa jättää pientä nahistelua omaan arvoonsa ja antaa penskojen hoitaa itse omat asiansa - tai tulee traumoja ja sossun täti.

Jos kermaperseitä etsitään, niin ne ovat siellä 80 vuoden takana menneisyydessä navetassa. Lehmätkin omasta takaa.

Eteenpäin kunnes vesi tulee vastaan

 Valokuvatorstai, 178. haaste.

Menton kesällä 1988.

Eläköön markkina-arvo!

Viha-rakkaussuhteeni sukupuolirooleihin on aina ollut monimutkainen. Flirttailuni markkina-arvoteorian kanssa on viime vuosina ollut kuitenkin enimmäkseen erittäin tyydyttävää. Monet kovaäänisimmät MA-aatteelliset tunnen nimen lisäksi myös ulkonäöltä ja käytökseltä, mikä toki antaa tiettyä etulyöntiasemaa asioiden punnitsemiseen ja rivienväliseen lasitaloista vihjailuun. Mutta ihan puhtaasti sanoina paperillakin (tai näytöllä) markkina-arvoteorian rakentelijoiden puuhastelu antaa oman elämänsä peliteoreetikoille hauskaa puuhaa runkkaamisen välissä. Arvostan.

Riemastuin taas vaihteeksi Henry Laasasen töräykselle siitä, millainen on naisellinen nainen. Suhtaudun lievän skeptisesti siihen, että olisi olemassa jokin universaali naisellisuuden määritelmä - tosi aina aikojen alusta asti - mutta olen valmis hyväksymään sen arguendo, jotta juttu etenee. 

Laasasen kirjoitelmassa ilmentyy noin 25 kappaletta ominaisuuksia, joita naiselliselta naiselta pitää joko puuttua tai joita hänellä pitää olla. Täytän mainituista vaatimuksista noin kolme, enkä lopuista ominaisuuksista kaipaa kuin muutaman perään - tosin lähinnä pärjätäkseni paremmin töissä kuin hurmatakseni miehiä. 

Tästä huolimatta elämästäni ei ole koskaan puuttunut edes tasokkaita miehiä. Joistakin heistä on ollut jopa ongelmallista päästä eroon. Tämä selittyy toki helposti sillä, että olen alemman tason naisena kykenemätön tunnistamaan tasokkuutta. Silti, koska teorian mukaan myös alemman tason naiset kuluttavat tuhottomasti aikaa nostaakseen arvoaan ylemmän tason yksilöiden edessä, on olemassa jokin myös alemman tason yksilöiden miellettävissä oleva tasokkuuden määritelmä. Olenko siis ollut YT-miehelässä vai en?

Tämä päättömyys viihdyttää minua suuresti, koska mites tämän nyt pitäisi mennäkään? Joko en tiedä mitä teen, tai YTM ei tiedä mitä tekee? Eikä YTM silloin voi enää olla YTM, jos ei tiedä mitä tekee? Vai ehkä se on slummaamassa? Miksi YTM:n pitäisi slummata? Eikö sekin jo haalista hänen arvoaan?

Toisiaan kumoavia kysymyksiä ja vastauksia voisi heittää piirileikkiä tanssien ikuisesti, ja siitähän tässä on kyse. Leikistä. Pelistä ja ajanvietteestä, jonka funktiona ei ole kuin kisata siitä kenen veistämät shakkinappulat pääsevät pelilaudalle asti.

Ja on siitä hyötykin.

Jos Laasasen ja possensa kuuluttama elämänasenne ja parisuhdemarkkinafilosofia herättää kuulutetut naiselliset naiset korjaamaan lähes myyttiset miehiset miehet pois pelikentältä, se on yksi este ja ärsytys vähemmän kaikille niille, jotka etsivät Sedulan maskimeren seasta Barbie & Ken -leikkeihin jo kyllästyneitä yksilöitä. 

Sama luuta voisi käydä myös työpaikoilla. Kun kaikki Neidit ja Urokset siirtyisivät kaikki Ylemmän Tason Työpaikoille kisaamaan sukupuoliroolien Oscareista, ammattitaitoiset saisivat tehdä työnsä rauhassa ilman kädestäpitelyä ja egosotia, sukupuoliroolinsa lennokkaasti adlibaten. 

Mistä tässä pelissä sitten on todellakin kysymys? Mitä kotipesää loppujen lopuksi puolustetaan ja millä määritellään voitto? Täysin se ei tunnu olevan selvää edes pelin keksijöilleen itselleen. En voi siis kun olettaa. Mitä todennäköisimmin pohjalla on katkeruus siitä, ettei naisten tarvitse kuin avata puseron ylin nappi saadakseen puoli miessukukuntaa hyppimään mielihalujensa mukaan, joten siispä yritetään tyylikkäästi saada naisia laittamaan ylänappi kiinni ja avaamaan se enää vain luvan kanssa. Syyksi annetaan ymmärtää, että keino ei toimi ellei ole ajanut rintakarvoja ensin tai koska sillä ei saa kuin vääriä miehiä. 

Paskempi juttu leikin keksijälle on tietenkin se, että liian moni ottaa homman turhan vakavasti.

Syrjähyppy vs. murha

Virginiassa teloitetaan tänään ensimmäinen nainen sataan vuoteen. Luonnollisestikin taistelua käydään viimeiseen asti, ja tuomittua pidetään joissain kortteereissa vain rikoskumppaneidensa hyväksikäyttämänä vajokkina. Näyttöä jälkeenjääneisyydestä ei kuitenkaan juridisesti katsota olevan.

Noh, oli kuolemaantuomiosta mitä mieltä tahansa, asia on saanut lievästi tragikoomisia piirteitä. Iranin presidentti Mahmud Ahmadinejad on katsonut tarpeelliseksi kommentoida tuomiota sillä perusteella, että USA arvostelee Iranin naisten teloituksia samalla pannessaan omia yksilahkeisiaan multaan. 

Arvomaailmojen yhteentörmäys on viihdyttävää. Ahmadinejadin maailmassa murhasta toki saa yhtälailla kuolemantuomion. Toisaalta näin myös prostituutiosta tai aviorikoksesta. Ainakin jos on nainen. Ja jos on nainen, aviorikokseksi kelpaa usein käytännössä myös vaikka vieraan miehen raiskaamaksi joutuminen tai aviomiehen harjoittaman parittamisen peittelyksi sepitetty vale, joka lännessä myös hätäpaskana tunnetaan.

On sinänsä morbidia vertailla kuolemantuomioita keskenään, mutta jotenkin nyt haluaisin huvittuneena ihmetellä missä universumissa Ahmadinejad kuvittelee tulevansa otetuksi vakavasti?

Koko sharia-hardlineristisen idän ja kristillis-ateistis-agnostisen lännen värinen eripura tuntuu toisinaan niin totaalisen selvittämättömän toivottomalta. Miten voivat kohdata kulttuuri, joka parhaimmillaan antaa sukupuolesta riippumatta jäsenilleen täyden itsemäärämisoikeuden omasta kehostaan ja henkilökohtaisista elämänvalinnoistaan, ja kulttuuri, joka parhaimmillaan saattaa pitkän painostuksen jälkeen muuttaa aviomiehensä prostituoiduksi pakottaman naisen aviorikostuomion kivityksestä sataan raipaniskuun. 

Kun yhteistä säveltä ei tunnut löytyvän, mieli väsyy. Ihminen turhautuu. Ja kun riittävästi turhautuu, tulee se lapsellinen hetki, kun toivoisi jokun pommittavan vastapuolen kivikaudelle. Kun Isoille Pojille iskee se lapsellinen hetki, hautausmaille syntyy tungos.

Pommittaispa joku Isot Pojat kivikaudelle.

Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan

 Enpä uskonut koskaan tätä päivää enää näkeväni.

Noniin kaikki pienet tytöt ja pojat ja somehörhöt. Täti kertoo nyt teille siitä milloin suomalainen SoMe syntyi. Se ei ollut eilen, eikä viime viikolla. Ei edes silloin kun Twitter aloitti tai Facebook avasi ovensa maailmalle. Varsinkaan se ei syntynyt Jaikussa tai Qaikussa. Sen syntysija ei ollut edes Irc. Suomalainen, muutkin kuin yliopistohipit saavuttanut reaaliaikainen sosiaalinen media syntyi vuonna 1985. Sen nimi oli Vaxi. Sen keskusteluryhmät olivat eläväiset ja moninaiset ja käyttöliittymä hakkaa minkä tahansa tekstipohjaisen liittymän vielä tänäkin päivänä (ja muutaman graafisenkin). Kasvoin siellä pikkutytöstä aikuiseksi asti, ja se oli enimmäkseen todella hyvä asia. Se aika antaa ainakin perspektiiviä nykypäivälle ja rohkaisee levollisesti odottelemaan kuplan puhkeamista sekä tuhansien some-konsulttien ajautumista työttömiksi.

Vuonna 2003 Vaxi sulki ovensa, ja luulin että se oli sitten siinä. Tänä viikonloppuna se kuitenkin heräsi henkiin.

Siinä jälleennäkemisen riemussa oli melkein jäädä kakkoseksi kymmenenvuotishääpäivä. Joka sekin on aika makea juttu, koska minun ei koskaan pitänyt mennä naimisiin ja pidän edelleenkin avioliittoa instituutiona aika vähäisessä arvossa. No, ei pitänyt hankkia lapsiakaan. Kersa täyttää helmikuussa kymmenen. 

Olipas aika helvetin hyvä viikonloppu. 

On se niin väärin

Kun pelaa Guitar Heroa saa osakseen hymistelyä ja ihmettelyä miksi kulutan moiseen aikaa. Opettelisit mieluummin soittamaa oikeaa kitaraa, sanotaan. En ole juuri kuullut tai nähnyt Call of Dutyn tai Counterstriken pelaajille tuhistavan, että ottaisitte rynkyn kouraan ja menisitte oikeasti metsään opettelemaan. On se niin väärin.

Jokaisella kirjakupalla tuntuu olevan e-kirjoilleen oma formaatti, joka tarvitsee oman laitteen. Ei riitä että on iPad ja Kindle, Akateemisen e-kirjat pakottavat hankkimaan vielä kolmannenkin romun rinnalle. Miettikää kun joutuisitte paperikirjojenkin kohdalla käymään aina ensin optikolla ennen kuin voitte mennä uuteen kirjakauppaan ostamaan pokkareita. On se niin väärin.

Tv-kanavat huutavat inkvisitiota ja TVKaistaa roviolle, mutta niillä ei tunnu tulevan mieleenkään, että voisivat yhdistää voimansa ja panna omat nettivideopalvelunsa samaan koriin. Vähän lisäherkkuja maksusta päälle, niin ei tarvitsisi niitä televisiomaksujakaan korottaa. On se niin väärin.

Helsingin keskusta on ruma ja sielun silmä kärsii. Kaupunkisuunnittelu on tietenkin eri mieltä ja yrittää vähätellä soraääniä syyttämällä tietämättömiksi. Jos kaupunki on etenkin talvella täysin harmaa, kun ei viitsitä edes suunnitella värimaailmaa loistamaan muuten kuin keskikesän vehreyden keskellä, niin tämäkin tietysti johtuu vain arvostelijan tietämättömyydestä ja ilmiselvästä sokeudesta. Niitä ruusunpunaisia laseja ilmeisesti jaetaan vain Kaupunkisuunnittelun virkamiehille. On se niin väärin.

Ensi kuussa siirretään taas kelloja siihen suuntaan, joka takaa että kertaheitolla meillä on vielä vähemmän valoa silloin kun sitä tarvitaan. Koska tärkeämpää että valoa on silloin kun kaikki nukkuvat tai ovat sisätiloissa. On se niin väärin.

Syysvitutus. Se on täällä.

Ja se vasta väärin onkin.

Statustelun makustelua

Paul Carr kirjoittaa sosiaalisen median dumppaamisesta ja ihmettelyvyörystä, jonka sai lopettaessaan 10K seuraajan Twitter-tilinsä.

Silmään pisti kohta "The only downside, really, is the occasionally jarring sense that something is missing from my enjoyment of an experience. An involuntary twitch as I reach for my phone and realise I don’t do that any more. I imagine anyone who has quit smoking feels a similar way occasionally; particularly in postprandial or post-coital situations. But the feeling soon passes. Maybe I should start chewing gum?"

Ennen sosiaalista mediaa jos jotain sikasiistiä tai muuten vain hienoa ja kaunista (tai ehkä surullistakin) tapahtui, saatoin olla hieman suruissani siitä, että mukanani ei ollut ketään hetkeä jakamassa. Koen sitä toisinaan nykyäänkin. Aika usein tulee silloin tartuttua johonkin statuspäivitysvälineeseen. 

Tulkitsin sen silloin joskus - ja tulkitsen edelleen - yksinäisyydeksi tai kykenemättömyydeksi/haluttomuudeksi käsitellä asioita yksin. Kaunis nimike asialle on toki jakamisen halu, mutta ottaen huomioon mitä nykyään sosiaalisessa mediassa tehdään, niin aika narsistista ja itsekästä puuhaa se itsekritiikitön omien asioiden jakelu on. Mutta ymmärrän kyllä miksi siihen jäädään niin koukkuun. Enää ei tarvitse jäädä surkuttelemaan, että oispa joku nyt tässä jakamassa tän mun kanssa, kun voi yksin makustelun sijaan statustella asian kaikille tuttavilleen heti. Vanha sanonta "jaettu ilo on kaksinkertainen ilo" on silti nykyisten statusorgioiden valossa menettänyt mielestäni aika paljon merkitystään. 

Itse en juuri twitteröi, en ilmeisesti ole siihen yksinpuheluun riittävän narsistinen. Mutta naamakirjasta näkee aika hyvin, milloin on liian vähän elämää ja liian paljon töitä - statuspäivitysten ja kommentointien määrä pompsahtaa kattoon. Olen alkanut arvioida päivien hyvyyttä statuspäivitysten määrän mukaan. Jos toiminta koostuu päivän aikana lähinnä muutaman linkin jakelusta ja parista peukusta eikä omaa statusta ole välttämättä muistanut päivittää lainkaan, elämä on suhteellisen kunnossa. 

Ulkomaille lähteminen onkin yleensä todella terveellistä puuhaa. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin elää, koska ei niitä tähtitieteellisiä roaming-maksuja juuri viitsi tehtailla ja ilmaisen wifin perässä juokseminen on vain yksinkertaisesti säälittävää. Näkee maailmasta muutenkin enemmän, kun ei ole koko ajan nenä kiinni sosiaalisessa mediassa. Vielä kun oppisi sen kotinurkillakin. 

Toisen omaisuutta

Olen tupakoija, joten etenkin tupakoimattomuuden suosijoiden mielestä lienen jäävi. Silti. Tällainen otsikko tuli eteen: Nyt se on kirjattu lakiin, tupakoinnin on loputtava Suomessa.

Kun tarkemmin jutun sisältöä katsoo, niin moni asia tulee olemaan kuin polkupyöräillessä kypäräpakko - kukaan ei valvo, eikä rangaistuksia säädetä.

Silti suunta on huolestuttava. Tupakointikysymys on pitkään ollut double talkia, jossa pinnan alla kytee niin paljon enemmän kuin mitä ääneen sanotaan. Hyvänä esimerkkinä käy esimerkiksi erään tietämäni työyhteisön jäsenilleen esittämä kysely siitä, mitä mieltä ollan tupakoinnista työaikana. Tai näin se esiteltiin. Kyselyssä ei ollut kuitenkaan ainuttakaan kysymystä siitä, mitä mieltä asiasta oltiin. Sen sijaan oli useita eri kohtia, joissa kysyttiin vain eri sanankääntein yhtä ja samaa asiaa: kuinka helvetissä teidät saadaan lopettamaan se röökaaminen. 

Periaatteellisella tasolla tällainen häiritsisi minua vaikka en edes polttaisi - ollaan itse asiassa jo päätetty, joten mielipiteitä ei haluta edes kuulla. Sama sitten myös kansallisella tasolla. Kukaan ei ole kysynyt haluammeko me oikeasti elää satavuotiaiksi, pahimmillaan viimeiset 20 vuotta dementikkopaketteina hoitokodissa, jossa kukaan ei ehdi hoitaa.  

Tupakoinnin aiheuttamat kustannukset ja tuskat maalataan niin useita kertaluokkia kamalammaksi asiaksi kuin mihin viimeisillä elinvuosillamme meidät muuten saatetaan alentaa, että tietenkin näyttää siltä että meistä yritetään hyvää hyvyyttä pitää huolta. 

Mutta onko se valtion asia päättää miten me päivämme päätämme? Todella ja oikeasti? Etenkin kun sekä suorat että epäsuorat haitat monesta muusta asiasta eivät kohtaa samanlaista paheksuvaa painostusta. Vai ollaanko muka viinalle tekemässä samoin? Hah.

Tällaisten uutisten iskiessä mielessäni käväisee aina se nakertava ajatus, että länsimaisessa yhteiskunnassa vapaus on suuri kollektiivinen valhe, joka irvistää vastaan aina, kun kävelen kotivoestani ulos.

Kun työnantaja säätelee ihmisen valveillaoloajan liikkumista ja käytöstä - ja on sosiaalisen median ansiosta nykyään kurottamassa lonkeroitaan jo vapaa-aikaankin sen osalta mitä saa ajatella, tehdä ja sanoa - ja valtio tunkee näppiinsä kaikkeen siihen, mikä työnantajalta jää yli, niin eihän tässä ole ihminen muuta kuin jonkun toisen omaisuutta koko ajan. Karjaa. En omista en syntymääni, en edes kuolemaani. Aina joku muu päättää.

En ihmettele, että jengi kaahailee sata lasissa, käyttäytyy typerästi kännispäissään ja hyppää laskuvarjolla. Jostain helvetistähän se hetkellinen vapauden harha pitää saada ennen kuin on mentävä taas karjapilttuuseen lypsettäväksi.

 

Joo en

Valitin kavereille Facebookissa että pitikin luopautua kirjoittamaan BB-aiheinen kolumni. Oli tahmeaa kuin tervanjuonti. Siitähän syntyi suhina, että alanko taas blogata BB:stä.

En ala. Jos vaikka kiinnostuisikin siitä taas, sen sijaan että seuraan väkisin ja velvollisuudesta.

Kolumnin tein. Paperilehteen. Repikää siitä.

Huono lottovoittaja

Virpi taas töräytti. Tällä kertaa mukavan pikku pakinan omakotitaloasumisesta keskellä peltoa. Yksi hupi on lukea kommenttilootaa (mielenrauhan takiahan ei pitäisi), jossa puolet kommentoijista ilmeisesti kuvittelevat Virpin aina katkera kyynel poskellaan valuttavan myrkyllistä sydänverta näppikselle noita juttuja kirjoittaessaan.

Usea linkkasi pakinan tietenkin Facebookiin, ja keskusteluahan sielläkin syntyy. Koska luojan kiitos valtaosa ystävistäni on suht epätosikkoja (ainakin minulle tärkeissä aiheissa), keskustelu on sangen viihdyttävää ja hyviä pointtejakin sisältävää. Kyllä kunnon hersyvä perseily aina produktiivisempaa on kuin suoni pullistellen väittely. Tämä on muutenkin ollut hyvä hersyvän perseilyn viikko, kun vain pari päivää aiemmin sain osallistua hienoon ketjun jonka perimmäisenä pohdintanani oli, että jos pillu ja kyrpä tappelis, niin kumpi voittais. Väitän että pillu. Sen mietteen taakse kätkeytyy toki ihan vakavampaakin asiaa, hei ihan totta, mutta asiaviihde hakkaa aina asian.

Virpin tämän päivän asiaviihde sai minut jälleen kerran pohtimaan mielessäni miten ensi lauantain loton päävoittoni sijoitan. Jostain syystä nimenomaan asumispohdinnat aina käynnistävät minussa voitonjakolaskelmat.

Päädyin - jälleen kerran - siihen, että vaikka voittaisin lotossa, niin tuskin edelleenkään ostaisin asuntoa. Saattaisin toki vuokrata jostain jonkun ökyn, jonka hintaan kuuluu että saan tehdä sille itse jotain jos haluan - MUTTA vain JOS haluan. Ja jos jotain tarttee tehrä muttei ite viitti, niin puhelinsoiton päässä on se joku joka tekee, koska huoltoyhtiö ja muu mukava kuuluu vuokralla asumisen etuihin.

Asuntoa ostaessa syyllistyy kaksinnaintiin. Jos asiassa on mukana vielä pankkikin, niin kolminnaintiin. Olen monogamian kannalla, kuitenkin. Aviomiehelläni on, vaikkakin vähäisiä, vaatimuksia, jotka ilolla pyrin toteuttamaan. Mutta siinä on se yksi ja ainoa aviokumppani, jonka eteen auliisti ja pyyteettömästi töitä teen.

Asunto on minua ja ainoastaan minua varten, ei toisin päin. Omistusasunto onkin kuin pitäisi rakastajaa, joka ottaa rahat ja lahjat, mutta ei ikinä anna eikä ota edes käteen. Sen sijaan se kyllä nalkuttaa ja käyttäytyy muutenkin kuin vaimo. En todellakaan maksa rahaa siitä, että saan kulkea tuntemassa huonoa omaatuntoa leikkaamattomista nurmikoista, repsottavista räystäistä ja kuolinkouristuksia vetävästä boilerista. En suostu luomaan lunta, en ajamaan nurmikkoa, en hoitamaan jotain helvetin puutarhaa. En omaani enkä myöskään minkään "taloyhtiön", jos se talo sijaitsee siellä pellolla jonkun yhteisön keskellä.

Se yhteisö tässä yksi persepuoli on, ehkä pahimpia kaikista, jos se talo ei ole siellä pellolla yksin 50 kilsan päässä naapurista. Mikään ei ole niin härkäpäinen, itsekäs ja härski kuin omistaja. Mikään ei ole ällöttävämpää kuin porukka, jota ei oikeasti yhdistä mikään muu kuin kynsin hampain omista oikeuksistaan omistamisen varjolla kiinni pitäminen ja milloin mistäkin nillittäminen, koska se häiritsee hänen OMISTUStonttinsa rauhaa/näköalaa/vittumitäliemuurahaista. 

Olen asunut omistuspienkerrostaloasunnossa, olen asunut rivarissa. Kokemuksen mukaan ainakin näissä kummassakin tapauksessa se omistaminen tuntuu naapurin mielestä ulottuvan myös sinun tontillesi ja asuntoosi. Etenkin, jos on yleisten alueiden lumenluonti- tai ruohonleikkuuvuorot rästissä. Ne vuorot jotka "yhdessä", "demokraattisesti" päätettiin, kun ollaan omistajina niin pihejä, ettei asialle mitään yhtiötä palkata.

Omistamisen autuaaseen vapauteen kuuluu pallotella sosiaalisia suhteita ihmisten kanssa, joita et voi sietää, mutta on pakko, jotta kyyläävät välillä jonkun muun kuin sinun tekemisiäsi ja ovat haastamatta riitaa pihallasi kasvavasta omenapuusta, joka varjostaa viittä prosenttia naapurisi tontin takaosasta (jota hän ei koskaan käytä, mutta kun se on HÄNEN), joka on tietenkin viisi prosenttia liikaa. Minulle riittää, että pitää töissä yrittää tulla toimeen myös ikävien ihmisten kanssa, saanhan siitä onneksi palkkaa. 

Ja entäs jos sitten kaiken tämän ihanan ja vapauttavan elelyn päälle tapahtuu jotain sille kämpälle. Ystäväpiiristä löytyy tapauksia, jotka itkua vääntäen ja hartiat paukkuen ovat kaataneet toisen mokoman asunnon hinnan plus ilmaiset omat miestyövoimat siihen omistuasuntoonsa, kun on sattunut vaikka "pieni" vesivahinko ja kämppä on pitänyt purkaa kuntoon, jossa pystyssä ovat enää käytännössä pelkät kantavat seinät. Entäs sitten  vaikka vika olisikin edellisen myyjän. Tai taloyhtiön. Kaikki kunnia näille omistusasujasankareille sinnikkyydestä ja tarmosta, mutta minua ei moiseen rumbaan saa mukaan ikinä.

Kävin tässä taannoin yhden kaverin luona. Kadehdin hetken aikaa hulppeaa parinsadan neliön taloa kaikkine teknisine herkkuineen, etenkin elokuvahuonetta, jossa nuppien kaakkoon vääntämistä ei tarvitse kavahtaa edes yöllä. Ihan kivahan se. Sitten katsoin sitä lääniä ja totesin, että jos minun on vaikea pitää edes 80 neliön kämppää siistinä, niin entäs sitten kun pitäisi puunata 200 neliötä. Ei ne maksulliset siiovoajatkaan joka pikku asiaa kuntoon laita, vaikka kävisivät joka päivä. Jotain pitäisi tehdä itsekin, jos ei muuten niin ihan oman itsekunnioituksenkin takia. 

Päädyinkin sit lopulta jälleen siihen, että jos se lottovoitto kohdalle tulisi, niin eipä se juuri missään näkyisi. Päättömästi ja ajattelematta on helppo tuhlata koko raha hetkessä, mutta realistisesti ajatellen olisin silti, kaikesta huolimatta, edelleen muuttamassa alle 100 neliön asuntoon, vuokralle, todennäköisesti kerrostaloon ettei tarttis puunata puutarhaa... Eli voisin yhtä hyvin jäädä siihen missä jo olen.

Olisin ihan helvetin huono lottovoittaja. 

Eikö oliskin hienoa?

Ajatelkaa miten hienoa olisi tämä. Koostaisi cd-levyllisen Yö-yhtyeen ikivihreimpiä hittejä, pilkkoisi levyn tuhannen pillun päreiksi ja tuikkaisi palaset tuleen. Tämän toimenpiteen seurauksena kaikki ne kappaleet katoaisivat maailmasta täysin, eikä kenelläkään olisi mitään muistikuvaa niiden olemassaolosta. Brilliant!

Ja vaikka taikuutta ei olekaan, niin olisihan se silti kiva rituaali.

Huu, haa, huh, hellettä

Onni on työpaikka ja toimiva ilmastointi. Musiikin kuuntelu ja ihan työkin maistuvat. Kotona helteessä meni ikuisuus ennen kuin sain edes jonkin osin matkakuvista johonkin rotiin. Tuossa sellaisia.

Täällä ihanassa ilmastoidussa ofiisissa musiikkia on tullut kuunneltua enimmäkseen kevyen sorttisessa hengessä (attack of spotify top 5!)

1. Hurts - Better than love


2. The Good Natured - Your body is a machine (Zebra and Snake Remix)


3. No More Kings - Obey the groove


4. The The - Good morning beautiful


5. Dead Can Dance - Black Sun 

Jonkin verran on siis vielä aikaa syksyyn ja alakuloiseen syysmieleen. Syysalakulon tunnistaa yleensä siitä, että alkaa tuo proge taas maistua. Vaikka onhan Rushin kesän alussa ilmestynyt sinkku ihan kiva jo nyt. Ja kun helle hellittää, kykenee ehkä jo rämpyttämään muovikitaraakin. 

Olen selkä

Niin kuluu kuukausi kepeästi. Lomat on lusittu ja tein sen mitä pitikin. Kävin Göteborgissa, ajelin ratikalla ja erilaisilla turistivimpaimilla. Vierailin floran ja faunansa osalta mielettömän hienossa Universeum-tiedekeskuksessa. Kävin Lisebergissä. Erittäin kiva kesäkaupunki, suosittelen lämpimästi.

Sitten tulin kotiin ja muutuin olmiksi liiallisessa helteessä. Siitä huolimatta, yön hieman viileämpinä tunteina, sain katsotuksi koko Dollhouse-sarjan ja Castlen kakkoskauden. Pelasin maanisesti Crackdown 2:sta.

Ja sittin iski helle Nuutti-koiraan. Pahasti. Todella pahasti. Muutama vuorokausi pieneläinklinikalla ja omalla eläinlääkärillä verottivat mukavasti lompakkoa puolentoista tonnin verran, perhana että tuli tuhlattua siellä reissussa itsensä jo muutenkin keppikerjäläiseksi.

Sydän sykkyrällään ja huolesta sairaana viimeisen lomaviikon viettäminen ei ole ehkä ihan mukavimpia tapoja kuluttaa aikaa. Noh, koira on kuitenkin hengissä, hiljalleen täysin kunnossa, se lienee kai tärkeintä.

Mukava päästä töihin lepäämään. Ilmastointikin tuntuu hyvältä. Ei ole suomalaisia asuntoja rakennettu hellettä varten. Ei sen puolin suomalaisiakaan, ainakaan osaa meistä. Olen oikeastaan todella tyytyväinen, että säästin puolet lomasta talvelle. Helmi-maaliskuussa neljän viikon vetelehdintä lämmittää mieltä jo nyt.

Perinteinen suomalainen juhannus

 Valokuvatorstain haaste 172 on yllättäen juhannus.

 

Tällainenhan se perinteisesti on.

Lomalomaloma

Aamulla voi nukkua pitkään. Pitäkää hauskaa töissä!

Seuraavaksi vegetoin telkkarin ääressä, pupellan puoliltaöin leipomaani pullaa ja ryystän lämmintä Karhua. Elämä <3

Koska tänä vuonna on kaksi kesäkuuta?

Toisinaan harmittaa ettei voi lyödä vetoa yhtiöiden kämmäilystä. Olisi jo ihan hyvä potti kertynyt.

Vaihdoin kesäkuun ensimmäinen päivä vanhan iPhoneni uuteen. Edellistä kytkyä oli jäljellä tasan kuusi kuukautta. Soneralla on diili, jonka mukaan uuden kytkyn voi tehdä vaikka vanha ei ole ummessa, kunhan kytkyä on ollut vähintään kuusi kuukautta. Olin siis jo vuoden hyvän puolella.

Diiliin kuuluu, että vanhasta puhelimesta maksetaan jäljellä jääneet osuudet puhelimen hintaa könttänä seuraavalla laskulla. Kuuden kuukauden satsi siis. Koska käytän työpaikan simmiä, olen voinut pitää Minun Sonera -suffiksivammaliittymäni minimissä, sen muutama senttiä vajaa 2 euroa kuussa. Sen kera lasku on ollut kuukausittain 23,99. 

No. Tänään tuli lasku. Laskuttavat kuusi kuukautta puhelinta 1.6-1.12. niin kuin pitääkin, mutta myös kuusi kuukautta liittymän kuukausimaksua. Tämän lisäksi kuitenkin laskuttavat vielä kuukauden verran ylimääräistä vanhan puhelimen kuukausimaksua liittymämaksuineen 1.6.-1.7. Tänä vuonna on ilmeisesti kaksi kesäkuuta Soneran mukaan, tai jotain. Ei tuo oikein muulla selity.

Muistavat toki laskuttaa myös uudesta puhelimesta kuukausimaksun. Ihan oikein jopa 1.6.-1.7. niin kuin pitääkin. Joku raja kai se kämmäilylläkin, pitäähän nyt jonkin asian mennä nappiin.

Aloin muistella puolentoista vuoden takaista puhelimen uusimistani. Tuolloin vanha kytkyni oli ihan kunniallisesti jo päättynyt ja päätin siirtyä iPhone-aikaan. Samalla rukkasin liittymäni minimiin pitääkseni kuukausimaksut kurissa. Omalla liittymällä kun ei tulisi soiteltua ja nettailtua kuitenkaan. Kuinka ollakaan seuraava lasku oli tällä tavalla samaan tapaan päällekkäinen. Oli sekä vanhat että uudet kulut samaan aikaan, vaikka ei tietenkään olisi pitänyt.

Asia toki korjaantui tuolloin asiallisella asiakaspalvelulle viestittämisellä - ihan kertaviestityksellä - mutta toki mietin hieman ärsyyntyneenä, että niin paljon olen näitä juttuja muiltakin kuullut, ettei laskusynkronointi tunnu olevan puhelinyhtiöiden vahvimpia puolia. Eikä touhu ole näemmä puolessatoista vuodessa muuttunut miksikään.

Myöhempi edit: 

Ja jälleen kerran asioille on onnellinen loppu. Perjantaina soitti heti aamupäivällä (torstaina illalla jätettyäni palautetta) mukava täti, joka pahoitteli, että - yllätys yllätys - minulta tosiaan virheelisesti yritetään veloittaa ylimääräinen kuukausi plus puolen vuoden liittymämaksut vaikka ei pitäisi.

Hupaisaa on tosin se, että joudun nyt itse muistamaan mikä on oikea laskutussumma ja maksaa sen jo saamani virheellisen laskun muilla informaatioilla varustettuna, sillä uutta laskua ei tule ellen halua maksaa uudesta laskusta.

En viitsinyt asiasta enää ruveta sönköttämään, koska täti oli mukava, mutta siis anteeksi nyt vain rakas Sonera. Minun siis pitäisi maksaa uudesta laskusta silloinkin kun virhe on teidän itsenne tekemä? En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Revenge of the son of the haircut returns - the sequel

Muuallakin on havaittavissa statuskrapulaa. Vanhat blogaajat kaivautuvat kuopistaan ja kivien alta, miettivät että pitäisi kyl blogata, mutta on niin pilalla kaikesta pika-somesta, ettei keksi enää mitään sanottavaa.

Itse ajattelin ottaa peruskoulun apuun. Tiedättehän, keväällä pitää kirjoittaa viimeinen äikänaine siitä, mitä aikoo kesällä tehdä. Syksyllä jatketaan ja kirjoitetaan siitä mitä tulikaan tehtyä. Kaikki mukaan!

Siispä.

 

Mitä teen tänä kesänä

Kirjoittanut Kirsi 37,5 v

Tänä kesänä aion maata sohvalla, piereskellä ja syljeskellä kattoon. Heti kun loma alkaa. Loman alkuun on itse asiassa enää vain puolitoista viikkoa.

Oikeastaan loma alkaa vasta juhannuksesta, mutta kun ensi viikon on saanut pulkkaan, voi ennen juhannusta luovasti pinnata töistä ja tuhlailla vuoden aikana kertyineitä ylityöpäiviä. Tykkään kovasti pinnaamisesta. Pinnaaminen on kivaa ja se pitää nuorena.

Keväällä kiva täti töistä antoi minulle uuden tittelin ja vähän lisää palkkaakin. Tykkään kovasti titteleistä ja rahasta. Tuli siis hyvä mieli, niin hyvä mieli, että vaikka lomaa odotankin, on itse lomakampa jäänyt laatikkoon pölyttymään. Lisäkuumetta pitikin väkisin kehittää hankkimalla matka Göteborgiin. Sinne mennään sitten, kun on riittävästi ensin maattu sohvalla, piereskelty ja syljeksitty kattoon.

Göteborgiin mennään laivalla ja junalla. Se on jännää. Tykkään kovasti laivoista ja junista. Ruotsalaisilla on hienommat junat kuin VR:llä ja ne taitavat pysyä paremmin aikataulussakin. Tai jos eivät pysy, niin kyllä se aina jättekiva-ruotsiasenteella siitä suttaantuu. Ilo alkaa jo laivalle menolla, kun voi syödä kupunsa pulleaksi, maleksia päämäärättömästi ympäriinsä ja hymysuin taivastella, että eikö se jälkikasvu meinaa sieltä Siljalandista liikkua mihinkään koko iltana. Mitäs äiti ja isi nyt tekee, kun yhtään ei halua poika pitää seuraa? 

Göteborgissakin asutaan laivassa. Tai se näyttää laivalta, ja se on vedessä kanavan varressa, mutta ikinä ei ole liikennöinyt, vaan hinattu tehtaalta suoraan siihen paikalleen olemaan laiva, joka ei ole laiva. Ei siinä ole kai edes moottoria. Tykkään kovasti siitäkin.

Siellä Göteborgissa haluan käydä Lisebergin huvipuistossa. Tykkään kovasti huvipuistoista. Tämähän ei ole koskaan mitenkään tullut ilmi kenellekään. Jälkikasvukin tykkää huvipuistoista, joten on edes yksi päivä, jolloin ei tarvitse raahata penskaa väkisin tai huijaamalla mihinkään. Enemmän vääntöä varmaan tarvitaan, kun haluan käydä renessanssinäyttelyssä, katsella junalla nähtävyyksiä, ihmetellä tiedekeskusta, palvoa kalansaatanoita kalakirkossa, kavuta huulipunan huipulle, nähdä Hasselblad Centerin ja mitävielä... Ehkä vain telkeän pojan pallomereen ja menen ajelemaan ratikoilla. Tykkään kovasti ratikoista.

Siinähän se kesäloma sujuu. Kun en matkaile Göteborgissa tai makaa sohvalla piereskelemässä ja syljeskelemässä kattoon, pelaan Super Mario Galaxy 2:sta.

 

Tykkään kovasti Mariosta. 

Once more, with feeling

Edellisestä kirjoituksesta voisi ehkä ymmärtää, että jotenkin vihaan ns. sosiaalista mediaa. Esimerkiksi näin blogaajanahan ajatus on naurettava. No en tietenkään vihaa. Vihaan vain niitä, jotka oikeiden käyttäjien kustannuksella myrkyttävät yhteisöjä vouhottamisellaan. Mielestäni vouhottaminen tekee vahinkoa sekä asialle, jota yritetään ajaa että alustoille joilla asiaa ajetaan. 

En tullut edes keväällä juhlistaneeksi tämän blogin viisivuotissynttäreitä, mutta todellisuudessa olisi kai jotenkin pitänyt. Sillä etenkin viimeisen vuoden aikaiseen sosiaalisen median pössikseen (jälleen yhtä vihaamaani uussanaa käyttääkseni) verrattuna nämä viisi vuotta blogaamista, jo ennakoidusti katoavan median harrastamista, ovat radikaalisti muuttaneet elämääni siinä missä nopea YhMe kuten naamakirja tai twitter eivät ole värähdyttäneet viisaria oikeastaaan lainkaan. 

Sanotaan, että lukio on se viimeinen paikka jossa ihminen luo kestävät elämänsä sosiaaliset suhteet. Tämä on aina ollut hyvin masentava uskomus kaltaisilleni ihmisille, joilla ei ollut kovinkaan paljon yhteistä luokkatoveriensa kanssa missään peruskoulu- tai lukio-elämänsä vaiheessa. Olin aina pitänyt jotenkin itsestään selvänä, että yksinään pitää elämänsä kestämän, ellei satu löytämään sopivaa perheyksikkömateriaalia. Ja silloinkin se on aika pientä puurtamista siitä eteenpäin. Mutta, itse asiassa, en ole blogien ansiosta enää niin yksinäinen - tai ainakaan ei tunnu siltä - kuin mitä suurimman osan elämästäni olen kokenut olevani.

Harrastin toki nyyssejä, sitäkin ennen jo ties mitä digitaalisia sosiaalisia ympyröitä. Ne digitaaliset sosiaaliset ympyrät käytännössä kasvattivat minut jo varhaisteini-iästä lähtien. Ja niistä lähtökohdista ajatellen nykyisen meiningin katsominen on jotenkin entistä surkuhupaisempaa. Vaikka sosiaalinen media pitikin erossa suoranaisesta syrjäytymisestä, hegemonia ja tyydyttävä sosiaalinen elämä löytyi vasta lähes nelikymppisenä. Blogeista. Joissa oli muitakin lähes nelikymppisiä erilaisia elämiä läpikäyneitä ihmisiä. Jotka myös kursailematta kertoivat siitä, mitä se saattoi pahimmillaan ja parhaimmillaan olla, että elääx niin vanhax.

Kun on kolmisenkymmentä vuotta viettänyt henkisesti käytännössä yksin, tietää kyllä kun ei lopulta enää sitä ole. Ja toisaalta myöskin taas kun sitä jälleen on.

Siksi nopeat sosiaaliset viestimet kylmäävät minua. Ne eivät oikeasti lisää mitään yhteisöllisyyttä, vaan korostavat yksinäisyyttä. Niissä ei synny mitään käsitystä ihmisistä - varsinkin kun suomalaisista silmäätekevistä sosiaalisen median aktiiveista pelottavan suuri osa peittää vähäisenkin inhimillisyytensä pelkästään oman sosiaalisen median taitamisensa ja julistussanomansa pönkittämiseen. Ei haeta ihmisiä vaan suosiota ja hyötyä. Miten muuten voisi tulkita itsensä Twitter-kuninkaallisiksi julistavat tättähäärät ja muut kauppamiehet.

Siinä on ainoa, ilkeä, lohdullisuutensa, että he ovat vieläkin suurempia luusereita kuin mitä koen itseni olevan. Ja mitä enemmän tuota touhua katsoo, sitä enemmän palaan taas takaisin blogien pariin. Niistä löytyy vielä ihmisiä, jotka pohtivat muutakin kuin sitä, miten käyttävät digitaalista mediaa omien kaupallisten tai akateemisten pyrkimystensä täyttämiseen. Niissä on aikaa ja tilaa. Blogeissa vielä pohditaan, mietiskellään ja ollaan inhimillisiä - leikitään, puuhastellaan ja askarrellaan - annetaan jopa muiden päästä lähelle.

Minulle viimeiset viisi vuotta ovat olleet sosiaalisesti hienoja asioita. Olen nähnyt mullistavia juttuja: kun ihmiset ovat surullisten käänteiden jälkeen rakentaneet elämänsä - nopeastikin - uudelleen, uskaltaneet ottaa riskejä, kokeneet yllättäviä onnen hetkiä. Olen myös tutustunut moniin ihmisistä lähemmin kuin olisin voinut toivoa. Aina en ole tiennyt onko minusta ollut mitään apua vaikeilla hetkillä tai hauskuutta hupaisilla hetkillä  - mutta olen nöyrästi otettu siitä, että olen saanut jakaa monia sellaisia onnen, huvin ja epätoivon hetkiä joita en olisi muutama vuosi takaperin voinut kuvitellakaan.

Eikä kaikki ole edes virtuaalista, vaikka se virtuaalinen puoli on ehkä asioihin rohkaissut. Ei ole aikoihin ollut pokkaa tutustua ihmisiin ihan suoraan sellaisenaan, mutta sitäkin on taas viime vuosina tapahtunut.

Lakkaan tämän jälkeen metailemasta tästä sosiaalisen median aiheesta. Ehkä olen nyt keuhkonnut tarpeeksi. Piti vain saada tämä henkilökohtainenkin puoli ulos myös, jotta ehkä ilmenisi minkä takia suoraan sanoen vituttaa, että aiemmin ihan hyviltäkin tyypeiltä tuntuneet ihmiset ovat alentuneet pelkiksi kauppamiehiksi.

Ehkä päällimmäisenä fiiliksenä on, että tunnen tulleeni petetyksi sellaisten ihmisten osalta, joille myöskin olen kokenut ehkä kokenut antaneeni enemmän kuin jollekin Veikon Koneen myyntimiehelle tulisi persoonaansa jakaneeksi. Tekisi mieli raakata kaikki pois kaikista kontaktilistoista ja muista. Ja toisaalta ei haluaisi, koska toivoo, että he olisivat jälleen joskus taas jotain muutakin kuin Veikon Koneen myyjiä.

Pitkään annettiin ymmärtää, että niin ei saisi kokea, lähdin jopa ovet paukkuen vetämään tietyistä ympyröistä, kun annettiin varsin rumasti ymmärtää että sellaiselta ei ole edes mitään oikeutta haluta suojautua. Nyt kun näitä asioita pitää ajatella välillä ihan työkseenkin, niin alkaa ahdistaa ihan oikeasti.

Kaipa tässäkin menee se uskonnollisuusvertaus taas käyttöön aika hyvin. Minulle uskonto on henkilökohtainen asia siinä missä sosiaalinen mediakin. Siihen ei saarnamiehiä kaivata. Over and out. Huomenna puhutaan vaikka koirista.

Viimeiset kiusaukset

Suomalaiset sosiaalisen median hypettäjät ottivat taannoin matsia Qaikussa ja Twitterissä, ottavat varmaan pian uudelleenkin. Se on oikeastaan aika hupaisaa. Pata kattilaa soimaa. Aidalla istujat sitten jeesustelevat muun muassa nettikiusaamisesta. Niin. Sitä vain mietin, että kuka kiusaa ja ketä.

Vaikken mitään alustasotia käykään - inhoan Twitteriä ja Qaikua tasapuolisesti useista eri syistä - seison aika lailla kyseenalaistajien riveissä. Siellä sun täällä palautteesta kuitenkin haiskahtaa, että kyseenalaistajat nähdään sinä kiusaajaporukkana, kun taas somevalaistuneet yrittävät hyvää hyvyyttään sädekehä loistaen levittää ilosanomaa - jos ei muuten niin toisilleen - virtuaalisesti ajatellen keskellä toria kaiken kansan keskellä. Kovaäänisesti. 

Mietitäänpä asiaa näin. Istutte iltaa kavereidenne kanssa, juttelette niitä näitä, on mukavaa. Heittelette tikkaa, pelailette Trivialia ja joukkoon liittyy ihan uusiakin mukavia tuttavuuksia. Sitten joku ravintolan muista kantiksista tuo yhtäkkiä lasinsa pöytäänne ja alkaa puhua teille Jumalasta. Hymyilette ystävällisesti mutta poissulkevasti ja jatkatte omia juttujanne, koska kohteliaisuus jne. Tyyppi ei ymmärrä yskää, vaan jatkaa ja lisäilee omia jeesusjuttujaan keskustelunne lomaan. Selitätte ystävällisesti, että ei nyt noi jutut ihan tässä ole paikallaan, mutta tyypillä löytyy edelleen jokaiseen asiaan aina mielenkiintoinen tarina Raamatusta. Samalla hän tekee äänekkäitä muistiinpanoja keskustelustanne mietiskellen miten niitä voisi soveltaa hänen seuraavassa raamattupiirissään. Seuraavana iltana samainen uskis tuo sen raamattupiirinsä muutkin jäsenet pöytäänne.

Alkaisiko ärsyttää?

Minua ainakin alkaa. Hyvin nopeasti. Ja samasta ärsyynnyksestä kumpuaa myös totaalihajoamiseni somehypeen, koska meininki on tismalleen samaa uskistouhua. Jos yrittää viettää elämäänsä verkossa - todella käyttää oikeasti näitä hypetettyjä juttuja - voi olla aivan varma, että joku tulee julistamaan täysin asiaan liittymättä kuinka käyttämäni sosiaalisen median väline on taas riemuvoitto sille tälle ja tuolle tai miettimään miten aiheesta olisi hyötyä tuleville somehankkeille. Pahimmillaan tällainen somehörhö houkuttelee paikalle parven muita kaltaisiaan ja tappaa alkuperäisen läpän sille seisovilleen. Ns. kiitti vitusti -tilanne, joka pitäisi ilmeisesti vain hymyillen niellä, koska tyyppi on niin urpo (tai häikäilemätön) ettei edes ymmärrä tekevänsä mitään väärin.

Ja tätä tekevät muun muassa media-alan ammattilaiset. Joiden luulisi osaavan elää niin kuin saarnaavat ja edelläkävijöinä nimenomaan ottaa huomioon muutkin. Mutta ei. Media-alan ammattilaisuus ei takaa sosiaalista kyvykkyyttä millään lailla, ja koska julistamista tehdään usein myös rahasta tai potentiaalisesta rahasta, ne vähäisetkin kyvyt jäävät usein verkostoitumisen alle. Siis sen toiminnan, joka muistuttaa etäisesti sosiaalista kanssakäymistä, mutta jossa arvokkaita ovat vain ne yhteydet, joista on tavalla tai toisella hyödykkeiksi.

Eniten ärsyttää, että pitää tunkea keskusteluihin, jotka eivät edes kiinnosta - aiheen kiinnostamattomuuden jopa myöntäen - mutta pitää silti sanoa jotain. Eli jälleen oiva hetki julistaa sitä omaa juttuaan joka ei aiheeseen edes kuulu. Hei, mulla on helvetin hyvä neuvo! Ei tartte joka asiaan keksiä sanottavaa. Olkaa vaikka välillä ihan hiljaa sen sijaan että otatte nokkiinne kun ei ihan joka asiassa sitä somejulistusta kaivata. 

Pöytään tunkeviin uskovaisiin voi reagoida periaatteessa kahdella tavalla, joko vaihtaa ravintolaa tai korottaa ääntään niin kovalle, että uskis ymmärtää poistua paikalta. Jälkimmäinen kuitenkin yleensä onnistuu vain syrjimissyytösten, kiusaamis- ja ties minkä ahdasmielisyysväitösten saattelemina. Eli ottamalla ylleen kiusaajan leiman. Vähintäänkin uskis ottaa nokkiinsa ja siirtyy takaisin omaan pöytäänsä dissaamaan tapahtunutta ja vinoilemaan kavereidensa kanssa niin kovaäänisesti, että se varmasti kuuluu myös anniskelualueen toiseen päähän. Ravintolasta poistuminen onkin siis yleensä helpompaa, vaikka oman kantapaikan hylkääminen vituttaakin.

Mutta kuinka monesta ravintolasta pitää poistua ennen kuin uskis tajuaa olevansa itsekin kiusaaja?

Finaalin alla

Suomi ei päässyt finaaliin, ja kansa huutaa nyt vielä enemmän kuinka Eläkeläiset olisivat voineet pelastaa tilanteen. No eikä olisi. Jos yritetään edes vähän etsiä tämän vuoden kisoista samankaltaista esitystä, se olisi ollut Liettuan itä-eurooppalainen funk. Menikö finaaliin? Ei. Pärjäsikö viime vuonna Aven Romale? Ei. 

Nämä jos jotkut eivät ole olleet huumoriviisut. Eläkeläishuumorilla vasta olisi tosiaankaan saanut hävetä. Kuunhuiskaajien meininki ei ehkä purrut, mutta ainakaan ei tartte myöskään tuntea alemmuutta. Esitys oli puhdas, raikas, vankasti esitetty eikä väärinymmärryksen vaaraa ollut. Lepäsi puhtaasti sen varassa pitääkö tyylistä vai ei.

Se siitä jälkipyykistä, ja pidetään huolta siitä ettei alennuta länsinaapurin tasolle. Siellä on maansuru, koska naispuoliselta Neumannilta kuulostanut tennarityttö ei mennyt jatkoon. Ruotsalaisilla on tapana saapua kisapaikoille henkseleitään paukutellen - onhan itsestäänselvää että Ruotsi on finaalissa - ja miksipä ei, koska koskaan ei ole finaalista Ruotsi jäänyt puuttumaan. Isku on varmaan ollut kova. Tukekaamme veli-ruotsalaista näinä vaikeina aikoina, meillä sentään on vankka kokemus näistä rannallejääntijutuista.

On toki muistettava, että Ruotsin viisumania on useita kertaluokkia kovempi kuin meillä, ja varmasti suureksi osaksi sen takia, että pärjääminen on aina ollut niin hyvää. Iso osa maansurusta lieneekin huolta siitä, kärsiikö Melodifestivalen, Ruotsin katsotuin viihdeohjelma, yleisökadon tällaisen takapakin takia.

En toki tämän jälkeen väitä ettenkö olisi vähän pettynyt. En tosin Suomen pärjäämättä jäämisestä, vaan koko finaaliporukasta. Moni oma suosikkini jäi nuolemaan näppejään, ja jatkoon pääsijöistäkin suosikkini ovat lähinnä sitä vankkaa peruskamaa, joka pärjää aina ja josta pidän lähinnä niiden turvallisen tuttuuden takia. Mikään erikoinen ei päässyt finaaliin. Finaalissa ainoasta vähän erikoisemmasta (siis viisuympyröissä) oikeastaan vastaavat ne, jotka ovat sinne jo ilmaiseksi päässeet: Ranska, Espanja ja Saksa. 

Olen valmistautunut syyttämään uutta pisteytyssysteemiä, josta meillä suomalaisilla on jo omista karsinnoista karvasta kokemusta. Sekä semeissä että finaalissa puolet äänistä tulee Euroopan kansalta, toinen puoli ammattilaisilta. Mehän tiedämme jo vanhastaan mihin tämä johtaa. Nina Åströmiin.

On finaalissa toki varmasti kummankin osapuolen runsaasti suosimiakin, mutta epäilen että kaikki poikkeava on jäänyt rannalle keskinkertaisuutta suosivan pistelaskujärjestelmän takia. Ja koska kansan äänet varmasti jakautuvat tasaisemmin pitkin koko viisuspektriä siinä missä ammattilaisraadit ovat väkisinkin elitistisiä ja varmemmin tietyt ala-arvoisuudet ja muottiin sopimattomat tyylit yksimielisesti pois rankkaavia, raatiäänet dominoivat yksimielisyydessään lopputulosta.

Spekulaatiotahan tämä on, mutta siksi odotankin finaalin pistelaskua ja jälkeenpäin tulevia semifinaalien pisteytyksiä. Jos olen oikeassa, on mielenkiintoista nähdä aiheuttaako se yhtään keskustelua ja minkälaista sellaista. Viisut on kuitenkin kansanjuhla monessa maassa, meilläkin jollain tapaa, hiljalleen. Nykyinen malli yrittää viedä sen meiltä pois.

Muutenkin ärsyttää, että jos asiantuntijaäänestys jää pysyvämmäksi ilmiöksi, mitä se tekee laskelmointimieliessä kisaan lähetetyille kappaleille. Kyynisesti ottaen ne ovat jo nyt infernaalista kuraa ja hirvittävää laskelmointia, mutta jotenkin vielä hyväksyn sen että yritetään mielistellä Teppo Tavista, sen sijaan että aletaan tehdä musiikkia taas elitisteille. Eiköhän Edean Aavassa ollut jo ihan tarpeeksi.

Viesti

 Valokuvatorstain 168. haaste.

 

 

Tämän juurelle on jätetty viesti jos toinenkin.

Pliisuviikko

On muuten taas se aika vuodesta. Euroviisut. Vaikka olen fani ja siis täysin jäävi kaikkien niiden keskuudessa, jotka elvistelevät kuuntelevansa vain hyvää musiikkia ja hyi olkko & sussiunakkoo, niin onpahan muuten todella tasoton vuosi. Ennätysmäärä toinen toistaan muistuttavia balladeja, molli soi ja akat itkevät. Vastapainoksi toinen toistaan tyhjänpäiväisempiä hytkytyksiä. Mutta eikö se aina ole noin, kysyy herra Haluunolla Klasujärvinen siellä takarivissä, ja pakko todeta että harvoin näin pahasti. Semisankarini Thomas Lundinin varsin kätevä määritelmä hyvällä viisulle on halu kuunnella se jostain syystä uudestaan. Edes täysin aivottomalle faghag-vaihteelle veto ei tänä vuonna kovin monta uudelleenkuunteluhalua herätä. 

Tässä siis perinteinen opas helvettiin.

 

Esikarsinta 1, tiistaina 25.5. klo 22.00 (esim. TV2, SVT1 tai SVT World).

1. Moldova - Sunstroke Project & Olia Tira "Run Away"

Hei, me tykättiin viime vuonna siitä pojan viulusta ja siitä suomalaisbändistä, se oli niin nykyaikainen! Yhdistetään ne ja laitetaan vielä mukaan ihan v*tun monta kertaa sama tusinasynkooppi, niin varmasti pärjätään! Jooko? Joo!



2. Venäjä - Peter Nalitch "Lost And Forgotten"

Vieläks meillä on varaa pitää toiset viisut? Ai ei? No mitä me lähetetään? Mites olis tällainen vitsi, jota kukaan ei ymmärrä? 



3. Viro - Malcolm Lincoln "Siren"

Hitsi mä diggaan Coldplayta! Joo mäkin, tehääks biisi? Missäs me sitä mainostettais? Hei, mä tiiän, euroviisuissa! Mut eihän meidän biisi oo euroviisu! Mitä välii, paljon mainosta!



4. Slovakia - Kristina "Horehronie"

Meillon meidän paras viisu vuosiin, mutta riittääks se? Mä keksin! Vaihdetaan vaatteita ihan helvetin monta kertaa biisin aikana. Hei tosi hienoa, mutta mites tää tehdään livenä?



5. Suomi - Kuunkuiskaajat "Työlki Ellää"

Kyllä suomalaiset häpeää, kun soitetaan suomalaista musiikkia, sen sijaan että yritetään epätoivoisesti emuloida muita maita ilman sanottavaa tyylitajua. Melkein itkettäis muakin, nih.



6. Latvia - Aisha "What For?"

Kristiinabraskannaabreuplatinablondipommitaskuvenus? Check. Biisi? Joku ylijäämä varmaan riittää. Loppusilaus? Pannaan taustalle joka väliin BING!



7. Serbia - Milan Stanković "Ovo Je Balkan"

Hei jos mä suostun laulaan tän teidän ai-van kartseen yhdentekevän maalaisbiisin, niin mulla pitää ainakin saada olla kampaus, jossa on vain kaksi takatukkaa, eikä yhtään etutukkaa. Oke? Oke!



8. Bosnia-Hertsegovina - Vukašin Brajić "Thunder And Lightning"

Ukkosta ja salamointia. Ilmeisesti liian kaukana jotta tänne kuuluisi. Käyn katsomassa jääkaapilta tän aikana löytyisköhän sieltä ainakin salamia.



9. Puola - Marcin Mrozinski "Legenda"

Hei, eksmä sittenkin sais laulaa tätä puolaksi ettei tartte hävetä näin typeriä sanoja kuin oman kansan edessä? Hei ihan totta? Kun muuten tää ois itse asiassa aika hyvä. Ja lisää pelottavia kansallispukuakkoja taustakööriin!



10. Belgia - Tom Dice "Me And My Guitar"

Eiksookin coolia, oon vähän niinkuin valkoinen Tracy Chapman, vaikka oon mies. Mut sitä ei onneks kuule.



11. Malta - Thea Garrett "My Dream"

Hei stylisti, tee mulle jotain, joka sais mut näyttämään vähän vanhemmalta, mut ois silleen niinku tätä päivää? Okei, tossa on sulle Liza Minelli. TÄN PÄIVÄN Liza Minelli. Ota vielä diskokukko taustalle.



12. Albania - Juliana Pasha "It's All About You"

Voi stna, me lähetettiin vahingossa se yhdentekevä renkutusbiisi yhdistettynä johonkin runotyttöslovarivideoon. Ei hätää, ei sitä jääkaapilla huomaa.



13 Kreikka - Giorgos Alkaios & Friends "OPA"

Ja humppakansalle teräs-Casio.



14 Portugali - Filipa Azevedo "Há Dias Assim"

Mä oon niin saa-ta-nan taitava, kuunnelkaa näitä korukuvioita. Ette te ymmärrä, meen täällä ihan hukkaan, enkä kykene peittämään vitutustani. Oon uus Celine Dion, moukat!



15 (EJT) Makedonia - Gjoko Taneski "Jas Ja Imam Silata"

Perkl, eka tulee joku jätkä sönköttää tohon välii, ja sit joku skittajätkä pilaa loputkin. Kallisarvoinen ala-arvoisuus, aivan sirpaleina!



16 Valko-Venäjä - 3+2 "Butterflies"

Löydetty Idolsin yhteislaululevytys harhailemasta sekavana ja pateettisena Oslon kaduilta. Toivotaan palautettavaksi kotiinsa ennen kuin aiheuttaa aivovaurioita lähitienoon asukkaille.



17 Islanti - Hera Björk "Je Ne Sais Quoi"

Kylläpä on Anni-Frid levinnyt viime aikoina! Mut miten se on silti mahtunut noihin 30 vuotta vanhoihin esiintymisvaatteisiin? Ääni sillä on kyllä mennyt.

 

Semifinaali 2 torstaina 27.5. klo 22.00 (esim. TV2, SVT1 tai SVT World)

1. Liettua - InCulto "East European Funk"

Voisitsä astua mun jalalle että se lakkaa vispaamasta?



2. Armenia - Eva Rivas "Apricot Stone"

Toivottavasti noi äijät ei tuu tuolta studiosta lavalle eläytyyn. Mikä tää on, joku piirakkaresepti? Mun pitää taas käydä jääkaapilla.



3. Israel - Harel Skaat "Milim"

I-ha-naa, mä en ymmärrä yhtään mitä tää laulaa, jes! Jos tää tyyppi ja biisi olisi taistelutanner, niin hitsi mä haluaisin nähdä äänestysaikaan sillä käytävän antisemistien ja homojen salaliiton välisen taistelun. Ah the blood, the carnage.



4. Tanska - Chanée & N'evergreen "In A Moment Like This"

Jokanenplagiaattijonkasäteeeeeeet, jokainenplagiaattijonkasälaulaaaaaaat, mä en aio kuunnella suaaaaaaaa.



5. Sveitsi - Michael von der Heide "Il Pleut De L'Or"

Kultaista sadetta. Tirsk.



6. Ruotsi - Anna Bergendahl "This Is My Life"

Vuohi määkii, se haluaa syödä jalassaan olevat tennarit. Mut silti se on iloinen, oi niin iloinen. Koska se on jättekiva ruotsalainen!



7. Azerbaidzan - Safura "Drip Drop"

Hei, mä keksin hyvän tavan laulaa la-la-la, vaikka en laulakaan la-la-la. Drip drop, nerokasta!



8. Ukraina - Alyosha "Sweet People"

Nuoren Maarit Hurmerinnan kärsimys. 



9. Alankomaat - Sieneke "Ik Ben Verliefd (Sha-la-lie)"

Kyllähän nyt mies, joka on säveltänyt mestariteoksen - Smurffitunnarin (!) - aina yhden euroviisunkin säveltää! Ai eikö?



10. Romania - Paula Seling & Ovi "Playing With Fire"

Jes, vihdoin tärppäs, ei tartte enää pyrkiä Norjan karsintoihin. Eikä tarvinnut edes tehdä biisiä! Win!



11. Slovenia - Ansambel Žlindra & Kalamari "Narodnozabavni Rock"

Kokeillaas, oisko Kuunkuiskaajat ollut hyvä Pate Mustajärven kaa. Ai ei?



12. Irlanti - Niamh Kavanagh "It's For You"

Rouva hyvä, musikaaliteatterit eivät ole tässä kaupunginosassa. 



13. Bulgaria - Miro "Angel Si Ti"

Pannaan tohon alkuun Brainstormin levykansi nnnnnoin. Sait sä pöllittyä Olavi Uusivirralta sen musavideon ja Maltan muijan kanalta siivet? Asiaa!



14. Kypros - Jon Lilygreen & The Islanders "Life Looks Better In Spring"

Voin herranjumala. Tää sää on siis näiden tyyppien vika.



15. Kroatia - Feminnem "Lako Je Sve"

Eiksnää tädit oo vähän liian aikuisia tollaseen pimuliehuntaan?



16. Georgia - Sopho Nizharadze "Shine"

Sata ja yksi käyttöä mustalle vessapaperille, osa 67.



17. Turkki - maNga "We Could Be The Same"

Ai mitenniin ei ois noloa laulaa tätä turkiksi? Me ollaan hei MTV-staroja, kamoon!

 

Varmat finalistit, finaali lauantaina 29.5. klo 22.00 (esim. TV2, SVT1 tai SVT World)

2. Espanja - Daniel Diges "Algo Pequeñito"

Oon niin charmikas, ja tiedän sen myös itse. Biisin varastin Ranskan Patric Fiorilta vuonna 1993. Se oli helppoa, koska Patric oli melkein sokea. Ja silti charmikkaampi. Damn!



3. Norja - Didrik Solli-Tangen "My Heart Is Yours"

Ensinnäkin: Secret Garden. Toisekseen: You raise me up. Kolmanneksi: Rolf Løvland on norjalainen. Neljänneksi: I am sailing. Viidenneksi: Sutherland Brothers. Kuudenneksi: Voi helvetti Didrik, että ylä-äänesi ovat perseestä. Seitsemänneksi: So It Goes (etenkin!). Kahdeksanneksi: Billy Joel on entinen nyrkkeilijä. Didrik, sinua on varoitettu.



12. Iso-Britannia - Josh "That Sounds Good To Me"

Joshin mielestä tämä on ilmiselvä voittaja. Onneksi Josh ei päätä siitä itse.



18. Ranska - Jessy Matador "Allez! Ola! Ole!"

Jessy, tämä on Telenoor Indoor Arena, ei Ullevaal.



22 Saksa - Lena "Satellite"

Kuuluko saksalaisten lukiolaisten koulutukseen karibialainen aksentti?

 

Jos ei tässä surkeudessa mitään muuta hyvää ole, niin ainakin se, että tänä vuonna voitto tuskin on niin selkeä kuin viimeksi, jolloin Norjan viisusta näki ensisilmäykseltä miten homma - valitettavasti - menee.  Kyllä kakkosdivarin ottelukin voi olla jännittävä, kun joukkueet ovat tasavahvat.

Ilkeistä sanoista huolimatta suon vähemmän tuskallisen unohduksen Slovakialle, Puolalle, Kreikalle, Liettualle, Israelille, Bulgarialle, Turkille, Espanjalle ja Saksalle.