Eivätköhän kaikki elämänsä aikana ainakin kerran ole joutuneet siihen tilanteeseen, että sovitaan yhteisesti jotain, josta luvataan pyhästi pitää kiinni. Sitten on sinisilmäisesti toiminut niin kuin sovittu ja joutunut huomaamaan olleensa se ainut hölmö, joka pyrkii toimimaan sovitusti. Olo on kuin firman ainoalla, casual fridayna farkut jalassa töihin tulleella duunarilla.
Yleensähän yhteisiä jaloja sopimuksia tehdään, koska kaikki haluavat jotenkin hyötyä. Mutta jostain syystä joillain hymy hyytyy, kun se hyötyminen edellyttääkin myös ponnisteluja ja huomioonottamista, ei vain rusinoiden poimintaa pullasta. Siinä yleensä käy sitten niin, että sinisilmäiset typerykset ponnistelevat kiltisti, sovitusti, samalla kun kauniisti hymyilevä rusinanpoimijoiden joukko jatkaa samaa vanhaa linjaansa, eikä mikään oikeasti, todellisesti muutu.
Hetkellisesti, sopimisvaiheen hurmoksessa yhteiset jalot suunnitelmat nostavat mielialaa ja sitouttavat. Jossain vaiheessa kuitenkin koittaa se arki, kun sinisilmäiset puurtajat unohtavat ruusunpunaiset lasit aamulla kotiin. Se on yleensä jokin tällaisen harmaan syksyisen päivän aamu, kun mieliala ei pysy plussalla pelkällä hybriksellä tai rusinanpoimijoiden pahoitteluilla ja puolivillaisilla selityksillä.
Juuri tällaisina harmaan syksyisinä päivinä mieli on omalaatuisen kirkas ja muisti pelaa liiankin hyvin. Ajatuksissa pyörivät kaikki ne kerrat kun rusinavarkaissa on jo aiemminkin käyty, vaikka on pyhästi yhteisesti sovittu, ettei niin enää tehdä. Mieli ei pääse irti siitä toivottomasta ajatuksesta, että mikään ei koskaan muutu.
Mutta miksipä mikään muuttuisikaan, kun meitä kilttejä typeryksiä kuitenkin riittää. Etenkin syksyisin kun ei energia riitä asioista kinaamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti