Musta tuntuu

Oon tässä nyt yli vuoden päivät ollut esimieskoulutuksessa. Ja vielä jatkuu.

Se on hämmentävä prosessi.

Etenkin minulle tuottaa vaikeuksia tunnejohtamisen käsite.

Samaan aikaan meitä opetetaan olemaan ihmisiä ihmiselle, mutta toisaalta myös manipuloimaan muita ihmisiä. En oikein osaa nähdä sitä muuten. Siitä tulee lievästi jakomielinen olo. Toisaalta pitäisi myötäelää mutta kuitenkin silti käyttää samaa tunnevastetta kaupallisesti hyödyksi. Pitäisi joko huijata itsensä uskomaan, että vuorovaikutus on aitoa tai sitten pyrkiä vaimentamaan otsalohkossa jomottava hälytyskello, joka alkaa soida heti kun alan empata jotain, jota en hyväksy vaikka periaatteessa ymmärränkin. Näkemykseni mukaan moinen ei aidosti luonnistu kuin ehkä sosiopaatilta.

No, ovathan yhtiöt rakenteeltaan aika sosiopaattisia ympäristöjä. 

Toki uskon siihen, että hyvät tavat ja silleen ja lisäksi pitää ymmärtää että aina ei osata ihan olla repeilemättä nahoista. Mutta senkin jälkeen taas hyvät tavat ja silleen. Ja puhutaan homma läpi miettien miten voisi välttää tulevat ryöpsähdykset tai ohjata asia jotenkin toisille laduille. Ja jos ei sillä selviä, vaan syynä on lapsellisuus kuten kateus, kyttäily, sluibaamisen oikeuttaminen tai muu keppihevostelu, niin kylmästi muistutus että tämä on ammatti-ihmisille tarkoitettu työpaikka eikä leikkikoulu ja oman egon jatke. Ei ehkä noin jyrkästi, mutta pääpiirteittäin näin kuitenkin.

Kaikki muu tuntuu fuulalta, koska jos vastapuoli ei ymmärrä mitä teen, käytän häntä härskisti hyväkseni. Ja jos ymmärtää, koko kanssakäynti on rituaalimaista näytelmää, jossa kumpikin tietää viitekehyksen ja mihin ollaan menossa, mutta silti pitää toistella niitä laimeita vuorosanoja. 

Jos äskeinen vaikutti epäselvältä, niin leikitään hetken heteromiestä.

Kuvitelkaa olevanne kolmansilla treffeillä tyhmän naisen kanssa. Olette ensin syömässä, ja tyttö on oikeasti hirvittävän otettu siitä, että maksatte safkat, ostatte ohimennen ruusumyyjältä tytölle kukan, hymyilette kannustavasti kun kuuntelette hänen juttujaan asioista jotka eivät oikeasti kiinnosta pätkään. Päämääränä on kuitenkin vain saada tyttö tyytyväiseksi, jotta saa illalla pesää. Hyvällä lykyllä alkaa saada vakipesää.

Kuvitelkaa sen jälkeen olevanne kolmansilla treffeillä fiksun naisen kanssa. Jo päivällispöydän yli olette saaneet osaksenne katseita ja kommentteja, joista käy yhä ilmeisemmäksi se, että kumpikin pelaa toista. Käydään läpi perinteiset kuviot ja kohteliaisuudet, mutta kaikki tuntuu samaan aikaan sekä oman ja toisen älykkyyden loukkaamiselta että äärimmäisen epäaidolta. Mitä pitemmälle ilta kuluu, sitä epävarmempaa on heruuko pesää lainkaan, edes kertaluontoisesti, ellei lopeta sitä pelleilyä alkuunsa ja ala puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Mutta siinä piilee se ongelma, että työelämässäpä ei saakaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä - todella oikeilla nimillä - jottei altista itseään ja firmaa riskitekijöille, jotka voivat myöhemmin iskeä takaisin. Tunteista voi toki puhua ja aistia, mutta koska niistä puhutaan päämäärätietoisesti, ei lopputulos ainakaan minun tuntemuksieni mukaan voi olla aitoa rakkautta vaan vain pelkkä pano. Ja koska totuuksien edessä on koko ajan poliittisen korrektiuden verho ja sumutuksen tuntu, on jossain määrin veteen piirretty viiva milloin se riiaus muuttuu raiskauksen yritykseksi. 

Tämä lienee se syy, miksi siviilissäkin perinteiset "romanttiset temput" herättävät minussa lähinnä epäuskoista naurua. Se vain on niin kiusallisen ilmeistä - vaikka olisi kuinka tosissaan päämäärästä. Aivan kuten nämä nykypäivän tunnejohtamisen aakkoset, jossa tunnetaan, tiedostetaan ja ymmärretään niin maan perusteellisesti sekä itseä että muita, että eihän nyt jumalauta kukaan edes vähäisellä älykkyydellä varustettu ihminen pysty ottamaan edes itseään vakavasti jos pitäisi sen johtamisen lisäksi tehdä myös oikeita töitä. Niin kuin joutuu.

Musta nyt tuntuu että mä olen tänään vähän ahdistunut. Musta tuntuu että joko pelaa tai tulee pelatuksi. Musta tuntuu että se on ihan perseestä.