Idealistihippi horisee

Ja sitten taas jotain vakavampaa.

Pelko. 

Ymmärrän ja en ymmärrä sitä. Pelkäänhän minäkin kamalasti asioita, kuten tulipalloa jossa varmasti kuolen, jos lentokoneeseen astun. Tai sitä vääntynyttä metallinpalasta, jossa makaan tohjona tienposkessa, jos en itse ole auton ratissa.

Ymmärrän kuitenkin mistä kaikki pelkoni melkein johtuvat. Kontrollin katoamisesta. Koska näen sen, puistattaa aina, kun maailmalla tapahtuu jotain ja ihmiset alkavat säntäillä vähintäänkin henkisesti kuin päättömät kanat. Kun asiat pitää saada kontrolliin ottamalla kantaa - mielellään, niin että on mukana siinä suurimmassa mahdollisessa turvaa antavassa joukossa. Riippumatta siitä kuinka mielettömän idioottimaisia mielipiteitä niillä on (siis minun mielestäni).

Tämä taas tuli mieleeni kun Tukholmassa vähän kosahti. En tiedä kumpi leiri minua ärsyttää enemmän, avoimesti hysteeriset vai näennäisen rationaaliset tuomitsijat. Taivastelijat. Vihaajat. Kiviniemi.

Tulee kylmä olo, kun moraliteetit puristetaan kriittisillä hetkillä niin kapeaan tunneliin, että ei siitä enää tunge läpi hobittiakaan. Kun on vain oikea ja väärä, ei mitään siinä välissä, ja oikea haetaan vielä niin konservatismin kautta että on vaikea uskoa elävänsä 2000-luvulla. Olen jo vuosia nähnyt punaista, kun kahvipöydissä ihmetellään miten "hirviöterroristista" on joku uskaltanut sanoa, että hän oli kovin pidetty perhepiirissään tai miten näistä "kahjoista" ei kukaan muka näe päälle mitä ne ovat. Mutta eihän niitä näe, kyllähän sen kaikki tietävät, ja se on kai se kaikkein pelottavin asia. Ja siksi tuomitaan ja nähdään jopa asioita joita ei ole. 

Tuomitseminen on usein vielä niin epäjohdonmukaista. Juutalaisia keskitysleirille tuominnut natsisikahan on muka hirviö. Ja vielä hirviömäisemmäksi hänet tekee tieto siitä, että hän oli silti rakastava perheenisä. Eihän sellaista voi olla, sehän on luonnotonta ja pelottavaa. Koska se on käsittämätöntä. 

Mutta kun ei se ole.

Ei se ole sen kummempaa kuin se rakastava perheenisä ja aviomies, joka kohtelee työpaikalla alaisiaan kuin sontaa. Ei hän silti välttämättä ole lainkaan hirviö, ainakaan sen perheensä ja ystäviensä mielestä. Kun on kyse tavallisesta ihmisestä, joka ei suoraan tai välillisesti (ainakaan tietoisesti) sekaannu ihmishenkien menetykseen, silloin yhtäkkiä ymmärretäänkin että on tilanteita ja sitten toisenlaisia tilanteita - ja kaikkihan me olemme vain ihmisiä.

Tietysti on aina niitä jotka tuomitsevat myös ihan lähimmäisensäkin, mutta tässä tapauksessa heitä on kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin niitä natsisikahirviön tuomitsijoita.

Kun katsoo vaikkapa homoseksuaalisuuskysymystä, niin sitten taas katoaa se ymmärrys. En nyt väitä olevani mikään Räsäskän suuri fani, mutta en epäile hetkeäkään etteikö hän olisi rakastava vaimo ja äiti ja piirissään pidetty ihminen. Samaan aikaan hän on kuitenkin monien mielestä tunnustusta kaipaavaa ihmisryhmää kohtaan täysi hirviö. Hän saa osakseen tappouhkauksia ja solvauksia - aivan kuin olisi natsisikahirviö. Ei saa ymmärrystä, jos tietyt moraliteetit eivät osu yksiin.

Meissä asuu niin monta eri ihmistä, joten välillä masentaa miten itsepintaisesti se halutaan kieltää aina kun vähän pelottaa tai hämmentää tai suututtaa. Aina kun joku toimii niin, että tulee epävarma olo. Ja miten moniin asioihin se vaikuttaa ihan yksityiselämästä lähtien aina yhteiskunnallisiin asioihin asti.

Mustasukkaisuus, vallanhalu, ahneus, tuomitseminen, kateus... Olisi jännä nähdä mitä noille ilmiöille kävisi, jos vähän aikaa kaikki pelkäisivät toisiaan ja tunteitaan vähän vähemmän ja vaikkapa hyväksyisivät pari itselleen outoa asiaa lisää.

Tiedän, olen ihan kamala hippi. Sori.