Paul Carr kirjoittaa sosiaalisen median dumppaamisesta ja ihmettelyvyörystä, jonka sai lopettaessaan 10K seuraajan Twitter-tilinsä.
Silmään pisti kohta "The only downside, really, is the occasionally jarring sense that something is missing from my enjoyment of an experience. An involuntary twitch as I reach for my phone and realise I don’t do that any more. I imagine anyone who has quit smoking feels a similar way occasionally; particularly in postprandial or post-coital situations. But the feeling soon passes. Maybe I should start chewing gum?"
Ennen sosiaalista mediaa jos jotain sikasiistiä tai muuten vain hienoa ja kaunista (tai ehkä surullistakin) tapahtui, saatoin olla hieman suruissani siitä, että mukanani ei ollut ketään hetkeä jakamassa. Koen sitä toisinaan nykyäänkin. Aika usein tulee silloin tartuttua johonkin statuspäivitysvälineeseen.
Tulkitsin sen silloin joskus - ja tulkitsen edelleen - yksinäisyydeksi tai kykenemättömyydeksi/haluttomuudeksi käsitellä asioita yksin. Kaunis nimike asialle on toki jakamisen halu, mutta ottaen huomioon mitä nykyään sosiaalisessa mediassa tehdään, niin aika narsistista ja itsekästä puuhaa se itsekritiikitön omien asioiden jakelu on. Mutta ymmärrän kyllä miksi siihen jäädään niin koukkuun. Enää ei tarvitse jäädä surkuttelemaan, että oispa joku nyt tässä jakamassa tän mun kanssa, kun voi yksin makustelun sijaan statustella asian kaikille tuttavilleen heti. Vanha sanonta "jaettu ilo on kaksinkertainen ilo" on silti nykyisten statusorgioiden valossa menettänyt mielestäni aika paljon merkitystään.
Itse en juuri twitteröi, en ilmeisesti ole siihen yksinpuheluun riittävän narsistinen. Mutta naamakirjasta näkee aika hyvin, milloin on liian vähän elämää ja liian paljon töitä - statuspäivitysten ja kommentointien määrä pompsahtaa kattoon. Olen alkanut arvioida päivien hyvyyttä statuspäivitysten määrän mukaan. Jos toiminta koostuu päivän aikana lähinnä muutaman linkin jakelusta ja parista peukusta eikä omaa statusta ole välttämättä muistanut päivittää lainkaan, elämä on suhteellisen kunnossa.
Ulkomaille lähteminen onkin yleensä todella terveellistä puuhaa. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin elää, koska ei niitä tähtitieteellisiä roaming-maksuja juuri viitsi tehtailla ja ilmaisen wifin perässä juokseminen on vain yksinkertaisesti säälittävää. Näkee maailmasta muutenkin enemmän, kun ei ole koko ajan nenä kiinni sosiaalisessa mediassa. Vielä kun oppisi sen kotinurkillakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti