Viha-rakkaussuhteeni sukupuolirooleihin on aina ollut monimutkainen. Flirttailuni markkina-arvoteorian kanssa on viime vuosina ollut kuitenkin enimmäkseen erittäin tyydyttävää. Monet kovaäänisimmät MA-aatteelliset tunnen nimen lisäksi myös ulkonäöltä ja käytökseltä, mikä toki antaa tiettyä etulyöntiasemaa asioiden punnitsemiseen ja rivienväliseen lasitaloista vihjailuun. Mutta ihan puhtaasti sanoina paperillakin (tai näytöllä) markkina-arvoteorian rakentelijoiden puuhastelu antaa oman elämänsä peliteoreetikoille hauskaa puuhaa runkkaamisen välissä. Arvostan.
Riemastuin taas vaihteeksi Henry Laasasen töräykselle siitä, millainen on naisellinen nainen. Suhtaudun lievän skeptisesti siihen, että olisi olemassa jokin universaali naisellisuuden määritelmä - tosi aina aikojen alusta asti - mutta olen valmis hyväksymään sen arguendo, jotta juttu etenee.
Laasasen kirjoitelmassa ilmentyy noin 25 kappaletta ominaisuuksia, joita naiselliselta naiselta pitää joko puuttua tai joita hänellä pitää olla. Täytän mainituista vaatimuksista noin kolme, enkä lopuista ominaisuuksista kaipaa kuin muutaman perään - tosin lähinnä pärjätäkseni paremmin töissä kuin hurmatakseni miehiä.
Tästä huolimatta elämästäni ei ole koskaan puuttunut edes tasokkaita miehiä. Joistakin heistä on ollut jopa ongelmallista päästä eroon. Tämä selittyy toki helposti sillä, että olen alemman tason naisena kykenemätön tunnistamaan tasokkuutta. Silti, koska teorian mukaan myös alemman tason naiset kuluttavat tuhottomasti aikaa nostaakseen arvoaan ylemmän tason yksilöiden edessä, on olemassa jokin myös alemman tason yksilöiden miellettävissä oleva tasokkuuden määritelmä. Olenko siis ollut YT-miehelässä vai en?
Tämä päättömyys viihdyttää minua suuresti, koska mites tämän nyt pitäisi mennäkään? Joko en tiedä mitä teen, tai YTM ei tiedä mitä tekee? Eikä YTM silloin voi enää olla YTM, jos ei tiedä mitä tekee? Vai ehkä se on slummaamassa? Miksi YTM:n pitäisi slummata? Eikö sekin jo haalista hänen arvoaan?
Toisiaan kumoavia kysymyksiä ja vastauksia voisi heittää piirileikkiä tanssien ikuisesti, ja siitähän tässä on kyse. Leikistä. Pelistä ja ajanvietteestä, jonka funktiona ei ole kuin kisata siitä kenen veistämät shakkinappulat pääsevät pelilaudalle asti.
Ja on siitä hyötykin.
Jos Laasasen ja possensa kuuluttama elämänasenne ja parisuhdemarkkinafilosofia herättää kuulutetut naiselliset naiset korjaamaan lähes myyttiset miehiset miehet pois pelikentältä, se on yksi este ja ärsytys vähemmän kaikille niille, jotka etsivät Sedulan maskimeren seasta Barbie & Ken -leikkeihin jo kyllästyneitä yksilöitä.
Sama luuta voisi käydä myös työpaikoilla. Kun kaikki Neidit ja Urokset siirtyisivät kaikki Ylemmän Tason Työpaikoille kisaamaan sukupuoliroolien Oscareista, ammattitaitoiset saisivat tehdä työnsä rauhassa ilman kädestäpitelyä ja egosotia, sukupuoliroolinsa lennokkaasti adlibaten.
Mistä tässä pelissä sitten on todellakin kysymys? Mitä kotipesää loppujen lopuksi puolustetaan ja millä määritellään voitto? Täysin se ei tunnu olevan selvää edes pelin keksijöilleen itselleen. En voi siis kun olettaa. Mitä todennäköisimmin pohjalla on katkeruus siitä, ettei naisten tarvitse kuin avata puseron ylin nappi saadakseen puoli miessukukuntaa hyppimään mielihalujensa mukaan, joten siispä yritetään tyylikkäästi saada naisia laittamaan ylänappi kiinni ja avaamaan se enää vain luvan kanssa. Syyksi annetaan ymmärtää, että keino ei toimi ellei ole ajanut rintakarvoja ensin tai koska sillä ei saa kuin vääriä miehiä.
Paskempi juttu leikin keksijälle on tietenkin se, että liian moni ottaa homman turhan vakavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti