Edellisestä kirjoituksesta voisi ehkä ymmärtää, että jotenkin vihaan ns. sosiaalista mediaa. Esimerkiksi näin blogaajanahan ajatus on naurettava. No en tietenkään vihaa. Vihaan vain niitä, jotka oikeiden käyttäjien kustannuksella myrkyttävät yhteisöjä vouhottamisellaan. Mielestäni vouhottaminen tekee vahinkoa sekä asialle, jota yritetään ajaa että alustoille joilla asiaa ajetaan.
En tullut edes keväällä juhlistaneeksi tämän blogin viisivuotissynttäreitä, mutta todellisuudessa olisi kai jotenkin pitänyt. Sillä etenkin viimeisen vuoden aikaiseen sosiaalisen median pössikseen (jälleen yhtä vihaamaani uussanaa käyttääkseni) verrattuna nämä viisi vuotta blogaamista, jo ennakoidusti katoavan median harrastamista, ovat radikaalisti muuttaneet elämääni siinä missä nopea YhMe kuten naamakirja tai twitter eivät ole värähdyttäneet viisaria oikeastaaan lainkaan.
Sanotaan, että lukio on se viimeinen paikka jossa ihminen luo kestävät elämänsä sosiaaliset suhteet. Tämä on aina ollut hyvin masentava uskomus kaltaisilleni ihmisille, joilla ei ollut kovinkaan paljon yhteistä luokkatoveriensa kanssa missään peruskoulu- tai lukio-elämänsä vaiheessa. Olin aina pitänyt jotenkin itsestään selvänä, että yksinään pitää elämänsä kestämän, ellei satu löytämään sopivaa perheyksikkömateriaalia. Ja silloinkin se on aika pientä puurtamista siitä eteenpäin. Mutta, itse asiassa, en ole blogien ansiosta enää niin yksinäinen - tai ainakaan ei tunnu siltä - kuin mitä suurimman osan elämästäni olen kokenut olevani.
Harrastin toki nyyssejä, sitäkin ennen jo ties mitä digitaalisia sosiaalisia ympyröitä. Ne digitaaliset sosiaaliset ympyrät käytännössä kasvattivat minut jo varhaisteini-iästä lähtien. Ja niistä lähtökohdista ajatellen nykyisen meiningin katsominen on jotenkin entistä surkuhupaisempaa. Vaikka sosiaalinen media pitikin erossa suoranaisesta syrjäytymisestä, hegemonia ja tyydyttävä sosiaalinen elämä löytyi vasta lähes nelikymppisenä. Blogeista. Joissa oli muitakin lähes nelikymppisiä erilaisia elämiä läpikäyneitä ihmisiä. Jotka myös kursailematta kertoivat siitä, mitä se saattoi pahimmillaan ja parhaimmillaan olla, että elääx niin vanhax.
Kun on kolmisenkymmentä vuotta viettänyt henkisesti käytännössä yksin, tietää kyllä kun ei lopulta enää sitä ole. Ja toisaalta myöskin taas kun sitä jälleen on.
Siksi nopeat sosiaaliset viestimet kylmäävät minua. Ne eivät oikeasti lisää mitään yhteisöllisyyttä, vaan korostavat yksinäisyyttä. Niissä ei synny mitään käsitystä ihmisistä - varsinkin kun suomalaisista silmäätekevistä sosiaalisen median aktiiveista pelottavan suuri osa peittää vähäisenkin inhimillisyytensä pelkästään oman sosiaalisen median taitamisensa ja julistussanomansa pönkittämiseen. Ei haeta ihmisiä vaan suosiota ja hyötyä. Miten muuten voisi tulkita itsensä Twitter-kuninkaallisiksi julistavat tättähäärät ja muut kauppamiehet.
Siinä on ainoa, ilkeä, lohdullisuutensa, että he ovat vieläkin suurempia luusereita kuin mitä koen itseni olevan. Ja mitä enemmän tuota touhua katsoo, sitä enemmän palaan taas takaisin blogien pariin. Niistä löytyy vielä ihmisiä, jotka pohtivat muutakin kuin sitä, miten käyttävät digitaalista mediaa omien kaupallisten tai akateemisten pyrkimystensä täyttämiseen. Niissä on aikaa ja tilaa. Blogeissa vielä pohditaan, mietiskellään ja ollaan inhimillisiä - leikitään, puuhastellaan ja askarrellaan - annetaan jopa muiden päästä lähelle.
Minulle viimeiset viisi vuotta ovat olleet sosiaalisesti hienoja asioita. Olen nähnyt mullistavia juttuja: kun ihmiset ovat surullisten käänteiden jälkeen rakentaneet elämänsä - nopeastikin - uudelleen, uskaltaneet ottaa riskejä, kokeneet yllättäviä onnen hetkiä. Olen myös tutustunut moniin ihmisistä lähemmin kuin olisin voinut toivoa. Aina en ole tiennyt onko minusta ollut mitään apua vaikeilla hetkillä tai hauskuutta hupaisilla hetkillä - mutta olen nöyrästi otettu siitä, että olen saanut jakaa monia sellaisia onnen, huvin ja epätoivon hetkiä joita en olisi muutama vuosi takaperin voinut kuvitellakaan.
Eikä kaikki ole edes virtuaalista, vaikka se virtuaalinen puoli on ehkä asioihin rohkaissut. Ei ole aikoihin ollut pokkaa tutustua ihmisiin ihan suoraan sellaisenaan, mutta sitäkin on taas viime vuosina tapahtunut.
Lakkaan tämän jälkeen metailemasta tästä sosiaalisen median aiheesta. Ehkä olen nyt keuhkonnut tarpeeksi. Piti vain saada tämä henkilökohtainenkin puoli ulos myös, jotta ehkä ilmenisi minkä takia suoraan sanoen vituttaa, että aiemmin ihan hyviltäkin tyypeiltä tuntuneet ihmiset ovat alentuneet pelkiksi kauppamiehiksi.
Ehkä päällimmäisenä fiiliksenä on, että tunnen tulleeni petetyksi sellaisten ihmisten osalta, joille myöskin olen kokenut ehkä kokenut antaneeni enemmän kuin jollekin Veikon Koneen myyntimiehelle tulisi persoonaansa jakaneeksi. Tekisi mieli raakata kaikki pois kaikista kontaktilistoista ja muista. Ja toisaalta ei haluaisi, koska toivoo, että he olisivat jälleen joskus taas jotain muutakin kuin Veikon Koneen myyjiä.
Pitkään annettiin ymmärtää, että niin ei saisi kokea, lähdin jopa ovet paukkuen vetämään tietyistä ympyröistä, kun annettiin varsin rumasti ymmärtää että sellaiselta ei ole edes mitään oikeutta haluta suojautua. Nyt kun näitä asioita pitää ajatella välillä ihan työkseenkin, niin alkaa ahdistaa ihan oikeasti.
Kaipa tässäkin menee se uskonnollisuusvertaus taas käyttöön aika hyvin. Minulle uskonto on henkilökohtainen asia siinä missä sosiaalinen mediakin. Siihen ei saarnamiehiä kaivata. Over and out. Huomenna puhutaan vaikka koirista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti